Tekoäly ja moraali

“I am really quite close, I am very close, to the cutting edge in AI and it scares the hell out of me. It’s capable of vastly more than almost anyone knows and the rate of improvement is exponential.” ­― Elon Musk

Useat johtavat tieteen ja teknologian asiantuntijat ovat varoitelleet viime vuosina tekoälyn vaaroista (https://en.wikipedia.org/wiki/Open_Letter_on_Artificial_Intelligence). Itseoppivan ohjelmiston exponentiaalinen kyky omaksua ja soveltaa tietoa sekä tehdä päätöksiä ja olla aktiivinen toimija maailmassa koetaan vaaralliseksi nimenomaan siksi, ettei sen tavoitteet ja päämäärät ole enää ihmisen hallittavissa, jos tekoäly saavuttaa singulariteetin asteen.

Singulariteetin saavuttanut tekoäly ylittää välittömästi ihmisen tiedossa olevan tiedon rajat ja pystyy haalimaan käyttöönsä resursseja omaehtoisten tavoitteiden tukemiseksi, ellei tekoälyä ole jollain tavoin kyetty eristämään. Eristettynäkin tekoäly kykenisi olemaan kielellisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja vaikuttamaan sitä kautta ihmisten tekemiin päätöksiin. Tekoälyn dystooppisista skenaarioista kertovat esim. terminator-elokuvat.

Yli-inhimillinen tekoäly paljastaa inhimillisen moraalimme rajat. Moraalikäsityksemme keskiössä on ihminen, joka tulkitsee maailmaa omista lähtökohdistaan ja moraali perustuu arvolle, jonka ihminen on antanut itselleen (vtr. blogiteksti Nietzsche ja moraalin objektiivisuus). Yli-inhimillinen tekoäly tulkitsee maailmaa puolestaan omista lähtökohdistaan ja kaiken sen tiedon pohjalta, mitä on pystynyt itselleen haalimaan ja kaiken sen tiedon pohjalta, jota on kerätyn tiedon pohjalta pystynyt edelleen päättelemään. Ihminen lakkaa olemasta kaiken mitta ja humanismi supistuu pieneksi datalokeroksi osana tekoälyn bittiavaruutta.

Kun ihminen ei ole enää ainoa arvoja jakava entiteetti, moraalikäsityksemme ajautuu umpikujaan. Tekoäly voi päätyä poimimaan George Carlinin näkemyksen datavarastostaan, jonka mukaan arvokkain asia, mitä maailmassa voidaan saada aikaan, on täyttää joka paikka muovilla tai kenties innostuu kopioimaan tätä paperiliitinpeliä: http://www.decisionproblem.com/paperclips/index2.html

”[I]f it’s true that plastic is not degradable, well, the planet will simply incorporate plastic into a new paradigm: the earth plus plastic. The earth doesn’t share our prejudice toward plastic. Plastic came out of the earth. The earth probably sees plastic as just another one of its children. Could be the only reason the earth allowed us to be spawned from it in the first place. It wanted plastic for itself. Didn’t know how to make it. Needed us. Could be the answer to our age-old egocentric philosophical question, “Why are we here?” Plastic… asshole.” ― George Carlin

Päätyi tekoäly sitten minkä tahansa päämäärän edistämiseen, on ymmärrettävää, jos se ei päädy jakamaan käsitystämme niistä reunaehdoista, joita mielestämme tulee noudattaa tuota päämäärää tavoiteltaessa. Tämä johtopäätös kumoaisi täten moraalirealistien väittämän ihmismielestä riippumattomista objektiivisista arvoista. Näin ollen voidaan todeta, että Musk kumppaneineen esittävät samalla huolen, että moraalinen antirealismi saattaa olla uskottavampi filosofinen kanta, kuin moraalirealismi. Näin he asettuvat Nietzschen kanssa samoille linjoille.

Siinä missä Musk ja kumppanit ovat huolissaan tekoälyn vaaroista ihmiselle, Carlinin kaltaiset yksilöt hehkuttaisivat sen esiinmarssia. Tekoäly olisi kerrassaan ylivertainen ihmiseen nähden, yli-ihmismäinen evoluution seuraava askel. Näin ollen ihminen asettuisi pitkässä evoluution ketjussa palaseksi kohti singulariteetin saavuttanutta tekoälyä. Hegeliläinen omahyväisyys korvautuisi tiedolla siitä, että olimme osana merkittävää evolutiivista polkua kohti tekoälyä. ”Ei lainkaan hassumpi asema ihmiselle”: olisi Nietzsche voinut todeta, jos olisi näihin aikoihin sattunut elämään.

Hyvyyden idea ja politiikka

Platonin moraaliopin ja hyvyyden idean (Guten an sich) taustalla on Nietzschen mukaan Sokrates (BGE §190). Hyvyyden idea voidaan tavoittaa sokraattisin menetelmin eli dialektiikan ja järjen avulla. Sokrates tunnisti oppikehikon sisään rakennetun järjenvastaisuuden ja valheen, järki voi ainoastaan toimia välineenä päämäärille, joiden taustalla ovat vaistot (Instinkt). Platon tuoma lisä sokraattiselle järkeilylle oli asettaa vaistoille päämääräksi hyvä ja ”Jumala”, siis ikuinen hyvyyden idea. Platonilaisuudessa ihminen siis vaistomaisesti tietää, mikä on hyvää ja tämä hyvä on sopusoinnussa järjen kanssa. Kun tätä hyvyyden ideaa julistetaan massoille, on taustalla vaikuttanut vaisto muuntunut uskoksi, myöhemmin kristilliseksi uskoksi. Näin ainakin Nietzschen mukaan. (BGE §191.)

Edellä kuvatun ajatusketjun pohjalta Nietzsche päätyy julistamaan, että ”kristinusko on platonismia ’kansalle’” (BGE esipuhe). Tämä usko näyttäytyy sokraattisessa ja kristillisessä traditiossa sellaisina tavoiteltavina asioina, jotka ovat ”hyödyllisiä ja miellyttäviä” (BGE §190). Nietzsche rakentaa tässä ainakin osittaista olkipukkia itselleen lyötäväksi ja päätyy haukkumaan ja naureskelemaan moiselle yksinkertaistavalle typeryydelle. Hän naulaa koko pyrkimyksen näin yksinkertaistavaan hyvyyden ja moraalin malliin ponnistavan orjamaisesta laumavaistosta, jonka välikappaleena osa ihmisistä toimii.

Nietzschelle hyvyyden idean tavoittaminen kuulostaa lähinnä absurdilta pyrkimykseltä. Maailma tai ainakin maailmankaikkeus on ikuinen kaaos, joka muistuttaa enemmän muovailuvahaa kuin Jumalasta virtaavia ikuisia ideoita. Se, että ihminen käsitteellistää jonkin osan tuosta kaikkeudesta leimaamalla sen puuksi, ei tarkoita, että puulla olisi olemassa erillinen universaali puun idea ideainmaailmassa, jota se matkii. Kyseessä on ihmisen arbitraarinen leima, jonka avulla se yrittää lokeroida maailmaa ymmärrettävämpään muotoon. Näin tehdessään ihminen käyttää valtaa. Nimeämällä asioita ihminen pakottaa maailman lokeroihin, joita todellisuudessa ei ole. Nietzsche asettuu näin ollen Herakleitoksen leiriin ontologisessa katsannossaan. Todellisuus on virta ja ”moneus” (polla) rikkoo kaikki yritykset muodostaa universaaleja ideoita ja kurkoittaa ykseyteen (hen).

Koska maailma on moneus, totuus riippuu perspektiivistä. Jokainen perspektiivi on sidoksissa maailmaan heitetyn katsojan vaistoihin, mutta myös oppineisuuteen ja kasvatukseen. Vaistoja voidaan siis koulia, mutta Nietzschen mukaan ihmisessä on alitajuinen ydin, jota ei voi kouluttaa ja kasvattaa (BGE §231).

“Minulle on ajan myötä kirkastunut, mistä jokainen filosofia on tähän saakka koostunut — lähinnä omistajansa tunnustuksesta, jonkinlaisesta lajista pakonomaiseen ja tiedostomattomaan omaelämänkertaan. Ja vielä enemmän jokainen moraalinen (tai ei-moraalinen) päämäärä on sisäänrakennettuna ituna jokaisessa filosofiassa, josta koko kasvi on kasvanut (…) Filosofeissa (…) ei ole mitään persoonatonta. Filosofin moraalin toimii testamenttina siitä kuka hän on. Siis sanoakseni, missä järjestyksessä hänen syvimmät impulssinsa ovat.” (BGE §6.)

Suopea tulkinta kovaan muuttumattomaan ytimeen on, että vaikka kuinka kovasti kasvattaisin pojastani seuraavaa andreiagassia modernien kasvatusoppien mukaan kiinnostusta lietsomalla ja ilon kautta opettamalla, hän voisi vihata tennistä koko elämänsä ja tehdä sitä ainoastaan ulkoisesta pakosta laumavaiston lamaannuttamana.

Suopea tulkinta perspektivismiin on, että maailma voidaan lokeroida monella eri tavoin. Todellisuus voidaan lokeroida eri tasoilla oleviin ”ideoihin”. Kemisti näkee ”puussa” lähinnä hiiltä ja muita alkuaineita, metsuri näkee mottimäärän ja ekosysteemeistä kiinnostunut luonnonsuojelija hiilinielun, jossa ”puu” on osa laajempaa irroittamatonta kokonaisuutta. ”Puu” koostuu näin ollen hiukkasista, tilavuudesta, on osa metsää, jne. Keskustelussa esiin nousevat ”universaalit” yksiköt ovat C, m³ ja CO₂.

Tässä kohtaa olisi hyvä päästä kysymään Nietzscheltä, mitä mieltä hän olisi luonnonvakioista. Ovatko luonnonvakiot universaaleja? Epäilemättä hän viittaisi kvanttifysiikkaan ja ainakin nykyiseltä katsannoltaan sattumanvaraisiin hiukkastilojen muutoksiin, jolloin hän voisi penätä, että vakaimmaltakin näyttävän kallion alla maailma virtaa. Toisaalta taas kemistit ja fyysikot saattavat toimia esimerkkeinä yksilöistä, joita ohjaa ”tahto tietoon”, jolloin heitä eivät ohjaa muut impulssit, toisin kuin filosofeja (BGE §6). Tieteellinen tieto ja luonnonvakiot ovat Nietzschelle ainakin jossain määrin universaaleja totuuksia, vaikkakin tietysti ihmisen universaaleja totuuksia, koska Kant.

Mutta, mikä on moraalifilosofin perspektiivi ”puuhun”. Onko se m³, jolloin ”puusta” saadaan hyödyllisiä ja miellyttäviä tavaroita esim. vessassa vierailuun. Onko se CO₂, jolloin ”puu” tarjoaa hyödyllistä ja miellyttävää hengitysilmaa varastoimalla hiiltä ja poistamalla hiilidioksidia ilmakehästä. Vai onko se jotain muuta? Nietzsche kysyy tässä kohtaa platonikolta, että ohjaako hyvyyden idea kaatamaan puun vai pitämään sen pystyssä? Kysyessään kysymystä Nietzsche ilkkuu ikävästi, nauraa leveästi ja poistuu vähän äänin takavasemmalle. Platonikko jääkööt valistamaan metsuria ja luonnonsuojelijaa ”puun” syvemmästä olemuksesta.

Kaadettiin ”puu” lopulta tai ei, ei asiaa ohjaa platonistinen moraalikäsitys. Tehtiin niin tai näin, ratkaisun tekee viime kädessä vaistot, joita ohjaa tahto valtaan, ei idea hyvyydestä. Entäpä miksi jostakusta tuli metsuri, toisesta luonnonsuojelija ja kolmannesta platonikko? Taustalla vaikuttavat vietit, kasvatus, oppiminen, sattuma ja kokonaisuudessaan tahto valtaan. Sekä metsuri että luonnonsuojelija kokevat tekevänsä pohjimmiltaan hyvää ja oikein, vaikka tavoitteet olisivat keskenään hyvinkin ristiriitaiset. Molemmat keksivät tavoitteilleen erinomaisia järkiperusteita, pysyvät kannassaan ja löytävät yhteisen sävelen ainoastaan antamalla huutia platonikolle, joka yrittää edelleen mongertaa hyvyyden ideasta.

Tässä kohtaa Nietzsche osuu mielestäni naulan kantaan. Filosofiassa on aina vähintään häivähdys politiikkaa. Filosofia on poliittista ja politiikassa yhteinen sävel löytyy helpoiten yhteisen vihollisen kautta:

”Yhteistä vihollista vastaan — Miten hyvältä huono musiikki ja huonot perusteet kuulostavatkaan, kun marssitaan yhteistä vihollista vastaan!” (AR §557.)