lauantai 23. maaliskuuta 2013

Tietämisen jana

Tieto, tietäminen ja tiedon rajojen piirtäminen on eräs keskeisimmistä poliittisista ulottuvuuksista, joka jakaa ajattelijoita kahteen toisilleen vastakkaiseen kategoriaan. Aihe on ikiaikainen ja siitä löytyy merkittävän hienoja kirjoituksia. Ivan Turgenevin Hamlet ja Don Quijote kertoo vastakkainasettelusta, joka rakentuu itsensä unohtavien ja asiallen sokeasti omistautuvien Don Quijotien sekä epäilysten ja ristiriitojen täyttämien ja sitä kautta lähinnä omaan napaansa tuijottavien Hamletien välillä. Kuuluisampi vertailu on Isaiah Berlinin klassikon maineeseen yltänyt Siili ja Kettu, jossa Berlin jakaa ajattelijat yhden suuren totuuden ja siihen kaiken kokemuksen liittäviin siileihin ja monia eri asioita tietäviin, mutta vailla suurta totuutta oleviin kettuihin. Keskeinen janan ääripäitä ohjaava kysymys on: mitä voimme tietää?

Kysymys jakaa janan ääripäät jo tavassa lähestyä itse kysymystä. Tiedon mahdollisuuksiin optimistisesti uskovat valistuksen lapset ajattelevat, että järjestelmällinen tutkimus syventää koko ajan ymmärrystämme maailmasta ja sen historiallisista laeista, joten lähestymme jatkuvasti kaiken kattavaa totuutta. Pessimistit puolestaan luottavat sellaisiin epämääräisiin asioihin kuin todellisuudentaju tai viisaus, jotka ylittävät totuutta lähestyvien optimistien näköalojen rajat. Tiedon pessimistit lähinnä naureskelevat kunnianhimoisille tieteen esitaistelijoille, koska nämä esittävät naurettavia yleistyksiä, lupaavat mahdottomia, muodostavat valheellisia syy- ja seuraussuhteita ja sokeasta uskosta näihin yleistuksiin seuraa pahimmillaan valtavia katastrofeja. Tiedon optimistit puolestaan parjaavat pessimistejä irrationaalisiksi valistuksen vastustajiksi, luotettavien perusteiden tahallisiksi hylkääjiksi sekä tunteiden ja sokeiden ennakkoluulojen suosijoiksi. Summa summarum: tiedon optimistit pyrkivät osoittamaan tieteellisiä lainalaisuuksia, johon tiedon pessimistit voivat aina sanoa, että liian monet tekijät jäävät liian monesti pimentoon, että kyseiset "lainalaisuudet" olisivat luotettavia ja uskottavia.

Tarkennukseksi on sanottava, että löytynee vain aniharvoja tiedon pessimistejä, jotka ovat valmiita kritisoimaan matematiikan tai fysiikan lainalaisuuksia epäluotettavana hölynpölynä. Kysymys on ihmistieteisiin ja aikaan (historia, tulevaisuudentutkimus) liittyvistä lainalaisuuksista ja syy- ja seuraussuhteista. Kysymys on siitä, mikä selitysvoima on Freudin psykoanalyyttisellä teorialla, Marxin historiallisella materialismilla tai vaikkapa keynesiläisellä taloustieteellä puhumattakaan poliittisten- tai kulttuurihistorioitsijoiden tai tulevaisuudentutkijoiden yrityksistä tavoittaa syy- ja seuraussuhteita.

Tapaus-Nietzsche hahmottuu tämän dikotomian valossa sangen mielenkiintoiseksi. Ensinnäkin vastakkaiset näkökulmat ohjaavat tapaa, jolla tutkijat lähestyvät itse tutkimuskohdetta. Tiedon pessimistit maalaavat kuvan postmodernista Nietzschestä, jonka kritiikki pirstaloi valistusajatteluun perustuvan modernismin ja vapauttaa yksilöt surkeilta yrityksiltä selittää ja luokitella sosiaalista ja inhimillistä todellisuutta. Postmoderni Nietzsche rikkoo luokittelut ja julistaa, ettei ole olemassa mitään arkhimedeen pistettä, johon nojaamalla maailma voitaisiin mitata ja muuttaa oikealle raiteelleen. Maailma on moninaisuus ja voimme lähestyä jokaista ainutlaatuista kohtaamaamme ilmiötä vain ja ainoastaan pragmaattisesti kokeilemalla (tai jotain, ehkäpä ironiaa ja sarkasmia) ja toivoa parasta (tai ei mitään). Postmoderni Nietzsche on tiedon pessimisti, antimetafyysikko ja kriittisen ajattelun airut.

Jos postmoderni Nietzsche on toinen (the other) Nietzsche, ensimmäinen Nietzsche näyttäytyy niille, jotka ottavat Nietzschen kritiikin tiedon rajoista vastaan, mutta ovat silti vakuuttuneita, että Nietzsche esittää oman metafyysisen tulkintansa maailmasta (kolmas mahdollisuus on nähdä Nietzsche antimetafyysikkona, mutta naturalistisen ja kriitisen tahto valtaan -ontologian kannattajana ks. Miyasaki 2013 Nietzsche's Will to Power as Naturalist Ontology). Tahto valtaan -ontologiaan (ja metafysiikkaan) nojaava Nietzsche on tiedon optimisti ja optimismi syntyy empiirisestä metodista, joka nojaa uusdarwinistiseen genealogiaan, sitä kautta rakentuneeseen tahto valtaan -ontologiaan sekä denegeneratiivisen kiertokulun -metafysiikkaan. Ensimmäinen Nietzsche on tiedon optimisti, joka rakentaa kaikenkattavaa historiallista Totuutta.

Henkilökohtaisesti minulle Nietzschen tekee mielenkiintoiseksi ajattelijaksi juuri tämä dikotomia. Nietzsche on yhtäältä äärimmäinen tiedon kriitikko ja edustaa kaikkea sitä irrationaalisuutta, mikä pakenee kaikkia määritelmiä ja yleistyksiä. Toisaalta hän on empiristi, joka tekee tältä pohjalta koko hänen filosofiaansa ohjaavan havainnon, että elämän keskeinen ominaisuus on juuri tämä määritelmien ja yleistysten tekeminen maailman kaaosmaiseen massaan. Täytyy siis olla voima, joka pyrkii juuri tähän. Optimisti-idiootit kutsuvat sitä tietämiseksi, Nietzsche tietää sille kuvaavamman termin, se on tahtoa valtaan. Näin ollen niin Freudia, kuin Marxia tai Keynesiä ei suinkaan ohjannut tahto totuuteen vaan tahto valtaan. Jokainen heistä maalaa maailman omaksi kuvakseen, mutta maailman tai ilmiön moninaisuus ei redusoidu näihin yleisiin teorioihin. Tiedon optimisti voi kritisoida kantaa sanomalla, ettei teoriat tietenkään kaikkea selitä, mutta niiden selitysaste voi olla esimerkiksi Freudin osalta lähempänä 60 prosenttia tapauksista. Tiedon pessimisti sen sijaan kommentoi, että selitysaste on Freudinkin osalta pikemminkin 0,6 prosenttia tapauksista ja ihmisille tehdään hallaa, kun niitä yritetään pakottaa ja parantaa naurettavilla hypoteeseilla. Tiedon pessimisti voi jatkaa yleistyksen koskemaan kaikkia inhimillisen maailman teorioita. Kaikki teoriat ovat kykenemättömiä huomioimaan kaikkia niitä tarpeellisia muuttujia, joiden avulla ilmiö voitaisiin selittää niin suurelta osin, että mallilla olisi tarpeeksi selitysvoimaa.

Tässä kohtaa Nietzschelle tulee toinen keskeinen oivallus. Sosiaalinen ja inhimillinen maailma on moninainen kaaos, josta emme kykene tarvittavaa tietoa purkamaan, jotta voisimme sitä järjen avulla ohjata. Kaiken elämän taustalla vaikuttava tahto valtaan on kuitenkin jollain tavalla, vaikkakin maailmaa vääristelemällä, osoittautunut elämää tukevaksi voimaksi. Tässä kohtaa on valittava puolensa. Nietzschelle ihmistä, joka uskoo järjen kykyyn ohjata ja selittää maailmaa, ohjaa tietysti tahto valtaan, kuten kaikkea muutakin, mutta tällainen ihminen luhistuu ja vaipuu dekadenssiin ja nihilismiin, kun lopulta paljastuu, ettei Totuuksia ole ja maailman moninaisuus ei ole sovitettavissa järjen keinoin (vrt. postmodernismi). Koska näin käy Nietzschen mukaan väistämättä, on pikemminkin luotettava tiukkoihin perinteisiin ja luotava järkähtämättömiä auktoriteetteja, kaiken elämän tähden.

Nietzsche on siis kettu, joka toivoo olevansa siili ja sellaiseksi hän muuttuukin juuri ennen lopullista romahtamistaan. Asian voi ilmaista myös niin, että Nietzsche on liberaali, josta sukeutuu ajan myötä konservatiivi. Siili voisi yleistää lopuksi ilmiön ajattomuutta ja siteerata Winston Churchillia:
"If you're not a liberal at twenty you have no heart, if you're not a conservative at forty you have no brain"

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Käsitteistä ja määritelmistä

Nietzsche  toteaa teoksessaan Moraalin alkuperästä (II osa), että “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”. Lausahdus herättää välittömästi vastaväitteitä. Eikö historia nimenomaan luo identiteetin, jonka keskeisenä elementtinä on esillä olevan ilmiön tarinan kertominen. Toisaalta taas kyenneisyys määritellä historiaton olio viittaa essentialismiin. Olioilla olisi tämän ajattelumallin mukaan muuttumaton essentia, jonka ajan mukana tuova muutos menee pilaamaan. Lauseen purkaminen vaatii kuitenkin syvempää sukellusta Nietzschen maailmaan.

Teoksen (MA) keskeisin ponsi on kuvata ilmiöitä niiden syntyhistoriasta käsin. Nietzschen syy genealogisen metodin käyttöön juontaa juurensa puolestaan tahto valtaan -ontologiaan. Tahto valtaan -ontologiassa ilmiöiden syntyä ei ohjaa teleologia. Sormeni soveltuvat tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta sormeni eivät kehittyneet siksi, että voisin kirjoittaa tämän tekstin. Ihmisillä tuntuu olevan kuitenkin jatkuvia ongelmia selittää ilmiöitä päämäärien ja syiden ja seurauksien kautta. Koska on vain tahtoa valtaan, jonka välittäjänä tai kanavana myös ihmiset toimivat, kaikki selitykset ja määritelmät, mitä jälkikäteen olioille ja ilmiöille annetaan, ovat erheellisiä. Nietzsche väittää sen sijaan tautologisesti, että tahto valtaan on synnyttänyt ihmisille sormet, koska ne ovat sattuneet siitä syntymään ja osoittautuneet jälkikäteen jokseenkin toimiviksi. Sormemme ovat voittaneet kamppailun räpylöitä ja muita vaihtoehtoja vastaan, mutta eivät sen tähden, että voin tässä kirjoittelun lomassa hörppiä kätevämmin ohraista juomaa.
Tämä uus-darwinistinen näkökulma pakottaa tarkastelemaan ilmiöitä niiden syntyhistorian kautta. Nietzsche tarkastelee rangaistuksen syntyperää juuri tästä näkökulmasta, mutta kriittisenä miehenä tulkitsee tehtävänsä mahdottomaksi, vaikkakin samalla esittää teoksessaan toiveita tämänkaltaisen tutkimuksen lisäämisestä yliopistoissa:
“Today it is impossible to say for certain why people are really punished: all concepts in which an entire process is semiotically concentrated elude definition; only that which has no history is definable
Aika on essentialismin arkkivihollinen. Nietzschelle oleminen on jatkuvassa tulemisen tilassa eli jatkuvaa tahdon valtaan fluktuanssia. Kun ihminen määrittelee ja luo sitä kautta merkitysrakenteita asioihin, hän tappaa ja täyttää oliot ja 2,5 kg ahvenet, jotteivät ne jatkaisi muuttumistaan. Näin tehdessään ihminen kuitenkin pettää itseänsä ja vangitsee hetken lukottomaan selliin (tämä ei tarkoita, etteikö lukituilla asioilla voisi kasvaa ja olla omat merkityksensä ja ne tulevat sitä kautta uudelleen ja uudelleen määritellyiksi).
Kun astutaan teoksen ulkopuolelle, esitetty lause näyttäytyy vielä kiistanalaisempana. Nietzsche tuntuu ikään kuin hetkeksi unohtaneen tahdon valtaan poliittisen luonteen keskittyessään teleologisen tulkintamallin kritiikkiin. Tahto valtaan -maailmassa jokainen ilmiö ja väite sisältävät itsessään vastaväitteen, sillä kaikki oleva on osa taustalla tapahtuvaa kamppailua. Määritelmä vaatii tulkinnan ja tulkinta tapahtuu aina ajallisesta ja paikallisesta situaatiosta. Vaikka kohtaisimme olion tai ilmiön, jolla ei ole historiaa, olemme oman historiamme vankeja, mistä tulkinnat versovat. Näin ollen lukija voi olla tänään sitä mieltä, että kirjoittaja kirjoittaa melko järkeviä ja määritellä sitä kautta kaverin fiksuksi ja eittämättä mukavaksi hepuksi. Muutaman päivän päästä palattuaan mieli voi muuttua ja lukija lähinnä ihmettelee, miten joku jaksaa kirjoittaa tällaista hölynpölyn scheissea. Lopulta hän voi päätyä ajatukseen, että molemmat perspektiivit ovat osittain tosia, vaikkakin ristiriitaisia.  Seuraava kirjoitus muuttaa jälleen tulkintaa ja sitä kautta rakentuvaa määritelmää.
Esitetty lause on kuitenkin siinä määrin tosi, että se on pragmaattisesti tosi hetkellä T. Nietzschen mukaan voimme määritellä ajattoman ilmiön hetkellä T ja lukita määritelmän, mutta hetkellä T+1 määritelmää tulisi muuttaa, koska määrittelijät ovat muuttuneet. Ongelmana on tietysti löytää hetkellä T sellainen yhteinen näkökulma tarkasteltavaan ilmiöön, jonka eri osapuolet voivat allekirjoittaa. Tosi se ei ole, sillä se selittää ainoastaan osan ilmiömaailman moniulotteisuudesta, mutta se voi toimia.
Esitetyn lauseen totuusfunktio on kuitenkin ongelmallinen, vaikka se tulkittaisiin pragmaattisesta lähtökohdasta. Nietzschelle ”on sanomattoman paljon tärkeämpää, miten olioita nimitetään, kuin mitä ne ovat” (IT §58). Jokainen määritelmä on kuin kalaverkko, joka heitetään pluralistisen maailman osasen päälle. Jokaisella heitolla verkkoon tarttuu jotain, mutta osa pääsee aina pakoon. Ajan myötä käy kuitenkin niin, että määritelmä kasvaa kiinni olioon ja pelkästä approksomaatiosta tulee suoranainen olemus, näennäisestä tulee todellinen ja todellisuus näyttäytyy luomistekona. Kun todellisuus on näennäisen pluralismin päälle kyhätty terminologinen kudos, uusien ”olioiden” luomiseen riittää, ”kun luodaan uusia nimiä ja arviointeja ja todennäköisyyksiä” (IT §58).
Kun elämismaailma on rakentunut käsitteelliseksi, todellisuudesta muodostuu:
”Liikkuva metaforien, metonyymien ja antropomorfien lauma, lyhyesti sanottuna ihmissuhteiden summa, jota on poeettisesti ja retorisesti kaunisteltu, käännetty, koristeltu, ja joka pitkän käytön jälkeen vaikuttaa lujalta, kanonisoidulta ja pakolliselta: totuudet ovat illuusioita, minkä ihmiset ovat unohtaneet; metaforia, jotka ovat loppuunkuluneita ja voimattomia aisteille; kolikoita, jotka ovat menettäneet kuvansa ja merkitsevät metallia, ei enää rahana, sen tarkoituksena” (Totuudesta ja valheesta… §1).
Lyhyesti sanottuna kieli on kahden metaforan päässä ’totuudesta’:
”Ensiksi hermoärsytys välittää kuvan! Ensimmäinen metafora. Kuvasta muodostuu tämän jälkeen äänne! Toinen metafora.” (TO §1).
Ihminen ei siis tavoita Nietzschen mukaan paljasta todellisuutta, minkä vuoksi lause: “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”, ei ole määriteltävissä. Selittäisin lauseen pikemminkin sitä kautta, että Nietzsche uppoutuu tässä kohtaa niin syvälle historian ongelmallisuuteen, että unohtaa hetkeksi syvemmän ja perustavamman ongelman eli todellisuuden moniulotteisuuden ja kaikkien ulottuvuuksien kiinnittyneisyyden toisiinsa. Pluralistisessa maailmassa on vaikeaa ottaa mitään kiinni tai haltuun, sillä ilmiö tai olio pakenee kaikkia määritelmiä ja on tosi vain suhteessa asiakontekstiin tai perspektiiviin. Koripallo on useimmille koripallo, kun se on koripallokentällä, mutta kun se siirretään Kiasmaan ja irroitetaan kontekstistaan se saa uusia määrittelyjä ja merkityksiä.

Aiheen tiimoilta on hiljattain valmistunut mielenkiintoinen pro gradu: After Essentially Contested Concepts. Onnittelut Joonas!