tiistai 19. lokakuuta 2010

Elämä ja ennakkoluulo

”Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.”

Yllä oleva wikipediasta napattu sitaatti on hyvä lähtökohta, kun tarkastellaan Nietzschen näkemystä ennakkoluulosta ja elämästä. Esitetään yksinkertainen kysymys: kuinka arvokasta on kulta? Nopeimmat säntäävät tietysti heti katsomaan googlesta, että siinähän se keikkuu alle tuhannen euron paikkeilla Troy unssia kohden. Tämä ei kuitenkaan kelpaa vastaukseksi peräänantamattomalle kysyjällemme, koska olettaa sopii, että kullan arvo on vain ihmisten keskinäisten sopimusten summa ja sikäli mielivaltainen. Ihmiset voisivat yhtä hyvin ajatella, ettei mokomalla kivenpalalla ole arvoa laisinkaan. Kullan arvo on siis vain sosiaalinen konstruktio, eikä sillä ole näyttäisi olevan muuta perustaa.

Meillä on kuitenkin edelleen ongelma ennakkoluulojen kanssa. Voimme mennä kultakaivokseen, Mainen osavaltiossa sijaitsevaan Fort Knoxiin tai läheisimpään kultasepän liikkeeseen tutustumaan kohteeseen. Seuraavaksi voimme yrittää mitätöidä muualta saadut tiedot sekä omat käsitykset ja arvostukset kohteesta, jolloin omat fiilikset kimaltavasta kivenpalasta eivät luo arvoa, eivätkä myöskään googlen kurssikäyrät kerro enää meille mitään. Viimeistään tässä vaiheessa ongelma tuntuu räjähtävän käsiin. Käsityksemme ei toki ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta meiltä katoaa samaan aikaan sekä todellisuus, että käsitys, joka voisi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Näin ollen vältymme tekemästä perusteettomasti torjuvan tai tuomitsevan arvion kohteesta ainoastaan pitäytymällä arvioimasta kohdetta ollenkaan. Samaan aikaan kun todellisuus katoaa jalkojemme alta, ymmärrämme, että pyrkimys elämään ilman ennakkoluuloja on pyrkimystä olemattomuuteen, nihilismiin.

Tätä olemattomuuden tilaa voitaneen kutsua filosofiassa Arkhimedeen pisteen puuttumiseksi, kielen viittaavuuden ongelmaksi, antifoundationalismiksi, jumalan kuolemaksi, postmodernismin multihuipentumaksi tai vaikkapa filosofian lopuksi. Nietzschelle se on vain kuudes askel Platonin ideainmaailman viritelmistä, jotka ovat jaksaneet kantaa länsimaista filosofiaa vuosisatoja ja jopa vuosituhansia aina Nietzscheen saakka. Tällä lyhyellä päättelyllä länsimainen filosofia ja koko sivistykseen ja edistykseen uskova maailma paljastuu Nietzschelle lähinnä aivopieruksi. Tuo aivopieru ei ole ainoastaan puhdasta idiotismia, siihen sisältyy myös vaaroja. Yritys voittaa kaikki ennakkoluulot ja perustaa arvojen maailma rationaalisen ajattelun varaan ovat tuomittuja epäonnistumaan tai onnistuessaan maalina on elämän olemattomuus.

Samaan aikaan kun kantit ja wittgensteinit nuolevat haavojaan, Zarathustra hyppii niityllä ympyrää kuin pikkupoika ja hokee hokemistaan: elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo. Sillä hetkellä rakkaus tulvii Zarathustran sisuksiin ja hän ymmärtää vielä enemmän. Jos elämä on kerran ennakkoluulo, täytyy olla olemassa elämää luova voima, joka ennakkoluulot synnyttää. Tuolle voimalle hän antaa nimen tahto valtaan. Nietzsche löytää siis tahdon valtaan kaikesta elämästä vasta sen jälkeen kun hän on katsonut olemattomuuden syvyyteen. Zarathustra on näin ollen Nietzschelle ensimmäisen uuden ajan filosofin karikatyyri, joka ymmärtää rakentaa elämän itsepetoksen varaan. Perustaa ei ole, joten elämä koostuu ennakkoluuloista.

Siinä missä tahto valtaan edustaa elämää, ennakkoluulojen ollessa elämän ehto, äärimmilleen viety tahto totuuteen on pyrkimystä olemattomuuteen ja tyhjyyteen. Tahto totuuteen on siis kuolemaa kohti olemista ja sitä edustaa tieteoreettinen nihilismi. Siinä missä emotionaalinen – millään ei ole mitään väliä – nihilismi on pikemminkin seurausta elämässä koetuista pettymyksistä ja voimattomuuden kokemuksista. Tietoteoreettinen nihilismi on seurausta loppuun asti viedystä rationaalisuudesta ja sitä seuraavasta ympäröivästä tyhjyydestä.

Nietzschen iloinen tiede ja iloinen viisaus syntyvät tyhjyyden ympäröinnin hetkellä. Nietzschelle kokemus tyhjyydestä on samalla kaiken psykologisen ymmärryksen juuressa. Se voima, joka ihmistä pidättää tässä kokoon kurotussa maailmassa, piirtää ymmärryksellemme rajat, jotka palvelevat elämää. Nietzschen iloinen viisaus paljastaa äärimmäisen rationaalisuuden idiotismin ja julistaa, että tyhmyys, subjektiivisuus, perspektiivisyys ja ylipäätään rajojen piirtäminen ovat yhtä lailla elämän ehtoja.

Tässä kohtaa Nietzsche astuu vielä askeleen pidemmälle. Nietzsche päättelee psykologisten havaintojensa pohjalta, että molempiin suuntiin kulkeva liike on itse asiassa yhden voiman aikaansaama. Tahto valtaan on sekä totuuden tahdon eli nihilismiin pyrkimisen että muotoja ja perspektiivejä luovan tahdon valtaan taustalla. Tällä liikkeellä Nietzschen emotionaalinen ja rationaalinen nihilismi lyövät kättä. Pyrkimys kohti tietoteoreettista nihilismiä nojaa viime kädessä tunteisiin. Jokin totuuden tahtojan kellarissa huutaa, ettei elämä voi perustua ennakkoluuloilelle, sillä niiden seurauksena syntyy vääryyksiä. Samalla tieteoreettinen nihilismi näyttäytyy tunneperäisen olennon köyhtyneenä elämänilmauksena.

Ihminen on siis Nietzschelle viime kädessä tunneperäinen olento ja sen seurauksena tahdon valtaan välikappale. Koska perspektiivinen tapamme jäsentää maailmaa on elämän ehto, on pikemminkin palvottava sitä liikettä, joka luo ja tukee elämää, kuin sen vastaliikettä, joka purkaa ja rikkoo perspektiivejä. Nietzschen psykologiset havainnot johtavat lopulta päätelmään, jonka mukaan hyvää on se mikä edistää elämää ja huonoa on se mikä vie kohti nihilismiä eli kuolemaa. Näistä ensimmäistä ilmentää elämän yltäkylläisyys ja myönteisyys, jolloin maailmassa hyväksytään erilaisista perspektiiveistä johtuva äärimmäinen traagisuus ja kärsimys. Jälkimmäistä ilmentää puolestaan elämän köyhyys, puute ja voimattomuus omiin rajoihin ja omaan perspektiiviin.

Psykologisesta näkökulmasta tahto valtaan voi ilmentää siis tervettä tai sairasta elämää. Tämä Nietzschen arvottava elementti asettaa vastakohdikseen elämän ja kuoleman. Ihmisen vaihtoehtoina ovat siis väärässäoleminen ja ei mitään mieltä -oleminen. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Nietzsche valitsee väärässäolemisen. Samalla se tarkoittaa, että maailmasta tulee traaginen, sillä jokaisen ollessa väärässä ja vielä eri mieltä asioista, päädytään tilanteisiin, joissa väistämättä syntyy konflikteja. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Kamppailevat ja kiistelevät osapuolet eivät ainoastaan muodosta vastinpareja, vaan jakavat myös oikeutta toisilleen. Samalla elämä testaa, kenen väärässä olijan mieli valtaa pelikentän ja tunnustetaan yhteiseksi laiksi ja muodoksi. Kävi miten tahansa, yksi elämänmuoto elää aina toisten elämänmuotojen kustannuksella ja tämä ero elää myös jokaisen yksilön sisällä.

Nietzschelle traagisuus juontuu siitä, että yksi on monta. Elämä pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, lokeroita, leimoja, arvoarvostelmia ja ylipäätään kieltä. Siinä missä kieli luo erillisiä subjekteja ja objekteja, todellisuus on moninaisuuden kudelma ja liikkuva virta, jonka keskelle ihminen on heitetty. Ihminen on siis osa tahdon valtaan kuljettamaa dionyysista elämänvirtaa, jossa muoto ja kieli luovat todellisuutta siis vääryyttä. Yrityksemme käsitteellistää ja ottaa elämänvirta haltuun ovat siis lopulta aina tuomittuja epäonnistumaan. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu myös itseään dionyysiseksi pessimistiksi. Maailma on ihmisymmärryksen saavuttamattomissa.

Traagisesta elämänvirrasta Nietzsche paikantaa kaksi moraalioppia. Näistä terveyttä ja elämänmyönteisyyttä edustaa herramoraali. Herraihmisessä dionyysinen tahdon valtaan ohjaama elämänvirta on vahvimmillaan. Tahto valtaan siis muovaa voimakkaan herran, joka omasta perspektiivistään käsin aloittaa maailman luomisen luomalla käsitteitä. Siinä missä filosofia loppuu tyhjyyden portille ja jumalan kuolemaan, uusien filosofien tehtävänä onkin luoda käsitteitä (vrt. Deleuze Haastatteluja 2005, 74). Käsitteiden avulla maailma otetaan haltuun ja erotellaan tärkeät asiat ja esineet, turhista ja tarpeettomista. Herrat siis vastaavat elämän asettamaan testiin ja luovat maailmaa omasta dionyysisestä rikkaudesta. Voimattomat, alhaiset ja sairaat orjat ovat puolestaan Nietzschelle olentoja, joiden luova kyky rajoittuu ainoastaan vastavaikutukseen. Orja edustaa siis eroa, joka jää jäljelle kun herra asettaa muotoja, pintoja ja arvoja maailmaan. Orja on radikaali toiseus, joka vastustaa ja pakenee herran muodostamaa eheyttä.

Nietzschelle orjamoraali on huonoa ja alhaista sen tähden, että Nietzsche tulkitsee sen perimmäiseksi tahdoksi valtaan tien kohti nihilismiä. Nietzschen logiikalla voimaton ymmärtää herraansa paremmin elämään liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja tuon opin seurauksena hän alkaa vastustaa ja halveksua vääryyttä rakentavaa herraansa. Orjan luova teko on siis luomisen negaatioon pyrkiminen eli tie kohti ei mitään. Orjamoraalin päätepiste ovat viimeiset ihmiset, jotka odottavat vain elämän päättymistä, eivätkä halua syyllistyä riistäjiensä eli maailmaa luovien herrojen vääryyspeliin. On huomattava, että Nietzschelle orja tai vallitsevan muodon alapuolella elävä edustaja ei välttämättä edusta orjamoraalia. Uuden muodon luovat yli-ihmiset ovat pikemminkin juuri kovimmissa keitoksissa keitettyjä orjia, jotka sorron ja vääryyden ikeestä luovat oman tahtonsa ja visionsa voimasta uuden vääryyden ja nousevat herrojen paikalle. Herra- ja orjamoraali ovatkin siis abstraktioita, joissa herramoraali edustaa elämää ja orjamoraali kuolemaa.

Näille moraaleille Nietzsche valitsee omat vähemmän abstraktit vastineensa, joista herramoraalia ja elämää edustavat dionyysiset yli-ihmishahmot ja kuolemaa edustavat Sokrateen ja ristiinnaulitun hahmot. Näistä yli-ihmiset edustavat luomisvoimaa. Sokrates puolestaan edustaa äärimmäisen rationaalisuuden umpikujaa eli tietoteoreettista nihilismiä ja ristiinnaulittu heikoksi tulemisen emotionaalista nihilismiä. Sokratesta ja ristiinnaulittua yhdistää kokonaisuudessaan ajatus, että vääryyttä ei saa tapahtua. Nietzschelle tämä on mahdotonta maailmassa, joka perustuu aina enemmän tai vähemmän vääryydelle. Koska vaihtoehdoiksi jäävät elämää edustavat yli-ihmiset ja kuolemaa edustava Kristus, on valittava vääryys ja yli-ihmiset.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Suomalainen mies

Mikä vaivaa suomalaista miestä? Kysymys tuntuu olevan yksi tärkeimmistä tämänhetkisistä kulttuurisista aiheista. Syyllistetyn juopottelevan emännänpieksijän sijaan, keskiöön on asettumassa arkisempi suomalainen mies, joka kantaa edelleen syyllisyyttä ja potee yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Suomalaisella miehellä on siis menossa sisäinen identiteettikriisi ja hän kärsii huonosta itsetunnosta. Ulkopuolisesta näkökulmasta vaakalaudalla on suomalaisen miehen maine. Tästä maineesta moni suomalainen mies on nyt sitten huolissaan.

On siis havaittavissa kasvavaa huolta suomalaisen miehen julkisestirakentuneesta imagosta ja maineesta. Maine koostuu tietysti aina historiasta, nykyhetkestä ja siihen sisältyy lupaus tulevaisuudesta. Maine rakentuu ihmisten välilisessä rajapinnassa ja kohtaamisissa, joissa tarinat, mielikuvat ja omakohtaiset kokemukset luovat yhdessä suomalaisen miehen imagoa. Keskeinen tekijä maineelle on myös tapa, jolla julkinen media pureutuu asiaan, sillä medianäkyvyys ja suomalaisen miehen mediakuva ovat keskeisiä väyliä, jota kautta maine rakentuu. Kokonaisuudessaan maine on kuitenkin hyvin tunneperäinen asia ja tämän vuoksi ei mediassa käytävän keskustelun järkiperäisiltä vaikuttavat argumentit läpäise aina kriittisen tarkastelun kriteerejä. Joka tapauksessa suomalaisen miehen maine vaikuttaa keskeisesti suomalaisen miehen yhteiskunnalliseen menestykseen ja se on parhaimmillaan kilpailuetu, jonka kautta hyvän maineen omaavat saavat aikaan muiden tekemään itselle suotuisia päätöksiä eli baarissakin käy siis parempi flaksi.

Yksi keskeinen uhka suomalaisen miehen maineelle tuntuu olevan, joidenkin miesten näkökulmasta tasa-arvofeminismi. Tasa-arvofeminismi onkin antanut väyliä, joiden kautta keskustelu on noussut erityisesti mediassa esiin, mutta Miehen vuoro ja tarve puhua omasta asemastaan markkinayhteiskunnassa on myös laajempi ilmiö. Ilmiötä voidaan peilata myös Nietzscheen ja miehen tekemään valtafilosofiaan. Onhan maine yksi keskeisimmistä vallankäytön välineistä.

Suomalaisen miehen (joka käsitteenä on absurdi, mutta sillä viitataan tässä blogissa mieheen, jolla on vain vähäistä tai minimaalista "markkina-arvoa" ja oletetaan siis, että suomalaisella miehellä on huono maine) nykytilaa mediaseksikkäästi käsittelee nuori suomalainen mies Henry Laasanen. Laasasen näkökulma miehen asemaan on juuri heikoimmassa asemassa olevien, mikä nousee esiin hänen kirjoituksistaan, kuten esimerkiksi voidaan päätellä viimeisimmistä ajatuksista: "Kukaan nainen ei halua miestä, jolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin halu sitoutua" (Uusisuomiblogi 12.10.2010). Tarkastellessaan suomalaisen miehen mainetta huonoimmassa asemassa olevien miesten kautta, Laasanen maalaa suomalaisen miehen maineen kokonaisuudesta ansiotta ryvettyneen maalauksen. Laasanen tuntuu väittävän, että suomalainen mies on mainettaan parempi ja ansaitsee paremman julkisuuskuvan, imagon kohotuksen ja tätä kautta seuraavan kilpailuedun paranemisen naisten puntaroidessa baarissa päätöksiään mennäkö kotiin vai jatkaako iltaa luotettavan, ihanan ja ymmärtäväisen suomalaismiehen lakanoiden välissä (ks. erit. Laasasen Naisten seksuaalinen valta, 2008).

Jos Laasasen, Horsmalahden ja monien muiden suomalaisten miesten kannanottoja tarkastelee maineen näkökulmasta, voidaan heidän kannanottojaan kenties ymmärtää. Suomalaisen miehen mainetta ei paina ainoastaan historia ja pinttyneet näkemykset miehistä, jotka hakkaavat naisiaan, juovat viinaa tai eivät ainakaan puhu taikka pussaa, vaan myös nykypäivän nopea toimintaympäristön muutos, jossa maskuliiniset vallankäytön muodot ovat yleisesti paheksuttuja ja tuomittavia ja pehmeämmät, feminiiniset vastikkeensa valtaavat alaa. Sopeutumisvaiheessa ja sikäli identiteettikriisissä oleva erityisesti keski-ikäinen suomalainen mies ei kuitenkaan kasvatukselleen mitään voi. Mutta huonosta maineesta kärsivälle suomalaiselle miehelle ei löydy ymmärtäjää, ei. Kohde on sitäpaitsi herkullinen lyötävä, eikä media voi jättää väliin herkullisia mahdollisuuksia. Yrityksissä hakea ymmärrystä (toki surkealla strategialla), maine vain rapautuu entisestään (ks. esim. http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Mik%C3%A4+sua+vaivaa+Henry/1135260449297). Samalla suomalainen mies onnistuu kasvattamaan itselleen massiivisen naisvihan.

Mihin suomalainen mies kääntää katseensa, kun maine on mennyttä ja ymmärtäjää ei löydy? Miten siis kompensoida yhteiskunnallista vallan puutetta, ryvettyneen maineen seurauksena? Hypoteesina voisin esittää, että monet suomalaiset miehet etsivät kiertoteitä ja suorin kiertotie on raha, sillä
"'[n]iukkuus', jota raha edustaa ei (...) edusta suinkaan vain tavaraniukkuutta vaan myös yhteiskunnallisen vallan puutetta" (Siltala, s.95). Samalla raha mahdollistaa edelleen maskuliinisen vallankäytön muodot. Siinä missä paikalliset siteet, tunteet ja yhteisöllisyys ovat vaarallisia, altistaessaan hyväksikäytölle, raha näyttäytyy välineenä, jonka avulla välttyy epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Erityisesti narsistiselle sosiaaliluonteelle rahasta muodostuu helposti uskonto ja hän "kaihtaa sitoutumista mutta haluaa tulla rakastetuksi juuri omana itsenään". Lopulta logiikka kuitenkin pettää, "omana itsenään tunnustamista ei voi ostaa". (Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia s.95.)

Edelleen, vapauteen ja riippumattomaan asemaan pyrkivä suomalainen mies samaistuu siihen yhteiskunnalliseen ryhmään, mihin hän haluaisi kuulua, ei siihen ryhmään, mihin hän todellisuudessa kuuluu. Jos äänestämässä käydään, äänet valuvat siis oikealle. Selviytymisen eetokseen (ks. erit. Kortteinen, Kunnian kenttä s.80-131) uskovat tekevät, joko lujasti töitä ja äänestävät kokoomusta, tai työttömät ja huonossa asemassa olijat sen sijaan näkevät maahanmuuttajat lähinnä kilpailijoina ja äänet valuvat edelleen oikealle (HS 10.10.2010 Yhteiskunnan kahtiajako lietsoo muukalaisvihaa). Oikeiston noustessa valtaan, lopputuloksena on edelleen kasvavat varallisuuserot ja ylimpiin desiileihin kuuluvien pääomatulonsaajien entistä nopeampi varallisuuden kumuloituminen. Suurin häviäjä on puolestaan palkansaaja, joka riutuu työttömänä, pätkätöissä tai yrittää pitää kaksin käsin kiinni kallisarvoisesta työpaikastaan, jolloin ylitöitä ei lasketa. Kokonaisuudessaan palkansaajalle jää yhä pienempi pala BKT:n kakusta ja palkkatyöllä on "entistä vaikeampaa päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan", mitä kautta suomalainen mies kuvittelee saavansa tunnustusta. (Siltala, s.123.)

Tahtomattaan suomalainen mies ajaa itseään myös laajalla rintamalla huonompaan asemaan. Yhä useampi (perus)suomalainen mies on yksin murheineen ja kärsii huonosta maineesta ja "markkina-arvosta". Suomalainen mies on mikä on, eikä muuta osaa olla, mutta hän ei kuitenkaan kelpaa sellaisena kuin on, koska opittu kyyneleiden nieleminen ja taistelua sekä kamppailua aikaisemmin korostanut kulttuuri on hänet hyljännyt. Hän kokee olevansa syytön omaan surkeaan asemaansa maailman markkinoilla, mutta pelimerkkejä ei vaan taskusta tahdo löytyä ja ymmärrystä vielä vähemmän. Kun kokka kääntyy keski-ikään, keski-ikäisen miehen kyyneleet hukkuvat keskikaljaan. Tässä vaiheessa tapahtuu siirtymä tuhansien murheellisten laulujen pahaan maahan. Pekkaericauvismainen viha laimentuu keskikaljan voimalla kyynisyydeksi, masennukseksi ja suoranaiseksi nihilismiksi. Kuvaus on kuin elokuvassa Paha maa, jossa kovanonnensepät tapaavat toisensa päiväsaikaan baarissa ja yhteisymmärrys autovarkaan ja pölynimurikauppiaan kesken syntyy heti. Molemmat ovat vailla valtaa ja arvostusta sekä kärsivät alemmuuden ja nöyryytyksen kokemuksista. Lopputulos odottaa itseään. Voimattomuus purkautuu lopulta äärimmäiseen voiman käyttöön, hengen riistämiseen. Elokuvassa on sijaiskärsijänsä, todellisessa elämässä jo vuosikymmeniä rasvatussa köydessä roikkuu vain voimattomuutta kokeneen miehen viimeinen voimannäyte. Kokonaisuus on kuin suomalaisten miesten Ketosen & Myllyrinteen kuvaamaa makaaberia komiikkaa - sylkykupista narunjatkoksi. Toisaalta perussuomalaisten poliittinen menestys kielii poliittisesta aktivoitumisesta. Oma asemaa ja mainetta puolustetaan keinoilla, joissa masennus purkautuu jälleen vihanväritteisenä kokonaisuutena.

Mutta miten kuva suomalaisesta miehestä liittyy Nietzscheen, kysytte? Siis mieheen, joka eli elämänsä enemmän tai vähemmän erakkona, jonka vähäiset tai olemattomat seksuaaliset kokemukset liittyivät lähinnä huoriin, jonka nuoruutensa professuurin jälkeen kokema sosiaalinen arvostus oli mitätöntä ja joka koki rakkautta, läheisyyttä ja hoivaa vasta siinä vaiheessa, kun hänen päänsä oli jo alkanut pehmetä. Nietzschen filosofiaa kuvaa kokonaisuudessaan pyrkimys voimaantumiseen ja valtaantumiseen ja ylipäätään arvostuksen tai mahdin (Macht) ja maineen lisääntymiseen. Samalla Nietzsche paljastaa osan siitä tuskasta, joka kytee myös tänä päivänä joidenkin suomalaisten miesten ja myös naisten sydämissä.