keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Elämän tarkoitus

Jos otsikko aiheutti Sinussa pienimuotoista närkästystä, Nietzsche olisi asiaan tyytyväinen. Jos närkästyksen syynä on kysymykseen liittyvä mielettömyys, siis mielen tai merkityksen puute, Nietzsche olisi asiaan vieläkin tyytyväisempi. Kysymys elämän tarkoituksesta on Nietzschelle triviaali ja turha, joten se on syytä unohtaa. Kysymys on syytä unohtaa, sillä kysymys olettaa ulkoapäin annettavan vastauksen mahdollisuuden, mikä tekee kysymyksestä epäyksilöllisen ja uskonnollisen. Kysymyksen tarkastelunäkökulma on transsendentaalinen (ylimaallinen, maailman ulkopuolinen). Elämää tarkastellaan irrallaan sen ytimestä eli maailmasta ja yksilöllisestä kehosta. Kysymys elämän tarkoituksesta on uskonnollista hölynpölyä. On osattava kysyä oikeita kysymyksiä.

Mitä sitten täytyy kysyä? Kysymys elämän tarkoituksesta on sidottava maailmaan ja kehollisuuteen. Kysymys on sidottava arvoihin ja arvokkuuteen. Kun kysymys kääntyy muotoon: Mikä on Sinulle arvokasta? ollaan Nietzschen mukaan jo oikeilla jäljillä. Kun arvo puolestaan puretaan kysymyksiin: Kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? on kysymys saatettu lopulliseen muotoon.

Kysymys - kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? - pakottaa yksilön kohtaamaan maailman ja elämän, eikä päästä pakenemaan maallisen elämän ulkopuolelle. Vakavasti otettuna, se asettaa valtavan painon valinnoille ja tuottaa luomisen tuskaa dionyysisessä ja plastisessa moninaisuuden maailmassa. Nietzschelle muutos ja moninaisuus on jatkuvaa, joten kysymys vaikuttaa mahdottomalta. Miten tulla siksi mitä on, eikä enää muuttua? Miten löytää oma tahto, maali ja päämäärä?

Katse on jälleen tarkennettava esitettyihin kysymyksiin. On osattava kysyä oikein, sillä niin ongelma ratkaistaan kuin se määritellään. Voiko oman tahdon koskaan löytää vai onko kenties niin, että oma tahto on luotava? Olisiko kenties niin, että ihminen tulee itseksekseen, ei löytämällä, vaan luomalla oman itsensä? Jos näin on, kysymys - kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? - näyttäytyy myös triviaalina. Ei minuus tai oma tahto löydy buddhalaisista luostareista tai vaikkapa syömisen, rukoilemisen ja rakkauden (eat, pray, love) kautta Sinänsä. Ne voivat toki olla tekijöitä, joiden kautta ihminen luo oman itsensä, mutta ne eivät ole tekijöitä, joiden kautta ihminen löytää itsensä.

Luominen on rakastamista, heittäytymistä ja sitoutumista. Se on samalla moninaisuuden pakottamista, takomista, veistämistä ja hiomista. Luominen on siis aina pohjimmiltaan taiteellista. Luomus paljastuu kuvanveistäjälle moninaisten potentiaalien maailmasta ja ihmisestä rakentuu taideteos, jolla on oma maku, tahto ja päämäärä.

Tuliko ongelma kuitenkaan vielä ratkaistua? Voiko ihminen pakottaa itsestään kävelevän historiallisen monumentin, muuttuvaan moninaisuuden maailmaan? Olisiko kuitenkin niin, että ihminen voi asettaa kasvoilleen ainoastaan hetkellisiä maskeja, joita pidetään yllä itsemme ja toistemme vuoksi? Eikö maailma ole asettanut ihmiselle paradoksaalisen tehtävän, luodessaan eläimen, jolla on kyky luvata?

Nämä kysymykset jäytävät Nietzschen unelmaa elämästä taideteoksena. Mutta ne päästävät meidät kosketuksiin nietzscheläisen moraalikäsityksen ytimeen. Tuo ydin koostuu tunnetusti pakosta ja pitkällisestä kestosta. Pysyvä muoto lupaa tulevaisuutta oli kyse sitten yli-ihmisistä tai vaikkapa Rooman valtakunnan kaltaisista rakennelmista.

Mutta, oliko tässä kuitenkaan koko totuus? On kiinnitettävä jälleen huomiota kysymykseen. Nietzschellehän totuudet ovat erheitä, jotka ovat elämisenehtoja ja totuudellisuus puolestaan ymmärrystä tahdosta valtaan, joka luo noita erheitä. Mutta kun kysytään, että ovatko pakko ja kesto nietzscheläisen moraalin ytimessä, mitä saamme vastaukseksi? Miten voimme ymmärtää Nietzschen unelmoinnit vapaista hengistä 'freie geister'? Vapaat hengethän näyttävät pyrkivän riippumattomuuteen ja vapauteen kaikista ulkoisista ja sisäistä pakoista. Entäpä tulkinnat olemisesta (wesen) teleologisena joksikin tulemisena? Miten taideteos voi tulla valmiiksi, jos sitä muotoillaan alati uusiksi?

Tässä kohtaa Nietzscheä luetaan eri tradition puitteissa eri tavoin. Postmoderni ironia, vapaat henget, plastisuus, kehkeytyminen ja sukeutuminen sekä dionyysisen moninaisuuden palvonta puoltavat Nietzschen näkemistä monitulkintaisena naamareiden ja maskien isänä ja näin Nietzsche istuu loistavasti postmoderniin perinteeseen, jossa kysymykset - kuka Sinä olet ja mitä Sinä tahdot? - peitetään leikillä ja ironialla mitättömiin. Tämä voi olla toimiva filosofinen kanta, mutta Nietzschen kanta se ei ole ja siitä pidän blogissani tiukasti kiinni. Nietzschen kanta tulee ilmi ei ainoastaan hänen teksteissään, mutta myös hänen kirjeissään, kuten voidaan päätellä Nietzschen Lou Salomélle (lyhytaikainen, vain puheen tasolla platonisen kiinnostuksen kohde) osoitetusta kirjeestä: "Ethän varmastikaan ajattele, että 'vapaa henki' olisi minun ideaalini?"

Oma kysymys on, miksi pitäisi hampaat irvessä pitää kiinni siitä mitä Nietzsche on tarkoittanut ja sanonut? Eikö olisi parempi ottaa Nietzschen filosofian parhaat hedelmät ja käyttää niitä parhaaksi katsomallaan tavalla? Samalla tulisi olleeksi totuudellinen maailman moninaisuudelle ja sitä luovalle tahdolle valtaan. Sitä paitsi opit yli-ihmisistä, aristokratioista ja rooman valtakunnista kuulostavat julmilta ja sairailta ideaaleilta. Eikö olisi parempi pitäytyä pelkässä vapaudessa ja vapauden sekä sitoutumisen välisen agonismin (tuskan) muodostaman traagisen ristiriidan ymmärtämisessä? Kyllähän tutilla, kaljalla ja pöystiläisellä ironiallakin pärjää?

Jos tähän tulkintaan tyytyy, jää orjamoraalisen perspektiivin vangiksi. Se puolestaan olisi Nietzschelle vastuun pakoilemista, luomisen tuskan pelkäämistä, sisäistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä vastata elämän asettamaan haasteeseen. Nietzscheläisestä perspektiivistä vapaus ja itsen etsiminen voivat paradoksaalisuudessaan muodostaa pikemminkin keinon omasta itsestä vastuusta pakenemiseen. Vapaus antaa valintamahdollisuuden, mutta ihmisen lujuuden ja voiman mitta on valintojen tekeminen ja vastuun kantaminen tehdyistä valinnoista. Elämän tarkoitus on se, mitä kukin elämästä itselleen tekee.