Jos ihminen kokee itsensä merkityksettömäksi, hän vaipuu Nietzschen mukaan masennukseen ja tahtoo lopulta kostaa pahan olonsa elämälle tavalla tai toisella. Elämän merkityksellisyys puolestaan voi rakentua kahta eri reittiä. Ensimmäinen reitti merkitykselliseen on nietzscheläinen yli-ihmisen tie. Yli-ihmisen merkityksellisyyden kokemus rakentuu merkityksellisestä päämäärästä ja tuon päämäärän tavoittelusta. Tämän maskuliinisen projektin erinomainen tribuutti on esimerkiksi elokuva Conan Barbaari ja elävässä elämässä yhtenä esimerkkinä toimii myös Conania näytellyt Arnold Schwartzenegger.
Toinen tie merkityksellisyyteen on kantilainen tie, jossa toinen ihminen on päämäärä sinänsä. Tällöin merkityksellisyyden kokemus rakentuu kahden ihmisen välisessä läheisessä suhteessa, jossa osapuolet osoittavat toisilleen rakkautta ja arvonantoa. Kahden ihmisen välinen rakkaus on avautumista jaettuun maailmaan, jossa oma minuus katoaa ja tilalle astuu menuus. Menuus on ennen kaikkea mielentila, jossa toinen on itsestään selvä osa jaettua maailmaa. Kun uusi subjekti on me, toinen ihminen hyväksytään siis irrottamattomaksi osaksi itseä. Menuudessa rakkaus jaetaan lahjojen muodossa, joita kumppanille annetaan osoittaaksemme, että kumppanimme on meille merkityksellinen ja arvokas. Kantilainen tie on siis alkukristillinen tie, jossa päämääränä on ehdoton rakkaus.
Selvää on, etteivät tässä erotellut kaksi merkityksellisyyden kokemukseen johtavaa tietä ole toisiaan poissulkevia yksilön sisäisenä projektina. Merkityksellisyyttä voi pyrkiä rakentamaan sekä ulkoisen päämäärän tavoittelussa että rakkaudessa. Nämä kaksi eri tietä ovat kuitenkin toisensa poissulkevia siinä mielessä, että rakkauteen ei kuulu kilpailu, eikä rakkaus ole myöskään universalisoitavissa julkiselle kilpailun areenalle.
Vaikka Nietzsche filosofiassaan rikkookin uskomuksemme pysyvään ja eheään subjektiin, hänen filosofiansa perustana on yksilö. Nietzscheläinen yksilö on heitetty maailmaan ja omaan eksistentiaaliseen tyhjiöönsä, jossa hän yrittää epätoivoisesti löytää merkityksen omalle olemassaololleen, vaikka samaan aikaan tieto Jumalan kuolemasta kantautuu yksilön korviin aina vain voimakkaammin keskellä nihilististä tyhjyyttä. Keskellä nihilististä tyhjyyttä nietzscheläinen subjekti pyrkii epätoivoissaan valehtelemaan itsensä merkitykselliseen uneen, jossa biologisesti rakentunut viettipohjamme täyttää tyhjyyden ja sitä kautta rakentuu elämään merkityksiä luovia tavoitteita ja päämääriä.
Nietzschen, henkilöhistoriallisesta kontekstista irroitetusti tarkasteltuna, käsittämättömäksi yltyvä raivo kristillistä lähimmäisenrakkauden universalisoimista vastaan, estää häntä kuitenkin näkemästä kahden ihmisen välisen jaetun maailman kautta rakentuvan merkityksellisyyden kokemuksen arvon. Nietzsche on kritiikissään oikeassa, että alkukristillisen lähimmäisenrakkauden universalisointi, ojakangasmainen kukatahansisuus tai kantilainen kategorinen imperatiivi eivät voi toimia reaalimaailmassa, sillä sen seurauksena ihminen välineellistää oman tahtonsa ja menettää persoonuutensa. Universaali lähimmäisenrakkaus ei toimi myöskään siksi, että elämme niukassa maailmassa, jossa yhteen suuntaan kumartaessa toiseen suuntaan pyllistää. Eikä se toimi myöskään siksi, että avautumisessa toisella ihmiselle sisältyy aina riski siitä, ettei toinen ihminen osaa tai halua jakaa nietzscheläisen orientaation omaavana omaa maailmaansa.
Nämä kaksi toisilleen eräällä tapaa vastakkaista tietä merkityksellisyyden kokemukseen vaativat puolestaan yksilöltä taitoa ja uskallusta toimia tarpeen vaatiessa sekä kantilaisesti että nietzscheläisesti. Molempiin tievalintoihin liittyy riskejä, vaaroja ja pettymyksiä, mutta vain tekemällä töitä asian eteen voi maalin saavutta.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Nietzsche, Heidegger ja autenttisuus
Autenttisuuden ja vieraantumisen -teema on keskeisimpiä Nietzschen ja Heideggerin ajattelun solmukohtia. Kuten jo tahto valtaan yhteydessä, Heidegger näyttää tässäkin kohtaa pikeminkin jatkavan Nietzschen ajattelun kehittelyjä ja käsitteellistä uudelleenmuotoilua kuin uuden filosofian rakentamista.
Heideggerille autenttisen identiteetin omaava eli päämääräorientoitunut henkilö voi langeta maailmaan. Lankeaminen tarkoittaa vieraantumista, jolloin ihmisessä pääsee vallalle laumasielu. Laumaihminen ajattelee niin kuin yleisesti ajatellaan, tuntee niin kuin sitä tunnetaan ja elää niin kuin yleisesti eletään. Laumaihmisessä tapahtuu persoonan disintegraatio, minuus ja oma tahto katoaa, ja ihmisestä tulee das Man.
Das Manin muodostumisen edellytyksenä on siis oman päämäärän hukkaaminen. Päämäärä hukkuu kun omat toiveet, himot, pelot, uteliaisuus, viha ja ennen kaikkea rakkaus ja sitä kautta suuntautuneisuus maailmassa oleviin kohteisiin lakastuu. Das Man on siis henkilö, joka on joutunut kosketukseen Jumalan kuoleman jälkeiseen sekulaariin maailmaan ja on kyvytön asettamaan itselleen päämääriä, kun niistä tuntuu puuttuvan tarkoitusta luova henkevyys. Kun yksilö on kyvytön asettamaan elämälleen mielekästä päämäärää, yhteiskunta tekee sen yksilön puolesta.
Jos Jumalan kuolema on das Manin syntymisen edellytys, tarvitaan vielä jokin joka luo das Manille päämäärän. Tuo jokin on lauma. Das Man muodostuu yksilön suhteesta muihin ihmisiin. Ensimmäinen kriteeri das Manin muodostumiselle on moraali. Jokaveli valvoo sekulaarissa yhteiskunnassa ja keskinäisen luottamuksen rikkojaa rangaistaan. Autenttisen ihmisen ensimmäinen askel kohti lankeamista alkaa siis moraalista. Toinen askel kohti lankeamista alkaa tasavertaisesta vastavuoroisuudesta. Keskinäinen voimaantumis- ja valtaantumisprojekti eli tahto valtaan -missio joudutaan korvaamaan vastavuoroisella välineellistämisellä, minkä seurauksena yksilöt joutuvat joustamaan ja venymään omista päämääristään ja ihanteistaan, jotta he voisivat tulla paremmin toimeen keskenään. Kolmas ja viimeinen lankeamisen askel on kun laumasieluihmiset esittävät vaatimuksen muille yksilöille langeta ja sopeutua jouhean ja sopuisan yhteiselämän välineeksi. Yhdenmukaisuuden paine luo siis das Manin. Nietzschelle syyllinen on lyhykäisyydessään kristillinen moraalikäsitys.
Mutta onko syyllisyyden taakka näin helposti kaadettavissa kristillisen moraalikäsityksen niskaan? Eikö ole myös niin, että Nietzschen tahto valtaan -yksilönsä ovat juuri niitä, jotka synnyttävät yhdenmukaisuuden paineen? Onhan selvää, että jos olet eri mieltä jonkun kanssa, arvostelet samalla hänen tapaansa ajatella. Jos homma jatkuu pidempään, toinen leimautuu suorastaan hulluksi tai sekopääksi. Jos joudut kuitenkin elämään tuon sekopään kanssa, jatkuvan loukkaantumisen ja keskinäisen riitelyn kehä voi ratketa ainoastaan kun asioista ajatellaan ainakin jossain määrin yhdenmukaisesti. Nietzschen tahto valtaan -projektissa yhdenmukaisuus syntyy alistussuhteen kautta, kun herra komentaa ja renki alistuu. Se on siis ”ylhäisten” diktatuuria. Heideggerin maailmassa herrat ja rengit korvautuvat jokaveljellä. Das Man -maailma = das Man -diktatuuri, missä jokainen alistuu ja välineellistää toisiaan. Vaikka prosessin tulos das Man ei tiedä mitä hän elämältään haluaa, yhteiskuntaan liittyminen, sopeutuminen ja sulautuminen eli itse abstrakti pääideologi das Man demokraattisen projektin tuloksena putkauttaa ulos keskimääräisen, sovinnaisen ja hyväksytyn päämäärän. Das Mannien maailma on siis lopulta Nietzschen viimeisten ihmisten maailma, jossa kaikki on sitä itseään ja päämäärinä ovat raha, seksi ja maksakirroosi.
Yhdenmukaistumisen paine on siis samanlainen, oli yhteiskuntajärjestys millainen tahansa. Eri yhteiskuntajärjestyksissä ristiriita ratkaistaan vain eri tavoin ja erilaisiin lopputulemiin saapuen. Nietzschen visio aristokraattisesta ja autenttisesta ylhäisöstä tulee ymmärrettäväksi, kun asiaa tarkastellaan vieraantumisen näkökulmasta. Myös Nietzschen henkilökohtainen syrjäytyminen ja erakoituminen tulevat ymmärrettäväksi, kun ajatellaan, että aristokraattinen tie autenttisuuteen oli suljettu. Näistä huonoista ratkaisuista huolimatta lukija voinee myös ymmärtää miksi sekä Nietzsche että Heidegger puursivat voimattomina tämän ikiaikaisen poliittisen haasteen edessä. Edelleen voimme ymmärtää, ettei tavoitteena voi olla täydellinen vapautuminen das Mannina olemisesta tai vieraantumisen kokemuksesta, vaan kyvystä ja taidosta elää autenttisuuden ja vieraantumisen välisen ristiriidan kanssa.
Heideggerille autenttisen identiteetin omaava eli päämääräorientoitunut henkilö voi langeta maailmaan. Lankeaminen tarkoittaa vieraantumista, jolloin ihmisessä pääsee vallalle laumasielu. Laumaihminen ajattelee niin kuin yleisesti ajatellaan, tuntee niin kuin sitä tunnetaan ja elää niin kuin yleisesti eletään. Laumaihmisessä tapahtuu persoonan disintegraatio, minuus ja oma tahto katoaa, ja ihmisestä tulee das Man.
Das Manin muodostumisen edellytyksenä on siis oman päämäärän hukkaaminen. Päämäärä hukkuu kun omat toiveet, himot, pelot, uteliaisuus, viha ja ennen kaikkea rakkaus ja sitä kautta suuntautuneisuus maailmassa oleviin kohteisiin lakastuu. Das Man on siis henkilö, joka on joutunut kosketukseen Jumalan kuoleman jälkeiseen sekulaariin maailmaan ja on kyvytön asettamaan itselleen päämääriä, kun niistä tuntuu puuttuvan tarkoitusta luova henkevyys. Kun yksilö on kyvytön asettamaan elämälleen mielekästä päämäärää, yhteiskunta tekee sen yksilön puolesta.
Jos Jumalan kuolema on das Manin syntymisen edellytys, tarvitaan vielä jokin joka luo das Manille päämäärän. Tuo jokin on lauma. Das Man muodostuu yksilön suhteesta muihin ihmisiin. Ensimmäinen kriteeri das Manin muodostumiselle on moraali. Jokaveli valvoo sekulaarissa yhteiskunnassa ja keskinäisen luottamuksen rikkojaa rangaistaan. Autenttisen ihmisen ensimmäinen askel kohti lankeamista alkaa siis moraalista. Toinen askel kohti lankeamista alkaa tasavertaisesta vastavuoroisuudesta. Keskinäinen voimaantumis- ja valtaantumisprojekti eli tahto valtaan -missio joudutaan korvaamaan vastavuoroisella välineellistämisellä, minkä seurauksena yksilöt joutuvat joustamaan ja venymään omista päämääristään ja ihanteistaan, jotta he voisivat tulla paremmin toimeen keskenään. Kolmas ja viimeinen lankeamisen askel on kun laumasieluihmiset esittävät vaatimuksen muille yksilöille langeta ja sopeutua jouhean ja sopuisan yhteiselämän välineeksi. Yhdenmukaisuuden paine luo siis das Manin. Nietzschelle syyllinen on lyhykäisyydessään kristillinen moraalikäsitys.
Mutta onko syyllisyyden taakka näin helposti kaadettavissa kristillisen moraalikäsityksen niskaan? Eikö ole myös niin, että Nietzschen tahto valtaan -yksilönsä ovat juuri niitä, jotka synnyttävät yhdenmukaisuuden paineen? Onhan selvää, että jos olet eri mieltä jonkun kanssa, arvostelet samalla hänen tapaansa ajatella. Jos homma jatkuu pidempään, toinen leimautuu suorastaan hulluksi tai sekopääksi. Jos joudut kuitenkin elämään tuon sekopään kanssa, jatkuvan loukkaantumisen ja keskinäisen riitelyn kehä voi ratketa ainoastaan kun asioista ajatellaan ainakin jossain määrin yhdenmukaisesti. Nietzschen tahto valtaan -projektissa yhdenmukaisuus syntyy alistussuhteen kautta, kun herra komentaa ja renki alistuu. Se on siis ”ylhäisten” diktatuuria. Heideggerin maailmassa herrat ja rengit korvautuvat jokaveljellä. Das Man -maailma = das Man -diktatuuri, missä jokainen alistuu ja välineellistää toisiaan. Vaikka prosessin tulos das Man ei tiedä mitä hän elämältään haluaa, yhteiskuntaan liittyminen, sopeutuminen ja sulautuminen eli itse abstrakti pääideologi das Man demokraattisen projektin tuloksena putkauttaa ulos keskimääräisen, sovinnaisen ja hyväksytyn päämäärän. Das Mannien maailma on siis lopulta Nietzschen viimeisten ihmisten maailma, jossa kaikki on sitä itseään ja päämäärinä ovat raha, seksi ja maksakirroosi.
Yhdenmukaistumisen paine on siis samanlainen, oli yhteiskuntajärjestys millainen tahansa. Eri yhteiskuntajärjestyksissä ristiriita ratkaistaan vain eri tavoin ja erilaisiin lopputulemiin saapuen. Nietzschen visio aristokraattisesta ja autenttisesta ylhäisöstä tulee ymmärrettäväksi, kun asiaa tarkastellaan vieraantumisen näkökulmasta. Myös Nietzschen henkilökohtainen syrjäytyminen ja erakoituminen tulevat ymmärrettäväksi, kun ajatellaan, että aristokraattinen tie autenttisuuteen oli suljettu. Näistä huonoista ratkaisuista huolimatta lukija voinee myös ymmärtää miksi sekä Nietzsche että Heidegger puursivat voimattomina tämän ikiaikaisen poliittisen haasteen edessä. Edelleen voimme ymmärtää, ettei tavoitteena voi olla täydellinen vapautuminen das Mannina olemisesta tai vieraantumisen kokemuksesta, vaan kyvystä ja taidosta elää autenttisuuden ja vieraantumisen välisen ristiriidan kanssa.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
Kategorinen imperatiivi ja arvonanto
Autenttisuus liittyy vahvasti ihmisen kokemukseen omasta arvosta. Kokeakseen olevansa arvokas, ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että hän on ainakin jossain määrin päämäärä sinänsä eikä vain väline johonkin päämäärään. Kunnioitus ja arvonanto liittyvät aina ihmisten väliseen toimintaan ja aina on olemassa jokin hallitseva ideologinen arvopohja, joka muodostaa hegemonisen pohjan ihmisten väliselle arvostuksen jaolle.
Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.
Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.
Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.
Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.
Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.
Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.
Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.
Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.
Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.
Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.
Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.
Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.
Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.
Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.
Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.
Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.
Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.
Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.
Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.
Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Autenttisuuden etiikka
1. Mitä on autenttisuus?
Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.
Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.
2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?
Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.
Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.
Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.
Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.
3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?
Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.
Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.
Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.
Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.
Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.
Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.
2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?
Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.
Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.
Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.
Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.
3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?
Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.
Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.
Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.
Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
