Nietzsche lyhyesti

Ongelmana auktoriteetti

2011-07-01T00:48:00.000-07:00

Vesi liplattaa veneen alla virran viedessä kolmea matkaajaa yhä syvemmälle tuntemattomia vesiä. Matka sujuu jokseenkin mukavasti auringon syleillessä veikkosia ja tulevaisuudenhuolia ei tunnu matkaajilla juurikaan olevan. Jokainen matkaaja on kuullut tarinoita joesta, sen vaaroista ja määränpäästä, joka heitä odottaa.

Rauhallisen kelluskelun keskeyttää eteen asettuva haarauma. Joki jakautuu kolmeen eri suuntaan. Ensimmäinen kaveruksista kertoo tarinan, missä vasemmalle kaareutuva haara johtaa leikkimielisestä kilvoittelusta ja rikkaasta kamppailukulttuurista tunnettuun heimoon, joka palkitsee uudet tulokkaat anteliain lahjoin. Toinen kaveruksista puolestaan kertoo, ettei tarina pidä ollenkaan paikkaansa, vaan sillä suunnalla on muiden tarinoiden mukaan villiheimo, joka vangitsee vierasmaalaiset ja tappaa heidät villien rituaalien säestämänä. Toinen kaveruksista jatkaa myös, että keskimmäisessä haaraumassa virtaus on nopein ja sisämaassa on moninaisista rikkauksistaan tunnettu heimo, jonka ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta monet tarinat kertovat. Tähän ensimmäinen kaverus tuumaa, että keskimmäinen reittivalinta on tunnetusti itsemurha, sillä se johtaa suoraan lähes sadan metrin korkuiseen putoukseen. Hän lisää myös, että hänen heimonsa kilvoitteleva kulttuuri sopii heille muutenkin paremmin, sillä he voisivat saada vahvoina miehinä kunniaa ja arvostusta kyseisen kulttuurin parissa ja nousta merkittävään asemaan uudessa yhteiskunnassa, jolloin jokaiselle olisi tarjolla niin monta vaimoa kuin he vain tohtisivat ottaa. Tämä saa toisen kaverin pyörittämään päätään järkytyksessä, jolloin kolmas kaveri näkee tilaisuutensa. Hän on kuullut tarinoita, joissa joen kolmas haara on virtaukseltaan sopiva pienellekin veneelle ja määränpäänä on tieteellisistä kilvoitteluista tuttu, ystävällismielinen heimo, jolla on valtava määrä tietoa matemaattisista ja astronomisista asioista. Tämä lausahdus saa kaksi ensimmäistä kaverusta pyörittämään päätään, sillä heidän mielestään on tunnettu tosiasia, ettei kukaan oikeanpuoleisen jokihaaran valinnut ole palannut sieltä elossa takaisin ja ainoat huhut kertovat loputtomasta suomaasta, jonka sietämättömänä kiusana ovat kuolemaa levittävät sääsket. Sitä paitsi heitä eivät matemaattiset totuudet ja tähtien asennot kiinnosta.

Pian on ilmiselvää, etteivät mitkään rationaalisilta kuulostavat argumentit saa kaveruksia muodostamaan yhteisymmärrystä parhaasta ratkaisusta. Mitä on siis tehtävä? Miten valita reitti, kun takaisinpaluuta ei enää ole? Kuka päättää ja kenen ehdoilla mennään?

Nietzsche esittelee ja teilaa teksteissään tärkeimpiä mahdollisia keinoja ratkaisun aikaansaamiseksi. Tunnetuin ihmisten käyttämä keino on ollut kautta aikojen Jumalaan vetoaminen. Papit, shamaanit ja selvännäkijät ovat tulkinneet Jumalan tahtoa ja kertoneet kaikelle kansalle, mikä kulkureitti johtaa parhaaseen tulokseen. Tieteellisen skeptisyyden nousu on kuitenkin suistanut papit valtaistuimiltaan ja sekularisaation seurauksena on syntynyt uusi kylmä hirviö eli valtio. Valtio puolestaan luottaa karismaattisiin johtajiin ja koulutukseen, joiden avulla uskotaan saatavan aikaan riittävä ilman väkipakkoa muodostettava konsensus valittavasta reitistä. Sekularisaation eteneminen kuitenkin laittaa valtion hegemoniaan perustuville ideologioille kapuloita kölin alle. Yhä moninaistuvat uskomukset, ideologiat ja arvojen pluralisaatio näyttävät johtavan lopulta takaisin tilanteeseen, jossa kolme miestä joenhaaraumassa parhaillaan ovat. Moderni valtio tarvitsee pakottamattoman normatiivisen konsensuksen hallitakseen, mutta sekularisaatio näyttää tekevän pakottamattoman konsensuksen ajoittain mahdottomaksi.

Mikä siis ratkaisuksi?

Demokratia? Nietzschen skeptisyys demokratiaa kohtaan on erittäin voimakasta. Kolme matkaajaa ovat eri mieltä toistensa kanssa valittavasta reitistä, eikä kukaan suostu kääntämään takkiaan, koska heidän uskomustensa mukaan seurauksena on turmio. Deliberatiivinen demokratia ei auta yhtään, kun asioista ollaan vahvasti eri mieltä, eikä kenelläkään ole antaa varmoja takeita tulevaisuudesta. Tässä tapauksessa demokratia johtaa hajaannukseen, joka voi lopulta johtaa siihen, että miehet nääntyvät kuoliaaksi joen haaralle tai päätyvät käyttämään voimakeinoja oman valinnan läpiviemiseksi. Nietzschelle demokratia on ”organisoivan voiman rappiomuoto”. Kaikkien pään mukaan ei siis voida tehdä, jos ihmiset ovat tässä määrin eri mieltä asioista.

Anarkismi? Nietzsche lähinnä naureskelee anarkistipelleille, joita ei voi edes ottaa vakavasti. No rules, no masters. Jokainen voi kyllä heittäytyä krokotiilien sekaan ajopuuksi kohti omaa unelmaansa, mutta siinä tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kaikille käy kehnosti. Jos yhdessä meinataan elää tai ylipäätään elää, täytyy päätöksille olla ja löytyä auktoriteetti, joka ylittää yksittäisen eriävää mieltä olevan ihmisen tahtotilan. Jos demokratia ei toimi, niin anarkismi toimii vielä vähemmän. Kaikkien pään mukaan ei voida tehdä, jos ihmiset ylipäätään ovat eri mieltä asioista ja ihmisethän todellakin ovat eri mieltä asioista.

Arvojärjestys eli aristokratia? Niin armeijassa kuin aristokratiassa päätökset eivät muodostu ongelmaksi. Alempiarvoiset kuuluvat pressun alle ja pressun alla ollaan päätöksiä tehtäessä hiljaa. Asiasta päättää siis laivan tai tässä tapauksessa veneen kapteeni ja loput pitävät mölyt tämän jälkeen mahassaan ja alistuvat päätökseen. Ongelmana tietysti on, että miten sekulaarissa maailmassa voidaan ihmisten välille muodostaa luonnolliselta vaikuttava arvojärjestys, kun sellaista ei luonnostaan tuntuisi olevan? Nietzschen mukaan helposti, ”ihmiset eivät ole samanarvoisia”. Tämä lause saa puolestaan modernin lukijan pudistamaan päätään ihmetyksestä. Tilanne ei ole ongelmaton myöskään Nietzschelle. Nietzsche palaa yhä uudelleen samaan ongelmaan. Miten sekulaarissa maailmassa voidaan muodostaa itsenäinen normatiivinen auktoriteetti, joka ei perustu valtioideologiaan tai pappien jumalalliseen sanaan? Kenellä on oikeutettu ja perusteltu valta sanoa, miten ollaan ja eletään ja mikä reitti tulevaisuuteen valitaan? Onhan kuitenkin selviö, että Nietzschelle (vrt. tekstit Nietzsche ja anarkismi & tahto valtaan ja etiikka), kuten varmasti useimmalle lukijallekin, valinnan tekeminen on positiivinen asia, sillä ainoastaan pitkäaikaisten linjausten ja valintojen vallitessa voidaan aikaansaada hienoja ja kestäviä asioita, joiden varaan elämää voi rakentaa.

Nietzsche hakee vastauksia aristokratiasta ja yrittää varsinkin myöhäistuotannossaan rakentaa arvojen välille järjestystä, joka perustuu hänen tekemiin psykologisiin havaintoihin. Arvojen uudelleen arvottaminen jää kuitenkin kesken ja mies luhistuu mahdottomalta vaikuttavan kysymyksen edessä. Nietzscheä onkin kuvattu myös poliittiseksi skeptikoksi (vrt. Shaw, Tamsin (2007) Nietzsche’s Political Skepticism). Nietzschelle ”oikeustilat ovat poikkeustiloja” ja yhteiskunta on testi, joka aika-ajoin heittää vastaan kolmea miestä kohtaavia haasteita. Kun tarkasteluja peilaa, vaikkapa Belgiassa olevaan poliittiseen hajaannukseen vallonialaisten ja flandereiden välillä, Kreikan säätökuuriin ja mellakoihin, Euroopan Unionin tukipaketteihin tai vaikkapa kotosuomen poliittiseen tilanteeseen, nietzscheläinen poliittinen skeptisismi ei vaikuta täysin vailla pohjaa olevalta teoreettiselta näkökannalta. Tosin eihän se mikään ratkaisu tietenkään ole ja kolme miestä ovat edelleen joenhaaraumassa odottamassa, mitä tehdään.

Tahto valtaan psykologia

2011-06-21T04:37:00.000-07:00

Ontologinen/tietoteoreettinen taso

"Niin pitkälti kuin sanalla ’tieto’ on ylipäätään merkitystä (Sinn), maailma on tiedettävissä; mutta se on tulkittavissa muilla tavoin, sillä ei ole olemassa merkitystä tulkinnan takana, vaan lukuisia merkityksiä. –’Perspektivismi’." (WzM §481.)

Kuten Nietzschen lainauksesta käy ilmi, tahto valtaan ja siihen sisältyvä perspektivismi merkitsevät ontologisella tasolla sitä, että voin todeta, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa, eikä kenelläkään ole viimekädessä asiaan nokankoputtamista. Tieto, sikäli kun sillä on tämän tosiasian kanssa merkitystä, voi ainoastaan palvella tätä päämäärää eli voin tehdä töitä sen eteen, että saavutan välineet kyseisen toiminnon toteuttamiseksi, millä on ainoastaan minulle merkitystä. Purjehtiminen on vain perspektiivi ja päämääriä voi olla niin monia kuin on ihmisiä omine päämäärineen (perspektiiveineen).

Mistä nuo päämäärät ja perspektiivit sitten tulevat? Miksi yksi tahtoo vain purjehtia, toinen tykkää äidistä ja kolmas tyttärestä? Miksi jokin asia on merkityksellistä?

Psykologinen taso

"Tarpeemme (Bedürfnis) ovat maailman tulkkeja; meidän viettimme (Trieb) ja niiden myöntö ja kielto. Jokainen vietti on vallanhaluinen; jokaisella vietillä on oma perspektiivinsä, jonka normin alaiseksi se tahtoo muut vietit alistaa." (WzM §481.)

Nietzschen selitys on siis, ettei asialle ole varsinaista selitystä. Asia voidaan kuitenkin nimetä. Toinen tykkää äidistä sen takia, että jokin hänen sisällään työntää häntä äitiä kohden. Kyse on siis biologiasta, kemiasta ja ylipäätään naturalismista. Olemme tunneperäisiä atomimöykkyjä, jotka tuntevat vetoa joihinkin asioihin niiden synnyttämien reaktioiden seurauksena tuossa atomimöykyssä. Atomimöykyn sisällä käydään puolestaan jatkuvia taisteluja siitä, millaiset kokemukset, aistimukset ja tuntemukset pääsevät valloittamaan riittävän suuren osan atomimöykyn toimintojaohjaavasta keskuksesta, että koko atomimöykyn yhteiskuntarakenne tuumaa, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.

Mikä mahdollistaa päätösten tekemisen ja vältymme siltä, ettei yhteiskuntarakenteemme ajaudu anarkiaan, jolloin seurauksena on inertia, toimettomuus ja apatia? Entäpä jos tykkää sekä äidistä että tyttärestä, mutta molempia ei voi saada?

Tähän tarvitaan sitten monia tekijöitä, joiden yhteiseksi nimittäjäksi Nietzsche lanseeraa termin tahto valtaan.

Psykologinen perspektivismi eli kokemuksen värittyneisyys jo havaintohetkellä. Biologia, oman elämänhistorian rakkaat ja kipeät kokemukset sekä kulttuuriset ihanteet ohjaavat tapaamme havainnoida ympäristöämme, kuten yllä on pohjustettu.
Konfabulaatio eli sepitetyn muistiaineksen tunkeutuminen oikean sekaan asioita mieleenpalautettaessa ilman että yksilö huomaa paikkansapitämättömyyden. Freudin sanotaan ihastuneen Nietzschen toteamukseen: "Minä olen tehnyt tämän, sanoo muisti; ’Minä en ole voinut tehdä tätä’, sanoo ylpeys. Viimein muisti antaa periksi.” Freudin ohella teemaan ovat ihastuneet myös neurobiologit. Ihminen on omassa mielessään aina oikeassa. Emme ole koskaan väärässä, sillä heti kun tunnistamme olevamme väärässä, olemme jo oikeassa. Ihminen on viimekädessä epäkoherentti ja järjetön otus, mutta sepittelemme itsellemme asiat niin, että ne suurin piirtein skulaavat ulkomaailman realiteettien kanssa. Toiset tekevät tätä enemmän ja toiset vähemmän, mutta kaikki tätä tekevät. Ihminen on sokea itselleen.
Amor fati eli kohtalon rakastaminen. Jos ihminen on sokea itselleen, viisain ihminen ymmärtää myös pettää itseään. Mikään tunne ei ole koskaan täydellinen eikä yksikään perspektiivi ole ristiriidaton. Vaikka tytär kiinnostaa juuri nyt kovasti, pienet virinät on myös äitiä kohtaan, ainakin toisinaan, ja toisaalta mielen perukoilla kummittelee ajatus ikuisesta yksinpurjehtijasta maailman myrskyisillä merillä. Sitä paitsi jos tytär kiinnostaa kovasti tänään, niin mikäänhän ei takaa, etteikö ajan mittaan tilanne muuttuisi ja karkuun sitä lopulta kuitenkin olisi lähdettävä. On siis kyettävä valitsemaan ja uskottelemaan itselle päivä toisensa jälkeen, että valinta oli oikea. Rakkaus kohtaloon tekee valinnasta itsestäänselvyyden, jota ei pääse pakoon. Rakkaus kohtaloa kohtaan mahdollistaa itsestä taideteoksen muokkaamisen.

Näistä tekijöistä kaksi ensimmäistä muodostavat varsinaisen biologisen tahdon valtaan ja viimeinen konstruktiivisen eli kulttuurisen tahdon valtaan. Merkityksellisintä on, että Nietzschen johtopäätös poikkeaa modernin maailman emansipatorisista tavoitteista, jotka ovat painottaneet Sokrateesta lähtien olemaan tarkkana oman rajallisuutemme ja sokeiden pisteidemme kanssa. Nietzschelle tahto valtaan ei ole tässä mielessä negatiivinen asia, vaan itse asiassa koko elämämme roikkuu tämän ohuen langan varassa. Jos tahto valtaan -mekanismi on mennyt ihmisessä rikki, oireina on skitsofreniaa, nihilististä päämäärättömyyttä, masennusta, tunteettomuutta, päätöksenteon vaikeuksia ym. ym. eli moderniin maailmaan kuuluvia perusasioita. Nietzsche yrittää filosofiallaan ravistella ihmisiä näkemään, miten modernit tavoitteet tiedon, epäilemisen metodin ja kyseenalaistamisen pyrkimyksineen tekevät ihmisistä rumia (vrt. Z rumin ihminen).

Nietzsche tuntuu sanovan, että liiallinen pyrkimys totuuteen tappaa sen, mikä tekee meille asioista rakkaita ja merkityksellisiä. Miksi siis totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä? Ehkä erheelle on annettava suurempi arvo kuin totuudelle! (HP.) Moderni emansipatorinen perspektiivi paljastuu Nietzschelle siksi sokeaksi pisteeksi, jolta ihmisen pitäisi myös kyetä suojaamaan itseään.

Velallinen ja saamamies

2011-06-16T10:50:00.000-07:00

Nietzsche ruotii ja arvottaa teksteissään kulttuureja ylhäisiin ja alhaisiin. Kristinusko on Nietzschelle paariakulttuuria ja yksi sen keskeisistä ongelmista piilee Nietzschen mukaan velallisen ja saamamiehen välisessä jännitteessä. Mistä jännitteessä on kyse?

Jokainen meistä tuntee sen kaverin, joka kulkee aina viimeisenä ovesta, tarjoaa kavereille oluet, pyykkää ja silittää puolison sukatkin ja auttaa lähimmäisiä ensimmäisenä, koska näin kuuluu tehdä. Hahmo on tuttu myös telkkarista. Keltaisten piirroshahmojen aina hyväntuulinen ja positiivinen Flanders, jaksaa pitää huolta lähimmäisistään aina Homerin äärimmäisyyteen menevää itsekkyyttä myöden.

Flanders kelpaisi Nietzschelle epäilemättä kristillisen kulttuurin esimerkillisestä yksilöstä. Flanders jakaa rakkautta niillekin, jotka eivät sitä ole pyytäneet. Jakaessaan rakkautta, flanderskulttuuriin syntyy Nietzschen mukaan velkasuhteita. Velka syntyy ihmisen perimmäisestää moraalikäsityksestä, jossa otetaan ja annetaan yhtä paljon (tit for tat). Kun Flanders antaa, vastapuolesta tulee flanderskulttuurin velallinen ja mitä enemmän Flanders antaa sitä enemmän toinen osapuoli on velkaa.

Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun velallinen ei ymmärrä antaa ja saamamiestä alkaa pännimään. Saamamiehen pahamieli muuttuu katkeruudeksi, kaunaksi ja lopulta koston hengeksi. Kun Flanders ei saa tarpeeksi respectiä, jonkun täytyy olla syypää hänen huonoon oloonsa. Pyyteettömästä lähimmäisenrakastajasta kuoriutuu Nietzschen mukaan lopulta ikävä ihminen.

Entäpä jos Flanderssit pääsisivät valtaan ja Homerit alistuisivat. Nietzschen mukaan laumasta tulisi tällöin saamamies ja yksilöistä velallisia. Jatkuvasta velasta seuraa puolestaan syyllisyyden kokemuksia, huonoa omatuntoa, julmia rangaistuksia ja lopulta lauman kontrollia. Tämä johtaa Nietzschen mukaan huonon omantunnon ylilyöntiin ja sairaalloisen masentavaan maailmaan, jossa ihmiset ainoastaan reagoivat ympäristöön, eivätkä aktiivisesti toteuta itseään. Velallisen kauna synnyttä lopulta arvoja, joiden ydin on pidäyttäytymisessä ja askeettisissa ihanteissa. Tuon arvomaailman keinovalikoimaan kuuluvat puolestaan synti ja syyllisyys, jotka kaikuvat Flanderssien huulilta heidän noustessaan saarnastuoleihin. Samalla askeettinen ihminen tekee kärsimyksestä ja laumasta elämän tarkoituksen (kristillinen moraali) sekä paljastaa syyllisen yksilöstä itsestään (perisynti). Tämä vääjäämättömältä näyttäytyvä kauhuskenaario saa lopulta Nietzschen suunnittelemaan kaikkien arvojen uudelleen arvottamista.

Jos palataan Nietzschen kauhuskenaarioista takaisin maan päälle, haasteena on yleensä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen. Homer ei alistu idioottiflandersin kulttuuriin, kuten hän sitä nimittäisi, sillä Homerin rakkaus pyörii lähinnä oman navan ympärillä. Nietzsche näkee flandersmaailman niin vaarallisena ja epäterveenä ihmisen psyykkeelle, että hän kallistuu raivoisasti kannattamaan Homerin itserakkautta, sillä vaikka myös Homer on idiootti, on Homer iloinen idiootti. Viimekädessä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen aiheutuu Homerin kokemasta luottamuspulasta ja siitä seuraavasta maailmassaolemisen perspektiivistä sekä Flandersin kyvyttömyydestä nähdä omaan maailmassaolemisentapaansa liittyvä alistuva hengettömyys, josta seuraa kaunaisuutta. Osapuolet eivät ymmärrä toisiaan ja tappelevat sekä kinastelevat keskenään, vain koska he eivät ymmärrä toisiaan, eivätkä välttämättä edes tahdo ymmärtää.

Jos astutaan Simpsonien maailman ulkopuolelle, ongelmana helposti on tietysti se, että läheissuhteissa toinen osapuoli antaa enemmän, mutta toinen ei sitä huomaa, eikä edes ymmärrä olevansa velallinen. Helposti käy myös niin, että molemmat kokevat olevansa saamamiehiä, jolloin tilien tasaaminen käy hankalaksi. Nietzschen ratkaisu on, ettei velalliseen suhteeseen pidä alunperinkään lähteä, jolloin jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Nietzschen kunniaksi sanottakoon, että hän paljastaa kristilliseen flandersmaailmaan liittyvät riskit ja sen pimeän puolen, mutta ehkäpä suositeltavinta olisi toimia joskus Homerin mallin mukaan ja ainakin toisinaan Flandersin tapaan. Lukkiutuminen ääreen tai toiseen, tuottanee pidemmässä juoksussa ikävyyksiä.

Elämän tarkoitus

2011-04-06T23:31:00.000-07:00

Jos otsikko aiheutti Sinussa pienimuotoista närkästystä, Nietzsche olisi asiaan tyytyväinen. Jos närkästyksen syynä on kysymykseen liittyvä mielettömyys, siis mielen tai merkityksen puute, Nietzsche olisi asiaan vieläkin tyytyväisempi. Kysymys elämän tarkoituksesta on Nietzschelle triviaali ja turha, joten se on syytä unohtaa. Kysymys on syytä unohtaa, sillä kysymys olettaa ulkoapäin annettavan vastauksen mahdollisuuden, mikä tekee kysymyksestä epäyksilöllisen ja uskonnollisen. Kysymyksen tarkastelunäkökulma on transsendentaalinen (ylimaallinen, maailman ulkopuolinen). Elämää tarkastellaan irrallaan sen ytimestä eli maailmasta ja yksilöllisestä kehosta. Kysymys elämän tarkoituksesta on uskonnollista hölynpölyä. On osattava kysyä oikeita kysymyksiä.

Mitä sitten täytyy kysyä? Kysymys elämän tarkoituksesta on sidottava maailmaan ja kehollisuuteen. Kysymys on sidottava arvoihin ja arvokkuuteen. Kun kysymys kääntyy muotoon: Mikä on Sinulle arvokasta? ollaan Nietzschen mukaan jo oikeilla jäljillä. Kun arvo puolestaan puretaan kysymyksiin: Kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? on kysymys saatettu lopulliseen muotoon.

Kysymys - kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? - pakottaa yksilön kohtaamaan maailman ja elämän, eikä päästä pakenemaan maallisen elämän ulkopuolelle. Vakavasti otettuna, se asettaa valtavan painon valinnoille ja tuottaa luomisen tuskaa dionyysisessä ja plastisessa moninaisuuden maailmassa. Nietzschelle muutos ja moninaisuus on jatkuvaa, joten kysymys vaikuttaa mahdottomalta. Miten tulla siksi mitä on, eikä enää muuttua? Miten löytää oma tahto, maali ja päämäärä?

Katse on jälleen tarkennettava esitettyihin kysymyksiin. On osattava kysyä oikein, sillä niin ongelma ratkaistaan kuin se määritellään. Voiko oman tahdon koskaan löytää vai onko kenties niin, että oma tahto on luotava? Olisiko kenties niin, että ihminen tulee itseksekseen, ei löytämällä, vaan luomalla oman itsensä? Jos näin on, kysymys - kuka Sinä olet ja mitä Sinä haluat? - näyttäytyy myös triviaalina. Ei minuus tai oma tahto löydy buddhalaisista luostareista tai vaikkapa syömisen, rukoilemisen ja rakkauden (eat, pray, love) kautta Sinänsä. Ne voivat toki olla tekijöitä, joiden kautta ihminen luo oman itsensä, mutta ne eivät ole tekijöitä, joiden kautta ihminen löytää itsensä.

Luominen on rakastamista, heittäytymistä ja sitoutumista. Se on samalla moninaisuuden pakottamista, takomista, veistämistä ja hiomista. Luominen on siis aina pohjimmiltaan taiteellista. Luomus paljastuu kuvanveistäjälle moninaisten potentiaalien maailmasta ja ihmisestä rakentuu taideteos, jolla on oma maku, tahto ja päämäärä.

Tuliko ongelma kuitenkaan vielä ratkaistua? Voiko ihminen pakottaa itsestään kävelevän historiallisen monumentin, muuttuvaan moninaisuuden maailmaan? Olisiko kuitenkin niin, että ihminen voi asettaa kasvoilleen ainoastaan hetkellisiä maskeja, joita pidetään yllä itsemme ja toistemme vuoksi? Eikö maailma ole asettanut ihmiselle paradoksaalisen tehtävän, luodessaan eläimen, jolla on kyky luvata?

Nämä kysymykset jäytävät Nietzschen unelmaa elämästä taideteoksena. Mutta ne päästävät meidät kosketuksiin nietzscheläisen moraalikäsityksen ytimeen. Tuo ydin koostuu tunnetusti pakosta ja pitkällisestä kestosta. Pysyvä muoto lupaa tulevaisuutta oli kyse sitten yli-ihmisistä tai vaikkapa Rooman valtakunnan kaltaisista rakennelmista.

Mutta, oliko tässä kuitenkaan koko totuus? On kiinnitettävä jälleen huomiota kysymykseen. Nietzschellehän totuudet ovat erheitä, jotka ovat elämisenehtoja ja totuudellisuus puolestaan ymmärrystä tahdosta valtaan, joka luo noita erheitä. Mutta kun kysytään, että ovatko pakko ja kesto nietzscheläisen moraalin ytimessä, mitä saamme vastaukseksi? Miten voimme ymmärtää Nietzschen unelmoinnit vapaista hengistä 'freie geister'? Vapaat hengethän näyttävät pyrkivän riippumattomuuteen ja vapauteen kaikista ulkoisista ja sisäistä pakoista. Entäpä tulkinnat olemisesta (wesen) teleologisena joksikin tulemisena? Miten taideteos voi tulla valmiiksi, jos sitä muotoillaan alati uusiksi?

Tässä kohtaa Nietzscheä luetaan eri tradition puitteissa eri tavoin. Postmoderni ironia, vapaat henget, plastisuus, kehkeytyminen ja sukeutuminen sekä dionyysisen moninaisuuden palvonta puoltavat Nietzschen näkemistä monitulkintaisena naamareiden ja maskien isänä ja näin Nietzsche istuu loistavasti postmoderniin perinteeseen, jossa kysymykset - kuka Sinä olet ja mitä Sinä tahdot? - peitetään leikillä ja ironialla mitättömiin. Tämä voi olla toimiva filosofinen kanta, mutta Nietzschen kanta se ei ole ja siitä pidän blogissani tiukasti kiinni. Nietzschen kanta tulee ilmi ei ainoastaan hänen teksteissään, mutta myös hänen kirjeissään, kuten voidaan päätellä Nietzschen Lou Salomélle (lyhytaikainen, vain puheen tasolla platonisen kiinnostuksen kohde) osoitetusta kirjeestä: "Ethän varmastikaan ajattele, että 'vapaa henki' olisi minun ideaalini?"

Oma kysymys on, miksi pitäisi hampaat irvessä pitää kiinni siitä mitä Nietzsche on tarkoittanut ja sanonut? Eikö olisi parempi ottaa Nietzschen filosofian parhaat hedelmät ja käyttää niitä parhaaksi katsomallaan tavalla? Samalla tulisi olleeksi totuudellinen maailman moninaisuudelle ja sitä luovalle tahdolle valtaan. Sitä paitsi opit yli-ihmisistä, aristokratioista ja rooman valtakunnista kuulostavat julmilta ja sairailta ideaaleilta. Eikö olisi parempi pitäytyä pelkässä vapaudessa ja vapauden sekä sitoutumisen välisen agonismin (tuskan) muodostaman traagisen ristiriidan ymmärtämisessä? Kyllähän tutilla, kaljalla ja pöystiläisellä ironiallakin pärjää?

Jos tähän tulkintaan tyytyy, jää orjamoraalisen perspektiivin vangiksi. Se puolestaan olisi Nietzschelle vastuun pakoilemista, luomisen tuskan pelkäämistä, sisäistä heikkoutta ja kyvyttömyyttä vastata elämän asettamaan haasteeseen. Nietzscheläisestä perspektiivistä vapaus ja itsen etsiminen voivat paradoksaalisuudessaan muodostaa pikemminkin keinon omasta itsestä vastuusta pakenemiseen. Vapaus antaa valintamahdollisuuden, mutta ihmisen lujuuden ja voiman mitta on valintojen tekeminen ja vastuun kantaminen tehdyistä valinnoista. Elämän tarkoitus on se, mitä kukin elämästä itselleen tekee.

Nietzsche ja Schopenhauer

2011-03-29T10:14:00.000-07:00

Siinä missä Karl Marx käänsi G. W. F. Hegelin absoluuttisen idealismin nurinpäin ja perusti historiallinen materialismin nimellä kulkevan ajattelusuuntauksen, Nietzsche teki saman tempun Arthur Schopenhaurin pessimistiselle filosofialle. Mitä yhteistä ja mitä eroa näillä kahdella filosofian kaanonin merkkihenkilöillä oikeastaan sitten oli?

1. Realistinen ankaruus. Molemmilla filosofeilla oli äärimmäinen pyrkymys kuvata ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin ihmisen tulisi olla. Itsekkyys, julmuus, kovuus, rumuus ja ankaruus näyttäytyvät molempien filosofien tuotannossa keskeisinä elämää luovina voimina.

2. Aktiivinen ja passiivinen (reaktiivinen). Aktiivinen toiminta on pyrkimystä, tekemistä ja tahtomista. Passiivinen toiminta on puolestaan itsensä unohtamista ja tahdotonta hukkumista maailmaan. (vrt. das man)

3. Darwinismi. Schopenhauer oli ensimmäisiä filosofeja, jotka puhuivat avoimesti seksuaalisesta vietistä. Schopenhauer yhdisti kyseisen vietin 'tahdoksi elämään' (wille zur leben), sillä se on ennen kaikkea lajiasäilyttävä. Nietzsche jakoi Schopenhauerin kanssa ajatuksen viettivoimista, jotka julistivat omaa tahtoansa, mutta nuo voimat eivät tahtoneet suinkaan sinänsä sisällyksetöntä viittauksen kohdetta 'elämä', vaan ne tahtovat saada äänensä kuuluviin, ne tahtovat valtaan.

4. Musiikki on taiteen ylin muoto. Musiikki puhuttelee viettejä ja aisteja suoremmin kuin mikään muu taidemuoto. Näin ollen musiikin kyky nostaa ihmisen mielialaa on ylivertainen verrattuna muihin maallisiin asioihin.

5. Nerot ovat harvinaisia poikkeuksia, joita tulee ylistää. Schopenhauer tuppasi toteamaan neroista, (kuten Goethe, Schiller, Kant ja Beethoven), että he olivat 'kitsaan luonnon' tuotoksia, joiden vastakohdaksi syntyy aina miljoonia ikäviä ihmisiä. Nietzschelle oli samoilla linjoilla, mutta lisäsi neron ominaispiirteeksi rikkauden tahdosta valtaan.

Filosofien keskeisiä eroja kannattaa lähteä purkamaan tahdon käsitteestä. Schopenhauer oli omaksunut Kantin filosofiasta jaon noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Noumenaalinen maailma eli 'olio sinänsä' oli Schopenhauerille maailman perimmäinen substanssi ja perusvoima eli tahto: "Tahto on olio sinänsä, syvin sisältö, maailman essentia, kun taas elämä, näkyvä maailma, ilmiö (fenomeeni), on vain Tahdon peili, tämä maailmassa oleva tahto kulkee perimmäisen Tahdon rinnalla, kuten varjo vaeltajansa rinnalla" (Maailma tahtona ja mielteenä, luku 54).

Nietzschelle myös maailma on vain tahtoa ja kaikki muu vain tahdon heijastetta. Näin ollen tahto edeltää ontologisella tasolla myös järkeä ja tietoisuutta. Nietzschelle tietoisuus on vain pinnallinen, pienin ja huonoin osa kaikkea ihmisen ajattelua. Tätä kautta ihminen on rikkaus, multitude, Million, dionysos, jonka tietoinen perspektiivi on aina väärennys, pintapuolistus ja yleistys. Tietoinen minuus on siis Nietzschelle tahdon valtaan tuottama illusorinen väärennös ja sisäisen hierarkian huippu, jonka kummallisiin kuvitelmiin sisältyy myös Schopenhauerin pessimistiset ja nihilistiset sekä ennen kaikkea hätiköidyt tulkinnat.

Näin Nietzsche irrottaa itsensä ja filosofiansa Schopenhauerin pessimistisestä kahleesta. Tietoisuuden "tieto" on vain ennakkoluuloja ja pinnallisia höpinöitä. Jos yksilö toteaa maailman arvottomaksi ja rumaksi, on se pikemminkin oire yksilön sisäisestä tahdon valtaan (häiriö)rakenteesta, eikä maailmasta sinänsä. Yhtä lailla itsekkyys on myös arvokasta ja aktiivinen ja rohkea, elämään palavasti sukeltava yksilö on yhtä lailla perspektiivi maailmaan, ja tuo perspektiivi on yhtä oikeassa kuin Schopenhauerin näkemykset. Itse asiassa Schopenhauer on heikoilla, jos maailma on tahtoa valtaan. Jos maailma on pohjimmiltaan moninaisuus, on elämä itsessään tätä moninaisuuden voittamista. Se on kilvoittelua, valtaamista, sukeutumista ja virtaamista kohti uusia muotoja ja maaleja. Ei tahto elämään, vaan tahto valtaan on luonnon moraalinen imperatiivi. Ihminen luo itse merkitysten ja arvojen maailman ja on tässä suhteessa Jumalan kaltainen. Suurimmat luojat ovat sitten nerokkuuden ja voiman (sic! vrt. Star Wars) tihentymiä, jotka ansaitsevat tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Ei ole siis yhdentekevää millaisia metafyysisiä ja ontologisia oletuksia meillä on maailmasta tai 'oliosta sinänsä'. Se olkoon filosofien yhteinen opetus.

Zarathustra: Postmodernin ajan raamattu?

2011-03-09T02:32:00.000-08:00

Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille ja ei kenellekään on anakronistisesti tulkittuna postmodernin ajan uusi raamattu tai näin Nietzsche ainakin sen uskoakseni tarkoitti. Vaikka 1800-luvulla ei käsitettä postmoderni ollut edes olemassa Nietzschen voidaan katsoa kirjoittaneen tuleville sukupolville ja olleen Jumalan kuoleman profetioineen aikaansa edellä. Teos voidaan nähdä myös raamatullisena allegoriana, jossa 30 vuoden ikäinen profeetta (vrt. Zarathustra/jeesus) opastaa ihmisiä oikealle polulle.

Zarathustran juuret ulottuvat persialaiseen profeettaan, joka perusti aikoinaan zarathustralaisuuden uskonnon. N:n mukaan Z oli ensimmäinen ajattelija, joka asetti moraaliin (taistelun hyvän ja pahan välillä) perimmäiseksi ja viimekätiseksi ihmisiä liikuttavaksi voimaksi. Tämän vuoksi Z:n täytyy olla myös ensimmäinen ajattelija, joka tunnistaa tuon ajattelutavan perustuvan erheeseen. Z on N:n kirjassa totuudellisempi kuin oikea elänyt Z konsanaan. N:n Z:n korkein hyve on totuudellisuus. (Ecce Homo.)

Totuudellisuus tarkoittaa, että Z on ensimmäinen immoralisti eli perinteen vastainen ajattelija (ks. blogin immoralismipätkä). Immoralistina Z:n tehtävänä on uudistaa tapa, jolla ajattelemme ja puhumme moraalista. Z on N:lle taikatempun paljastaja, illuusioiden riisuja, mutta lopulta oman uskon ja elämänarvojen luoja. Tämän vuoksi kirja on kaikille ja ei kenellekään. Kirjan tarkoituksena on vapauttaa yksilö moraalin ja muiden illuusioiden kahleista ja vapauttaa lukija ajattelemaan omana itsenään. Z on siis opettaja, joka ohjaa lukijaa kohti itsenäistä ajattelua, oman tahdon löytämistä ja omien arvojen luomista. Mitä nuo arvot sitten ovat, on jokaisen oma asia.

Yksi teoksen keskeisistä käsitteistä onkin itsensä voittaminen (Selbstüberwindung). Ihminen seisoo nuoralla eksistentiaalisen tyhjyyden päällä. Takaisin ei enää pääse, apinaksi eli tiedostamattomaksi olennoksi ei ole ihmisen tuleman. Nuoran päällä seisominen on tyhjyyden ympäröimänä olemista, joten eteenpäin on mentävä, ettei tipahda nihilistiseen merkityksettömyyteen.

Kirjan ydin koostuu sitten tästä haasteesta. Mikä on lopulta arvokasta? Alussa Z julistaa Jumalan kuolleeksi, jolloin Jumala ei enää takaa ihmisen arvokkuutta, luonnosta ei ole löydettävissä järjestystä, eikä myöskään ihmisen paikkaa ja kokonaisuudessaan arvojen taustalla oleva metafysiikka paljastetaan. Kun Jumala on kuollut, nousee esiin Schopenhauerin pessimistisen filosofian haamu elämän tarpeettomasta kärsimyksestä ja ihmiselämän tarkoituksettomuudesta. Ankaruudessaan Z kulkee ihmisten parissa ja paljastaa heidän illuusionsa ja valheensa ja pakottaa lopulta kuulijansa kohtaamaan kysymyksen arvoista ja astumaan nuoralle. Z:n mukaan kysymys arvoista on elämän suurin haaste ja samalla vapauttaja.

Kirjan loppua kohti haaste kääntyy oikeaan muotoon: mikä on lukijalle arvokasta? Tämä muodonmuutos tapahtuu vertauksen ja opetuksen kautta. Tuo opetus on ikuinen paluu. Ikuisen paluun mukaan jokainen hetki on ikuisuus, sillä kaikki toistuu yhä uudestaan. Ikuisen paluun tehtävänä on vapauttaa lukija kristillisen moraalin kahleesta. Ensimmäisessä vertauksessa paimen (Jeesus/Nietzsche? N totesi, että Jeesus olisi luopunut opetuksestaan, jos hän olisi vain elänyt kyllin kauan) makaa maassa ja ikuisen paluun ajatus meinaa tukahduttaa hänet. Paimen ajattelee, että kieltämällä oman tahtoni maailma on parempi paikka, teen sitä kautta hyvää ja minut palkitaan sitten kyllä auliisti kuoleman jälkeen. Entäpä jos tuonpuoleista ei ole. Entäpä, jos paimen on pohjimmiltaan vain väsynyt elämään ja on pohjimmiltaan nihilisti, joka ei usko maallisen elämän arvokkuuteen, vaan odottaa vain pääsyä taivaaseen. Ikuinen paluu heittää vastaheiton. Entäpä jos myötäkärsimyksen uskonto ja omasta tahdosta pitäytyminen ovatkin se limbo, johon paimen on heitetty. Eikö silloin olisi parempi yrittää nauttia elämästä, olla murehtimatta turhia ja keskittyä joka hetki siihen mikä tekee maailmasta kauniin ja hyvän.

Yli-ihmisessä yhdistyvät nämä kaksi teemaa. Yhtäältä yli-ihminen luo oman itsensä, siinä ovat luoja ja luomus yhdessä. Luonteen luominen on muotoon pakottamista, puristamista ja luonteenlujuuden kasvattamista, mutta samalla itsen kehittämistä, suuremmaksi kasvamista(vrt. Aristoteles: suurisieluisuus) ja sitä kautta syvemmäksi tulemista. Samalla luominen on itsensä pettämistä, sillä tehdessämme jätämme tekemättä, valitessamme valitsematta. Tässä tulee mukaan toinen teema. Yli-ihminen keskittyy siihen minkä on valinnut eikä siihen mitä on jättänyt valitsematta. Yli-ihmisen lasi on aina puoliksi täysi. Yli-ihminen tahtoo olla kyllä-sanoja kaikelle sille, mikä on kaunista ja hyvää valinnoissa. Kyllä-sanomisen erheellinen vastakohta on pluralistinen tohveliaasi, jolla ei ole omaa tahtoa ja joka sanoo kaikelle kyllä. Omaa tahtoa ja luonnetta ei puolestaan ole niillä lukuisilla hahmoilla, jotka ovat kiinni perinteessä tai elävät lauman tahdon mukaan, kuten viimeiset ihmiset.

Yli-ihmisen keskeisin kyky ja taito on rakastaa (jopa pakkomielteisesti). Rakkaus ohjaa niin oman itsen luomista kuin tehtyjen valintojen hyvyyttä. Yli-ihminen heittää viimeisetkin murheet pois kun hän ilmaisee rakkautensa kohtaloaan kohtaan (Amor fati). Mennyttä ei voi tahto tahtoa takaisin, eikä siis muuttaa, joten turha siitä on murhetta kantaa. On katsottava eteenpäin ja nähtävä jokainen hetki mahdollisuutena heittäytyä elämään täysillä.

Yli-ihmisessä tahto valtaan on sitten väkevin, sillä yli-ihminen on ”löytänyt” oman itsensä, oppinut optimistiksi, ymmärtää oman arvonsa ja on ennen kaikkea voimaantunut tästä kaikesta. Yli-ihminen on siis henkisesti suuri ihminen, joka seisoo järkähtämättömänä omalla paikallaan, kykenee osoittamaan positiivista arvostusta toisia kohtaan, (niitäkin, jotka tekevät hänelle väärin, sillä hän ei katkeroidu ja muutu kaunaiseksi) ja omistaa positiivisen elämänkatsomuksen. Yli-ihminen on siis elämästä vahva yksilö, joka osaa sitoa elämänarvon maahan, maanpäälliseen elämään ja hän kykenee tarttumaan hetkeen.

Vahvan yksilön vastakohtana ovat sitten heikot, jotka tahtovat järkyttää yli-ihmisen voimakkuutta ja he yrittävät tehdä kaikista heikkoja. Tämä on N:lle kristillisen moraalin missio. Kristillisenä missiona on tehdä kaikista heikkoja myötäkärsimyksen ihmisiä, jolloin kukaan ei tee kenellekään pahaa ja kaikki elävät sulassa sovussa. Tällä tavoin saadaan N:n mukaan enemmän huonoa kuin hyvää aikaan. Myötäkärsimyksen ihmisiä ohjaa kateus, kaunaisuus ja koston henki. Myötäkärsimys on N:lle heikon kostoa tyytymättömyydestä omaan asemaansa. Elämästä heikko ihminen kostaa pahan olonsa tavalla tai toisella muille ihmisille. Valittaminenkin on vain keino tuntea tahtoa valtaan ja vallan huumaa, sillä valittaessaan yksilö kertoo olevansa arvokkaampi, kuin mitä hänen senhetkinen tilansa antaa ymmärtää. Heikko ihminen on arvosta/elämästä/tahdosta valtaan köyhä.

Mikä sitten erottaa vahvan ja heikon? Mistä tulee yli-ihmisen viimekätinen vahvuus? Se tulee vastauksena kysymykseen: mikä tekee minusta ja elämästäni perimmältään arvokkaan? Yli-ihminen ratkaisee Zarathustran esteet ja löytää positiivisen vastauksen. Heikko sortuu matkalla ja jää kaunan ja koston hengen vangiksi, murtuu tahdottomaksi aasiksi tai yrittää muuten vain keplotella eteenpäin pakenemalla itse kysymystä.

Nietzschen kopernikaaninen kumous

2011-02-14T03:15:00.000-08:00

Nikolaus Kopernikus toisti 1500-luvulla jo antiikin aikana esitetyn ajatuksen, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Kirkon kiivaasta vastustuksesta huolimatta tieteellinen vallankumous vei voiton ja heliosentrinen maailmankuva on vakiintunut tieteellisen ymmärryksen basikseen.

Immanuel Kant uskalsi viedä kriittisen ajattelun filosofiaan ja teki 'kopernikaanisen vallankumouksen' filosofiassa, väittämällä, ettei 'oliosta sinänsä', eli ihmismielen ulkopuolisesta maailmasta, voida tietää perimmäisessä mielessä mitään, vaan ihmismieli jäsentää aistihavaintonsa sellaisten kategorioiden, kuten ajan, paikan, syyn ja seurauksen sekä hyvän ja pahan, avulla. Kantille ’hyvä sinänsä’ perustuu ihmisen kategoriseen ominaisuuteen eli hyvään tahtoon, joka järjen avulla pystyy päättelemään kyseisen seikan.

Nietzschen kopernikaaninen vallankumous on puolestaan jäänyt filosofian kaanonissa enimmäkseen huomiotta, vaikkakin vastaavia näkemyksiä on sittemmin esitetty erityisesti fyysikkojen ja biologien suulla. Nietzschen kumouksellinen ajatus liittyy mielenfilosofiaan.

Minä tahdon vai tahto tahtoo?

Ihmiset tuntuvat ottavan itsestään selvänä väitteen, että on olemassa ihmissubjekti, joka on ajatusten alkusyy. Väite voidaan paikantaa vaikkapa René Descartesin kuuluisaksi nousseesta toteamuksesta Cogito ergo sum eli (Minä) ajattelen, siis olen olemassa.

Descartes päätyi ratkaisemaan mielen eli Minän ja ruumiin ongelman päättelemällä, että kommunikaatio mielen ja ruumiin välillä tapahtui käpyrauhasen kautta. Sittemmin kyseinen hypoteesi on kumottu, mutta Nietzscheä Descartesin dualistiset hypoteesit eivät jaksaneet muutenkaan kiinnostaa, sillä Nietzschen mukaan ei ole olemassa mielen ja ruumiin ongelmaa.

Nietzschen ratkaisee ongelman väittämällä, ettei ole olemassa mitään minää. Ihmisen usko subjekti-ajatteluun on siten Nietzschen mukaan virheellistä. 'Ajattelen, siis olen' on ptolemaiolaisuutta filosofiassa, 'ajattelua on, sen vuoksi on ajatuksia' on puolestaan kopernikaanista nerokkuutta.

Tämä taustaoletus on keskeinen asia ymmärtää Nietzschen teoksia luettaessa. Mieli/ruumis -ongelmat ja tahdon vapauden -kysymykset joutavat romukoppaan, sillä ne perustuvat virheelliselle oletukselle siitä mitä on ihminen. Yksilö, subjekti tai Minä kuvittelee itsensä auringon tilalle, mutta todellisuudessa minuus kiertää paikallaan pysyvää aurinkoa, joka luo, liikuttaa ja ylläpitää minuutta.

Nietzschelle paikallaan pysyvä aurinko on kantilainen ’olio sinänsä’. Ihminen on itselleen tuntematon ja latinankielinen kehoitus Nosce te ipsum (tunne itsesi) on periaatteessa mahdotonta toteuttaa.

Nietzsche kuitenkin päättelee, että ’(ihmis)oliolla sinänsä’ on joitain tunnistettavissa olevia ominaisuuksia.

’Olio sinänsä’ koostuu lukemattomista potentiaaleista. Nuo potentiaalit omaavat erilaisia tahtoja, jotka pyrkivät saamaan äänensä esiin. ’Olio sinänsä’ on siis dionyysinen moninaisuus, jonka miljoonat potentiaalit kielivät dionyysisistä alkuvoimista.
'Olio sinänsä’ luo muotoja maailmaan. Tämän seurauksena ’olio sinänsä’ luo järjestystä ja järjestys perustuu aina hierarkkisiin suhteisiin. Ilman hierarkiaa ei siis ole muotoa, ei järjestystä, eikä illuusiota minuudesta.

Nietzsche nimeää ’olion sinänsä’ tahdoksi valtaan. Tahto valtaan on dionyysista alkuvoimaa, jonka moraalinen periaate on tulla yhtä aikaa laajemmaksi ja voimakkaammaksi, siis kasvaa potentiaaliltaan ja muodostaa yhä sofistikoituneempi ja suurempi rakenne. Suurimmat dionyysiset auringot ansaitsevat lopulta tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Tietoisuus ongelmana?

Jos ’olio sinänsä’ koostuu tahdoista, tahtojen taistellessa johtopaikasta auringossa, niin mitä sitten on tietoisuus ja järki? Arkiymmärryksen valossahan tietoisuus on subjekti ja muu todellisuus sen objekti. Mitä on tietoinen ajattelu Nietzschelle?

Nietzschelle tietoinen ”ajattelu” ja järki ovat myös ainoastaan dionyysisen auringon tuloksia, sillä Nietzschen mukaan ”ajatus tulee silloin kun se tahtoo, eikä silloin kun Minä tahdon”. Dionysos on siis alkuvoima tai perimmäinen materiaalinen substanssi. Tämä tarkoittaa, että ”on olemassa myös ainetta, joka ajattelee”. Tietoisuus on puolestaan peili, johon nuo ajatukset heijastuvat, mutta erehdyksessä peiliin tuleviin ajatuksiin kuuluu myös, että peili itsessään olisi noiden ajatusten alkuperä. Todellisuudessa peili tai ihmisen minuus on vain Dionysoksen osittainen heijastuma.

Nietzsche ratkaisee tietoisuuden ongelman asettamalla tahdon (Wille) kaikkeen materiaan. Kivi tahtoo olla kivi, puu tahtoo olla puu ja ihminen tahtoo olla ihminen. Sitä emme puolestaan tiedä, onko tahto (Wille) kausaalinen, mutta joka tapauksessa järjestys ja muoto perustuvat organisoivan voiman määrään. Tällöin voidaan ajatella, että kahden voiman kohdatessa, voimien laatu ja määrä, ratkaisevat kohtaamista seuraavan muodon, jolloin kaikki liike olisi kausaalista.

Jos kaikki liike on perimmältään kausaalista, myös ajatukset, jotka tulevat tietoisuuden peiliin ovat kausaalisia. Tuo kausaliteetti toimii tietysti monimutkaisella tavalla, sillä tietoisuus ei todennäköisesti koskaan pysty tyhjentävästi selittämään eri voimien laatuja ja määriä. (Miksi muistamme joitain asioita ja unohdamme äkisti toiset? Miksi jokin vetää meitä puoleensa ja toiset asiat ovat luotaantyöntäviä?) Tahdon sisältämien voimien laatuerojen vuoksi ei voida puhua myöskään mekanistisesta materialismista. Joka tapauksessa, periaatteessa ja käytännössä, yksilö on toiminnassaan aina rajallisuutensa armoilla. Olemme niiden tahdonvoimien summa, jotka olemme elämämme aikana pystyneet sisäistämään ja sulattamaan itseemme.

Metafysiikasta etiikkaan?

Tässä kohtaa Nietzsche ottaa ratkaisevan askeleen rakentamastaan tahto valtaan -metafysiikasta etiikan puolelle. (vaikka tahto valtaan on Nietzschen ontologisen käsitteistön ytimessä, siitä on pitkälle menevien oletusten seurauksena puhuttava metafysiikkana) Tahto valtaan ja siis kaikki elämä on valtaamista, sulattamista, kasvua ja voimaantumista ja samalla tietysti supistumista, hajoamista, kutistumista ja heikentymistä. Nietzschelle ’hyvä sinänsä’ ja ’huono sinänsä’ rakentuvat tämän metafyysisen oletuksen pohjalta. Ensimmäistä edustaa terveys, jalous, ylhäisyys, aktiivisuus, nerokkuus ja yläpuolella oleminen. Jälkimmäistä edustaa dekadenssi, heikkous, kauna, koston henki, reaktiivisuus ja pyrkimys tasa-arvoon.

Terveimmät ihmiset ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmisen resepti voisi olla puolestaan seuraava: kehitä itseäsi oppimalla ja kokemalla uutta, kasva henkisesti suuremmaksi uuden oppimisen ja kokemusten kautta syntyvistä vastoinkäymisistä ja huomaa lopulta, miten paljon olet entisten vertaistesi yläpuolella. Todelliset nerot ja suuruudet ovat harvinaisia, mutta sellaisiakin syntyy kovan paineen alaisuudessa. Suuruus vaatii kamppailua, taistelua, verta, hikeä ja kyyneleitä, joten näille neroille täytyy antaa tunnustusta ja heidät tulee nostaa tavallisten massojen yläpuolelle.

Ajatusrakennelma toimii näennäisesti, mutta Nietzschen logiikka katkeaa Kantin ja kumppaneiden tavoin Humen giljotiinissa. Ontologia ei taivu etiikaksi. Miten siitä, että elämä on kasvua ja supistumista, voidaan päätellä, että kasvu on hyvää ja supistuminen on huonoa? Vastaus on tietysti, ettei mitenkään. Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että Nietzschellä todellakin oli olemassa filosofinen systeemi ja rakennelma esittämilleen moraalisille kehotuksille ja normeille sekä aristokraattisille visioille. Tämä rakennelma lävistää koko Nietzschen tuotannon, vaikka niin Zarathustra kuin Nietzsche itsekin tietävät, ettei se selviä giljotiinista. Kyseessä on kuitenkin koukku, jonka avulla Nietzsche toivoo nostavansa pinnalle sellaisia arvoja, mitä hän itse näkee ja kokee arvokkaaksi. Ohimennessään Nietzsche tulee puolestaan tehneeksi filosofisia havaintoja, jotka askarruttavat vielä tänäkin päivänä monia lukijoita ja mielenfilosofeja.

Nietzschen ihmiskäsitys paketissa

2011-02-10T00:18:00.000-08:00

Filosofiset ihmiskäsitykset jaetaan perinteisesti neljään kategoriaan, joiden alla on sitten lukuisia alakategorioita. Käydään ensin läpi neljä yleistä kategoriaa ja tarkastellaan sen jälkeen Nietzschen suhdetta niihin.

Essentialismi:

1. Kosminen normatiivinen järjestys -> Ihmisen olemus kertoo ihmisen paikan ja tehtävän maailmassa.
2. Dualismi (maailma koostuu materiasta ja hengestä)
3. Ihmisen tulee toimia järjen avulla tavoitettavan kosmisen järjestyksen periaatteiden mukaisesti.

Ongelma: Miten voidaan perustella kosmisesti normatiivinen järjestys eli miten mieli kykenee saavuttamaan Jumalan? Miten henki ja materia liittyvät toisiinsa?

Naturalismi:

1. Kosmos on pohjimmiltaan kaaos, johon rakentunut luonnonjärjestys on vain todettavissa oleva tosiasia -> Tiede on paras keino kertoa, millainen ihminen on.
2. Monismi (maailma on redusoitavissa materiaan)
3. Ihminen on luonnonkappale siinä missä muutkin eikä moraaliin liity mystiikkaa. Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla, mutta luontoa tutkimalla voidaan sanoa joitain asioita tavoittelemisen arvoiseksi ja toisia vähemmän tavoiteltaviksi.

Ongelma: Miten voidaan perustella subjektius ja normatiivisuus?

Eksistentialismi:

1. Olemassaolo on ennen olemusta -> Elämä on pähkinä, joka on annettu ihmiselle pohdittavaksi.
2. Maailma on mitä se on, mutta ihminen itse rakentaa inhimillisen ja merkityksellisen maailman.
3. Ihminen on rajallinen olento ja noiden rajojen kautta hänelle rakentuu merkitykset.

Ongelma: Miten saavuttaa autenttinen olemassaolo?

Kulturalismi (konstruktionismi):

1. Ihminen kuuluu normatiivisesti rakentuneeseen luonnonjärjestykseen, minkä hän on itse alun perin luonut. Ihminen siis inhimillistää kaaoksen, normittaa tekemänsä ratkaisut ja antaa järjestyksen perintönä eteenpäin. Kulturalismi on siis synteesi edellisistä.
2. Maailma on lähinnä pragmaattinen kysymys.
3. Perinne ohjaa arvoja ja hyvää elämää haluttiin sitä tai ei.

Ongelma: Miten perustella perinteen luoma järjestys?

Nietzsche:

1. Essentialismi: Tahto valtaan on essentialistinen, sillä se pyrkii aina kohti eheää järjestystä oli tuo järjestys mitä hyvänsä. Tahto valtaan luo maailmaa näköisekseen, jolloin voimakkuus ja terveys ovat tahdon valtaan normit.
2. Naturalismi: Maailma on pohjimmiltaan kaaos. Maailma koostuu ainoastaan materiamaisesta substanssista, jota tahto valtaan ohjaa. Materia pitää sisällään miljoonat erilaiset mahdollisuudet, joten maailma on plastista massaa. Subjekti on illuusio. Normatiivisuus perustuu ylhäisen muodon voimaan eli järjestys on testi ja järjestyksen tulee perustua ylhäisen muodon oikeutukseen eli varmaan ja väkevään hierarkkiseen muotoon.
3. Eksistentialismi: Autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan voimakkaiden ja pysyvien hierarkioiden vallitessa. Myös ihmisen sisällä on aina hierarkia.
4. Kulturalismi: Tahto valtaan rakentaa kaaokseen hierarkioita, jotka muodostavat ajan mittaan suhteellisen pysyviä järjestyksiä ja siten ylhäisiä ja alhaisia kulttuureja. Kulttuuriset perinteet ohjaavat arvoja, mutta arvot ovat aina kumottavissa.

Ongelma: Mikä on tahdon valtaan ja materian suhde? Tarvitaanko tahtoa valtaan selittäjänä? Miten ylhäinen muoto on perusteltavissa ja erotettavissa alhaisista muodoista? Onko tahto valtaan uskottavaa metafysiikkaa?

Nietzsche ja anarkismi

2011-01-15T03:30:00.000-08:00

”Jokainen moraali, laisser aller’n vastakohtana, on tyranniutta ’luontoa’, myös ’järkeä’ kohtaan: mutta tämä ei vielä ole mikään siihen kohdistuva vastaväite, ellei jo taas säädetä jostakin moraalista käsin, että kaikenlainen tyrannius ja järjettömyys on kiellettyä. Jokaisen moraalin olennainen puoli on siinä, että se on pitkällistä pakkoa.” (HP §188.)

Yksinkertaistettuna, Nietzschen maailma koostuu muovailuvahasta. Muovailuvahalla on tiettyjä ominaisuuksia, joiden mukaan siitä voidaan muotoilla erinäisiä asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita. Muovailuvahasta on muovailtu näppäimistö, jolla kirjoitan, ajatukset, jotka piirtyvät kuvaruudulle ja lukija, joka tekstiäni silmäilee. Koko maailma on siis pohjimmiltaan muodotonta massaa, energiaa ja atomeja.

Muovailuvahalla ei ole ’luontoa’ tai luonnollista muotoa, johon se tulisi muotoilla. Muovailuvahasta onkin muotoiltu meriä, mantuja, hirmuliskoja ja vesihiisejä, vailla sen kummempaa lopullista päämäärää. Ne ovat vain asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita, jotka muovailuvahasta ovat muodostuneet.

Nietzschen mukaan muovailuvahalla ei ole mitään jumalallista muovailijaa ellei sitten muovailuvahan sisäistä tahtoa valtaan ymmärretä jumalalliseksi. Joka tapauksessa tuo tahto valtaan ei ole missään määrin ’järjellinen’ tai siinä ei ole ’järkeä’, vaan se virtaa plastisena massana, kuten vesi tällä hetkellä Helsingin Itäväylällä (hs.fi, 15.1.2011). Plastisuus muistuttaa meitä vaistosta, sillä elämä ryöpsähtelee vaistonvarassa kohti uusia asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita.

Tahdolla valtaan on kuitenkin moraalinen imperatiivi. Tuo moraalinen imperatiivi on pakko. Jotta saamme ihastella vesihiisiä, on muovailuvahaa pakotettu yhteen suuntaan jo hyvin pitkän aikaa. Tuo pakko perustuu tietysti mielivaltaan, mutta olennaisinta on, että muovailuvaha on totellut mielivaltaista tahtoa valtaan. Näin ovat syntyneet kaikki asiat, esineet, ilmiöt tai valtiot, mitä voimme ihastella ja ihmetellä.

Tahto valtaan astuu moraalin alueelle siksi, että samalla kun muovailuvahasta on muotoutunut vesihiisi, jotain muuta on jäänyt muotoutumatta sen sijaan. Meillä ei ole esimerkiksi mielikuvituksekkaita herhanttiaista tai kolmemetristä ilnitskijäistä. Me emme voi myöskään enää syödä ruohoa niityllä dinosaurusten kanssa. Julma tahto valtaan suorastaan, moraalin kielellä, murhasi dinosaurukset ja abortoi ilnitskijäiset.

Nietzschen mukaan hänen aikainen ihmisolentoja ohjaava moraali oli laumaeläinmoraalia, joka ilmentää myötäkärsimyksessään heikkoutta ja rappiota. Tällä Nietzsche tarkoittaa, että ihminen rapistuu, heikentyy ja degeneroituu, jolloin kenties viimeisten ihmisten tilalle tulee sitten ilnitskijäinen. Degeneraatiota Nietzschen mukaan edisti myös sen aikainen kristillinen valtio, jota Nietzsche parjaa useaan otteeseen (anarkisteille tärkein Z, Uudesta epäjumalasta). Parjatessaan kylmistä hirviöistä kylmintä hirviötä eli valtiota, Nietzschen kritiikki osuu kuitenkin ainoastaan luovuuteen kykenemättömiin moderneihin kristtyihin.

Nietzschen mukaan anarkistihurtilla (HP §202) on kylläkin jossain määrin yhteinen tavoite eli vallitsevan moraalisen järjestyksen hävittäminen. Nietzschelle ero piilee kuitenkin motiiveissa. Nietzschen tahtona on tuhota vallitseva moraalinen järjestelmä, jotta tilalle voisi tulla terve ja ylhäinen aristokraattinen järjestelmä. Anarkistit sen sijaan ovat kaunan ja koston hengen lumoissa ja heidän täytyy hävittää sen tähden, että heitä ”vihastuttaa ja kuohuttaa olemassa oleva, niin, kaikki säilyminen, kaikki oleminen” (IT §370; MA toinen osa §11; ks. blogin loppulainaus).

Nietzschelle vapaus muodostaa paradoksin. Ihminen on vapaa, silloin kun hän pääsee muovailemaan ja luomaan uutta maailmaa. Luovuudessa tahto valtaan on voimakkaimmillaan ja silloin ”sotaisat ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja” (EJ §38). Tämän seurauksena vapaus on tahtoa vastuullisuuteen. Ihminen tahtoo pitää arvokkaasta luomisestaan kiinni kaikin voimin. Tällöin toimintaa ohjaa sisäinen pakko, kuri ja auktoriteetti – tahdon valtaan moraalinen imperatiivi. Liberaalit instituutiotkin suosivat vapautta ja tukevat elämän moraalista imperatiivia siinä vaiheessa kun niiden puolesta vielä taistellaan. Kun luomus tulee valmiiksi, seurauksena on kaiken valmiin melankolia. Esimerkiksi ”liberaalit instituutiot lakkaavat heti olemasta liberaaleja, kun ne on saavutettu: myöhemmin ei ole pahempaa ja perusteellisempaa vapauden vahingoittajaa kuin liberaalit instituutiot. Tiedetäänhän, mitä ne saavat aikaan: ne nakertavat tahto valtaan, ne ovat moraaliksi korotettua vuorten ja laaksojen tasoittamista, ne tekevät pieneksi, raukkamaiseksi ja nautinnonhaluiseksi.” (EJ §38.)

Tässä kohtaa Nietzsche ei kuitenkaan ole itselleen täysin rehellinen. Suuret kulttuurit ja suuret luomukset kestävät eheinä pidempään ja loistavat kauniimpina yli vuosituhansien. Tällainen oli esimerkiksi Rooman imperiumi ja sen ensimmäinen keisari Julius Caesar. Syystä taikka toisesta kovan pakon alaisessa Rooman imperiumissa oli Nietzschen mukaan elämästä väkevämpiä ihmisiä.

Nietzschelle kaikki kaunis syntyy siis pakon paineesta. Kun muovailuvaha tottelee kauan ja samaan suuntaan, kovassa paineessa tahto valtaan luo artistisella taitavuudellaan elämänvoimaa uhkuvia asioita. Siellä missä pakko ja paine katoavat, alkaa rappio. Anarkistihurttien pyrkimys vapautua mielivallan lakien pakosta onkin vain köyhtyneen elämän ilmaus. Keskittyisivät mieluummin luomaan kuin möyhyämään.

"Kristitty ja anarkisti. - Kun anarkisti, yhteisön huonontuvien kerrosten äänitorvena vaatii kaunopuheisen närkästyneesti 'oikeutta', 'oikeudenmukaisuutta', 'yhtäläisiä oikeuksia', on hän tällöin vain epäkulttuurinsa paineen alainen, joka ei pysty selittämään, miksi hän oikeastaan kärsii, - minkä suhteen hän on köyhä, nimittäin elämän... Hänessä vallitsee valtava syyn tarve: jonkun on oltava syypää hänen huonoon oloonsa... ’Kaunopuheinen närkästys’ tekee hänelle jo hyvää, kaikkien piruparkojen tyydytyksenä on pilkkaaminen, - se tuo pienoisen vallanhuuman. Jo valitus, itsestään valittaminen voi antaa elämälle viehätyksen, jonka vuoksi sitä sietää: jokaisessa valituksessa on hienokseltaan annos kostoa, huonovointiset syyttävät kurjasta olostaan, joskus jopa kurjuudestaan toisenlaisia, ikään kuin nämä olisivat syyllistyneet epäoikeudenmukaisuuteen, kaapanneet itselleen luvattoman etuoikeuden. ’Jos minä olen katurahvasta, on sinunkin oltava’: tämän logiikan nojalla tehdään vallankumouksia. – Missään tapauksessa valittelu ei kelpaa mihinkään: se on lähtöisin heikkoudesta. Suurta eroa ei ole sillä, syytetäänkö kurjuudesta toisia vaiko itseään – ensin mainittua harrastaa sosialisti, viimemainittua esimerkiksi kristitty. Yhteistä ja samalla arvotonta siinä on, että jonkun pitää olla syypää kärsimykseen – lyhyesti sanoen, että kärsivä määrää itselleen lääkkeeksi koston hunajaa. Kostontarve mielihyvänä kohdistuu milloin mihinkin: kärsivä löytää kaikkialta syitä tuulettaa pikkuista kostoaan, - jos hän on kristitty, kuten sanottu, hän löytää ne itsestään... Kristitty ja anarkisti ovat molemmat dekadentteja.” (EJ, Aikaansa sopeutumattoman vaelluksia §36.)

Nietzsche paketissa

2011-01-11T05:59:00.000-08:00

Yllä olevan laatikkoleikin tarkoituksena on ottaa Nietzschen filosofian keskeiset elementit haltuun yhdellä kertaa. Liikkeelle on lähdettävä siitä, että Nietzsche on ennen kaikkea identiteettifilosofi. Nietzscheä ajaa eteenpäin kysymys siitä, miten yksilö voi kokea maailman mielekkäänä ja elämisen arvoisena. Vastaukseksi Nietzsche löytää tunneperäisen yksilön, joka löytää ja rakentaa arvot itsestään.

Ennen kuin yksilö astuu esteettiselle ja konstruktiiviselle, arvoja luovalle puolelle, matkaan sisältyy kuitenkin monia haasteita. Ensimmäinen haaste löytyy itsestä. Ihminen kuten myös maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Ihminen pitää sisällään monia erilaisia sieluja tai persoonia ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Tätä kautta mikään ei ole ehdotonta, eheää tai täydellistä, vaan kaikki on hetkellistä ja muuttuu aikanaan. Ristiriita paljastuu vaikkapa suhteessa lapsiimme. Lapsiaan voi yhtä aikaa rakastaa ja vihata.

Maallistuneen maailman näyttää täyttävän puolestaan päämäärätön hörhöily. Jumala tuli kuopattua ihmisen toimesta, kun ihminen merestä maalle noustuaan pysähtyi ihmettelemään omaa asemaansa maailmankaikkeuden keskellä. Huomattuaan olevansa yksin omine visaisine ongelmineen, ihmistä alkaa puistattaa. Mitä sitä elämällään pitäisi oikeastaan tehdä? Mikä olikaan elämän tarkoitus?

Kolmannen kapulan rattaisiin heittää kristilliset moraalikäsitykset. Jos yksilö sattuisikin selviämään kahdesta ensimmäisestä haasteesta ja päätymään selvään visioon siitä mitä elämältään haluaa, muut tulevat vielä osakseen sotkemaan kuvioita. Oma tahto ja toiveet tulee sopeuttaa toisten tahtoihin ja toiveisiin, jos yhdessä ja vielä sovussa meinataan elää. Nietzschelle kristillinen moraali vaatii vielä enemmän. On luovuttava omasta itsestä, että voi sulavasti toimia osana muurahaislaumaa.

Jottei kävisi niin, että ihminen vaipuisi ikuiseen identiteetin diffuusiotilaan, monien persoonien hallitsemaan skitsofreniaan tai kosmologiseen nihilismiin, tarvitaan elämää ehevöittäviä voimia. Tällöin mukaan astuu taiteellinen luominen ja tietoisesti ohjatut valinnat. Näin ollen ihmisessä ovat luoja ja luomus yhdessä. Välineiksi tarvitaan elämää ohjaavaa tahtoa valtaan, joka luo muotoja moninaisuudesta, kun sille annetaan tilaa. Tietoisuuden avulla voidaan siis avata persoonuutta luovat tiedostamattomat voimat, jotka muokkaavat ihmisestä taideteoksen. Mukaan tarvitaan myös hyppäyksellinen tanssia, tunnetta ja dionyysistä huumaa, jolloin kosmologinen hölynpöly elämäntarkoituksineen unohtuu. Viimeinen askel onkin sitten vaikein, mutta mukaan tarvitaan myös reilulla kädellä tervettä itsekkyyttä, jolloin yksilö ei enää nihiloi omaa tahtoaan, vaan auliisti vaatii oman äänensä kuuluviin.

Lopputuloksena on sitten terve ja leikkisä lapsi, jolla on eheä persoonallisuus ja joka nauttii iloiten itsestään ja elämästä. Lapsi nukkuu yönsä hyvin ja rauhallisesti, koska hän tietää olevansa ikuisuuden edessä mittaamattoman arvokas.

Ps. Homman pitäisi siis toimia ainakin teoriassa. Lukijalle ei voi takuuta kuitenkaan antaa. Syystä taikka toisesta, heräsin keskellä yötä vain huomatakseni pohtivani jälleen näitä samoja, jokseenkin jonninjoutavia Nietzsche-läpätyksiä. Varoituksen sanana onkin siis sanottava, että Nietzsche voi koukuttaa.

Rakkauden jana, jatkoa

2010-12-12T01:25:00.000-08:00

Olen yrittänyt blogissani korostaa, että (poliittisessa)filosofiassa ja elämässä ylipäätään on useimmiten kyse painotuksista. Usein käy niin, että osapuolet saattavat olla oikeasti tarkasteltavasta asiasta samaa mieltä, mutta eivät tiedä tätä, koska he eivät jaa ääneenlausumattomia lähtöoletuksia. Sijoitin Nietzschen aikaisemmin politiikan siniseen kulmaukseen ja mainitsin perusteluina muun muassa Nietzschen ääneen lausuman lähtöoletuksen eli elämän ontologisen perustan tahdon valtaan. Kun ontologiasta siirrytään Nietzschen tekstien psykologiseen tarkasteluun, on Nietzschen ajattelulle paikannettavissa myös muita lähtöoletuksia.

On lähdettävä liikkeelle kristinuskosta. Kristillisen ajattelun perustana on, että jokainen yksilö on pohjimmiltaan syntinen, siis itsekäs. Kristillisyydessä ihminen on siis perustaltaan itsekäs ja tuota itsekkyyttä vastaan tarvitaan kulttuurisia mekanismeja, jotta yksilöt ottaisivat myös muut paremmin huomioon, eivätkä ajattelisi vain omaa etuaan. Lähtökohta on ennen kaikkea peliteoreettinen, mikä tarkoittaa, että yhteistyöllä muurahaisetkin rakentavat komeimmat kekonsa. Kristillinen ajattelu ja kapitalismi kulkevat kauniisti käsi kädessä kohti suurempia ja kauniimpia kekoja, kun vain itsekkyys saadaan pidettyä kurissa. Motto: Jos vain ihmiset ottaisivat paremmin toiset ihmiset huomioon, maailma olisi parempi paikka elää.

Entäpä Nietzschen lähtökohdat? Nietzsche syntyi pappissukuun. Hänen isänsä oli pappi, joka oli naimisissa pastorin tyttären kanssa. Suvussa oli molemmilta puolilta luterilaisia pappeja monessa sukupolvessa. Nuoren Friedrichin odotettiin menevän kirkon palvelukseen, mutta kyllästyminen teologian opintoihin tapahtui vuodessa. Nietzsche oli ollut suhteellisen harras uskovainen, mutta opiskeltuaan vain hetken aikaa, hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin.

Nietzschestä ei siis tullut pappia. Perinteet eivät saaneet Nietzscheä taipumaan sellaisen asian taakse, johon hän ei enää kokenut voivansa uskoa. Nietzsche lähti etsimään Totuutta filologian parista, joka johdatti hänet Bonnin kautta Leipzigiin. Leipzigissa nuori filologi tutustui Arthur Schopenhauerin teokseen Die Welt als Wille und Vorstellung (1818). Schopenhauerin nihilistinen filosofia (”Pessimismi on nihilismin esimuoto” (WzurM §9)) teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen.

On perusteltua jäsentää nämä kaksi tekijää Nietzschen elämän keskeisiksi tapahtumiksi. Ensinnäkin koko Nietzschen arvomaailma ja kasvatus veivät häntä kohti pastorin virkaa. Tuon päämäärän mahdottomuus ja toteutumattomuus on varmasti synnyttänyt voimakkaan arvotyhjiön nuoren Friedrichin maailmaan. Nietzsche joutui nuorena miehenä tilanteeseen, jossa hänen oli kyettävä löytämään oma polkunsa maailmassa, kaukana suvustaan ja sen ohjauksesta. Samalla suvun perinne velvoitti Nietzscheä ryhtymään papiksi ja näin oli tukahduttaa nuorukaisen, joka löysi itsestään piirteitä, jotka eivät mahtuneet valmiiksi valettuun muottiin.

Tähän arvomaailman romahdukseen ja tyhjiöön Nietzsche löysi lohtua Schopenhauerin eksistentiaalisesti painottuneesta filosofiasta. Tämän toisen keskeisen tapahtuman johdosta Nietzsche tunsi löytäneensä kutsumuksensa ja filologian työtkään eivät enää maistuneet. Schopenhauer kuitenkin vain syvensi Nietzschen kokemaa arvotyhjiötä. Schopenhauer ei millään tavoin ollut ratkaisu Nietzschen eksistentiaaliseen kriisiin. Teoksessaan Moraalin alkuperästä (osa 1 §5) Nietzsche toteaakin suhteestaan ”suureen opettajaansa”, että hänen oli selvitettävä välinsä Schopenhauerin kanssa ja tämä tapahtui ainoastaan tutkimalla itse moraalin arvoa. Moraalista Nietzsche löysi syntipukin omaan eksistentiaaliseen tilaansa, joka lopulta olisi johtanut elämän kieltämiseen ellei Nietzsche olisi hyökännyt tuota kieltoa vastaan, (nihilististä) moraalia vastaan. Näin ollen voitaneen todeta, että Nietzschen filosofia on yhden miehen henkilökohtaista taistelua nihilismiä ja sen kristillistä liittolaista vastaan.

Yritän siis tällä pitkähköllä psykologisoinnilla perustella, että Nietzschen lähtökohta rakkauden janan tarkasteluun on äärimmäisen vasemmalta käsin. Nietzschen filosofiassa yksilöt ovat kristillisen maailmankuvan orjuuttamia ja äärimmäisen vasemmistolaisuuden kyllästämiä. Nietzschen lähtökohtana on, että yksilöt kasvatetaan ja on kasvatettu on tiileiksi muuriin ja kilteiksi muurahaisiksi suuren keon valmistukseen, jolloin laumaan sopeutumattomilta purraan pää poikki, jotta yhteinen hyvä palaa muistiin (vrt. MA). Kuten Zarathustra valistaa (korkeimpia) ihmisiä: ”Älkää olko hyveisiä yli voimienne!" Nietzsche valistaa: "Liiallinen toisten huomioiminen tappaa itseyden ja siitä seuraa myös pahoinvointia. Rakastakaa siis ensin itseänne ja sitten kykenetta rakastamaan myös toisianne!" Motto: "Jos vain ihmiset oppisivat rakastamaan itseään, maailma olisi parempi paikka elää!"

Vaikka bloggaus uhkaa venyä, mieli tekee vielä lainata "ainoata psykologia, jolta [Nietzschelläkin] on ollut jotain opittavaa" (EH). Dostojevski vertaa Karamazovin Veljeksissä psykologiaa keppiin, "jossa on kaksi päätä". Psykologisoinnin ongelmana on, että "sen pohjalta voi tehdä millaisia päätelmiä hyvänsä" (s.1033, Karisto,HML, 1993). Yhtäältä voi löytää myös viitteitä Nietzschen ajattelunvapaudesta jo nuoruusvuosilta ”tiesin jo naurettavan varhain, seitsemän vuoden ikäisenä, etteivät ihmisten lausumat sanat tulisi koskaan liikuttamaan minua” (EH §10 59). Tällöin arvotyhjiöpuhe, nihilismin vastustaminen ja kristillisyyteen liittyvät probleemat ovat tyhjiä yrityksiä selittää Nietzschen monimutkaista ja monivaiheista ajattelun kehittymistä. Näin ollen motiivit ja Nietzschen filosofian psykologiset lähtökohdat jäävät ikuisiksi ajoiksi pimentoon, kuten ne jäävät usein yksilöiltä itseltäänkin.

Siinä missä Dostojevskin kritiikki koskee blogin pitäjää, se koskee myös ennen kaikkea Nietzscheä. Nietzschelle psykologia on tie perusongelmiin (HP §23 27). Nietzschen mukaan maailmamme on niin vasemmistolaisuuden kyllästämää, että koko psykologiamme eli tapamme jäsentää maailmaa makaa alhaisella kristillisten lauma-vaistojen ohjaamalla pohjalla, jota siivittää kauna, huono omatunto, askeettisuus ja koston henki. Nietzschelle hänen aikalaiset ihmiset olivat dekadenttisuuden kyllästämiä ja dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (TW osa 7 170) eli Nietzschelle täydellistä epäitsekkyyttä.

Nietzschen maailmassa itsettömät muurahaiset kulkevat kohti nihilismiä ja syynä on kristillinen kehoitus rakastaa lähimmäistä niinkuin itseäsi (Luuk. 10:27; Room. 13:8 – 10) ja “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” (Luuk. 6:31). Nietzschelle tuo rakkauden laki määrää valtavan vaateen ja sen toteuttaminen käy lopulta liian raskaaksi. Nietzschelle kristillisen rakkauden lakia noudattavat ihmiset ovat itsettömiä dekadentteja, jotka nuoren Lutherin tavoin piiskaavat itsekkyyttä itsestään pois ja täten saavat lopulta paljon pahaa aikaan kun eivät sitten kuitenkaan jaksa kantaa huonoa oloansa. Ulkopuolinen tarkkailija voikin sitten tänä päivänä todeta, että Nietzsche oli poliittisessa filosofiassaan mies, joka ratsasti peitsi tanassa tuulimyllyjä vastaan. Jos jotain opittavaa on, niin ainakin se, että liika on liikaa. Elämässä on usein kyse painotuksista, yhteisymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan yhteiset lähtöoletukset ja yhteisten lähtöoletusten rakentaminen ja löytäminen on vaikeaa ja haasteellista, sillä ne ovat näkymättömiä usein yksilöille itselleenkin.

Relativisti?

2010-11-20T01:41:00.001-08:00

Yksi Nietzschen keskeinen ponnin on hyökätä moraalia vastaan. Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen immoralistiksi tai pikemminkin amoralistiksi.Tarkoittaako tämä siis, että Nietzschen mukaan emme voi tehdä arvoarvostelmia erilaisten elämänmuotojen välillä? Tarkoittaako se samalla, että mikä tahansa toiminta on sallittua? Johtaako Nietzschen ajattelu relativismiin?

On siis kysyttävä, mitä Nietzsche tarkoittaa immoralismillaan?

1. Nietzsche toteaa ykskantaan, että ”olla immoraalinen, on olla perinteen vastainen” ja edelleen, että ”ollaksemme moraalisia, oikeudenmukaisia ja hyveellisiä täytyy meidän olla kuuliaisia aikaisemmin perustetuille laeille ja tavoille” (II osa 1, §96). Moraali ei siis ole sidottu totuuteen vaan perinteeseen eli moraali toimii lauman säilyttäjänä ja rauhan ylläpitäjänä. Jos moralisti päiviräsäsmäisesti moralisoi konservatiivisten arvojen puolesta, immoralisti on liberaali "vapaa henki", joka luo uusia arvoja.

2. ”Moraalisia tosiasioita ei ole lainkaan olemassa” (EJ 48; vrt. WP §786). Nietzschen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin pyrkiä kokonaan uudistamaan puhe moraalista. Moraaliteorioihin liittyy aivan liian paljon metafyysista ja perinteestä johtuvaa painolastia. Kun tuo painolasti karistetaan, päästään Nietzschen mukaan kiinni olemassaolon totuuteen. Tuo totuus on tietysti tahto valtaan. Elämä ja liike perustuvat vääryydelle eli elämä on "loukkaamista, valtaamista, sortoa, kovuutta, omiin muotoihin pakottamista, itseensä liittämistä ja vähintään, lievimmiltään riistoa", kuten edellisessä bloggauksessa pohjustettiin. Näin ollen vääryydelle aina perustuva sosiaalinen ihmisten maailma ei ole sen enempää moraalista kuin immoraalistakaan. On ainoastaan tahtoa valtaan.

3. Koska elämä on tahtoa valtaan, on olemassa ainoastaan perspektiivistä arviointia. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi asioita, jotka ovat huonoja ja tuomittavia ja etteikö toiset perspektiivit olisi parempia kuin toiset perspektiivit. Immoralismi johtaa kuitenkin perspektivismiin, jonka keskeiset kategoriat ovat Nietzschellä herra- ja orjamoraali. Herramoraaliin kuuluu eheyden kokemus ja sen ennakkoehtona itsekkyys, jolloin oma perspektiivi kaikuu yli muiden ja sen puolesta yksilö on valmis uhraamaan vaikka elämänsä. Orjamoraaliin kuuluu perimmäisen ristiriidan ottaminen yksilön sisälle. Ihminen sovittaa elämän kun hän lakkaa riistämästä eli tekemästä vääryyttä.

Nietzschelle moraali on siis mahdotonta maailmassa, joka perustuu vääryydelle. Tämä ei tee hänestä kuitenkaan relativistia. Kritisoidessaan moraalia, Nietzsche tahtoo luoda uuden sisällön tavalle, jolla ymmärrämme ja käsittelemme moraalia. On asioita, mitkä ovat halveksuttavia, huonoja tai väärin, mutta kaikkia ristiriitoja sovittavaa moraalia ei ole mahdollista koskaan rakentaa. Tämä nakertaa Nietzscheä suuresti. Ristiriidoille perustuvaa maailmaa on vaikeaa kohdata, jos on liian herkkä tuntemaan perimmäisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämän vuoksi Zarathustran keskeisimpiä missioita on vapauttaa ihmiset askeesista, säälistä ja altruismista sekä opettaa heidät rakastamaan omaa itseään ja tulemaan koviksi maailman koettelemuksista, sillä luova on aina kova. Luova tekee vääryyttä, mutta näin tehdessään hän osoittaa rakastavansa elämää.

”’Miksi niin kova?—lausui keittiöhiili kerran timantille: emmekö sitten ole lähisukulaisia?’ Miksi niin pehmeä? Oi veljeni, näin minä teiltä kysyn: ettekö sitten ole—minun veljiäni? Miksi niin pehmeitä, niin taipuvia, niin peräänantavia? Miksi sydämessänne on niin paljon kieltoa, kiistämistä? Niin vähän kohtaloa on katseessanne? Ja ellette tahdo olla kohtaloita ja armottomia: miten voisitte joskus minun kerallani— voittaa? Ja ellei kovuutenne tahdo salamoida, leikata ja viiltää: miten voisitte joskus minun kerallani—luoda? Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta täytyy teistä tuntua saadessanne painaa kätenne vuosituhansiin kuin vahaan… autuudelta saadessanne kirjoittaa vuosituhanten tahtoon kuin metalliin,—metallia kovempina, metallia jalompina. Vain täysin kova on kaikkein jaloin. Tämän uuden laintaulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi!—” (Z 187; EJ 118.)

Elämä ja ennakkoluulo

2010-10-19T06:25:00.000-07:00

”Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.”

Yllä oleva wikipediasta napattu sitaatti on hyvä lähtökohta, kun tarkastellaan Nietzschen näkemystä ennakkoluulosta ja elämästä. Esitetään yksinkertainen kysymys: kuinka arvokasta on kulta? Nopeimmat säntäävät tietysti heti katsomaan googlesta, että siinähän se keikkuu alle tuhannen euron paikkeilla Troy unssia kohden. Tämä ei kuitenkaan kelpaa vastaukseksi peräänantamattomalle kysyjällemme, koska olettaa sopii, että kullan arvo on vain ihmisten keskinäisten sopimusten summa ja sikäli mielivaltainen. Ihmiset voisivat yhtä hyvin ajatella, ettei mokomalla kivenpalalla ole arvoa laisinkaan. Kullan arvo on siis vain sosiaalinen konstruktio, eikä sillä ole näyttäisi olevan muuta perustaa.

Meillä on kuitenkin edelleen ongelma ennakkoluulojen kanssa. Voimme mennä kultakaivokseen, Mainen osavaltiossa sijaitsevaan Fort Knoxiin tai läheisimpään kultasepän liikkeeseen tutustumaan kohteeseen. Seuraavaksi voimme yrittää mitätöidä muualta saadut tiedot sekä omat käsitykset ja arvostukset kohteesta, jolloin omat fiilikset kimaltavasta kivenpalasta eivät luo arvoa, eivätkä myöskään googlen kurssikäyrät kerro enää meille mitään. Viimeistään tässä vaiheessa ongelma tuntuu räjähtävän käsiin. Käsityksemme ei toki ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta meiltä katoaa samaan aikaan sekä todellisuus, että käsitys, joka voisi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Näin ollen vältymme tekemästä perusteettomasti torjuvan tai tuomitsevan arvion kohteesta ainoastaan pitäytymällä arvioimasta kohdetta ollenkaan. Samaan aikaan kun todellisuus katoaa jalkojemme alta, ymmärrämme, että pyrkimys elämään ilman ennakkoluuloja on pyrkimystä olemattomuuteen, nihilismiin.

Tätä olemattomuuden tilaa voitaneen kutsua filosofiassa Arkhimedeen pisteen puuttumiseksi, kielen viittaavuuden ongelmaksi, antifoundationalismiksi, jumalan kuolemaksi, postmodernismin multihuipentumaksi tai vaikkapa filosofian lopuksi. Nietzschelle se on vain kuudes askel Platonin ideainmaailman viritelmistä, jotka ovat jaksaneet kantaa länsimaista filosofiaa vuosisatoja ja jopa vuosituhansia aina Nietzscheen saakka. Tällä lyhyellä päättelyllä länsimainen filosofia ja koko sivistykseen ja edistykseen uskova maailma paljastuu Nietzschelle lähinnä aivopieruksi. Tuo aivopieru ei ole ainoastaan puhdasta idiotismia, siihen sisältyy myös vaaroja. Yritys voittaa kaikki ennakkoluulot ja perustaa arvojen maailma rationaalisen ajattelun varaan ovat tuomittuja epäonnistumaan tai onnistuessaan maalina on elämän olemattomuus.

Samaan aikaan kun kantit ja wittgensteinit nuolevat haavojaan, Zarathustra hyppii niityllä ympyrää kuin pikkupoika ja hokee hokemistaan: elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo. Sillä hetkellä rakkaus tulvii Zarathustran sisuksiin ja hän ymmärtää vielä enemmän. Jos elämä on kerran ennakkoluulo, täytyy olla olemassa elämää luova voima, joka ennakkoluulot synnyttää. Tuolle voimalle hän antaa nimen tahto valtaan. Nietzsche löytää siis tahdon valtaan kaikesta elämästä vasta sen jälkeen kun hän on katsonut olemattomuuden syvyyteen. Zarathustra on näin ollen Nietzschelle ensimmäisen uuden ajan filosofin karikatyyri, joka ymmärtää rakentaa elämän itsepetoksen varaan. Perustaa ei ole, joten elämä koostuu ennakkoluuloista.

Siinä missä tahto valtaan edustaa elämää, ennakkoluulojen ollessa elämän ehto, äärimmilleen viety tahto totuuteen on pyrkimystä olemattomuuteen ja tyhjyyteen. Tahto totuuteen on siis kuolemaa kohti olemista ja sitä edustaa tieteoreettinen nihilismi. Siinä missä emotionaalinen – millään ei ole mitään väliä – nihilismi on pikemminkin seurausta elämässä koetuista pettymyksistä ja voimattomuuden kokemuksista. Tietoteoreettinen nihilismi on seurausta loppuun asti viedystä rationaalisuudesta ja sitä seuraavasta ympäröivästä tyhjyydestä.

Nietzschen iloinen tiede ja iloinen viisaus syntyvät tyhjyyden ympäröinnin hetkellä. Nietzschelle kokemus tyhjyydestä on samalla kaiken psykologisen ymmärryksen juuressa. Se voima, joka ihmistä pidättää tässä kokoon kurotussa maailmassa, piirtää ymmärryksellemme rajat, jotka palvelevat elämää. Nietzschen iloinen viisaus paljastaa äärimmäisen rationaalisuuden idiotismin ja julistaa, että tyhmyys, subjektiivisuus, perspektiivisyys ja ylipäätään rajojen piirtäminen ovat yhtä lailla elämän ehtoja.

Tässä kohtaa Nietzsche astuu vielä askeleen pidemmälle. Nietzsche päättelee psykologisten havaintojensa pohjalta, että molempiin suuntiin kulkeva liike on itse asiassa yhden voiman aikaansaama. Tahto valtaan on sekä totuuden tahdon eli nihilismiin pyrkimisen että muotoja ja perspektiivejä luovan tahdon valtaan taustalla. Tällä liikkeellä Nietzschen emotionaalinen ja rationaalinen nihilismi lyövät kättä. Pyrkimys kohti tietoteoreettista nihilismiä nojaa viime kädessä tunteisiin. Jokin totuuden tahtojan kellarissa huutaa, ettei elämä voi perustua ennakkoluuloilelle, sillä niiden seurauksena syntyy vääryyksiä. Samalla tieteoreettinen nihilismi näyttäytyy tunneperäisen olennon köyhtyneenä elämänilmauksena.

Ihminen on siis Nietzschelle viime kädessä tunneperäinen olento ja sen seurauksena tahdon valtaan välikappale. Koska perspektiivinen tapamme jäsentää maailmaa on elämän ehto, on pikemminkin palvottava sitä liikettä, joka luo ja tukee elämää, kuin sen vastaliikettä, joka purkaa ja rikkoo perspektiivejä. Nietzschen psykologiset havainnot johtavat lopulta päätelmään, jonka mukaan hyvää on se mikä edistää elämää ja huonoa on se mikä vie kohti nihilismiä eli kuolemaa. Näistä ensimmäistä ilmentää elämän yltäkylläisyys ja myönteisyys, jolloin maailmassa hyväksytään erilaisista perspektiiveistä johtuva äärimmäinen traagisuus ja kärsimys. Jälkimmäistä ilmentää puolestaan elämän köyhyys, puute ja voimattomuus omiin rajoihin ja omaan perspektiiviin.

Psykologisesta näkökulmasta tahto valtaan voi ilmentää siis tervettä tai sairasta elämää. Tämä Nietzschen arvottava elementti asettaa vastakohdikseen elämän ja kuoleman. Ihmisen vaihtoehtoina ovat siis väärässäoleminen ja ei mitään mieltä -oleminen. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Nietzsche valitsee väärässäolemisen. Samalla se tarkoittaa, että maailmasta tulee traaginen, sillä jokaisen ollessa väärässä ja vielä eri mieltä asioista, päädytään tilanteisiin, joissa väistämättä syntyy konflikteja. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Kamppailevat ja kiistelevät osapuolet eivät ainoastaan muodosta vastinpareja, vaan jakavat myös oikeutta toisilleen. Samalla elämä testaa, kenen väärässä olijan mieli valtaa pelikentän ja tunnustetaan yhteiseksi laiksi ja muodoksi. Kävi miten tahansa, yksi elämänmuoto elää aina toisten elämänmuotojen kustannuksella ja tämä ero elää myös jokaisen yksilön sisällä.

Nietzschelle traagisuus juontuu siitä, että yksi on monta. Elämä pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, lokeroita, leimoja, arvoarvostelmia ja ylipäätään kieltä. Siinä missä kieli luo erillisiä subjekteja ja objekteja, todellisuus on moninaisuuden kudelma ja liikkuva virta, jonka keskelle ihminen on heitetty. Ihminen on siis osa tahdon valtaan kuljettamaa dionyysista elämänvirtaa, jossa muoto ja kieli luovat todellisuutta siis vääryyttä. Yrityksemme käsitteellistää ja ottaa elämänvirta haltuun ovat siis lopulta aina tuomittuja epäonnistumaan. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu myös itseään dionyysiseksi pessimistiksi. Maailma on ihmisymmärryksen saavuttamattomissa.

Traagisesta elämänvirrasta Nietzsche paikantaa kaksi moraalioppia. Näistä terveyttä ja elämänmyönteisyyttä edustaa herramoraali. Herraihmisessä dionyysinen tahdon valtaan ohjaama elämänvirta on vahvimmillaan. Tahto valtaan siis muovaa voimakkaan herran, joka omasta perspektiivistään käsin aloittaa maailman luomisen luomalla käsitteitä. Siinä missä filosofia loppuu tyhjyyden portille ja jumalan kuolemaan, uusien filosofien tehtävänä onkin luoda käsitteitä (vrt. Deleuze Haastatteluja 2005, 74). Käsitteiden avulla maailma otetaan haltuun ja erotellaan tärkeät asiat ja esineet, turhista ja tarpeettomista. Herrat siis vastaavat elämän asettamaan testiin ja luovat maailmaa omasta dionyysisestä rikkaudesta. Voimattomat, alhaiset ja sairaat orjat ovat puolestaan Nietzschelle olentoja, joiden luova kyky rajoittuu ainoastaan vastavaikutukseen. Orja edustaa siis eroa, joka jää jäljelle kun herra asettaa muotoja, pintoja ja arvoja maailmaan. Orja on radikaali toiseus, joka vastustaa ja pakenee herran muodostamaa eheyttä.

Nietzschelle orjamoraali on huonoa ja alhaista sen tähden, että Nietzsche tulkitsee sen perimmäiseksi tahdoksi valtaan tien kohti nihilismiä. Nietzschen logiikalla voimaton ymmärtää herraansa paremmin elämään liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja tuon opin seurauksena hän alkaa vastustaa ja halveksua vääryyttä rakentavaa herraansa. Orjan luova teko on siis luomisen negaatioon pyrkiminen eli tie kohti ei mitään. Orjamoraalin päätepiste ovat viimeiset ihmiset, jotka odottavat vain elämän päättymistä, eivätkä halua syyllistyä riistäjiensä eli maailmaa luovien herrojen vääryyspeliin. On huomattava, että Nietzschelle orja tai vallitsevan muodon alapuolella elävä edustaja ei välttämättä edusta orjamoraalia. Uuden muodon luovat yli-ihmiset ovat pikemminkin juuri kovimmissa keitoksissa keitettyjä orjia, jotka sorron ja vääryyden ikeestä luovat oman tahtonsa ja visionsa voimasta uuden vääryyden ja nousevat herrojen paikalle. Herra- ja orjamoraali ovatkin siis abstraktioita, joissa herramoraali edustaa elämää ja orjamoraali kuolemaa.

Näille moraaleille Nietzsche valitsee omat vähemmän abstraktit vastineensa, joista herramoraalia ja elämää edustavat dionyysiset yli-ihmishahmot ja kuolemaa edustavat Sokrateen ja ristiinnaulitun hahmot. Näistä yli-ihmiset edustavat luomisvoimaa. Sokrates puolestaan edustaa äärimmäisen rationaalisuuden umpikujaa eli tietoteoreettista nihilismiä ja ristiinnaulittu heikoksi tulemisen emotionaalista nihilismiä. Sokratesta ja ristiinnaulittua yhdistää kokonaisuudessaan ajatus, että vääryyttä ei saa tapahtua. Nietzschelle tämä on mahdotonta maailmassa, joka perustuu aina enemmän tai vähemmän vääryydelle. Koska vaihtoehdoiksi jäävät elämää edustavat yli-ihmiset ja kuolemaa edustava Kristus, on valittava vääryys ja yli-ihmiset.

Suomalainen mies

2010-10-11T22:07:00.000-07:00

Mikä vaivaa suomalaista miestä? Kysymys tuntuu olevan yksi tärkeimmistä tämänhetkisistä kulttuurisista aiheista. Syyllistetyn juopottelevan emännänpieksijän sijaan, keskiöön on asettumassa arkisempi suomalainen mies, joka kantaa edelleen syyllisyyttä ja potee yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Suomalaisella miehellä on siis menossa sisäinen identiteettikriisi ja hän kärsii huonosta itsetunnosta. Ulkopuolisesta näkökulmasta vaakalaudalla on suomalaisen miehen maine. Tästä maineesta moni suomalainen mies on nyt sitten huolissaan.

On siis havaittavissa kasvavaa huolta suomalaisen miehen julkisestirakentuneesta imagosta ja maineesta. Maine koostuu tietysti aina historiasta, nykyhetkestä ja siihen sisältyy lupaus tulevaisuudesta. Maine rakentuu ihmisten välilisessä rajapinnassa ja kohtaamisissa, joissa tarinat, mielikuvat ja omakohtaiset kokemukset luovat yhdessä suomalaisen miehen imagoa. Keskeinen tekijä maineelle on myös tapa, jolla julkinen media pureutuu asiaan, sillä medianäkyvyys ja suomalaisen miehen mediakuva ovat keskeisiä väyliä, jota kautta maine rakentuu. Kokonaisuudessaan maine on kuitenkin hyvin tunneperäinen asia ja tämän vuoksi ei mediassa käytävän keskustelun järkiperäisiltä vaikuttavat argumentit läpäise aina kriittisen tarkastelun kriteerejä. Joka tapauksessa suomalaisen miehen maine vaikuttaa keskeisesti suomalaisen miehen yhteiskunnalliseen menestykseen ja se on parhaimmillaan kilpailuetu, jonka kautta hyvän maineen omaavat saavat aikaan muiden tekemään itselle suotuisia päätöksiä eli baarissakin käy siis parempi flaksi.

Yksi keskeinen uhka suomalaisen miehen maineelle tuntuu olevan, joidenkin miesten näkökulmasta tasa-arvofeminismi. Tasa-arvofeminismi onkin antanut väyliä, joiden kautta keskustelu on noussut erityisesti mediassa esiin, mutta Miehen vuoro ja tarve puhua omasta asemastaan markkinayhteiskunnassa on myös laajempi ilmiö. Ilmiötä voidaan peilata myös Nietzscheen ja miehen tekemään valtafilosofiaan. Onhan maine yksi keskeisimmistä vallankäytön välineistä.

Suomalaisen miehen (joka käsitteenä on absurdi, mutta sillä viitataan tässä blogissa mieheen, jolla on vain vähäistä tai minimaalista "markkina-arvoa" ja oletetaan siis, että suomalaisella miehellä on huono maine) nykytilaa mediaseksikkäästi käsittelee nuori suomalainen mies Henry Laasanen. Laasasen näkökulma miehen asemaan on juuri heikoimmassa asemassa olevien, mikä nousee esiin hänen kirjoituksistaan, kuten esimerkiksi voidaan päätellä viimeisimmistä ajatuksista: "Kukaan nainen ei halua miestä, jolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin halu sitoutua" (Uusisuomiblogi 12.10.2010). Tarkastellessaan suomalaisen miehen mainetta huonoimmassa asemassa olevien miesten kautta, Laasanen maalaa suomalaisen miehen maineen kokonaisuudesta ansiotta ryvettyneen maalauksen. Laasanen tuntuu väittävän, että suomalainen mies on mainettaan parempi ja ansaitsee paremman julkisuuskuvan, imagon kohotuksen ja tätä kautta seuraavan kilpailuedun paranemisen naisten puntaroidessa baarissa päätöksiään mennäkö kotiin vai jatkaako iltaa luotettavan, ihanan ja ymmärtäväisen suomalaismiehen lakanoiden välissä (ks. erit. Laasasen Naisten seksuaalinen valta, 2008).

Jos Laasasen, Horsmalahden ja monien muiden suomalaisten miesten kannanottoja tarkastelee maineen näkökulmasta, voidaan heidän kannanottojaan kenties ymmärtää. Suomalaisen miehen mainetta ei paina ainoastaan historia ja pinttyneet näkemykset miehistä, jotka hakkaavat naisiaan, juovat viinaa tai eivät ainakaan puhu taikka pussaa, vaan myös nykypäivän nopea toimintaympäristön muutos, jossa maskuliiniset vallankäytön muodot ovat yleisesti paheksuttuja ja tuomittavia ja pehmeämmät, feminiiniset vastikkeensa valtaavat alaa. Sopeutumisvaiheessa ja sikäli identiteettikriisissä oleva erityisesti keski-ikäinen suomalainen mies ei kuitenkaan kasvatukselleen mitään voi. Mutta huonosta maineesta kärsivälle suomalaiselle miehelle ei löydy ymmärtäjää, ei. Kohde on sitäpaitsi herkullinen lyötävä, eikä media voi jättää väliin herkullisia mahdollisuuksia. Yrityksissä hakea ymmärrystä (toki surkealla strategialla), maine vain rapautuu entisestään (ks. esim. http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Mik%C3%A4+sua+vaivaa+Henry/1135260449297). Samalla suomalainen mies onnistuu kasvattamaan itselleen massiivisen naisvihan.

Mihin suomalainen mies kääntää katseensa, kun maine on mennyttä ja ymmärtäjää ei löydy? Miten siis kompensoida yhteiskunnallista vallan puutetta, ryvettyneen maineen seurauksena? Hypoteesina voisin esittää, että monet suomalaiset miehet etsivät kiertoteitä ja suorin kiertotie on raha, sillä

"'[n]iukkuus', jota raha edustaa ei (...) edusta suinkaan vain tavaraniukkuutta vaan myös yhteiskunnallisen vallan puutetta" (Siltala, s.95). Samalla raha mahdollistaa edelleen maskuliinisen vallankäytön muodot. Siinä missä paikalliset siteet, tunteet ja yhteisöllisyys ovat vaarallisia, altistaessaan hyväksikäytölle, raha näyttäytyy välineenä, jonka avulla välttyy epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Erityisesti narsistiselle sosiaaliluonteelle rahasta muodostuu helposti uskonto ja hän "kaihtaa sitoutumista mutta haluaa tulla rakastetuksi juuri omana itsenään". Lopulta logiikka kuitenkin pettää, "omana itsenään tunnustamista ei voi ostaa". (Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia s.95.)

Edelleen, vapauteen ja riippumattomaan asemaan pyrkivä suomalainen mies samaistuu siihen yhteiskunnalliseen ryhmään, mihin hän haluaisi kuulua, ei siihen ryhmään, mihin hän todellisuudessa kuuluu. Jos äänestämässä käydään, äänet valuvat siis oikealle. Selviytymisen eetokseen (ks. erit. Kortteinen, Kunnian kenttä s.80-131) uskovat tekevät, joko lujasti töitä ja äänestävät kokoomusta, tai työttömät ja huonossa asemassa olijat sen sijaan näkevät maahanmuuttajat lähinnä kilpailijoina ja äänet valuvat edelleen oikealle (HS 10.10.2010 Yhteiskunnan kahtiajako lietsoo muukalaisvihaa). Oikeiston noustessa valtaan, lopputuloksena on edelleen kasvavat varallisuuserot ja ylimpiin desiileihin kuuluvien pääomatulonsaajien entistä nopeampi varallisuuden kumuloituminen. Suurin häviäjä on puolestaan palkansaaja, joka riutuu työttömänä, pätkätöissä tai yrittää pitää kaksin käsin kiinni kallisarvoisesta työpaikastaan, jolloin ylitöitä ei lasketa. Kokonaisuudessaan palkansaajalle jää yhä pienempi pala BKT:n kakusta ja palkkatyöllä on "entistä vaikeampaa päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan", mitä kautta suomalainen mies kuvittelee saavansa tunnustusta. (Siltala, s.123.)

Tahtomattaan suomalainen mies ajaa itseään myös laajalla rintamalla huonompaan asemaan. Yhä useampi (perus)suomalainen mies on yksin murheineen ja kärsii huonosta maineesta ja "markkina-arvosta". Suomalainen mies on mikä on, eikä muuta osaa olla, mutta hän ei kuitenkaan kelpaa sellaisena kuin on, koska opittu kyyneleiden nieleminen ja taistelua sekä kamppailua aikaisemmin korostanut kulttuuri on hänet hyljännyt. Hän kokee olevansa syytön omaan surkeaan asemaansa maailman markkinoilla, mutta pelimerkkejä ei vaan taskusta tahdo löytyä ja ymmärrystä vielä vähemmän. Kun kokka kääntyy keski-ikään, keski-ikäisen miehen kyyneleet hukkuvat keskikaljaan. Tässä vaiheessa tapahtuu siirtymä tuhansien murheellisten laulujen pahaan maahan. Pekkaericauvismainen viha laimentuu keskikaljan voimalla kyynisyydeksi, masennukseksi ja suoranaiseksi nihilismiksi. Kuvaus on kuin elokuvassa Paha maa, jossa kovanonnensepät tapaavat toisensa päiväsaikaan baarissa ja yhteisymmärrys autovarkaan ja pölynimurikauppiaan kesken syntyy heti. Molemmat ovat vailla valtaa ja arvostusta sekä kärsivät alemmuuden ja nöyryytyksen kokemuksista. Lopputulos odottaa itseään. Voimattomuus purkautuu lopulta äärimmäiseen voiman käyttöön, hengen riistämiseen. Elokuvassa on sijaiskärsijänsä, todellisessa elämässä jo vuosikymmeniä rasvatussa köydessä roikkuu vain voimattomuutta kokeneen miehen viimeinen voimannäyte. Kokonaisuus on kuin suomalaisten miesten Ketosen & Myllyrinteen kuvaamaa makaaberia komiikkaa - sylkykupista narunjatkoksi. Toisaalta perussuomalaisten poliittinen menestys kielii poliittisesta aktivoitumisesta. Oma asemaa ja mainetta puolustetaan keinoilla, joissa masennus purkautuu jälleen vihanväritteisenä kokonaisuutena.

Mutta miten kuva suomalaisesta miehestä liittyy Nietzscheen, kysytte? Siis mieheen, joka eli elämänsä enemmän tai vähemmän erakkona, jonka vähäiset tai olemattomat seksuaaliset kokemukset liittyivät lähinnä huoriin, jonka nuoruutensa professuurin jälkeen kokema sosiaalinen arvostus oli mitätöntä ja joka koki rakkautta, läheisyyttä ja hoivaa vasta siinä vaiheessa, kun hänen päänsä oli jo alkanut pehmetä. Nietzschen filosofiaa kuvaa kokonaisuudessaan pyrkimys voimaantumiseen ja valtaantumiseen ja ylipäätään arvostuksen tai mahdin (Macht) ja maineen lisääntymiseen. Samalla Nietzsche paljastaa osan siitä tuskasta, joka kytee myös tänä päivänä joidenkin suomalaisten miesten ja myös naisten sydämissä.

Rakkauden jana

2010-09-07T05:50:00.000-07:00

Elämässä ja filosofiassa on kyse painotuksista. Elämä ei mahdu yhdelle janalle, vaan maailma on kietoutunut monin tavoin kudelmaksi, jossa janoilla ei ole alku- ja loppupisteitä. Sinistä ja punaista politiikanmaailmaa voidaan kuitenkin hahmottaa rakkauden janalla. Mikä on siis Nietzschen positio rakkauden janalla?

Rakkauden janan sinisessä kulmauksessa istuu sosiopaatti Narkissos ja punaisessa kulmauksessa istuu askeetikko Jeesus. Sosiopaatin määritelmään kuuluu, että hän suhtautuu toisiin ”ihmisiin” puhtaasti välineinä ja omaa etuaan sokeasti ajaen. Sosiopaattista käyttäytymistä suositaan tänä päivänä erityisesti työelämässä, jossa tehokkuuden, rationaalisuuden ja tuottavuuden nimissä välineelliseen ajatteluun kannustetaan ja siitä myös palkitaan. Itserakkaus ja oman edun tavoittelu näyttäytyvät kaiken hyvän lähteenä, sillä palkintona on vaurauden luomaa hyvinvointia melkein kaikille. Itsekkyys on avain onneen, kuten Adam Smith (Wealth of Nations 1970 (1776), 119) jo aikoinaan oivalsi:

”Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin toimittavan meille päivällistämme hyväntahtoisuudesta vaan oman etunsa tähden. Me emme vetoa heidän inhimillisyyteensä vaan heidän itserakkauteensa, emmekä koskaan puhu heille omista pakottavista tarpeistamme vaan [aina] heidän omasta edustaan.”

Jos sinisen nurkkauksen kaveria ohjaa pohjaton itserakkaus, punaisen nurkkauksen hemmoa ohjaa rakkaus ihmisyyteen. Altruistisen punikin päämääränä on toinen ihminen sinänsä ja hän välineellistä oman tahtonsa, jotta voisi tuottaa iloa toiselle ihmiselle. Täydellinen asketismi mahdollistaa äärimmäisen joustokyvyn, sillä kaikista persoonuuteen liittyvistä piirteistä on punikki päässyt eroon. Punikki ymmärtää, että itsekkyys on paha asia, sillä sen seurauksena syttyy lopulta sotia ja kuolemaa. Itseä pitää siis jo ennalta rangaista ja kurittaa, ettei synny pahoja asioita. Punikin puolella on siis hyvän ja pahan mittari eli moraali. Hyvyys on pidättäytymistä, paastoamista ja entropiaa. Pahuus puolestaan kietoutuu itserakkauteen.

On helppoa esittää väite, että filosofian kentällä punaisessa kulmauksessa on ollut aikojen saatossa tungosta. Sinisessä kulmauksessa sen sijaan on viihtynyt ainoastaan harva filosofiksi itseään nimittävä henkilö. Mihin kulmaukseen Nietzsche sitten pitäisi laittaa?

Selvää tietysti on, että Nietzsche on niitä harvoja filosofeja, jotka kuuluvat siniseen kulmaukseen. Nietzsche korostaa filosofiassaan miten itsekkyys ja itserakkaus ovat elämän kannalta aivan ensisijaisessa asemassa ja on hullua väittää jotain muuta. Nietzsche visioi positiiviseen sävyyn kamppailusta, sodista ja jopa uudenlaisen orjuuden perustamisesta. Vaikka Nietzsche on yksilöajattelija ja hänen eksistentiaalisessa tyhjiössä elämälle päämääriä rakentavat ja taistelevat yksilöt ovat ennen kaikkea oman itsensä ja tavotteidensa luojia, Nietzschelle elämänarvo ja arvokkuus näyttäisivät kuitenkin olevan kytköksissä voimakkaasti yksilön positioon osana sosiaalista hierarkiaa. Sinisessä koira syö koiran -maailmassa yksilö voi tuntea itsensä arvokkaaksi vain noustessaan toisen ihmisen yläpuolelle. Jaettu rakkaus, tunnustus ja arvonanto eivät ole siis mahdollisia, vaan asema on ansaittava taistelun ja kamppailun kautta.

Molempien maailmojen ääripäissä on kuitenkin tukalaa. Sinisessä maailmassa mikään ei ole ilmaista. Elämän täyttää kamppailu ja pyrkimys, jonka maalina on saavuttaa aina vain enemmän. Jos mikään ei ole ilmaista, ei mikään myöskään riitä ja useimmiten millään ei ole myöskään mitään väliä, paitsi pyrkimyksellä kohota kohti suuruutta. Jos sinisen maailman yksilö menee äärimmäisyyksiin tavoitellessaan arvoa omalle olemiselleen, ei punaisen maailman yksilöä onnista yhtään paremmin. Veljellinen rakkaus ihmiskuntaan voi kyllä täyttää itsestä luopumisen seurauksena syntyneen sisäisen tyhjyyden, mutta yhtä kaikki, punikki säilyy tahdottomana tohvelina siihen päivään saakka, kunnes hänet armahdetaan elämän raskaasta kantamuksesta. Hauskaa on, että eri kulmauksiin sijoittuneet filosofit maalaavat vuoron perään vastakkaisesta nurkkauksesta olkinuken, jota he voivat mätkiä huoletta. Hauskempaa on, että filosofien oman elämän raskaat kokemukset ovat määritelleet kulmauksen ja mätkittävän kohteen. Kaikista hauskinta kuitenkin on, että on olemassa yksilöitä, jotka ylipäätään uskovat, että itsensä voi automaattisesti positioida defaultisti jompaankumpaan kulmaan. Näitä viimeisiä taitaakin sitten olla enemmistö.

Kaksi tietä merkitykselliseen elämään

2010-07-23T00:56:00.000-07:00

Jos ihminen kokee itsensä merkityksettömäksi, hän vaipuu Nietzschen mukaan masennukseen ja tahtoo lopulta kostaa pahan olonsa elämälle tavalla tai toisella. Elämän merkityksellisyys puolestaan voi rakentua kahta eri reittiä. Ensimmäinen reitti merkitykselliseen on nietzscheläinen yli-ihmisen tie. Yli-ihmisen merkityksellisyyden kokemus rakentuu merkityksellisestä päämäärästä ja tuon päämäärän tavoittelusta. Tämän maskuliinisen projektin erinomainen tribuutti on esimerkiksi elokuva Conan Barbaari ja elävässä elämässä yhtenä esimerkkinä toimii myös Conania näytellyt Arnold Schwartzenegger.

Toinen tie merkityksellisyyteen on kantilainen tie, jossa toinen ihminen on päämäärä sinänsä. Tällöin merkityksellisyyden kokemus rakentuu kahden ihmisen välisessä läheisessä suhteessa, jossa osapuolet osoittavat toisilleen rakkautta ja arvonantoa. Kahden ihmisen välinen rakkaus on avautumista jaettuun maailmaan, jossa oma minuus katoaa ja tilalle astuu menuus. Menuus on ennen kaikkea mielentila, jossa toinen on itsestään selvä osa jaettua maailmaa. Kun uusi subjekti on me, toinen ihminen hyväksytään siis irrottamattomaksi osaksi itseä. Menuudessa rakkaus jaetaan lahjojen muodossa, joita kumppanille annetaan osoittaaksemme, että kumppanimme on meille merkityksellinen ja arvokas. Kantilainen tie on siis alkukristillinen tie, jossa päämääränä on ehdoton rakkaus.

Selvää on, etteivät tässä erotellut kaksi merkityksellisyyden kokemukseen johtavaa tietä ole toisiaan poissulkevia yksilön sisäisenä projektina. Merkityksellisyyttä voi pyrkiä rakentamaan sekä ulkoisen päämäärän tavoittelussa että rakkaudessa. Nämä kaksi eri tietä ovat kuitenkin toisensa poissulkevia siinä mielessä, että rakkauteen ei kuulu kilpailu, eikä rakkaus ole myöskään universalisoitavissa julkiselle kilpailun areenalle.

Vaikka Nietzsche filosofiassaan rikkookin uskomuksemme pysyvään ja eheään subjektiin, hänen filosofiansa perustana on yksilö. Nietzscheläinen yksilö on heitetty maailmaan ja omaan eksistentiaaliseen tyhjiöönsä, jossa hän yrittää epätoivoisesti löytää merkityksen omalle olemassaololleen, vaikka samaan aikaan tieto Jumalan kuolemasta kantautuu yksilön korviin aina vain voimakkaammin keskellä nihilististä tyhjyyttä. Keskellä nihilististä tyhjyyttä nietzscheläinen subjekti pyrkii epätoivoissaan valehtelemaan itsensä merkitykselliseen uneen, jossa biologisesti rakentunut viettipohjamme täyttää tyhjyyden ja sitä kautta rakentuu elämään merkityksiä luovia tavoitteita ja päämääriä.

Nietzschen, henkilöhistoriallisesta kontekstista irroitetusti tarkasteltuna, käsittämättömäksi yltyvä raivo kristillistä lähimmäisenrakkauden universalisoimista vastaan, estää häntä kuitenkin näkemästä kahden ihmisen välisen jaetun maailman kautta rakentuvan merkityksellisyyden kokemuksen arvon. Nietzsche on kritiikissään oikeassa, että alkukristillisen lähimmäisenrakkauden universalisointi, ojakangasmainen kukatahansisuus tai kantilainen kategorinen imperatiivi eivät voi toimia reaalimaailmassa, sillä sen seurauksena ihminen välineellistää oman tahtonsa ja menettää persoonuutensa. Universaali lähimmäisenrakkaus ei toimi myöskään siksi, että elämme niukassa maailmassa, jossa yhteen suuntaan kumartaessa toiseen suuntaan pyllistää. Eikä se toimi myöskään siksi, että avautumisessa toisella ihmiselle sisältyy aina riski siitä, ettei toinen ihminen osaa tai halua jakaa nietzscheläisen orientaation omaavana omaa maailmaansa.

Nämä kaksi toisilleen eräällä tapaa vastakkaista tietä merkityksellisyyden kokemukseen vaativat puolestaan yksilöltä taitoa ja uskallusta toimia tarpeen vaatiessa sekä kantilaisesti että nietzscheläisesti. Molempiin tievalintoihin liittyy riskejä, vaaroja ja pettymyksiä, mutta vain tekemällä töitä asian eteen voi maalin saavutta.

Nietzsche, Heidegger ja autenttisuus

2010-07-16T05:31:00.000-07:00

Autenttisuuden ja vieraantumisen -teema on keskeisimpiä Nietzschen ja Heideggerin ajattelun solmukohtia. Kuten jo tahto valtaan yhteydessä, Heidegger näyttää tässäkin kohtaa pikeminkin jatkavan Nietzschen ajattelun kehittelyjä ja käsitteellistä uudelleenmuotoilua kuin uuden filosofian rakentamista.

Heideggerille autenttisen identiteetin omaava eli päämääräorientoitunut henkilö voi langeta maailmaan. Lankeaminen tarkoittaa vieraantumista, jolloin ihmisessä pääsee vallalle laumasielu. Laumaihminen ajattelee niin kuin yleisesti ajatellaan, tuntee niin kuin sitä tunnetaan ja elää niin kuin yleisesti eletään. Laumaihmisessä tapahtuu persoonan disintegraatio, minuus ja oma tahto katoaa, ja ihmisestä tulee das Man.

Das Manin muodostumisen edellytyksenä on siis oman päämäärän hukkaaminen. Päämäärä hukkuu kun omat toiveet, himot, pelot, uteliaisuus, viha ja ennen kaikkea rakkaus ja sitä kautta suuntautuneisuus maailmassa oleviin kohteisiin lakastuu. Das Man on siis henkilö, joka on joutunut kosketukseen Jumalan kuoleman jälkeiseen sekulaariin maailmaan ja on kyvytön asettamaan itselleen päämääriä, kun niistä tuntuu puuttuvan tarkoitusta luova henkevyys. Kun yksilö on kyvytön asettamaan elämälleen mielekästä päämäärää, yhteiskunta tekee sen yksilön puolesta.

Jos Jumalan kuolema on das Manin syntymisen edellytys, tarvitaan vielä jokin joka luo das Manille päämäärän. Tuo jokin on lauma. Das Man muodostuu yksilön suhteesta muihin ihmisiin. Ensimmäinen kriteeri das Manin muodostumiselle on moraali. Jokaveli valvoo sekulaarissa yhteiskunnassa ja keskinäisen luottamuksen rikkojaa rangaistaan. Autenttisen ihmisen ensimmäinen askel kohti lankeamista alkaa siis moraalista. Toinen askel kohti lankeamista alkaa tasavertaisesta vastavuoroisuudesta. Keskinäinen voimaantumis- ja valtaantumisprojekti eli tahto valtaan -missio joudutaan korvaamaan vastavuoroisella välineellistämisellä, minkä seurauksena yksilöt joutuvat joustamaan ja venymään omista päämääristään ja ihanteistaan, jotta he voisivat tulla paremmin toimeen keskenään. Kolmas ja viimeinen lankeamisen askel on kun laumasieluihmiset esittävät vaatimuksen muille yksilöille langeta ja sopeutua jouhean ja sopuisan yhteiselämän välineeksi. Yhdenmukaisuuden paine luo siis das Manin. Nietzschelle syyllinen on lyhykäisyydessään kristillinen moraalikäsitys.

Mutta onko syyllisyyden taakka näin helposti kaadettavissa kristillisen moraalikäsityksen niskaan? Eikö ole myös niin, että Nietzschen tahto valtaan -yksilönsä ovat juuri niitä, jotka synnyttävät yhdenmukaisuuden paineen? Onhan selvää, että jos olet eri mieltä jonkun kanssa, arvostelet samalla hänen tapaansa ajatella. Jos homma jatkuu pidempään, toinen leimautuu suorastaan hulluksi tai sekopääksi. Jos joudut kuitenkin elämään tuon sekopään kanssa, jatkuvan loukkaantumisen ja keskinäisen riitelyn kehä voi ratketa ainoastaan kun asioista ajatellaan ainakin jossain määrin yhdenmukaisesti. Nietzschen tahto valtaan -projektissa yhdenmukaisuus syntyy alistussuhteen kautta, kun herra komentaa ja renki alistuu. Se on siis ”ylhäisten” diktatuuria. Heideggerin maailmassa herrat ja rengit korvautuvat jokaveljellä. Das Man -maailma = das Man -diktatuuri, missä jokainen alistuu ja välineellistää toisiaan. Vaikka prosessin tulos das Man ei tiedä mitä hän elämältään haluaa, yhteiskuntaan liittyminen, sopeutuminen ja sulautuminen eli itse abstrakti pääideologi das Man demokraattisen projektin tuloksena putkauttaa ulos keskimääräisen, sovinnaisen ja hyväksytyn päämäärän. Das Mannien maailma on siis lopulta Nietzschen viimeisten ihmisten maailma, jossa kaikki on sitä itseään ja päämäärinä ovat raha, seksi ja maksakirroosi.

Yhdenmukaistumisen paine on siis samanlainen, oli yhteiskuntajärjestys millainen tahansa. Eri yhteiskuntajärjestyksissä ristiriita ratkaistaan vain eri tavoin ja erilaisiin lopputulemiin saapuen. Nietzschen visio aristokraattisesta ja autenttisesta ylhäisöstä tulee ymmärrettäväksi, kun asiaa tarkastellaan vieraantumisen näkökulmasta. Myös Nietzschen henkilökohtainen syrjäytyminen ja erakoituminen tulevat ymmärrettäväksi, kun ajatellaan, että aristokraattinen tie autenttisuuteen oli suljettu. Näistä huonoista ratkaisuista huolimatta lukija voinee myös ymmärtää miksi sekä Nietzsche että Heidegger puursivat voimattomina tämän ikiaikaisen poliittisen haasteen edessä. Edelleen voimme ymmärtää, ettei tavoitteena voi olla täydellinen vapautuminen das Mannina olemisesta tai vieraantumisen kokemuksesta, vaan kyvystä ja taidosta elää autenttisuuden ja vieraantumisen välisen ristiriidan kanssa.

Kategorinen imperatiivi ja arvonanto

2010-07-12T05:09:00.000-07:00

Autenttisuus liittyy vahvasti ihmisen kokemukseen omasta arvosta. Kokeakseen olevansa arvokas, ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että hän on ainakin jossain määrin päämäärä sinänsä eikä vain väline johonkin päämäärään. Kunnioitus ja arvonanto liittyvät aina ihmisten väliseen toimintaan ja aina on olemassa jokin hallitseva ideologinen arvopohja, joka muodostaa hegemonisen pohjan ihmisten väliselle arvostuksen jaolle.

Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.

Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.

Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.

Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.

Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.

Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.

Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.

Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.

Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.

Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.

Autenttisuuden etiikka

2010-07-06T23:11:00.000-07:00

1. Mitä on autenttisuus?

Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.

Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.

2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?

Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.

Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.

Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.

Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.

3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?

Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.

Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.

Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.

Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.

Nehamaksen kömmähdys

2010-06-09T09:02:00.000-07:00

Biologinen harha. Harhasta vapautuminen. Kollektiivinen harha. Harhasta vapautuminen. Uusi oma harha on vain tarinankerrontaa itselle, jossa moninaisuudesta yritetään rakentaa eheä ja toimiva kokonaisuus. Tietysti tarinakin on harhaa, joten kaikki on harhaa. Ainoa metatotuus on, että elämä on taiteellista luomista ja taiteelliset kriteerit kuolivat Jumalan kuoleman yhteydessä. Siispä: Life as literature.

Alexander Nehamas (Nietzsche: Life as Literature 1985) esitti, sittemmin vaikutusvaltaisessa tulkinnassaan, lyhykäisyydessään yllä kuvatun kuvion. Nehamaksen mukaan Nietzsche luopuu filosofiassaan kaikenlaisista totuusvaateista ja maailmasta tulee tätä kautta taideteos tai jokaisen vapaasti tulkittavissa oleva teksti, jota voidaan lukea ja tulkita ristiriitaisin eri tavoin (ks. erit. 3, 73). Tällä liikkeellä Nehamas kruunaa Nietzschen postmodernismin isähahmoksi, kuitenkin todeten, että perspektivismi ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jonka mukaan "mikä tahansa näkökulma on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu näkökulma" (72).

Postmodernin impotenssin eli paradoksaalisen ja samalla surkuhupaisan yrityksen vapautua kaikista harhoista maailmassa, joka koostuu vain harhoista, Nehamas osittain vielä onnistuu väistämään, tulkitessaan Nietzschen filosofiaa taiteelliseksi luomiseksi. Lähimmäksi totuusväitteitä Nehamas pääsee kun hän kieltää, että mikä tahansa itselle kerrottu valhe ei kelpaa, jos samaan aikaan yksilö vain kieltäytyy hyväksymästä valheen taakse piiloutunutta moninaisuutta. Tällaisen valheen seurauksena on ainoastaan "eheyden tunne, ei eheys itsessään" (186).

Mikä tahansa kerrottu harha ei Nehamakselle siis kelpaa. Jos uskottelen itselleni joka päivä peiliin katsoessa, että joulupukkihan se siinä ja käyttäydyn lopun päivää joulupukkimaisesti, niin, ainakin tässä tapauksessa, voisin siis saavuttaa maksimissaan ja ainoastaan eheyden tunteen joulupukkimaisesta identiteetistä, mutta en eheyttä itsessään, koska ainakin porot puuttuvat, jos ei määrättömän monia muitakin asioita.

Nehamas kuitenkin epäonnistuu irroittaessaan Nietzschen Nietzschen evolutiivisista totuuksista. (ks.myös ed.blogi kohta 3). Arvojen uudelleen arvottaminen tarvitsee kylläkin tuekseen kriittistä ja dekonstruktiivista genealogiaa, jolloin kaikki arvoperspektiivit ovat kritisoitavissa muista perspektiiveistä käsin, mutta genealogiaan piiloutuu Nietzschelle opetus ylhäisestä ja alhaisesta elämästä. Nietzschen genealoginen hajuaisti (arkipsykologia) arvioi maailmaa uniikista biologisesta perspektiivistä, jolla on erilainen totuusarvo kuin muilla perspektiiveillä, näin siis ainakin Nietzschen mielestä. Nietzschen genealoginen totuus ei siis ainoastaan kritisoi vallitsevaa kristillistä perspektiiviä, vaan julistaa oman perspektiivinsä totuudenmukaisuutta.

Tämän vuoksi Nietzsche on ennen kaikkea poliittinen ajattelija ja hänen visionsa yhteiskunnan jalostuksesta kohti aristokraattista ihannetta ja lopullista messiaanista yli-ihmistä ovat seikkoja, joita kukaan itselleen rehellinen Nietzsche-tutkija ei voi kieltää. Tähän kenties perustuukin sitten Nehamaksen tulkinnan salaisuus. Sterilisoimalla Nietzschen poliittisen ajattelun, Nehamas voi arvostaa Nietzscheä "suuremmoisena filosofina" eikä "säälittävänä pienenä miehenä", kuten Nehamas itse asian parhaiten ilmaisee (234). Se, että monella Nietzsche-tutkijalla olisi tässä kohtaa peiliin katsomisen paikka, ei kuitenkaan vielä riitä. Vaikeampi ja tärkeämpi haaste on yrittää ymmärtää, miksi Nietzsche päätyi aristokraattisiin lopputulemiin.

Rakkauden lumo

2010-06-05T01:38:00.000-07:00

Nietzschelle totuus kietoutuu kysymykseen arvoista. Kysyessään mikä on totta, Nietzsche kysyy mikä on tavoittelemisen arvoista. Tämän vuoksi Nietzsche jäsentää totuuden useampiosaiseksi.

1. Nietzschen keskituotannon (Aamurusko, Inhimillistä, aivan liian... ja osittain Iloinen Tiede) filosofiassa korostuu episteemisen totuuden korostaminen. Totuuden tahto ja tieteellinen lähestymistapa ovat keinoja leikata vallitsevia "totuuksia". (vrt. Foucault. "Tieto ei ole ymmärtämistä varten: se on leikkaamista varten"). Tässä vaiheessa Nietzsche asettaa vallitsevien kristillisten "totuuksien" leikkaamisen tehtäväkseen ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa totuuteen. "Tieteellinen ihminen on seuraava evoluution vaihe verrattuna artistiseen ihmiseen" (Inhim.. osa 1). Totuuksien leikkaajatiedefilosofin perimmäinen viisaus purkautuu seuraaviin teeseihin:

1.1. Totuutta ei ole olemassa. Perimmältään arvon käsite pakenee ihmisymmärrystä. Perimmältään ihminen on kaiken mitta ja asettaa maailmaan arvoja, joita kohteena oleva maailma vastustaa, pakenee ja hylkii. Tähän kietoutuu myös elämän perimmäinen ristiriita ja tämä johtaa Nietzschellä toiseen episteemiseen totuuteen:
1.2. Totuus on ruma. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", maailmasta tulee kylmempi paikka elää. Tieteellinen ihminen tappaa Jumalan ja tieto Jumalan kuolemasta nostaa esiin elämään piiloutuvan tragiikan.
1.3. Totuus on iloinen. Ymmärrys Jumalan kuolemasta ei tarvitse halvauttaa toimintaa, vaan se voi myös vapauttaa. Perimmäinen tieteellinen "totuus" arvojen luonteesta vapauttaa ihmisen kristillisestä moraalista.

2. Myöhäistuotannossaan Nietzsche löytää jälleen varhaistuotannon esteettisen totuuden. Tahto totuuteen korvautuu tahdolla valtaan. Artistifilosofin tehtävänä ei ole "totuuksien" leikkaaminen, vaan "valheiden" luominen. "Taide on [perimmäistä] totuutta arvokkaampaa" (WP §853). Tämän johdosta artistinen totuus asettuu perimmäistä totuutta vastaan ja Nietzsche asettuu takaisin artistifilosofin puolelle ja eräällä tapaa tiedefilosofia vastaan.

2.1. Totuudet ovat valheita. Tiedefilosofi tietää, että "totuudet" perustuvat illuusioille, mutta artisti valehtelee itselleen ja hukkuu valheeseensa ilman, että tieto illuusion luonteesta haittaisi kokemasta tavoiteltavaa asiaa arvokkaana. Ensimmäinen esteettisen totuuden "taso" on katsojan taso. Ensimmäisellä ja Nietzschelle vähiten arvokkaalla esteettisellä tasolla ihminen tyytyy pitämään, Nietzschelle schopenhauerilaisittain ja kantilaisittain, totena kauniina pitämiään asioita, mutta ei ole valmis luomaan uutta.
2.2. Totuus on nainen. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", joudumme elämään näennäisessä maailmassa. Näennäisyys on pintaa ja totuus kietoutuu itse pintaan. Siinä missä nainen kaunistaa itseään, keimailee kävellessään viehättävästi ja monin muin tavoin lisää vetovoimaansa, samoin totuus on seikka, joka vetää katsojaa puoleensa. Kun jokin asia vetää puoleensa, täytyy katsojan muuntua luovaksi artistiksi. Totuus on totuuden luomista ja luomisen lähde on rakkaus. Rakkauden lähde on oma itse ja itsen löytäminen ei perustu sosiaaliseen sovinnaisuuten ja lauman äänen kuuntelemiseen, vaan eläimellisen viettipohjan tai seksuaalisen energian sublimointiin ja ohjaamiseen kohti rakastettavaa kohdetta. Luova artisti eräällä tapaa siis luo itsensä ja rakastettavan kohteensa. Luomiseen kätkeytyy taito nähdä kohde juuri sopivalta etäisyydeltä ja muokata sekä itseä että kohdetta tarpeen mukaisesti.

3. Totuus "an sich" kulkee käsi kädessä evoluution kanssa. Nietzschen viimekätinen poliittinen Totuus kietoutuu genealogisen metodin tuomiin havaintoihin. Näin ollen kolmas ja tärkein esteettisen totuuden taso on arvioiminen/tuomitseminen. Ihminen on biologinen olento, jonka historiaa tutkimalla voidaan Nietzschen mukaan paikantaa kaksi erilaista moraalioppia: Herra- ja orjamoraali. Näistä ensimmäinen edustaa terveyttä, sisäisen eheyden ja esteettisen totuuden mielessä, ja jälkimmäinen sairautta, sisäisen hajaannuksen ja tieteellisen totuuden mielessä. Tämän jaottelun avulla Nietzsche tahtoo luoda arvojen välille biologiseen Totuuteen perustuvan hierarkian ja hän haluaa ohjata ihmiskunnan evoluutiota kohti viimeistä päämäärää eli yli-ihmistä. Yli-ihminen on sitten tervein ja sisäisesti voimakkain ja vahvin henkilö mitä maa päällään on kantanut ja hän kykenee rakastamaan kohdettaan sellaisella palavalla rakkaudella mitä maan päällä ei ole koskaan nähty.

Evolutiivinen kehitys kohti yli-ihmistä on lopulta tärkein opettaja-Nietzschen oppi ja näin ollen se on myös terveen Nietzschen viimeinen sana. Sairas, konkreettisesti viimeiset vuodet sairas, Nietzsche on puolestaan epäuskoinen kaikista polttavintakin rakkautta kohtaan ja epäillä voisi, että tuo rakkaus oli usko yli-ihmistotuuteen. Haasteena siis itse kullekin on löytää se jokin, jonka rakkaus lumoaa.

Nietzsche pähkinänkuoressa (revised)

2010-04-23T02:01:00.000-07:00

1. Luonto ilman ihmistä ei sisällä arvoja. Ei ole arvokasta eikä arvotonta. Nihilismin uhka syntyy Jumalan kuolemasta.
2. Arvot tulevat maailmaan ihmisen myötä. Ihminen on arvioija (schätzen).
3. Arvo perustuu perspektiiviin. On vain perspektiivistä arviointia.
4. Perspektiivin luovat inhimilliset tarpeemme ja toiveemme, eli viettimme (Trieb).
5. Viettejä ohjaa tahto valtaan. Ne tulkitsevat maailmaa omasta perspektiivistä ja tahtovat alistaa muut vietit oman perspektiivin palvelukseen.
6. Vietit ovat evoluution tulos ja evoluution taustalla elämää ohjaava voima on tahto valtaan (ks. erit. Richardson: Nietzsche's new darwinism).
7. Viettejä voidaan tutkia genealogian avulla eli tutkimalla viettien evoluutiota (ks. MA).
8. Tutkimalla viettien syntyhistoriaa, voimme arvottaa arvot uudelleen oikeille paikoilleen.
9. On olemassa terveyttä edistäviä ylhäisiä viettejä, jotka kohottavat elämää yhä korkeampiin potentiaaleihinsa ja sairaitautta aiheuttavia alhaisia viettejä, jotka surkastuttavat ja köyhdyttävät elämää. Tämä arvottava elementti perustuu elämän ontologiseen ja metafyysiseen perustaan Wille zur Macht. Sieltä mistä alkaa voiman väheneminen, alkavat myös elämän kuihtuminen ja köyhyys.
10. Vallitseva kulttuuri on alhaisten kristillisten viettien pauloissa, joten arvojen uudelleen arvottaminen lähtee liikkeelle kristinuskon kukistamisesta.
11. Kristinuskon rikkomus on rikkomus elämää kohottavaa perspektiivistä arvottamista vastaan. Sen syntejä ovat altruismi (heikoksi tuleminen, persoonan disintegraatio), asketismi (minuudesta ja maallisista arvoista luopuminen), objektiivisuus (perspektiivisyyden ja sitä kautta elämän kieltäminen) ja elämän painopisteen siirtäminen tuonpuoleiseen elämään (viimeinen tuomio). Kristinusko edustaa luovuttamista, heikkotahtoisuutta ja masennuksen filosofiaa. Motto: käännetään toinenkin poski.
12. Kristillinen heikkotahtoisuus kukistetaan suuren politiikan avulla.
13. Suuren politiikan avulla syntyy uusi aristokraattinen järjestelmä, jonka luomia arvoja ovat kilpailullisuus, voimakkuus, vapaus, itsekkyys ja omapäisyys. Motto: se mikä ei tapa, vahvistaa.
14. Suuren politiikan avulla tapahtuu siis sosiaalista evoluutiota ja alhaiset kristilliset vietit painetaan ihmiskehossa oppositioon. Siellä alhaiset vietit alkavat hiljalleen kuihtumaan myös biologisesta evoluutiosta ja tulevaisuudessa voimme saavuttaa yli-ihmisen, jonka biologinen viettipohja on terve, eivätkä alhaiset vietit vaikuta enää yli-ihmisen elimistössä ollenkaan.

Tahto valtaan kritiikki

2010-04-08T05:02:00.000-07:00

Kävin blogitekstissä Tahto valtaan ja etiikka läpi Nietzschen ontologisia ja arkipsykologisia perusteluja, joiden avulla hän tahtoi oikeuttaa tahto valtaan -politiikan uudenlaiseksi Suureksi Politiikaksi (grosse politik), jonka lopputuloksena olisi kaikkien arvojen uudelleen arvottaminen. Tässä blogissa esitän arkipsykologisesta näkökulmasta kritiikkiä Nietzschen perusteluja kohtaan.

Nietzschelle tahto valtaan -etiikan keskeinen elementti on itsensä voittaminen. Normatiivisena doktriinina tämä tarkoittaa sitä, että elämä on kamppailua, taistelua ja pyrkimystä kohti yhä hienompia ja loistavampia lopputuloksia. Olympialaisten kultamitalisti, uratykki tai vaikkapa virtuoosimainen rock-kitaristi voivat olla yli-ihmisyyteen yltäviä henkilöitä, jos he ovat pyrkineet kohti unelmiaan omasta tahdostaan ja samalla ovat uhranneet menestykselleen kaiken mahdollisen.

Tahto valtaan -etiikan normatiivisuus tarkoittaa siis pakostikkin jonkinasteista suorittavaa asennetta. Huipuksi ei tulla ellei pakkomielteen eteen ainakin jossain määrin tehdä puhtaasti suorittavaa työtä. Vastuksien voittaminen merkitsee viimeistä puristusta maalisuoralla, unettomia öitä työpöydän ääressä ja herpaamatonta harjoittelua kitaran parissa. Voittaminen merkitsee omistautumista ihanteelle, jonka täytyy korvata menetetyt mahdollisuudet ja unettomat yöt.

Yli-ihmisideaalin ongelmista suurimmat liittyvät itse ihanteeseen. Entäpä jos ihanne tulee saavutettua. Kun maaliin saapunut hiihdon kultamitalisti kakistaa kurkustaan kyynelvirran keskellä sanat: "tätä minä olen aina halunnut!" ja kaatuu ilosta huohottaen suksien päälle, ongelmat ovat vasta alkamassa. Kun ihanne on saavutettu, voi olla, että tilalle kasvaa hitaasti tyhjiö. Ongelma on tietysti sama vaikkei ihannetta saavuttaisikaan, mutta se loukkaantumisen tai muun syyn takia riistetään ihmiseltä. Tässä voisi kysyä, että mikä vaivaa Mika Myllylää?

Toinen ongelma liittyy suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä katoaa helposti nautinto, jos ihanteen eteen joutuu uhraamaan kaiken. Jos huippu-urheilijan perspektiivistä ruoka on pelkkiä proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja, sää, joko kelvollista urheilulle tai ei, ja jokainen tehty lenkki vain huippuunsa viritetyn koneen hienosäätöä, voitaneen sanoa, että tahto valtaan -etiikassa on jotain vialla.

Miten Nietzsche voi sitten arvottaa oman tahto valtaan -etiikkansa muiden etiikoiden yläpuolelle. Miksei esimerkiksi nautinnollinen hyvässä seurassa tehty hiihtolenkki ja päälle tehty herkullinen yhteinen ateria voisi olla arvokkaampi eettinen suuntaus kuin Nietzschen kova oikeistolainen kaikki viimeisetkin pisarat irti oleva mehutus? Miksi tahto valtaan kuin vaikkapa hedonismi?

Nietzschen filosofian suuren mörön muodostaa nihilismi. Nietzsche näkee nihilismin juuria jokaisessa asiassa. Rauhassa nautiskellen tehty hiihtolenkki ilman viimeisiä mehuja irrottavaa loppukiriä merkitsee Nietzschelle tunteen ja tahdon palottomuutta. Leppoisa lenkkeilijä ei ole nietzscheläistä dynamiittia vaan halpaa ja mautonta vehnäjauhomakkaraa. Leppoisa lenkkeilijä on eloton ja heikkotahtoinen vätys, joka todennäköisesti antaa periksi kaikille elämän vastoinkäymisille ja lopulta kumoaa kurkkuunsa myrkkypikarin todeten Sokrateen lailla elämän olevan vain väsyttävä ja rasittava pikkutapahtuma. Nietzschen arkipsykologinen sointu, kuten Nietzsche asian sanoisi, on siis nihilismin värjäämää.

Koska Nietzschen maailma on nihilismin värjäämä tulee siitä samalla dikotominen. Nietzschen issue pakottaa hänet polarisoimaan maailman voimakkaisiin ja heikkoihin tahtoihin. Kaikki mikä perustuu voimakkuuteen ilmentää tahtoa valtaan ja on siis hyvää sinänsä. Kaikki mikä syntyy heikkoudesta on nihilismiä ja siis huonoa sinänsä. Jako on ehdoton. Elämää puolustava Dionysos asettuu kuolemaa edustavaa Kristusta vastaan. Kysymys on siis lopulta elämästä ja kuolemasta. Joko viimeiset ihmiset tai yli-ihminen.

Miten erilaisista aste-eroista ja hienouksista alati puhuva filosofi voi lopulta langeta tämänkaltaiseen olkinukkemaiseen vastakkainasetteluun?

Sanotaan nyt vain näin, että Nietzschellä oli vakavia issueita nihilismin kanssa.

Oliko Nietzsche postmodernisti?

2010-03-15T23:38:00.000-07:00

"Lilleri Lalleri laudalla makasi. Lilleri Lalleri laudalta putosi. Ei ole sellaista miestä Suomen maassa, joka Lilleri Lallerin parantais."

Näillä sanoilla äitini täti kertoi minulle lapsena kansanlorumaisen arvoituksen, jonka juuret palautuvat englanninkieliseen 1800-luvun alkupuolen loruun. Loru Lilleri Lallerista on eräänlainen kasvatuksellinen arvoitus, jonka yhtenä tarkoituksena lienee valmistaa lapsia kohtaamaan elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä. Joitain asioita ei vain voida korjata.

Nietzschen ajattelun ja postmodernismin ydin on yhteinen. Maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Elämän ytimessä on ristiriita, jota ei voida koskaan sovittaa.

Nietzschelle ristiriita paljastuu erityisesti ihmisessä. Yksi on monta. Yksilö on moninaisuus, joka pitää sisällään ristiriitaisia tarpeita ja toiveita. Tätä kautta jokaiseen haluun, toiveeseen ja tavoitteeseen liittyy vastustusta. Nietzschelle ihminen on viettien kudelma ja jokainen vietti yrittää vallata isäntänsä mielen ja synnyttää oman mielensä mukaisen toiminnan.

Verrattuna Nietzschen eläimiin sijoittaman lähes olemattoman ristiriidan, Nietzschen ongelmaksi muodostuu ihmisessä kasvava sairaus. Meissä on kasvava määrä erilaisia viettejä. Vaikka vieteillä on herramainen tahto ja ne tahtoisivat alistaa isäntänsä palvelukseensa ei se onnistu nykysin yhtä hyvin kuin ennen, sillä ulkoinen ja sisäinen paine eli tahto valtaan uhkaa heikentyä ihmisessä. Nietzschelle ihmisen tietoisuusvietti on synnyttänyt uudenlaisen nihilistisen tahdon valtaan, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kääntää ihminen pois elämästä.

Nietzschen poliittisena projektina oli puolestaan puolustaa elämän biologista tahtoa valtaan ja asettaa se tietoisuusvietin luomaa nihilististä tahtoa valtaan vastaan. Vaikka viettien moninaistuminen merkitseekin ihmisessä sairautta voi niistä kutoutua suurempi terveys, kun yhä uudet vietit luovat ihmiseen variaatiota ja sitä kautta ihmisen suuruus kasvaa. Ihminen voi olla kuitenkin ainoastaan silloin terve, kun tuo variaatio on sulautunut osaksi kokonaisjärjestelmää. Vasta tällöin yksilö on voittanut itsensä ja kasvanut itseänsä suuremmaksi yli-ihmiseksi.

Zarathustra sanoo: "ihminen on eläimen ja yli-ihmisen väliin viritetty tie kuilun yllä".

Ihminen ei siis voi palata muutamien viettien ohjaamaksi eläimeksi. Ihminen ei voi myöskään pysähtyä ihmisyyteen, sillä moninaisuus uhkaa tiputtaa ihmisen narulta kohti tyhjyyden ja nihilismin kuilua. Ihmisen on astuttava eteenpäin kohti yli-ihmisyyttä, jolloin pluralistiset vietit on pakotettu järjestykseen ja ihminen kasvaa terveyden ja sairauden välillä yhä suuremmaksi ja voittaa siten aina itsensä. Itseksi tuleminen on siis yhä suuremmaksi, voimakkaammaksi ja sisäisesti vahvemmaksi tulemista. Yli-ihmisessä elämän perimmäinen ristiriita ratkeaa kun erilaisten viettien ahdas puristus pakottaa ne järjestykseen ja sairaudesta tulee sublimoitua. Sairaus siis "poistuu" kun ihminen yhä varmemmin tietää mitä "hän (vietit) tahtoo".

Konservatiivisen tulkinnan mukaan postmodernistit puolestaan ratkaisevat elämän perustassa olevan ristiriidan syleilemällä moninaisuutta. Nietzschen hitlermäinen yli-ihmisprojekti korvataan emansipoituneella nihilismillä. Postmoderni yli-ihminen syleilee ja tasa-arvoistaa kaikki vietit samanarvoiseksi. Postmoderni yli-ihminen on Nietzschen Zarathustrassa kuvaama skitsofreninen aasi, joka vinkuu kaikelle JAA. Lopussa kuitenkin käy niin, että leijonat popsivat aasit poskeensa ja aasien impotenssiin johtanut aikakausi saa päätöksensä.

Oliko Nietzsche siis postmodernisti? Jos postmodernismin määritelmässä pitäydytään ainoastaan siihen, että sovitusta ei ole ja elämän ytimen muodostaa ristiriita, Nietzschen voidaan sanoa olleen ehdottomasti yksi ensimmäisistä postmodernin ajattelusuuntauksen edustajista. Jos postmodernismiin lisätään eettinen määre, että sovituksen ollessa mahdoton, täytyy moninaisuus ottaa eettiseen syleilyyn, ei Nietzsche enää ole postmodernisti. Tätä kautta ajateltuna Nietzschen tahto valtaan -ontologia asettuu postmodernismin pluralismin ontologiaa vastaan ja erilaisista ontologioista seuraa vastakkaiset eettiset käsitykset. Nietzschen voidaan sanoa olleen postmodernisti vähän samaan tapaa kuin kolikolla voidaan nähdä olevan kaksi eri puolta. Nietzsche siis on ja ei ole postmodernisti, mutta käypää valuttaa yhtä kaikki.

Reflektiota vastaan?

2010-01-19T22:55:00.000-08:00

Vaikka Nietzsche painottaa filosofiassaan, että on syytä epäillä onko vastakohtia tai vastakohtapareja - kuten totuus ja erhe, itsekkyys ja epäitsekkyys, hyvä ja paha - ollenkaan olemassa (HP §2). Vaikka elämä olisikin vääristynyt ja kieroutunut eri perspektiiveistä nähtynä useille eri tarkastelutasoille ja pinnoille, jotka ovat yhteismitattomia, voidaan vastinparien avulla nostaa esiin aste-eroja myös nietzscheläisen perspektivismin maailmassa. Asetetaan siis aluksi vastinparit ja tarkastellaan mitä puolta Nietzsche filosofiassaan kannatti. Ongelmana on tietysti, että Nietzsche puhui usein saman asian puolesta että sitä vastaan. Mutta ehkäpä siinä piileekin Nietzschen ajattelun tulkitsemisen haasteellisuus. Lähestyikö Nietzsche ajattelussaan samaa pistettä eri suunnista ja eri tasoista kolmiulotteisessa käsiteavaruudessa vai oliko hän vain epäkoherentti ja traaginen hahmo, jonka filosofiasta voi repiä irrallisia mielipiteitä suuntaan tai toiseen ja Nietzschen filosofia toimii eräänlaisena musteläiskätestinä, joka kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin tekstistä? Paljon on siis pelissä, joten käydäänpä asiaan.

Huolettomuus ja vakavuus.

Lapsien voidaan sanoa yleisesti ottaen olevan huolettomia. Lapsista huokuu iloisuus ja vallattomuus ja lapset ovat aina liikkeessä. Liikkeen kautta surut koostuvat hetkittäisistä sattumista ja ne vaipuvat yhtä nopeasti unholaan kuin ne saivat alkunsakin. Huolettomuus ja päätön meno tai aivot narikkaan -asenne kulkevat siis käsi kädessä. Huolettomalla yksilöllä onnen perusta on itsessä ja kaikessa siinä kauneudessa mikä maailmasta löytyy. Lapselle pieni kivi, nallekarhu tai rätti voivat olla korvaamattomia aarteita. Huolettoman lapsen onnen perusta on sisältä kumpuava arvojen ja merkitysten maailma. (Lapsi on yksi keskeinen käsite Nietzschen Zarathustrassa).

Aikuiset sen sijaan ovat usein kovin vakavia. Suruttomat ja huolettomat lapsuuden päivät ovat korvautuneet jatkuvalla huolella. Huoli ja vastuu pistävät puolestaan ajattelemaan. Huvittelun sijaan aikuisien elämään kuuluu ennen kaikkea vakavuus, totisuus ja raskasmielisyys. Vakavalla yksilöllä onnen perusta on aristoteelisessa tragediassa. Vakava ihminen ajattelee kaikkea maailman kurjuutta ja kärsimystä ja onnellisuus perustuu siihen kun ei itse joudu sitä kaikkea kestämään ja kärsimään. Vakavan ihmisen ilo ja onni ovat luonteeltaan reaktiivisia, sillä ne tarvitsevat aina vertailupisteen, josta käsin oma tilanne näyttää paremmalta.

Tällä tavoin ronskisti stereotypisoimalla Nietzschen amor fati ja lapsien ihailu puoltavat ensimmäistä painotusta. Nietzschen tragedia ei ole aristoteelista katharsista, vaan yhdessäoloa maailman traagisen luonteen kanssa (ks.esim. EH). Päätön meininki on dionyysista tragediaa parhaimmillaan.

Tietoinen reflektio vai alitajuiset impulssit

Ongelmallisen tällaisesta vastakkainasettelusta tekee se, että Nietzcshelle suurin osa tietoista ajattelua perustuu vaisto-toiminnoille eikä tietoisuus ole näin ollen vastakohta tiedostamattomalle. Ei Minä voi koskaan ajatella, koska ajatus tulee tietoisuuteen silloin kun ajatus tahtoo. Ei ole mitään maagista transsendenttia tietoista Minää, joka kutsuisi ajatuksia tyhjyydestä käsin luokseen. Minä tai tietoisuus on vain tautologia. "Ajattelua on ja sen vuoksi on ajatuksia" (ks. HP; WP). Se, että on ajattelua ei tarkoita, että meillä "ajattelevilla olioilla" olisi mitään hajuakaan siitä syystä, jonka vaikutuksena ajatukset tietoisuutemme peiliin heijastuvat. Tietoisuus on eräällä tapaa ainoastaan viimeinen päätepiste, jonne jotkut ajatukset päätyvät, mutta matkalla on käyty monenlaista kamppailua ruumiissamme siitä, mitkä ajatukset pääsevät päätepysäkille asti.

Vaikka emme pääsisikään edes Descartesin lausumaan viimeiseen varmuuteen kiinni, vaan ajattelunkin taustalla oleva subjekti katoaa Jumalan tavoin käsityskykymme tuolle puolen, voidaan kuitenkin jälleen tarkastella Nietzschen suhtautumista tietoisuuteen ja alitajuisiin voimiin. Tietoisuudesta voidaan kuitenkin puhua, sillä se on peili, josta ajatukset heijastuvat näkyviksi ja tulevat sitä kautta uudenlaisen muistiin perustuvan käsittelyn alaisiksi.

Nietzsche ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa tietoisuuden ja tiedostamattoman kamppailuun ja asettuu systemaattisesti tiedostamattoman eheyttä ja voimaa luovalle puolelle. "Ei tietoisuuden lisääminen ole maali, vaan voiman määrän lisääminen" (WP §711; ks. myös §707). Nietzschelle tietoisuus on sairas ja se laajenee yhä suuremmaksi, jolloin tietoisuuden päätepysäkille saapuu yhä suurempi määrä ristiriitaisia ja eripuraisia tahtoja. "Jokainen täydellinen teko on puolestaan tiedostamaton" (WP §289). Nietzschelle arvo ja arvokas toiminta perustuvat lapsen huolettomaan aktiivisuuteen. Tietoisuuden kautta nousevat arvot nojaavat puolestaan vakavuuteen ja niihin piiloutuu tietynlaista sairaalloisuutta, sillä tietoisuusaffekti astuu tällöin ruumiillisuuden ulkopuolelle ja tavoittelee puhdasta objektiivisuutta yrittämällä karistaa itsestään kaiken muun affektiivisen viettiperustan (WP §423). Kun tietoisuusaffekti pääsee vallan kahvaan on seurauksena sisäinen arvotyhjiö ja toiminnasta tulee aikuismaista reaktiivisuutta. Tätä kautta tietoisuusaffekti on yksilön ulkoisen maailman eli lauman edustaja. Kun lauma pääsee yksilössä ääneen tulee yksilöstä itsestään vieraantunut nahjus. Lapsesta lähtöisin oleva ruumiillinen tai fysiologinen pathos löytää puolestaan ilon ja arvokkuuden sitä edes tiedostamattaan (ks. WP §68; §439; §440). Jokaisessa intohimossa on Nietzschelle jo aste järkeä ja yksilö tietää tiedostamattaan sen mikä on hänelle parasta (WP).

Nietzschelle tietoisuus ja vakavamielinen ajattelu ovat paradoksaalisia työkaluja, sillä mitä filosofia yleensä ottaen on muuta kuin vakavamielistä ajattelua. Se, että jokainen filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna on Nietzschelle selviö, vaikkakin hän usein ajattelee muiden filosofien tapaan, että juuri hänen (tahto valtaan) -filosofiansa yltää totuuteen. Tämä johtuu tietysti siitä, että tahto valtaan -filosofiassa jokainen "filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna". Tahto on puolestaan kompleksinen affekti- ja viettikokonaisuus, jossa ajattelu ja liike perustuvat käsky- ja alistussuhteisiin. Tässä mielessä käsite tahto korvaa käsitteet tietoisuus ja tiedostamaton, sillä ei ole olemassa kuin tahto, joka saa liikkeen aikaan valtaamalla ja alistamalla toiset tahdot palvelukseensa. Se, että juon tässä kirjoitellessani mehua, tarkoittaa että mehutahtoni on vallannut vesitahtoni alistukseensa. Se, etten juo kahvia, johtuu siitä, että kahvitahtoni ei ole koskaan päässyt hallitukseen, vaan istuu surkeana ja voimattomana oppositiossa.

Ongelmana kuitenkin on, että miten Nietzsche voi ylistää filosofiassaan huoletonta lapsen "ajattelu"maailmaa, kun filosofia on luonteeltaan reflektiivistä toimintaa. Filosofiassaan Nietzsche ensin reflektoi itse kovasti lukijoilleen viestittämiä ajatuksia ja lukija puolestaan sen jälkeen pureskelee lukemaansa. Nietzsche koki olevansa kasvattaja, jonka tehtävänä oli nostaa kykeneviä ihmisiä näkemään hänen laillaan tietoisuuteen kietoutuvia ongelmia, mutta filosofisen kasvattajan välineenä voi olla ainoastaan tietoisuuden ristiriitaisuuksien lisääminen ja perspektivistinen pohdinta sekä lukijan että kirjoittajan osalta. Piiloutuisiko tähän kohtaan jokin salaisuus Nietzschen filosofiassa?

Salaisuutta voitaisiin lähteä purkamaan yli-ihmisen käsitteen kautta. Yli-ihminen on Nietzschen korkein tavoite ja yli-ihmisen voitaisiin puolestaan sanoa olevan sekä lapsi että aikuinen, skeptikko ja aito sekä reflektoiva ja päätön. Yli-ihminen on olento, jonka sisällä on suurin mahdollinen määrä ristiriitaisuuksia tietoisuuden peilissä ja samaan aikaan hänellä on lapsen aktiivinen kyky luoda arvoja. Yli-ihminen on siis tietoisuuden välityksellä reaktiivisessa suhteessa sekä sisäiseen että ulkoiseen ympäristöönsä että tiedostamattoman välityksellä aktiivisessa suhteessa omiin vaistoihin ja affekteihin. Yli-ihminen on siis tasapainoinen yksilö, jonka tahto on äärettömän laaja (koostuu siis monista tahdoista), mutta se on hierarkkisesti määräytynyt. Yli-ihminen on siis pluraali, mutta pluralismi voi toimia ainoastaan hierarkkisessa järjestelmässä. Tuon hierarkkisen järjestyksen luominen tai takominen on kuin taideteoksen väsäämistä. Mutta keskeinen tekijä taiteen luomisessa on Nietzschelle kyky tehdä sitä ilman tietoisuuden ohjausta. Kun tietoisuus pidetään puhtaana kaikista ulkoisista pakotteista ja lauman äänestä, löytyy järjestystä luova ihanne tiedostamattoman syövereistä.

Loppuun voisi siis sanoa, että Nietzschelle tietoisuus on väline, jonka avulla ihminen voi kasvattaa kokoaan (tahtojen määrää). Tiedostamattomat affektit ovat puolestaan ne, jotka laittavat rakenteen järjestykseen. Juomien kohdalla tämä on helppoa. Vesi on ihan ok, mehu on usein parempaa, mutta kahvi maistuu aina kuralta. Kun kysytään suurempia kysymyksiä, kuten "mitä haluat elämältäsi?" tai "mikä on tavoittelemisen arvoista?" voi kysymykset jäädä ilman vastausta. Lapselta vastaukset tulevat yleensä kuin tykin suusta, mutta entäpä me aikuiset?

Jumala on kuollut, nyt tahdon yli-ihmisen elävän

2010-01-09T01:12:00.000-08:00

Jumalan kuoleman standardiesityksiä on jo niin monia, että tässä blogissa ajattelin esittää asiat vähän suorasukaisemmin. Jumala on kuollut, mutta ihmisen olisi elettävä. Mitä Jumalan kuolema tarkoittaa?

Sekularismia.

Mitä sekularismi tarkoittaa?

Sekularisaatio liitetään yleensä länsimaisiin yhteiskuntiin ja tätä puhutaan länsimaisten utopioiden kuihtumisesta. Länsimaisten utopioiden taustalla oleva kristillinen maailmankatsomus on sekularisaation seurauksena menettänyt oman elämän suuntaa ja päämääriä selittävän moraalisen voimansa ja se on enemmän tai vähemmän latistunut seuraavana esiteltäviin teeseihin.

1. Let's make some money! Ajatuksen on tiivistänyt Oscar Wilde kun hän totesi, että "An economist is a man who knows the price for everything and the value of nothing". Jumala on kuollut. Kaikki on enemmän tai vähemmän pinnallista vouhotusta, mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Ekonomistin motto: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some money!"

2. Let's make some babies! Tai no jos ei itse lapsia, niin harjoitetaan ainakin lasten tekemistä. Ajatuksen tiivisti muutama vuosi sitten YLE:n dokumentissä esitellyt pohjois-karjalaiset miehet, joista toinen totesi jotenkin näin: "kun olin nuorempi, niin setäni totesi, että pillun päällä se maailma pyörii. Ja nyt kun ikää on tullut lisää, niin täytyy todeta, että PILLUN PÄÄLLÄ SE MAAILMA PYÖRII!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some babies!"

3. Let's make some maksakirroosi! Jos ei raha tai seksi kiinnosta tai on luonnon lotossa saanut vähän huonomman arvan käteen, niin kuningas Alkoholi pelastaa edes hetkeksi. Kuten Eput laulaa, reitti voi olla ojasta allikkoon: "työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some maksakirroosi!"

Jos länsimaisista utopioista on jotain jäljellä, niin sekulaarissa kulttuurissamme nuo kolme tekijää nousevat esiin. Muita ehdokkaita voi tietysti esittää, kuten let's eat! Live beautiful, die young! tai let's collect some panties!, kuten Japanissa on tapana. Yhteistä kaikille ihanteille on kuitenkin tietynlainen kylmyys ja värittömyys, mitkä vaivaavat noiden pinnallisten tavoitteiden alla. On kylmempää kuin ennen Jumalan kuolemaa ja sekulaarin kulttuurin edustajina lähes jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa Jumalan surmaamaan. "Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat" (Iloinen Tiede §125)?

Tässä yhteydessä sitten yleensä törmätään sarjaan Don Quijoteja ja Sancho Panzoja (jollaiseksi minuakin on lehtorin toimesta tituleerattu), jotka löytävät vieraantumiseen syyn yllä kuvatuista ilmiöistä. Aapo Riihimäki esittää teoksessaan Nietzschen Arvoitus, että rahan palvonta on syy vieraantumiseemme. Yhtä lailla voisi kysyä, onko vieraantumisemme syy rahan palvontaan? Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, jotka taistelevat puolestaan kulttuurin yliseksualisoitumista vastaan ja toiset sen puolesta (Herbert Marcuse). Rasvainen ruoka, mainonta ja liikalihavuus nostattavat myös tunteita. Kaikille on taustalla paljon humaaneja ajatuksia ja toiveita, että edes Jumalan varjosta voitaisiin saada jotain irti. Tätä joukkiota voisi kutsua vaikkapa nietzscheläisiksi humanisteiksi. Jumala on kuollut, mutta ihmisyys voittaa kyynisyyden.

Nietzscheä ei voi kutsua kuitenkaan kovinkaan suureen ääneen humanistiksi. Eipä häntä voi kutsua kyyniseksikään. Hän ottaa kuitenkin filosofisen tuotantonsa puolivälissä lopulliseksi päämääräkseen Jumalan varjonkin hävittämisen (Iloinen Tiede §108). Mikä oli Nietzschen ratkaisu?

Yksityishenkilönä Nietzschen ei voida sanoa täyttäneen nykyisen sekulaarin maailmaan kolmea hegemonista päämäärää, vaan hän oli absolutisti erakko, joka eli enimmäkseen vähäisillä varoillaan pienissä vuokratiloissa. Elämässään Nietzsche tahtoi löytää oman ja omimman korkean päämäärän ja ihanteen, jota palvoa. Päämäärän löytänyt ihminen on puolestaan "oikeudenkin eikä vain tekojensa ja tuomariensa yläpuolella" (IT §267). Aktiivinen nihilisti ei etsi sovinnaisuutta, vaan kamppailua, haastetta ja sotaa. Yli-ihminen vetää rajat ympärilleen ja julistaa, että tällainen Minä olen ja minuudestani en luovu, enkä käy kauppaa. Yli-ihminen ei tarvitse sovinnaisuutta, vaan sanoo asiat suoraan niinkuin ajattelee, eikä pelkää riitoja tai kiusallisia tilanteita. Vaikka Jumala on kuollut ja maa on kadonnut jalkojen alta, yli-ihminen kykenee perustuksen luomaan ja julistamaan, että tässä seison enkä muuta voi! Yli-ihminen ei ole kuitenkaan mikään pelle, joka tekee sopimattomia asioita, vain sen tähden, että niiden katsotaan olevan sopimattomia. Rémi Gaillardin motto: "C'est en faisant n'importe quoi qu'on devient n'importe qui" ei ole yli-ihmisen motto.

Objektiivisuus ja Nietzschen poststrukturalismi

2009-11-03T23:41:00.000-08:00

Nietzschen tietoteorialla on ollut merkittävä vaikutus jälkistrukturalistisen ajattelun taustavirroissa. Filosofiassaan Nietzsche käy läpi jälkistrukturalistisen ajattelun keskeiset elementit, kuten "toimijan", minän tai egon hajottamisen sekä merkityksen rakentumisen tulkitsijasta itsestään käsin ei ulkopuolisesta "objektiivisesta" tekstistä. Nietzsche myös painottaa filosofiassaan useiden erilaisten ja ristiriitaisten tulkintojen tekemisen tärkeyttä. "Tahto systematisoida on rehellisyyden puutetta" (Epäjumalat osa 1 §26).

Nietzsche hajottaa jälkistrukturalistisilla tulkinnoillaan strukturalistisen yhtenäisyyden, jonka mukaan merkitykset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja. Nietzsche ei kiellä, etteikö näin voisi olla tai etteikö useimmat tarvitsisi tällaista uskoa maailmasta, mutta hänelle maailma on enemmän omien subjektiivisten merkitysten kautta rakentunut. Jokainen elää omassa merkitystodellisuudessaan. Jokainen tulkitsee luonnontekstin omalla tavallaan ja objektiivista "luontoa" ei ole olemassa.

”Luonto = Maailma mielikuvana, siis erehdyksenä” (Inhimillistä... osa 1 §19).

Koska emme voi saada luontoon tai maailmaan Jumalan tai enkelten perspektiiviä katoaa tulkinnoiltamme pohja pois. Jokainen tulkinta perustuu erheelle ja ei ole mitään rajoitusta siihen miten monella eritavalla voimme maailmaa tulkita. Maailma on dionyysinen moninaisuus, million tai multitude ja pohjimmiltaan maailmalla ei ole mitään struktuuria. Kaikki maailmassa oleva "rakenne" perustuu vain ihmismielen hetkelliseen kuvitelmaan kyvystä rakentaa pysyvää tietoa.

”Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji (…) Milloin saamme luonnosta poistettua kaiken jumalallisen? Milloin saamme käydä luonnollistamaan itseämme, ihmisiä, puhtaalla, jälleen löydetyllä, jälleen lunastetulla luonnolla!” (Iloinen tiede §109.)

Miksi maailma on kaaos?

1) Nietzschelle maailma on kaaos, koska se on jatkuvassa tulemisen tilassa. Ihmisen pyrkimys saada tietoa minästä, tahdosta tai maailmasta perustuu romanttiseen oletukseen, että maailma voitaisiin pysäyttää ja ikään kuin lukita muuttumattomat oliot ja ilmiöt tutkijan lasikuvun alle ja sitä kautta julistaa ne pysyviksi ja ikuisiksi. Platonin ideain maailma kuvastaa tätä pyrkimystä. Toisaalta Hegulikin tajusi kyseisen pointin ja ilmaisi sen vertauksellaan Minervan pöllöstä. (ks. wikipedia :)).

2) Maailma ei koostu erillisistä olioista tai Kantin "olioista sinänsä" vaan ilmiöt ja oliot ovat toisiinsa limittyneitä, kiinnittyneitä ja tulevat määritellyiksi osana ympäristöään tai kontekstiaan. Koska ei ole olemassa irrallisia ilmiöitä ja olioita vaan ne kiinnittyvät aina ympärillään olevaan kontekstiin, ei olioita tai ilmiöitä voida tämän vuoksi irroittaa tutkijan lasikuvun alle, sillä lasikupu luo tutkittavalle kohteelle uuden ympäristön ja sitä kautta ilmiön tai olion "objektiivinen" totuus jää tavoittamatta.

Nietzschelle maailma on siis kaaos sen vuoksi, että se on jatkuvassa tulemisen tilassa ja siksi, että kokonaisuus ei ole leikattavissa paloiksi. Tämän vuoksi Nietzschen filosofiassa Herakleitos asettuu kunnia-arvoiseen asemaan, koska hänen filosofiassaan maailman virtaamisen ajatus esiintyy selkeimmin ensimmäisen kerran. Nietzschelle maailma on kaaoksen virtaa.

Miten sitten saada tietoa kaaoksesta?

Kysymys on tärkeä ja kuuluu modernin maailman ongelmiin. Nietzschen poststrukturalistinen lähtökohta eroaa kuitenkin moderneista pyrkimyksistä. Nietzschen huomio keskittyy tarkastelemaan kysyjää. Nietzsche kääntää kysymyksen muotoon: mikä on se vietti tai voima, joka saa kyseisen ihmisen janoamaan tietoa? Miksi juuri tietoa tai totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä?

Nietzschelle jokainen maailmantulkinta puolestaan ilmentää tulkitsijan terveydentilaa mielenterveyden näkökulmasta. Nietzsche arvottaa ihmisiä ja tulkintoja mielenterveyden kriteerein. Terveyttä lisäävät ylhäiset tulkinnat ilmentävät ihmisen kohoamista. Sairautta lisäävät tulkinnat ilmentävät taantumusta ja alhaisuutta. Pyrkimys objektiiviseen merkitysten maailmaan on Nietzschelle puolestaan erittäin alhaista. "Nykyaikainen ’objektiivisuus’ on huonoa makua, se on epäylhäistä par excellence” (EJ §6 59).

Miksi pyrkimys objektiiviseen totuuteen on alhaista?

1) Mahdottomuuden takia. Nietzschelle objektiivisuuteen pyrkivä ihminen on ainakin jossain määrin itsestään vieraantunut olento. Hän etsii totuutta itsensä ulkopuolelta ja yrittää tavoittaa moninaisuudesta yhden suuren totuuden. Koska jumalallista totuutta ei ole, on etsijä tuskainen. Objektiiviseen totuuteen pyrkivä ihminen ilmentää Nietzschelle ihmistä, joka ei kykene tulemaan toimeen maailman arvoituksellisen\"naisellisen" luonteen kanssa ja vaarana on, että etsijästä kuoriutuu ulos epistemologinen nihilisti. Kun epistemologinen nihilismi yhdistetään hyvään tahtoon ei toimija voi tehdä yhtään mitään. Tällöin käy kuten Platonin kuvaamalle Kratylokselle. Kratylos vaan istuu ja heiluttelee sormeaan, koska totuudesta ei voida puhua.

2) Pyrkimys objektiivisuuteen on pyrkimystä taistella "luonnon moraalista imperatiivia" vastaan. Mikä sitten on luonnon imperatiivi - ”Homo natura. Tahto valtaan.” (Wille zur... §391). Luonnon moraalinen imperatiivi eli tahto valtaan opettaa perspektiivin supistamista "ja siis tavallaan tyhmyyttä elämän- ja kasvunedellytyksenä" (Hyvän ja... §188). Luonnon "moraali" on päin vastainen kuin tieteen, siis tieteelliseksi omaksitunnoksi muuntuneen kristillisyyden, objektiivinen "moraali". Moninaisuuden maailmassa pyrkimys objektiivisuuteen on tätä kautta perspektiivin pirstomista ja moninaisuuteen hukkumista. Se on oleskelua käsitteiden ja loogisten proseduurien parissa, jolloin persoonavaisto turmeltuu persoonamattomaksi. Se on aivan liian suurta 'objektiivisuutta' eli yksilöintressin heikentymistä, tasapainottomuutta ja "itsekkyyden" menettämistä (Antikristus §20).

3) Tieteellinen\objektiivinen totuus jättää maailman kylmäksi ja rumaksi. Objektiivinen näkökulma on ulkopuolinen ja kosmologinen ja näistä syistä älytön\mieletön\Sinnlosig. Objektiivisesta näkökulmasta elämä on vain schopenhauerilaista tarpeetonta sattumaa. "Kaikkeuden laidalla sattui olemaan tähti, jonka ympärillä planeettamme pyöri. Planeetalla muutamia älykkäitä olentoja, jotka aikanaan kuolivat ja sen perään tähtikin sammui. Tämän jälkeen oli niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan." (Totuudesta ja... §1.)

Nietzschelle objektiivisen totuuden etsintään liittyy siis jonkinasteista patologisuutta, joka johtaa masennukseen. Näiden patologisten piirteiden takia Nietzsche asettaa itse totuuden tahdon kyseenalaiseksi. Jos maailma perustuu pakosti erheille, miksi ei voitaisi kunnioittaa sitä voimaa joka synnyttää nämä erheet enemmän kuin sitä voimaa, joka pyrkii poistamaan kaikki erheet. Arvojen uudelleen arvottamisen kautta Nietzsche hyökkää erityisesti sitä modernin maailman pyrkimystä vastaan, jonka nojalla yritetään askel askeleelta paljastaa jokaikinen maailman osanen. Nietzschelle objektiivisuudessa kyse on patologisesta tiedon halusta löytää vastauksia kysymyksiin, jotka pakenevat ihmisymmärrystä. Ihmiseläin ei vain ole valmistettu tietoa varten, koska ihminen ei pääse käsiksi jumalallisiin merkityksiin ja tarkoituksiin. Nietzschelle ei ole Derridan ohella olemassa viimeistä kielen referenttiä tai merkitsijää, joka sitoisi kielen maailmaan.

Toisaalta tiede ei voi olla Nietzschelle myöskään koskaan täysin arvovapaata, vaan se nojaa aina graniittiselle perustukselle - ”lujalle ja graniittiselle tietämättömyyden perustukselle”. Näin ollen ”tietämisentahto” on perustanut ”toisen paljon valtavamman tahdon, ei-tietämisen, epävarman, epätoden tahtomisen perustukselle! Ei sen vastakohtana, vaan – sen hienonnuksena!” (Hyvän... §24.) ”Ankarasti arvosteltaessa ei ole mitään ’edellytyksetöntä’ tiedettä, sellaisen ajatus on mahdoton, paralooginen: ensin täytyy aina olla jokin filosofia, jokin ’usko’ jotta tiede saa siitä suunnan, tarkoituksen, rajan, menetelmän, olemassaolon oikeuden. (Sen joka ymmärtää asian päinvastoin, sen joka esimerkiksi yrittää asettaa filosofian ’ankarasti tieteelliselle perustukselle’ on sitä varten ensin asetettava sekä filosofia että itse totuuskin seisomaan päällään”). (Moraalin alku... osa 3 §24.) Tiedekin tarvitsee ”jotakin arvoja luovaa mahtia jonka palveluksessa sillä on lupa uskoa itseensä” (emt. osa 3 §25).

Missä on ongelma?

Nietzschen kritiikki tiedeinstituutiota kohtaan vaikuttaa heppoiselta. Ei kai se nyt ole ongelma, jos erilaisia ilmiöitä yritetään mallintaa ja kuvata tieteellisin välinein ja ilmentää sekä löytää "naisesta sinänsä" joitain relatiivisen symmetrisiä tai toistuvia piirteitä. Jos fyysikko tutkii atomeja ja niiden liikettä ei se tarkoita, että hänen maailmansa muuttuisi pelkiksi kylmiksi atomeiksi. Lääkärin puolisokin lienee jotain muuta kuin verta, lihaa ja suonenpätkiä (toivottavasti). Nietzschen kritiikissä objektiivista tietoa kohtaan on myös se ongelma, että Nietzschen täytyy kritisoida sitä omien tietolähteidensä valossa, jotka puolestaan perustuvat Nietzschen subjektiivisille psykologisoinneille siitä mikä on hyvästä ihmiselle, siis objektiivisesti tulkitulle yksilölle. Se myönnettäköön, että jotain patologista liittynee henkilöihin joiden täytyy uskon tai jonkin muun kautta voittaa tai kadottaa maailmaan liittyvä epävarmuus ja myös henkilöihin, jotka elävät eräänlaisessa jatkuvassa identiteetin diffuusiotilassa, jolloin ihmisen persoonassa ei ole mitään jatkuvuutta ja hän on suorastaan skitsofreeninen ja siksi myös pahoinvoiva. Schopenhauerilainen pessimismi ja nihilismi ovat myös ihmisen mielenterveyttä heikentäviä tekijöitä, jolloin ihmisen voidaan sanoa vieraantuneen kosmologisen näkökulmansa takia elämästä. Kysymys kuuluu kuitenkin edelleen: Nietzsche, missä on ongelma?

Jos Nietzsche todella olisi ajatellut, että tiede olisi vain tahdon valtaan hienonnus ei ongelmaa olisikaan olemassa. Tällöin pyrkimys tieteelliseen objektiivisuuteen olisi vain maailmaa vääristävien kategorioiden, käsitteiden ja sääntöjen luomista. Näiden avulla taas voimme helpommin organisoida moninaisuuden massaa ja saada tahdon valtaan kautta muotoja ja pintoja maailmaan, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä. Tahto valtaan synnyttää siis esineitä ja ilmiöitä, jotka ovat suhteellisen kestäviä ja suhteellisen samankaltaisia, jotta voimme tulla toimeen ja tiede on vain tämän maailman voiman käsikassara. Yritys nähdä maailma ja todellisuus strukturoimattomana tulemisen kaaoksena, millainen se todella on, johtaisi ihmisen tuhoon. Jokainen struktuuri väärentää todellisuutta, mutta erhe on elämän ehto.

Tätä kautta voidaankin todeta, että Nietzschelle pyrkimys objektiivisuuteen on alhaista ainoastaan hänen arvojensa kautta. Kyse ei ole tietoteoreettisista pulmista, vaan mielenterveydellisistä seikoista. Nietzsche on filosofiassaan vakuuttunut, että pyrkimys objektiivisuuteen ja "viisauteen" johtavat masennukseen. Nietzschelle tuo pyrkimys on elämälle vastakkaista, sillä silloin pyritään ylittämään perspektiiviset arviointimme ja sen seurauksena on heikentynyt tarkoituksen luomisen voima (Wille ... §608). Koska Nietzschelle ”objektiivinen ihminen on (…) tavallisesti ihminen vailla substanssia ja sisällystä, ’itsetön’ ihminen" ... eikä "siis myöskään mitään naisille soveliasta, in parenthesi", tulee pyrkimystä objektiivisuuteen välttää. Elämää säilyttäviin voimiin kuuluvat sen sijaan kyky unohtaa ja kyky vajota tietämättömyyteen.

"On paljon, mitä en kerta kaikkiaan halua tietää. - Viisaus piirtää tiedollekin rajat." (Epäjumalat osa 1 §5.)

Nietzschen painotus on selviö. All work and no play makes Nietzsche a dull philosophist. Ainakin välillä täytyy osata ottaa rennommin. Siksipä siis, mene siitä bailaamaan ja lopeta tämän Nietzsche-tulkinnan objektiivisuuteen pyrkivän blogin lukeminen. Hus ulos siitä!

Laumamoraali

2009-09-02T07:39:00.000-07:00

Nietzsche kritisoi filosofiassaan voimakkaasti sellaista moraalin muotoa, jota hän kutsuu laumamoraaliksi. Mitä laumamoraali on Nietzschelle?

Kysymystä on lähettävä tarkastelemaan merkityksen näkökulmasta. Merkityksellinen toiminta on toimijalle mielekästä. Mieli (Sinn) ja mielekkyys taas sisältää itsessään tahdon. Mielekäs toiminta kumpuaa jokaisen toimijan sisäisestä palosta, kipinästä tai kuten Nietzsche asian ilmaisee, tahdosta valtaan. Ihmisen toiminta on eri tavalla päämääräsuuntautunutta kuin eläinten. Nietzschelle ihmisen toiminnan ja tahdon keskeinen elementti on, että hän sisällyttää toimintaansa tarkoituksen.

Laumamoraalin ihminen poikkeaa Nietzschen ideaalista tahto valtaan -ihmisestä. Laumaeläin ihmisellä ei oikeastaan ole tuota sisäistä paloa tai kipinää. Laumamoraalin ihminen on eräällä tapaa hukassa. Hän elää jonkinasteisessa eksistentiaalisessa tyhjiössä. Täyttääkseen tuon tyhjiön, laumaeläin ihminen tarvitsee uskoa. Ulkopuolinen usko täyttää laumayksilön sisäisen tyhjiön. Mieli ja mielekkyys on uskon asia.

"Joka ei osaa panostaa tahtoaan asioihin, sijoittaa niihin ainakin mielekkyyden (Sinn): hän siis uskoo, että niissä on tahto jo valmiina ('uskon' periaate)" (Epäjumalten hämärä osa 1 §18).

Mikä laumamoraalin aiheuttaa?

Nietzsche kuvaa filosofiassaan ihmistä eläimenä, jonka vaistot ovat ajan myötä heikentyneet ja heikentyvät yhä. Vaistot sinällään eivät ole tietysti yhtään mitään, vaan niiden taustalla oleva muotoa luova voima eli tahto valtaan on siis heikentynyt ihmisessä. Tuo heikentyminen on tapahtunut uudenlaisen vaiston syntymisen seurauksena. Tuo uudenlainen vaisto on syntynyt, kun ihminen on joutunut aikojen saatossa ratkaisemaan päämääriinsä liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkomisen seurauksena eläimelliset vaistot ovat ajan mittaan henkistyneet. Yhä vaikeampien ja monimutkaisempien koneiden ja laitteiden sekä sosiaalisten ongelmien ratkominen ovat synnyttäneet eläimen, jolle on syntynyt ensimmäistä kertaa maailman historiassa suunnaton muisti. Viisas ihminen, Homo Sapiens, on siis vuosituhantisen kehityksen tulos ja ero eläimeen ei suinkaan piile siinä, että ihmisellä on olemassa järki ja eläimellä vaisto. Nietzschelle ihmisen itsestään tietoinen mieli on vain tahdon valtaan synnyttämä korkeammanasteinen vaisto.

Ero eläimeen piilee siinä, ettei ihmisen tietoinen vaisto omaa sitä varmuutta minkä eläimet toiminnassaan omaavat. Vaistot eivät enää sano ihmiselle mitä hänen on tehtävä. Itsenä olemisen ja tulemisen teofilosofia prakaa. Näin ollen ihminen ei enää tiedä, mitä hän oikeastaan haluaa, ja on siksi mieluummin valmis tekemään, mitä muut häneltä haluavat. Laumaeläin ihminen on siis äärimmäisen sopeutuvainen ja heikkotahtoinen. Tämän takia hän on myös autoritaaristen johtajien armoilla.

Itselleen vieras laumaeläin ihminen nojaa perinteeseen. Modernissa maailmassa, jo sanan moderni sisällön perusteella, kaikki on kuitenkin uutta. Modernissa maailmassa laumaeläin ihminen ei voi enää nojata edes perinteeseen, joten hän on entistä enemmän itsensä kanssa hukassa. Fight clubin skitsofreenisen päähenkilön tavoin hänen isänsä ei ole enää kertomassa, mitä seuraavaksi tulisi tehdä.

Laumaeläin ihmisen tarina alkaa olla jo lopussa. Skitsofreeninen sekopää uhkaa päättää päivänsä. Nietzsche näkee tässä kuitenkin mahdollisuutensa. Laumaeläin ihmisten hengen ahdistus saa osan heistä huutamaan "herraa, käskijää aivan kuin jokapäiväistä leipää" (Hyvän ja pahan tuolla puolen §242). Laumaeläin ihmisleijonien meneillään oleva hengen ahdistus on omiaan synnyttämään leijonien jälkeisiä lapsia. Lapset ovat sitten niitä yli-ihmistyranneja, jotka ulkoisen muotonsa jykevällä karismalla alistavat tyhjyydessä pyörivät leijonat palvelukseensa.

On syytä panna merkille, että Nietzschelle moninaisuuden maailmassa ainoastaan tyranni on vapaa ja tyrannius edustaa vapautta. Olkootkin, että Nietzsche pehmentää tyranniuttaan lisäämällä tyranniuteen henkisen merkityksen. Korostamalla henkeä ja henkisyyttä, Nietzsche tavoittelee jälleen maailmaa muovaavaa, ihmisen sisäistä tarkoitusorientoitunutta kipinää, tahtoa valtaan.

Modernin laumaeläin ihmisen eksistentiaalinen tyhjiö johdattaa Nietzschen mielenkiintoisiin filosofisiin päätelmiin. Jos ihmisellä ei ole sisäistä elämän kipinää, joka johtaa hänet kohti uusia haasteita ja päämääriä, on ihminen kärsivä, hukassa ja ainakin pinnan alta masentunut. Laumaeläin ihmiset taas ovat eurooppalaisen sukeutumisprosessin tulosta, jolloin demokratisoituminen tarkoittaa myös yksilön sisäisten vaistojen demokratisoitumista ja hajaantumista. Tässä kohtaa Nietzschen kohtaa filosofiassaan kaikista suuremman ongelman. Kaikki näennäisesti hyvä onkin eräällä tapaa pahaa, koska hyvänä pidetyt yhteiskunnalliset rakenteet ja ilmiöt pitävät sisällään suurta henkistä sairautta. Viimeistään tässä kohtaa lukijan on kysyttävä, onko Nietzsche kenties oikeassa, vai olisiko sittenkin niin, että Nietzschen syy- ja seuraussuhteissa olisi tarkastamisen aihetta?

Tahto valtaan ja etiikka

2009-07-20T04:02:00.000-07:00

Tahto valtaan (Wille zur Macht) on yksi avain Nietzschen kokonaisfilosofian ymmärtämiseen. Nietzschen filosofian voidaan sanoa hyvällä syyllä tahto valtaan -metafysiikaksi (Heidegger Holzwege, 229; Richardson, Nietzsche's system). Jotta tahdon valtaan etiikkaan päästään käsiksi, on syytä paneutua ensin vielä kerran tahto valtaan -ontologiaan.

Mitä tahto valtaan -ontologia on?

Tahtoa valtaan -ontologian keskeinen elementti on niukkuus. Nietzschen maailma on nollasummamaailma. Analogia löytyy vaikkapa tietokoneista. Laskutoimitukset koostuvat nollista ja ykkösistä. Näin ollen tietokoneen toimivuus pohjautuu nollien ja ykkösten hetkellisiin tiloihin. Tietokoneessa ei voi olla tilaa 0,5.

Nietzschen tahto valtaan -ontologia nojaa näkemykseen, jossa elämän perimmäinen geneettinen koodi on tällainen nollien ja ykkösten summa. Näkyvä todellisuus on erilaisten voimien (joilla on sisäinen tahto) keskinäistä kamppailua siitä, mikä voima saa manifestoitua elämän näköisekseen ja alistettua toiset voimat alleen. Se, että minulla on kädet ja niiden päässä sormet, jotka mahdollistavat tämän blogin kirjoittamisen, tarkoittaa, että niiden synnyttämiseksi on ollut olemassa voima, joka on tahtonut materiasta luoda tällaiset välineet. Elämän genetiikka on siis erilaisten tahtojen välistä vuorovaikutusta ja kamppailua, joiden kautta elämän koodia kirjoitetaan. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että Heidegger näyttäisi käyttävän metafysiikassaan mallikkaasti hyväkseen Nietzschen tahto valtaan käsitettä korvaten sen yksinkertaisesti käsitteellä ’einen Hinweis auf die Eigentümlichkeit’ ja jalostamalla ajatuksia heideggerilaisen pyörityksen tavoin eteenpäin. Tämä ’omituisuus’ luo organismeja ja elämää. (ks. erit. Heidegger The Fundamental Concepts of Metaphysics 1995, 218—238.))

Tietokone metafora toimii myös aktiivisten reaktiivisten voimien yhteydessä. Aktiivista voimaa tai "herravoimaa" voidaan kuvata pyrkimyksellä kohti tilaa 1. Aktiivisilla voimilla on positiivinen projekti, sillä ne pyrkivät jalostamaan ja kohentamaan materiaa oman aktiivisen sisäisen tahtonsa mukaisiksi. Aktiivisia voimia voitaisiin kutsua synnyttäviksi voimiksi. Aktiivinen voima synnyttää kovassa paineessa hiilestäkin timantin.

Reaktiiviset voimat puolestaan pyrkivät kohti tilaa 0. Nietzschelle reaktiivisten voimien tahto valtaan näyttäytyy siis pyrkimyksenä kohti neutraalia olemattomuutta tai se on liikettä kohti negatiivista ja alhaista. Reaktiiviset voimat vastustavat kaikkia aktiivisia pyrkimyksiä luoda ja synnyttää maailmaan jotain uutta. Reaktiivisille voimille olemassaoleva on vastalause kaikkea sitä kohtaan mikä ei ole olemassa. Se, että minulla on kädet, joiden viisihaaraiset sormenpäät näpyttelevät näitä näppäimiä, tarkoittaa samalla, että monet erilaiset ja pluralistiset potentiaalit ovat joutuneet väistymään näiden tappien tieltä ja aktualisoituneiden sormien taustalla oleva elämän voima tai tahto valtaan on alistanut ja lannistanut geneettisen koodin oman herramaisen tahtonsa alistukseen.

Tahto valtaan etiikkana.

Tahto valtaan -ontologin pohjalta Nietzsche tahtoo luoda uutta etiikkaa. Arvojen uudelleen arvioiminen tarkoittaa, että Nietzschelle aikalainen yhteiskunta ylisti reaktiivisten voimien ylläpitämiä arvoja ja täten ne tulisi korvata aktiivisten voimien edustamilla arvoilla. Tämä ei tarkoita, että ihmisten yksinomaisina motiiveina olisi vallantahto (huom. erotuksena tahdosta valtaan). Wille zur Macht voitaisiinkin kääntää muotoon tahto voimakkuuteen, jolloin esiin nousisi erityisesti termin muotoa luova elementti. Tätä kautta tarkasteltuna tahto valtaan -etiikan päämääränä on muokata elämää korkeimpaan potentiaaliinsa. Elämä muuttaa alati muotoaan, mutta edistystä on kun päästään yhä “suurempaan valtaan ja se toteutetaan aina lukuisten pienempien valtojen kustannuksella. ‘Edistyksen’ suuruuden mittana on kaiken sille välttämättä uhrattavan määrä.” (Moraalin alkuperästä §12 69; vrt. Wille zur Macht §982.) Ehkäpä näistä kaksisormijärjestelmän sormista siis jonain päivänä vielä kuoriutuu kymmensormijärjestelmän hanskaavat korkeampaan potentiaaliin kehittyneet virtuoosisormet. Se, että sormista hiotaan yhä paremmin hommansa osaavat näyttäytyy Nietzschelle normatiivisena ja positiivisena elementtinä, vaikkakin reaktiiviset voimat keittiöstä voivatkin jurputtaa, että taas on tullut kulutettua tietokoneen ääressä tuntikausia, vaikka samaan aikaan olisi voinut harjoittaa myös ruoanlaittotaitojen petrausta.

Tahto voimakkuuteen ilmenee myös mielenä (Sinn). Mieli on tahdon valtaan lopputulos ja samalla eri voimia liikuttava (sisäinen tahto). Yksi mieli koostuu näin ollen monista mielistä, mutta mieli kuten myös ihmisen mieli (joka on kaikkea muuta kuin pelkästään tietoinen itsestään) on synteettinen monien mielten kokonaisuus, joka näyttäytyy eheytenä. Todellisuudessa eheys on vain hierarkkinen kokonaisuus, jossa heikommat (mielet) ovat sublimoituna ja niiden ääntä kuunnellaan kuten hallitus kuuntelee oppositiota (se ei ymmärrä sitä, eikä tahdokaan ymmärtää, sillä opposition ääni ei kuulu sen perspektiiviin). (ks. blogiteksti oleminen ja tuleminen.) Reaktiiviset voimat sen sijaan eivät vahvista mielen kokemusta, vaan seurauksena voi olla monien mielten anarkia (skitsofrenia) tai mielettömyys (Sinnlosigkeit) eli nihilismi. Voimakas mieli voidaan ymmärtää ennen kaikkea voimaantuneena mielenä, jolloin yksilöstä heijastuu myönteisyys, iloisuus, luottamus, itsearvostus ja erilaisuus näyttäytyy positiivisena taistelun osapuolena tai olankolautuksella sivutettavana seikkana eikä uhkana omalle identiteetille. Eheä ja voimakas mieli on Nietzschen arvohierarkian huipulla ja eheys on aina ilmausta terveestä itsekkyydestä oli sillä taustanaan sitten millainen päämäärä hyvänsä. Voimakkalla mielellä on siis vankka ja terve minäkuva. (vrt. blogiteksti Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates.)

”Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen” (Antikristus §6).

"Moraalin kielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi lähimmäisenrakkaus ja elämänsä omistaminen muille ihmisille voivat toimia puolustuksena ja pitää todellisuudessa yllä mitä suurinta itsekkyyttä. Vastoin kaikkia käsityksiäni ja asettamiani sääntöjä asetun tässä poikkeustapauksessa ’epäitsekkäiden’ vaikuttimien puolelle, sillä ne palvelevat tässä yhteydessä itsekkyyttä, itsensä kehittämistä.” (Ecce Homo (§9 54—57.)

”[A]nkaran itsekkyyden (pelkkä sanakin on jo parjaava) on nähty saavan alkunsa pahuudesta, vaikka itsekkyys on perin juurin tarpeellista ihmisen hyvinvoinnille. Toisaalta tyypillisiä alennustilan ja ristiriitaisuuden merkkejä; ’itsensä kadottamista’, tasapainonsa menettämistä, ’persoonasta luopumista’ ja ’lähimmäisenrakkautta’ on pidetty korkeampien arvojen ilmentyminä – oikeammin sanottuna niistä on tehty arvoja sinänsä! (…) Itsestään luopumisen moraali on ainoa mitä tähän mennessä on opetettu (…) Moraalin määritelmä kuuluu näin: moraali on dekadenttien keksimä omituisuus, jonka salaisena tarkoituksena on toimia heidän kostonaan elämälle – ja se toimii. Pidän tätä määritelmää suuressa arvossa.” (EH 153).

Tässä nyt ei vielä näyttäisi olevan suurempia ongelmia. Nietzschen lukijalle ongelma nousee esiin siinä vaiheessa kun takastellaan Wille zur Machtin tahto valtaan puolta voimaantumisen sijaan. Mitä tarkoittaa kun voimaantumiseen pyrkivää ihmistä tarkastellaan poliittisena toimijana muiden ihmisten parissa?

Wille zur Macht on poliittisena ilmiönä ennen kaikkea valtaistumista. Sisäisen voimaantumisen prosessin ohella kyse on yhteiskunnallisesta vallan jaosta. Valtaistumiseen kuuluu, että yksilö pystyy ajamaan omaa näkemystään yhteiskunnallisella pelikentällä. Vapautunut ja voimaantunut ihminen tahtoo siis saada äänensä kuuluviin, vaikka se olisi ristiriidassa vallitsevan konsensuksen kanssa. Valtaisunut ihminen ajaa omaa näkemystään hyvästä, vaikka jääräpäisestikin eteenpäin. Se tarkoittaa, että kamppailujen seurauksena tulee olemaan aina voittajia ja häviäjiä. Yhteiskunta ei voi myöskään paeta nollasummapeliä, vaan elämä on aina joidenkin voimien hierarkkisessa alistuksessa. ”’Elämä elää aina toisen elämän kustannuksella’” (Wille zur Macht §369). Tämä taas tarkoittaa, että ”jokaisen toisenlaisen olemisenmuodon täytyy taistella vaivalloisesti sen (hallitsevan "ihmisen ideaalin") ohessa, jonain sallittuna, muttei olemassaolon tarkoituksena” (Tragedian synty osa18).

Tätä linjaa jatkamalla päädytään helposti Foucault'n ja kumppaneiden kautta postmodernismiin, josta näytteenä Connollyn kuvaus vallitsevasta ideaalista. Liberalismin muotoa luova vastaus alistussuhteisiin on ”sulattaa [pluralismi] yhteiseksi hyväksi, joka mahdollistaa jokaisen toiseutta edustavan muodon muokata itseään, kunnes se sopii rationaalisen yhteisön kehyksen sisään (…) Kansalaisliberalismi vaalii normalisaatiota epäpoliikan ja pehmeän assimilaation kautta. Se vähintäänkin on sen määrittävä ideaali, standardi, jonka pohjalta todellisuutta määritellään ja jonka kautta se on valtuutettu määrittelemään vallitseva tilanne pirstaleisena, identiteetin puutteena ja vieraantumisena.” (Connolly Identity\Difference 1991, 88.)

Liberaali postmoderni vasemmisto lukee Nietzscheä usein tässä kohtaa niin, että Nietzsche vapauttaa ihmisen kaikista alistussuhteista. Nietzsche paljastaa pluralismin eheyden alta ja etiikan tehtävänä on syleillä tätä moneutta. Vaikka muotoa ja sen seurauksena syntyviä alistussuhteita ei koskaan voida päästä karkuun näyttäytyy postmoderni-Nietzsche pelastajana, joka päästää meidät pahasta. Foucault'n, ja hänen perillistensä, lukutapa nostaa esiin Nietzschen postmodernit elementit, jolloin Nietzschen etiikka ei ole enää oikeastaan kovaa tahto valtaan -etiikkaa, vaan pehmeää pluralismin etiikkaa. Yksilö on päämäärä ja maali, jolloin yhteisö on vain väline yksilön vapauksien maksimoijana, vaikka Connolly nostaakin yllä esiin siihen sisältyviä ongelmia.

Onko tahto valtaan -etiikka siis puhtaasti egoistista ja liberaalin individualismin puolustamista vai olisiko Nietzsche sittenkin enemmän poliittinen ajattelija, jolloin tarkastelunäkökulma olisi ensisijaisesti yhteiskunnasta käsin, ei yksilöstä käsin?

Nykyään on jokseenkin selvää, ettei Nietzsche omassa filosofiassaan valinnut Foucaultin löytämää pluralismin polkua, vaikka se sieltä voidaan lukea. Nietzschen tahto valtaan -etiikka suosii aktuaalisia hierarkioita, jolloin Foucault'n projekti näyttäytyy puhtaan reaktiivisena, viimeisten ihmisten nihilistisenä projektina. (vrt. Gemes Postmodernism's Use and Abuse of Nietzsche 2001.) Derridan dekonstruktiivinen ihminen olisi Nietzschelle yli-ihmisen irvikuva. Derridan dekadentti ihminen ei olisi voimaantunut, eikä valtaistunut, vaan kristilliseen tapaan heikoksi tullut moneus. Nietzschen mukaan heikoksi tullut ihminen on tyytymätön lähes kaikkeen ja hän tahtoo kostaa toisille oman surkean olotilansa. Tällainen ihminen on Nietzschelle käännetty raajarikko, koska hänen vammansa sijaitsee mielessä. Kun mieli on "rikki" täytyy paha olo kostaa maailmalle tavalla taikka toisella.

”Joka on tyytymätön itseensä, se on alati valmis kostamaan sen: me toiset joudumme hänen uhreikseen, ellemme muuten, niin siten, että meidän täytyy aina sietää hänen rumaa näköänsä” (Iloinen tiede §290).

Heikoksi tulemisen logiikkaa voidaan ymmärtää. Jos ihminen ei jousta nollasummamaailmassa yhtään periaatteistaan, joutuu toinen ihminen puolestaan joustamaan. Jos kaikki ovat erittäin joustavia on elämä pehmeämpää, sopusointuisampaa, turvallisempaa ja vaivattomampaa. Näin olemme jälleen valintatilanteen edessä. Heikoksi tuleminen on eräällä tapaa eettisempää, koska siinä toinen on päämäärä ja kristillinen moraali kehoittaa siksi joustamaan. Arkipsykologille heikoksi tulemisesta on seurauksena monenlaisia ihmisen tyyppejä, joista tässä kaksi. 1) Heikoksi tullut ihminen voi olla myötäkärsimyksen ihminen ja maallinen nihilisti, jonka alati kostea silmäkulma kielii elämän raskaudesta ja kärsimyksestä. Myötäkärsimyksen ihminen ei osaa koskaan pitää puoliaan,vaan taipuu. 2) Nietzschelle kristillinen moraali tuo mukanaan myös yleensä sisäisen hajaannuksen. Moraali heikennyttää eikä anna valtaistumisen kokemusta. Voimakkaan moraalin omaava ihminen on Nietzschelle surkea itsetön (Selbsloss) dekadentti. Connolly (1991, xix) nostaa saman asian esiin: “toimiaksemme eettisesti, tarkoittaa usein sitä, että asetamme osan identiteetistämme kyseenalaiseksi, mutta jos asetamme liian paljon identiteetistämme kyseenalaiseksi yhtenä ajankohtana, merkitsisi se samalla sitä, että menettäisimme perustan, jonka pohjalta eettinen toimintamme ponnistaa.” (vrt.blogiteksti Nihilismi, vieraantuminen ja moraali.)

Connolly yrittää ratkaista yllä mainitun ongelman painottamalla vasemman laidan ratkaisua ja hän kaivaa Nietzschen ajattelusta elementtejä, joilla pluralismi ja moraali saadaan säilytettyä ja ihmiset ovat silti voimaantuneita ja valtaantuneita. Nietzschelle Connolly sortuu Tartuffen eli tekopyhyyden ansaan. Kaikkea ei voi saada. Kysymys on nollista ja ykkösistä. Nietzschen tahto valtaan -etiikka on pohjimmiltaan politiikkaa, jossa vahvemmat mielet ovat korkeammassa asemassa, josta käsin he voivat päättää ja luoda järjestyksen muuten anarkistiseen maailmaan. Ihmiset ovat eriarvoisia ja demokratia on organisoivan voiman rappiomuoto. Koska eheä yhteiskunnan mieli ei voi sallia kaikkien mielien eripuraista anarkiaa täytyy demokratia ja tasa-arvo eli kaikkien äänien yhtäläinen paino, jolloin mitään ei voida tehdä, koska harvoin kaikki ovat asioista täysin samaa mieltä (vrt. skitsofrenia), hylätä. Nietzschen ei voida sanoa olleen pluralisti eikä missään määrin individualisti.

”Filosofiani tähtää arvoaseman määrittelemiseen: ei individualistiseen moraaliin” (Wille zur Macht §287). ”Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin oikeuksiin, herrainoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja vertaisiaan kohtaan—etäisyydenpatiaan… (Pathos der Distanz). Meidän politiikkamme on sairas tästä rohkeuden puutteesta!—Mielen aristokratia (Der Aristokratismus der Gesinnung) on valheen kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu.” (Antikristus §43.)

Tässä viimeisessä mielessä Wille zur Macht juontaa juurensa mahdollisuuteen toteuttaa itseä, kuten sana Macht juontaa juurensa sanoihin mögen ja möglich. Nietzschen päämääränä on luoda yhteiskunnalliset puitteet yli-ihmisille, jotka ovat poikkeuksia harmaasta massasta. Yli-ihminen on voimaantunut, valtaistunut ja vapaa toteuttamaan omaa näkemystään. Jotta tämä on mahdollista täytyy ihmisten välillä olla arvojärjestys. Nietzsche tahtoo ihmisten ja siten elämänmuotojen välille paremmuusjärjestyksen (Rangordnung) (ks. WP kirja neljä osa yksi ja WP §592). Tässä viimeisessä mielessä Nietzschellä on, voitaisiinko sanoa, puhtaan hobbesilainen käsitys tahdosta valtaan. Aristokraattiset yli-ihmiset osoittavat hierarkkisessa rakennelmassa kivien paikan omien voimiensa tunnossa. Yli-ihmisen tavoitteena on tulla säännön edustajaksi, joka käyttää muita ihmisiä välineinä oman rakennelmansa pystytyksessä.

“Sillä niin kuin rakentajat heittävät hyödyttömänä ja hankalana pois sellaisen kiven, joka särmikkäällä ja epäsäännöllisellä muodollaan vie toisilta enemmän tilaa kuin itse täyttää ja jota kovuuden vuoksi ei voi helposti hioa, ja joka siis on rakennustyössä haitaksi, niin myös sellainen ihminen, joka luonnon särmikkyyden vuoksi pyrkii pitämään sellaista, mikä hänelle on turhaa ja toisille välttämätöntä, ja jota ei voida hänen passioidensa itsepintaisuuden vuoksi oikaista, jätetään ulos yhteiskunnasta tai heitetään sieltä ulos vaivalloisena” (Hobbes Leviathan 1999, 144).

Tahto valtaan on siis yhteiskunnallisesti tarkasteltuna pyrkimystä nousta ihmisten välisessä vallan hierarkiassa. Tätä kuvaa Nietzschen esimerkit ihmisistä, jotka ovat nousseet lähimmäksi yli-ihmisen ideaalia. He ovat nousseet liki orjuudesta ja oppositiosta vallan portaita aina arvostuksen huipulle asti. Yli-ihmiset ovat sisäisesti voimakkaita, heillä on valtaa ja he nauttivat arvostusta. Tahto valtaan -etiikassa yksilö on siis arvokas ainoastaan suhteessa toiseen yksilöön. Ihmiset arvottavat ja arvioivat itseään suhteessa toisiin ihmisiin ja taistelevat paikasta auringossa. Tahto valtaan -etiikan ytimen muodostaa siis voimakkuuden kokemus ja etiikan tehtävänä on mahdollistaa voimakkaiden ihmisten synty hierarkkisen yhteiskuntarakenteen kautta.

”Mikä on hyvää?—Kaikki, mikä kohottaa vallantunnetta, tahtoa valtaan, valtaa itsessään. Mikä on huonoa?—Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta. Mitä on onnellisuus?—Tunne siitä, että valta kasvaa, että vastarinta tulee voitetuksi. Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa; ei hyvettä (virtue), vaan kuntoa (hyve renesanssityylillä, virtù, moraalin myrkystä vapaa hyve).” (Antikristus §2.)

”mistä minä löysin elävää, siitä minä löysin tahdon valtaan; ja vielä palvelevankin tahdosta minä löysin tahdon olla herra. Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen suostuttaa sen oma tahto, joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä iloa vaille se ei mieli jäädä. Ja niinkuin pienempi antautuu suuremmalle saadakseen iloa ja valtaa pienemmästä: niin antautuu vielä suurikin ja panee vallan tähden (setzt um der Macht willen) alttiiksi—elämän.”

Nietzschen nollasummamaailma on välttämättä siis hierarkkinen ja vain hierarkioiden seurauksena on mahdollisuus syntyä voimakkaita persoonia. Tässä mielessä tahto valtaan on vastustuksen voittamista. Mitä enemmän vastustusta on voitettu ja voiton eteen uhrattu ja kärsitty, sitä korkeampi arvo saavutetulla arvoasemalla on. Näin ollen nollasummamaailma on aina tyrannien ja alamaisten maailma, jossa vastukset kasvattavat suuruuteen. ”Voimakkuuteen tarvitaan pakko; muuten ei voimakkaiksi tulla koskaan.” ”Yksilöllä ei saa olla valinnanvapautta: joko ylhäällä—tai alapuolella, kuten mato, pilkattuna, kukistettuna, tallattuna. Täytyy vastustaa tyranneja tullakseen tyranniksi, siis vapaaksi.” (vrt. blogiteksti essentialismi ja Nietzsche.)

Tahto valtaan -etiikassa ihmiset ovat siis eriarvoisia. Alemman tulee kunnioittaa ylempää ja ylempi ihminen on eheämpi, täydempi ja etevämpi kuin alempi ihminen. Universaalina politiikkana näitä Nietzschen käsityksiä on tänä päivänä vaikeampaa sulattaa, mutta mielenkiintoista on myös yrittää myös leikata ne irti Nietzschen kokonaisvisiosta. Jos jotain positiivista ylhäisistä herroista haluaa löytää niin edes se, että armo on Nietzschelle herrojen etuoikeus. Samalla se on myös heidän velvollisuus: ”jos poikkeusihminen kohtelee juuri keskinkertaisia lempeämmin kuin itseään ja vertaisiaan, niin se ei ole ainoastaan sydämen säädyllisyyttä, – se on yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa”. ”Ylhäinenkin ihminen auttaa onnetonta, mutta ei tai tuskin ensinkään säälistä, vaan ennemmin vallan ylenpalttisuuden luomasta tarpeesta”. Ylhäisyyden rikkauden mittana on ”se miten paljon vahinkoa hän voi kestää siitä kärsimättä”. Ylhäinen voi todeta ”’mitä minä oikeastaan välitänkään loisistani?’ (…) ’Eläkööt ja menestykööt! Siihen minä olen vielä kyllin voimakas!’” Tämä koskee myös yhteiskuntaa, ”kukaan ajattelija ei ole tähän mennessä rohjennut arvioida yhteiskuntaa sen mukaan kuinka monia loisia se voi kestää”.

Nietzsche näyttää ajattelevan, että koska yli-ihminen on eheä ja voimakas ei hänellä ole tarvetta kostaa omaa puutteellisuuttaan alemmilleen. Yli-ihmisellä on varaa pitää vihollisia ja loisia, koska ne eivät mahda hänelle mitään. Jos ihminen on epävarma tai heikko, kuoriutuu hänestä esiin esimerkiksi Stalinin kaltainen hirviö.

PS. blogin on tarkoituksena pysyä lyhyenä, joten tässä kohtaa ei ole käsitelty tahdon valtaan epistemologisia ulottuvuuksia sen tarkemmin, vaikka perspektivismin ja perspektiivin välinen keskustelu on olennainen osa tahto valtaan -etiikkaa (tahdon valtaan epistemologiset ulottuvuudet ks. blogiteksti Nietzsche ja konstruktionismin kehä). En ole myöskään tarkastellut tahtoa valtaan alitajunnan ja tietoisuuden kautta, joilloin tahto valtaan uhkaa jäädä liian tietoiseksi pohdiskeluksi. Metatason huomautuksena on vielä sanottava, että on erityisen mielenkiintoista miten myöskään Nietzsche ei kykene sisällyttämään arkipsykologiseen tahto valtaan -etiikkaan sellaisia elementtejä kuten huumori taikka illuusion kokemus vapaudesta ja vallasta.

Ihmisen ideaali

2009-07-14T03:16:00.000-07:00

Kant totesi aikoinaan, että "ihmiskunnan kierosta puusta ei voida oikein mitään suoraa saada aikaan" (Akademische Ausgabe, osa 8, s.23). Kantin hiukan pessimistinen toteamus ei estänyt kuitenkaan Kantia yrittämästä. Piirtämällä järjelle rajat loi tilaa uskolle ja hyvälle tahdolle.

Kantin luomaan ihmisen ideaaliin kuuluvat moraalinen hyvä tahto, usko sielun kuolemattomuuteen ja kristilliseen Jumalaan. Vaikka Kant kritisoi teoreettisen järjen mahdollisuuksia tuottaa tietoa "oliosta sinänsä", nousee moraalilaki "ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina" objektiivisena ja rationaalisena velvoitteena ihmisen ideaalista. Toinen ihminen on päämäärä sinänsä, eikä väline jonkin asian saamiseksi.

Nietzschelle Kant on ”kettu, joka eksyy takaisin häkkiin:—ja juuri hänen voimansa ja älykkyytensä oli tämän häkin särkenyt” (Iloinen tiede §335)! Ensin Kant kritisoi järjen kykyä määritellä ihmisen ideaalia, kritisoimalla ideaalin taustalla olevia metafyysisiä ja tietoteoreettisia uskomuksia. Kritiikin jälkeen Kant kuitenkin ottaa loikan takaisin rationaalisuuden rautahäkkiin, jonka hän vain hetkeä aikaisemmin rikkonut. Tällä Nietzsche tahtoo sanoa, ettei järki voi enää Kantin jälkeen tavoittaa ihmisen ideaalia. Ajatus ideaalista on mahdoton.

”Ihminen kuten hänen tulisi olla: se kuulostaa yhtä mauttomalta kuin ’puu, kuten sen tulisi olla’” (Wille zur Macht §332).

Nietzschelle tämä tarkoittaa siirtymää järjen ideaaleista erilaisten makujen ideaaleihin. Maailma koostuu makuasioista ja vain sellaisista voidaan ja tulee kiistellä. Selvää on, ettei Nietzsche jaa Kantin "ideaalista" ihmiskuvaa. Nietzschen ideaaliin kuuluu yksilön korotus, ei yleinen rauha ja lauman hyvinvointi.

”Perustavaa laatua oleva virhe: asettaa maali laumaan eikä yksilöihin! Lauma on väline, ei muuta! Mutta nyt yritetään lauma ymmärtää yksilönä ja asettaa sille suurempi arvo kuin yksilölle—perustavaa laatua oleva väärinymmärrys!!!” (Wille zur Macht §766.)

Nietzschelle kantilainen "’hyvä ihminen’ on jokaisella sivilisaation askelmalla turvallisen ja hyödyllisen yhdistelmä: jonkinlainen väline; yleisen mielialan ilmentymä ihmisestä, jota kenelläkään ei ole syytä pelätä, mutta jota ei kuitenkaan saa halveksua." Vielä enemmän Nietzschelle hyvän ihmisen logiikkaan kuuluu, että "suuret intohimot saavat aikaan suurta onnettomuutta—sen tähden ne ovat pahoja, tuomittavia. Yksilön täytyy sen johdosta vapautua niistä: muuten hän ei voi olla hyvä ihminen (…) Sama pätee moraaliseen hulluuteen, joka vaatii intohimojen hallitsemisen sijaan niiden poistamista. Sen johtopäätöksenä on aina: ainoastaan ihminen, jolle on suoritettu kastraatio on hyvä.” (Wille zur Macht §383.)

Kantilaisen ja kristillisen ideaalisen ihmisen on siis löydettävä syy maailmassa olevalle kärsimykselle itsestään, löytää se itsestään ja tehdä itsensä vaatuunalaiseksi. Tällainen yhteiskunta on Nietzschelle masennuksen yhteiskunta. Tällaisen yhteiskunnan jäseniltä puuttuu tyystin kyky rakastaa maailmaa, ja itseä osana sitä, kaikkine hyvineen ja kohtalonomaisesti. Masentuneen ihmisen maailmassa on aina jotain rikki ja rikkinäisyys tuo mukanaan syvän pettymyksen. Kantilaisen moraalin idealistisessa maailmassa elävät Nietzschen mukaan sairaalloiset eläimet, jotka uhkaavat jäädä maailman viimeisiksi ihmisiksi tartuttamalla myös kaikkein terveimmät omilla ideaaleillaan.

”Ihmisen suurena vaarana ovat sairaalloiset: eivät ’petoeläimet’. Jo alun pitäen epäonnistuneet, kukistetut, murretut—juuri ne, juuri heikommat tärvelevät pahimmin elämää ihmisten keskuudessa, ne myrkyttävät ja horjuttavat vaarallisimmin luottamustamme elämään, ihmiseen, itseemme (…) Maan päällä pitäisi olla ylin näkökohta etteivät sairaat saa tehdä terveitä sairaiksi (…) näkökohtaan kuuluu ennen kaikkea että terveet pysyvät erillään sairaista, ettei heidän tarvitse edes nähdä näitä, etteivät he luule olevansa sairaita (…) korkeamman ei pidä alentua alemman välineeksi, distanssin paatoksen (Pathos der distanz) pitää iänkaikkisesti erottaa myös tehtävät toisistaan! Onhan heidän olemassaolon oikeutensa, täyteläisesti soivan kellon etuoikeus epäsointuiseen, rikkinäiseen verraten tuhat kertaa suurempi: he yksin ovat tulevaisuuden takaajia, vain he ovat vastuussa ihmisen tulevaisuudesta.” (Moraalin alkuperästä §14 s.119—122.)

Jos Kant meni liian pitkälle toiveissaan toiveissaan ihmislajin moraalisesta kehityksestä, samaa ei voi sanoa Nietzschestä. Nietzschen taistelu omaa masennusta vastaan auttoi häntä nostamaan esiin ongelmia, joita liittyy kantilaiseen ihmisen ideaaliin. Yhdessä he kuitenkin nostivat esiin kysymyksistä vaikeimman. Jos ihmisen ideaali on moninaisista ja usein vastakkaisistakin tarpeista koostuva kokonaisuus, miten yksilön ja yhteiskunnan tulisi tasapainotella erilaisten tarpeiden ja näkökulmien välillä ja olla luhistumatta postmoderniin viimeisten ihmisten päättämättömyyden tilaan tai eri näkökulmien välisiin avoimiin konflikteihin?

Oleminen ja tuleminen

2009-06-29T06:36:00.000-07:00

Edellisessä blogitekstissä kävimme läpi Nietzschen ajattelua essentialismista lähinnä hänen persoonansa kautta. Vaikka koen, että teksti oli jossain määrin oikeudenmukainen kuvaus Nietzschen henkilökohtaisista ratkaisuistaan, jättää se edelleen tilaa Nietzschen filosofisille pohdinnoille essentiasta.

Ymmärtääksemme Nietzschen essentialismia tulee meidän ymmärtää Nietzschen käsitystä maailman ontologisesta rakenteesta. Konstruktionistinen lähestymistapa pitää Nietzschen filosofiassa jäsentää uudella tavalla. Oleminen on tulemista. Mitä tämä tarkoittaa?

1) Nietzschelle oleminen tai essentia ei voi olla staattinen eikä sitä voida kiinnittää "olioksi sinänsä". Sen sijaan Nietzschelle oleminen on prosessi (Die Prozesse als 'Wesen') (WP655). Oleminen tai essentia on siis tulemista olevaksi. Tämä taas tarkoittaa, että olio on aina suuntautunut jotain kohti. Kaikki elämä on päämääräorientoitunutta. Teleologia juontaa juurensa tarkoituksiin, eikä tarkoitukset redusoidu kausaalisiin suhteisiin. Se, että on olemassa eläviä organismeja kertoo jo sinällään, että niiden synnyttämiseksi on tarvittu päämäärähakuinen voima, joka on luonut materiasta silmät, joilla voi tarkastella maailmaa, nenän, jolla voi haistaa, jne.

2) Nietzschen maailma ei koostu erillisistä olioista "olioista sinänsä", vaan "olio" sinällään on jo itsessään monta. Todellisuus on pohjimmiltaan moninaisuus ja eheys tai yhtenäisyys on ainoastaan organisaation tai yhteistoiminnan seuraus. Maailma on atomien anarkiaa, joten myös eheä minuus tai identiteetti perustuu dominointiin ja hierarkiaan.

3) Maailma ei voi koostua irrallisista olioista myöskään siksi, ettei oliolla olisi identiteettiä lainkaan, jos sillä ei olisi olemassa ulkoista vastustusta. Olio on jotain vain suhteessa johonkin toiseen. Maailma on holistinen kokonaisuus, jossa perspektiivit määrittelevät ja arvioivat maailmaa. Oliot määrittelevät itsensä suhteessa sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöönsä.

4) Perspektiivi on tulkintaa, tulkinta on arviointia ja arvioinnin suorittaa tahto valtaan eikä erillinen kartesiolainen minä, sillä sellaista ei ole. Näin ollen tahto valtaan sekä 1) luo päämäärän 2) luo apollonisen eheyden ja muodon dionyysisestä moneudesta ja 3) toimii mittana, joka arvottaa asioiden väliset suhteet. Näin ollen lopputulos, joka heijastuu myös tietoisuutemme peilistä, on vain perspektiivinen heijastuma ja vääristymä alle piiloutuvasta moninaisuudesta. Näin ollen "tahto valtaan ei ole olemista, eikä tulemista, vaan paatos (pathos)." Essentia on siis fluktuanssi; olevaksi tuleva perspektiivinen muoto, joka määrittyy moninaisten kamppailevien voimien summana.

Koska elämä on tulemista ja identiteetti on prosessi, täytyy elämän jatkuvasti voittaa itsensä. Se tarkoittaa, ettei ole olemassa staattista identiteettiä vaan elämää leimaa muutos. Eheys on siis tulemista eheäksi, tekemisen ja tahtomisen kautta. Essentia on liikettä, joka voi olla aktiivista tai reaktiivista.

Nietzschen tahto valtaan metafysiikassa on sikäli kuitenkin ongelma, että on olemassa voimakkaita ja heikkoja tahtoja (valtaan). Miten voi olla olemassa sekä voimakkaita, että heikkoja tahtoja valtaan, jos Nietzschen filosofia redusoituu tahtoon valtaan?

Kysymys on keskeinen ja sitä kautta Nietzschen filosofiaa voidaan kritisoida. Jos (koska) tahto valtaan arkipsykologian johdannainen ja Nietzsche jäsentää ihmistä tahdon valtaan kautta, voidaan samalla kysyä sen välineellistä mielekkyyttä. Heikko tahto epäonnistuu luomaan perspektiivistä todellisuutta ja ajautuu nihilismiin eli mielettömyyteen ja päämäärättömyyteen (Sinnlosigkeit), skitsofreniaan eli moninaisuuteen tai ei kykene määrittelemään itseään irrallisena ympäristöstä eli laumasta, vaan toimii eräänlaisena reaktiivisena lauman heittopussina. Vahva tahto taas tietää päämäärän, omaa voimakkaan identiteetin ja arvohierarkian sekä määrittelee itsensä aktiivisena toimijana suhteessa muihin toimijoihin. Maailmassa taas on olemassa vain heikkoja ja vahvoja tahtoja. Tahto valtaan tulkitsee maailmaa ja tietoisuus on vain sen voimaton jälkivesa, sikäli että tietoisuus ei sisällä erillistä minää, joka ohjaisi ajattelua, vaan tautologisesti "ajattelua on sen vuoksi, että on ajatuksia".

Jos kaikki on tahtoa valtaan, niin mikään ei ole tahtoa valtaan. Tahdo valtaan toimii siis Nietzschellä ennen kaikkea politiikan teon välineenä. Ontologia on siis alkuperäistä etiikkaa. Nietzschelle tahto valtaan -käsitteen avulla voidaan hyökätä kristillistä ja platonistista maailmaa vastaan ja maalata se nihilistiseksi, muodottomaksi ja reaktiiviseksi.

Essentialismi ja Nietzsche

2009-06-03T11:00:00.000-07:00

Haastattelu Nietzschen kanssa 30.9.1888.

Aloitat Moraalin alkuperän toteamuksella, että ”me emme tunne toisiamme, me tietävät, emme tunne itseämmekään: siihen on täysi syy. Me emme ole etsineet itseämme,—kuinka voisikaan sattua että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme?” Samassa teoksessa kirjoitat kreikkalaisten aatelisista, että he ovat "totuudellisia". Totuudellisuuden juureen on kreikkalaisilla ollut käytössä oma sanansa esthlos (esJloV), joka merkitsi "ihmistä joka on, on reaalinen, todellinen, tosi". Filosofiasi yksi keskeisimmistä elementeistä on tavoittaa tämä todellinen olemus. Todellisen olemuksen ihmiset ovat ylhäisiä, aitoja, totuudellisia, yksitulkintaisia. Niin Zarathustra kuin yli-ihmisetkin ovat aitoja itselleen.

Tämän täytyy siis tarkoittaa, että olet ainakin jonkin sortin essentialisti. Ihmisellä on olemassa essentia ja kun ihminen löytää oman essentiansa tulee hän jollain tavalla täydelliseksi tai pikemmin täydeksi, eheäksi. Aito ihminen ei koe vieraantuneisuutta, vaan hän tietää tasan tarkkaan mitä hänen tulee elämällään tehdä.

Kysymykseni kuuluu: miten aidoksi ihmiseksi tullaan? Miten ihminen tulee itsekseen?

Koska kyse on essentialismista ei kukaan voi tulla omaksi itsekseen noudattamalla vieraita määräyksiä tai ohjeita. Essentia ei siis löydy, jos joku ulkoapäin kertoo tai pakottaa yksilön toimimaan haluamallaan tavalla. Lyhyesti sanottuna, essentia ei löydy moraalista eikä perinteestä, sillä ne ovat yksilölle vieraita ja ulkoisia. En siis usko, että arvoja ja päämääriä voitaisiin tehokkaasti ulkoapäin istuttaa yksilöön, jonka essentia muovautuisi noudattamaan niiden lakia. Opettajat eivät voi kertoa miten essentia löytyy. Opettajat voivat ainoastaan vapauttaa yksilön etsimään omaa essentiaa.

Kysymys kuului: miten ihminen tulee itsekseen? eikä, että miten ihminen ei tule itsekseen, joten jätäppä Heideggerilainen jargon ja kerro miten ihminen tulee itsekseen? Miten ihminen tavoittaa oman essentiansa?

Kuten tunnettua, Platon ymmärtää ihmisen olemuksen eräällä tapaa universaalina. On olemassa ihmisessentia, jonka kaikki ihmiset jakavat ja hyvän yhteiskunnan tavoitteena on realisoida tuo essentia. Essentialismini eroaa kuitenkin Platonin käsityksestä. Ei ole olemassa universaalia ihmisessentiaa, vaan ihminen voi ainoastaan tavoittaa oman yksilöllisen essentiansa.

Hey, come on. Tuon nyt tietää jo kaikki. Kerro nyt miten sen yksilöllisen essentian löytää?

Kuten tunnettua, jotta voisimme saavuttaa oman essentiamme meidän tulisi olla yhteydessä totuuteen, as in, jumalalliseen totuuteen. Tällöin maailman perustan tulisi olla reaalinen tai suorastaan realistinen eikä konstruktionistinen. Maailmasta tuntuu kuitenkin puuttuvan jumalallinen päämäärä ja kaikki arvorakenteet tuntuvat olevan ihmisarvioitsijan luomuksia. Jos ne ovat vain luomuksia, eikä niiden sisältä kajasta jumalallinen valo, emme voi tavoittaa ihmisolemuksemme essentiaa. Konstruktionismi tarkoittaa, että myös Zarathustra on skeptikko ja vapaalle hengelle "jokainen usko itse on itsensäkieltämisen, itsestäänvieraantumisen ilmaisu”.

Tuo nyt tuli jo selväksi Platonin yhteydessä. Näyttää siltä, ettei sinulta Nietzsche-parka taida löytyä vastausta miten sen essentian oikein löytää. Miten Zarathustra voi olla yhtä aikaa aito ja skeptikko?

Kuten tunnettua, Zarathustra on skeptikko vain suhteessa ulkoiseen uskoon. Yhteiset uskomukset, uskonnot ja moraalilait vieraannuttavat ihmisen itsestään. Zarathustra on skeptikko suhteessa ulkoiseen. Essentiassa on se ikävä puoli, ettei sitä voi tavoittaa, jos sitä etsii kuumeisesti ulkopuolelta tai Jumalasta. Ihminen, joka kulkee ulkoisen ohjeen tai käskyn vietävänä ei ole oma itsensä. Näin ollen ei tule välittää mitä naapuritkin mahtaa ajatella, vaan tärkeintä on, että oma polku löytyy omasta itsestä.

Hohhoijaa.

Essentia löytyy yksilön sisältä, hänen omista "tuntemattomista laeistaan". Näin ollen ”jokaisen on järjestettävä oma kaaoksensa ’ajattelemalla takaisin itseensä’, omia todellisia tarpeitaan.” Oman essentian löytämisessä auttaa kun ymmärtää edes mitä on tähän asti rakastanut ja mikä on kohottanut yksilön sielua. Näitä asioita tutkimalla voi löytyä fundamentaalinen laki tai voima, joka on manifestoitunut näillä eri tavoilla ja nyt paljastuu kantajalleen. Sillä tämä tosi essentia, joka on kaikkien tekojesi taustalla, toimii eräällä tapaa verhon takana. Se on piilossa itseltäsi. Se on korkealla yläpuolellasi tai sen moninaisuuden yläpuolella minä tällä hetkellä itseäsi pidät. Essentiasi on olemassa, mutta et ole vielä sitä tavoittanut. Mahdollisuus on kuitenkin kasvaa, viedä elämänsiemeniä ylöspäin, jättää tämänhetkinen apinamainen olemuksesi ja kurkoittaa kohti yli-ihmistä.

Vai, että essentia on piilossa syvällä sisällä. Entäpä ajatus konstruktionismista. Eikö essentia voi olla myös konstruoitu? Mitä se kaikki puhe ihmisestä taideteoksena muuten oikein oli?

Nyt menee kyllä vähän sivuraiteille, mutta totta se on. Välillä tuntuu myös siltä, ettei sitä essentiaa muuten löydy kuin luomalla se itse. Näin ollen ”ihmisessä ovat luoja ja luomus yhdessä”. Tämä taas tarkoittaa, että ”ihmisessä on ainetta, katkelmaa, yltäkylläisyyttä, savea, lokaa, mielettömyyttä, kaaosta; mutta myös luojaa, muovaajaa, vasaran-kovuutta, katselijan-jumalaisuutta ja seitsemättä päivää”. Tässä kohtaa syljettää heikot ihmiset, joiden sääli ”kohdistuu ’luomukseen ihmisessä’, siihen, mikä on pakotettava muotoon, murrettava, taottava, revittävä, poltettava, hehkutettava, puhdistettava, – siihen, minkä välttämättömästi täytyy kärsiä ja pitää kärsiä.”

Maailma nyt vaan on sellainen, että ”sitä käsketään, joka ei kykene olemaan kuuliainen itsellensä” ja selvää on, että ”käskeminen on vaikeampaa kuin kuuliaisuus”, sillä ”käskiessään elävä aina uskaltautuu itse alttiiksi. Niin vielä silloin, se kun käskee itseänsä: vielä silloinkin sen täytyy hyvittää käskemisensä. Oman lakinsa tuomariksi ja kostajaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.” Uhri on toisaalta liian vahva sana. Paremminkin voisi sanoa, että "minä tuhlaan, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka saisinkaan sanoa sitä – uhraamiseksi!” Koko homma on kuitenkin vaivan väärti, sillä "viimein, kun teos on valmis, käy ilmi, että suurta ja pientä on vallinnut ja muovannut muotoon saman maun pakko: onko maku ollut hyvä tai huono, merkitsee vähemmän kuin luullaan,—riittää, kun se on maku!"

Tällöin tunteet on alistettu yhden korkeamman tunteen ja päämäärän palvelukseen. Tällöin yksilöllä on suljettu sydän ja vapaa henki. Tällöin tunteet "rakastavat meitä hyvinä palvelijoina ja menevät vapaaehtoisesti sinne mikä palvelee meitä parhaiten.”

Muistan kyllä mitä aikaisemmin totesin opettajista, että he voivat olla ainoastaan vapauttajiamme, mutta taideteoksen kannalta olen tullut vähän toisiin aatoksiin, sillä aikaisemmin mainitsemani vapaus pissii silmille, kun en oikein ole löytänyt sittenkään itseäni. Näin ollen on olemassa vapautta, jollaista en tarkoita. Näyttää nimittäin siltä, että "nykyisenlaisina aikoina on vain kohtalokasta joutua vaistojensa varaan. Nämä vaistot ovat ristiriitaisia, häiritsevät toisiaan, joskus jopa tuhoavat. Koulutuksen järkevyys vaatisi, että rautaisessa paineessa edes yksi näistä vaistosysteemeistä halvaannutettaisiin, jotta toinen pääsisi valtaan, vahvistuisi, kehittyisi valtiaaksi. Nykyään yksilö olisi ensin tehtävä mahdolliseksi karsimalla hänet: mahdollisella tarkoitan eheää…” Joka tapauksessa ”voimakkuuteen tarvitaan pakko; muuten ei voimakkaiksi tulla koskaan.” Se nyt vaan on niin, ettei ”yksilöllä ei saa olla valinnanvapautta: joko ylhäällä—tai alapuolella, kuten mato, pilkattuna, kukistettuna, tallattuna. Täytyy vastustaa tyranneja tullakseen tyranniksi, siis vapaaksi.”

Näin ollen taideteos vaatii ulkoisen tyrannin.

Tuo nyt kuulostaa vähän karulta ja vielä olevan ristiriidassa aiemman sanotun kanssa. Eikö tosiaan ole helpompaa tietä? Eikö oma essentia tai tahto voisi kuitenkin löytyä jotenkin sieltä sisältä, ilman, että tarvitsisi tuolla tavoin itseä piiskata? Eikö essentia voisi löytyä ilman, että vietit on pakotettava väkivaltaisesti hierarkiaan? Sitä paitsi, tuo ei kuulosta oikeastaan enää kovinkaan essentialistiselta, eikä mielestäni eroa oikeastaan millään tavalla ulkoiselta pakottamiselta. Itse asiassa se on ulkoista pakottamista par excellence.

Totta turiset kuomaseni. Ajatukset taideteoksesta kuuluvat heikkoihin hetkiini, jolloin konstruktionistinen perspektivismi kummittelee mielessäni. Minussa on vähän sellaista vikaa, etten tahdo oikein itsekkään uskoa itseeni. Välillä tuntuu, että "’jokainen on itselleen kaukaisin’—tämän tietävät kaikki munaskuiden tutkijat, ikäväkseen; ja lause ’tunne itsesi!’ on, jonkun jumalan suussa ja ihmisille tarkoitettuna, melkein ilkeyttä." Loppujen lopuksi ajattelen kuitenkin, että ongelmani piilee juuri tässä pohjattomassa reflektion suossa. ”Me näet jäämme välttämättä itsellemme vieraiksi, emme ymmärrä itseämme, meidän täytyy erehtyä itsestämme, meille kuuluu ikiajoiksi lause ’Jokainen on itselleen etäisin’—itseemme nähden me emme ole ’tietäviä’”. Ja näin ollen, koska essentiamme sijaitsee syvällä sisällämme, mietin, että "mitä varten ylimalkaan tietoisuutta, kun se on enimmäkseen tarpeeton?”

Ihminen on pohjimmiltaan eheä, mutta tietoisuus rikkoo aitouden ja eheyden ja sen seurauksena ihminen on hukassa. Tietoisuuden alkuperä taas juontaa juurensa laumaan ja laumavaistoon, josta se on vuosisatojen kuluessa laajentunut ja laajenee yhä. Tietoisuus on siis laumaominaisuus ja se kääntää omaperäiset ajatuksemme laumaperspektiiviin eli siihen mikä on ei minää. Eheys piilee siinä, että yksilö kykenee edes joskus sulkemaan silmänsä ja korvansa tuolta tietoisuuden laumaperspektiiviltä ja on yhteydessä omiin vaistoihin. Tarvitaan siis tervettä itsekkyyttä ja on unohdettava altruistiset ideaalit, että ylipäätään on jotain tavoiteltavaa elämässä yleensä. On myös pidettävä mielessä, että "siinä missä nosce te ipsum veisi tuhoon, voivat itsensä unohtaminen, itsensä väärin ymmärtäminen, itsensä vähätteleminen, ahdasmielisemmäksi tuleminen ja keskinkertaistuminen edustaa järjen ääntä." On järkevää olla ainakin välillä vähän ns. "pihalla".

Muodon takominen vasaralla ei oikein toiminut kohdalleni, joten olen ajatellut tätä "pihalla" oloa vähän enemmänkin. "Pihalla" olo voisi toimiakin, mutta vain sillä ehdolla, että ”tietoisuuden pinta (tietoisuus itsessäänkin on pinta) on pidettävä täysin puhtaana erilaisista välttämättömistä pakoista. Itseään täytyy varjella jopa suurilta sanoilta ja yleviltä asenteilta! Mikä tahansa niistä voi johtaa siihen, että vaisto ’ymmärtää oman olemuksensa’ (sich versteht) liian varhaisessa vaiheessa. Määrääväksi tarkoitettu, järjestystä luova ’ihanne’ kasvaa kaiken aikaa mielen syvyyksissä. Se ottaa ohjat käsiinsä ja johtaa ihmisen erehdysten tieltä vähitellen takaisin oikealle polulle. Se synnyttää yksilöllisiä ominaisuuksia ja kykyjä, jotka jonain päivänä vielä osoittautuvat korvaamattomiksi täydellisyyden saavuttamisen kannalta. Se ei hiiskahdakaan tärkeimmästä tehtävästä, ’päämäärästä’, ’tavoitteesta’ tai ’tarkoituksesta’ luodessaan ihmiselle tavoitteen saavuttamisessa tarvittavia, apuvälineinä toimivia kykyjä yhden toisensa perästä.”

Vähän tietoisuuden tabula rasaa ja jo alkaa tahdosta nousta päämääriä ja tavoitteita. Jälkeenpäin sitten oikeastaan vasta tietää mitä on tullut tehtyä.

Näyttää siltä, että itseksi tullaan vähän niinkuin itsestään ja ajan kanssa. Näyttää siltä, että ihminen tietää vasta jälkikäteen kuka hän on ja elämä on jatkuvaa muutosta. Miten siis sen essentian kanssa oikein on. Voiko oman essentian tavoittaa? Ja mitä aiot tehdä nyt ja tulevaisuudessa kun oma elämänkertakin tuli kirjoitettua?

Kyllä se vaan niin on, että lapsena oli kuitenkin parasta olla. Ei tarvinnut pähkäillä elämän päämääriä, vaan ne tuli luonnostaan. Lapsella on omanlaisensa essentia. Näin ollen mies on saavuttanut kypsyyden, kun "on jälleen saavuttanut sen vakavuuden, jossa eli lapsena leikkiessään”. Lapseksi minunkin täytyy tulla; omaehtoiseksi ja itsestään vieriväksi pyöräksi. Lapsissa nähkääs on se salaisuus, etteivät ne liikaa reflektoi ja märehdi omaa itseä. Ne ovat mitä ovat. Tämän tajusin jo toisaalta kirjoittaessani Zarathustran kolmannen osan ja todetessani, että ”minä palaan ikuisesti tähän samaan samaiseen elämään, suurimmassa ja myös pienimmässä, jälleen opettaakseni kaikkien olevaisten ikuista paluuta, – – jälleen puhuakseni sanan suuresta Maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jälleen julistaakseni ihmisille yli-ihmisen. Minä puhuin sanani, minä säryn sanaani: se on minun ikuisen kohtalon tahto, ¬– julistajana minä hukun! Nyt on tullut hetki mailleen menevän siunata itsensä. Näin – päättyy Zarathustran mailleenmeno.”

Tuon jälkeen jaksoin vielä viiden vuoden ajan yrittää nostaa yli-ihmisiä rinnalleni. Vielä viiden vuoden ajan jaksoin opettaa: ”Aukene ja heitä minulle kalasi ja kiilto-äyriäisesi! Parhaalla syötilläni minä tänään pyydän itselleni kaikkein ihmeellisimmät ihmis-kalat! – itse onneni minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja kaukaisuuksiin, nousun, keskipäivän [Yli-ihmisten esiinmarssi] ja mailleenmenon |Nietzschen yli-ihmisyys] välillä, nähdäkseni, eivätkö monet ihmiskalat opi tempomaan ja pyristelemään minun onnestani. Kunnes heidän, kun he tarttuvat minun teräviin salakoukkuihini, täytyy nousta ylös minun korkeuteeni, kaikkein kirjavimpien syvänteen-kivikalojen kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö. Se minä näet olen syvimmässäni ja alusta alkaen, vetävä, luoksevetävä, ylösvetävä, ylentävä, kasvattaja, jalostaja ja kurissapitäjä, joka ei suotta kerran sanonut itselleen: ’Tule siksi, joka olet!’ Tulkoot siis ihmiset nyt ylös minun tyköni: sillä minä odotan vielä merkkejä, jotka ilmoittavat, että minun mailleenmenoni aika on tullut; minä itse en vielä huku, niinkuin minun täytyy, ihmisten joukkoon.”

Nyt on kuitenkin aika painua unholaan ja vaipua lapsen maailmaan.

Vain reilu pari kuukautta haastattelunsa jälkeen joulukuun 8. päivä 1888 lähettämässään sähkösanomassa Nietzsche totesi, että hän sai ”omalletunnolleen viimeinkin rauhan”. Tämän jälkeen kirjeissä ei enää ollut kovinkaan paljon tolkkua ja Nietzschen sanottiin vain hakkaavan pianoa vuokrahuoneeseen ja koputtelevan kadulla ihmisiä olkapäälle oppilastakissaan samalla sanoen latinaksi: ”Onko kaikki hyvin? Olen Jumala, tämä farssi on minun luomukseni”. Ilmeisesti Nietzsche siis löysi lopulta sielulleen rauhan ja tavoitti julistamansa yli-ihmisyyden.

Nietzsche ja konstruktionismin kehä

2009-05-27T01:54:00.000-07:00

Miten konstruktionisti voi saada tietoa todellisuudesta ja mikä on Nietzschen ratkaisu tietoteoreettisiin ongelmiin?

Yksi Nietzschen filosofian kipupisteistä palautuu hänen tietoteoreettisiin pohdintoihinsa. Nietzschen ongelmana on löytää metodi, jonka avulla tavoitettaisiin elämismaailmassa olevat merkitykset. Nietzschen tehtävänä on selvittää siis mikä ihmisiä liikuttaa. Mitä ovat ne motiivit, jotka ihmisiä liikuttavat. Tutkimalla elämismaailman merkityksiä hän toivoo pääsevänsä käsiksi siihen mikä on arvokasta. Kysyessään mikä on todellista, Nietzsche kysyy samalla mikä on arvokasta.

Miten merkityksiin sitten päästään käsiksi? Miten voin tietää, mitä toinen ihminen todella tarkoittaa?

Jos tulkinnassa keskitytään pelkästään formaaliin ilmiasuun, joudumme ongelmiin. Yksi ja sama merkitys voidaan tuottaa lukemattomilla eri tavoilla. Merkitys on näin ollen sidoksissa asiayhteyteen, lausuntatapaan ja ennen kaikkea henkilöön, joka merkityksen lausuu. Tulkitessaan ilmiötä, tulkitsija joutuu nojaamaan siihen mitä hän uskoo tai arvelee lausujan haluavan tarkoittaa. Tulkintaa ohjaa ennen kaikkea yksilön oma henkilöhistoria tai perspektiivi, josta yksilö ilmiöitä tarkastelee. Tulkintaan vaikuttaa myös kulttuurinen kehys, joka sitoo henkilöitä samaan tulkintahorisonttiin. Samalla kuitenkin yksilöiden henkilöhistorioiden ollessa erilaisia ja kulttuurin ollessa pluralistinen, joutuu tarkastelija tulkitsemaan merkityksiä omaan perspektiiviinsä suljettuna, pluralististen perspektiivien maailmassa.

Näin tarkastelija tippuu konstruktionistiseen kehään, jossa todellisuus muuttuu näennäiseksi. Tarkastellessaan merkitysrakenteita ja ilmiöitä tarkastelija lukee tai tulkitsee "todellisuuden" oman mielteensä mukaiseksi, koska hän ei voi ylittää omaa tulkintahorisonttiaan ja päästä käsiksi todellisuuteen siis "naiseen sinänsä". Näin tarkastelija ikään kuin luo oman sosiaalisen todellisuutensa ja värjää maailman omilla merkitysrakenteillaan. Tämän takia Nietzschelle, jokainen ihminen on tarantella omassa verkossaan ja pakottaa tulkinnoillaan maailmaan merkityksiä, joita se ei todellisuudessa tunnista. Tämän takia meitä kaikkia ohjaa tahto valtaan, sillä tulkitessamme maailmaa yksilöt pakottavat siihen arvoja ja asenteita, jotka perustuvat yksilöiden omiin perspektiiveihin eivätkä yksilöiden yhteiseen perspektiiviin. Tulkitessaan maailmaa yksilö maalaa sitä omaksi kuvakseen. Päämäärät, ihanteet, ideaalit, arvot ja ihmiskäsitykset ovat Nietzschelle aina voitokkaimpien makuarvostelmien julkilausumia.

"Mies loi naisen - mutta mistä? Jumalansa kylkiluusta - omasta 'ideaalistaan'..."

Mikä ratkaisuksi?

Konstruktionistisen kehän ongelma on yksi Nietzschen filosofian hankalimmista paloista. Ensinnäkin Nietzsche käyttää sitä kritiikin välineenä ja syyttää muita filosofeja heidän tarantellamaisista ratkaisuistaan. Nietzschelle filosofiaa niin kuin mitä muuta tahansa inhimillistä toimintaa ei ohjaa tahto tietoon, vaan tahto valtaan, jolloin filosofit langettavat omat näkemyksensä ja arvotuksensa maailmaan. Filosofi on tyranni, joka luo maailman omaksi kuvakseen. Näin ollen filosofin päämääränä ei ole tieto, vaan tieto toimii vallan välineenä. Julistaessaan kaikkia ihmisiä koskevia päämääriä ja luodessaan niiden pohjalle moraalisia oppejaan filosofit eivät kertovat enemmän omasta itsestään kuin maailmasta.

"Ei ihminen pyri onnellisuuteen, ainoastaan englantilainen tekee niin"

Toiseksi: jotta vallitsevien tyrannimaisten arvojen ja käsitysten alta päästäisiin eroon, tarvitaan vapaita henkiä, jotka murtavat dogmaattisia kahleita. Moraalin dogmaattiset kahleet täytyy rikkoa siksi, ettei Nietzschen korkein arvo eli perspektiivisyys katoa. Nietzschelle Platonin, Kantin ja kristillisen maailman dogmatiikka kääntää totuuden päälaelleen, sillä objektiivisella on Nietzschelle aina vain vähän arvoa. Yksilön kohdalla tämä on sitä ensimmäistä nuoruutta, kun yksilöstä tulee kriittinen omia käsityksiään kohtaan. Ensimmäiseen nuoruuteen kuuluu, että yksilö soimaa itseään omasta typeryydestään ja alkaa kyseenalaistamaan omia arvojaan ja käsityksiään päästäkseen kohti objektiivista totuutta.

Kolmas vaihe on kun yksilö ymmärtää myös totuuden tavoittelun olleen "nuoruutta". Ihminen on suljettuna omaan tarantellan verkkoonsa, eikä siitä ole kuin yksi perin vaarallinen ulospääsy. Jos yksilö tavoittelee yksin totuutta eikä osaa arvostaa maailman näennäistä luonnetta, ei elämää olisi ollenkaan olemassa. (Passiivisella)nihilistillä ei ole arvoperspektiiviä ja nihilismi on tietoisuusaffektimme ilmaus.

Kaikista puutteistaan huolimatta perspektiivinen maailmamme on ainoa mikä meillä on olemassa. Tämän johdosta Nietzsche ajattelee, ettei totuudelle tai totuuden tavoittelulle voida antaa kaikkia arvoja ylittävää arvoa, sillä emme pääse käsiksi totuuteen eli "naiseen sinänsä". Näin ollen Nietzsche ratkaisee konstruktionismin kehän sanomalla, ettei tulkitseminen toisten ihmisten ja perspektiivien näkökulmasta ole oikeastaan mahdollista ja parempi vaihtoehto on avoimesti myöntää, että tarkastelija lisää aina oman merkityksensä tarkasteltavaan kohteeseen. Jokaisella on omanlaisensa totuus ja siihen on tyydyttävä. Tämän vuoksi Nietzsche ei kaipaa myöskään filosofialleen seuraajia ja hirvittävintä olisi jos hänet joskus julistettaisiin pyhimykseksi.

Nietzschelle affektimme/viettimme tulkitsevat maailmaa ja tietoisuus on vain yksi, erittäin pinnallinen ja vaarallinen, osa viettiemme kokonaisuutta. Tämän takia epistemologia tulisi korvata "perspektiivisellä affektien teorialla (johon kuuluu affektien hierarkia)" (Der Wille zur Macht §462). Nietzschelle epistemologia on arkipsykologiaa, jossa filosofeja tarkastellaan kysymällä "mihin keskinäiseen arvojärjestykseen hänen sisimmät vietit ovat sijoitetut" (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §6). Epistemologia on Nietzschelle siis eräällä tapaa turhaa tai ainakin siihen sisältyy suuria vaaroja. Epistemologian sijaan tulisi kunnioittaa elämän perspektiivistä luonnetta ja taustalla arvoja synnyttävää tahtoa valtaan.

Onko sitten oikeita ja vääriä tulkintoja? Eikö meillä pitäisi kuitenkin olla jonkinlaisia kriteerejä sille, mikä tulkinnoista pitää parhaiten yhtä todellisuuden kanssa?

Nietzschelle ihminen etsii totuutta tehdäkseen moraalistahyvää. Nietzsche ei kuitenkaan ole kovinkaan kiinnostunut yhteisestä hyvästä. Nietzschen vapaa henki esittää oman arvionsa maailmasta, joka on ilmausta hänen tahdostaan valtaan ja sellaiseksi se myös saa jäädä. Erilaisten tulkintojen välillä käydään poliittisia kamppailuja ja voitokkain tahto valtaa todellisuuden omakseen. Näin ollen Nietzsche ei ole kovinkaan kiinnostunut tulkintojen ja todellisuuden vastaavuudesta, koska hän on hyvin skeptinen sen suhteen, että "naiseen sinänsä", joka Nietzschelle käytännössä tarkoittaa jumalasta lähtöisin olevaa totuutta, päästäisiin käsiksi. Tässä suhteessa Nietzsche edustaa valtio-opin näkökulmaa, jolloin kiinnostus siirtyy totuuden tavoittelusta erilaisiin tulkintoihin "todellisuudesta".

Nietzschelle voitokkain näkökulma sanelee todellisuuden eli arvorakenteet ja päämäärät. Valistususkoon kasvatettujen yksilöiden on vaikeaa ymmärtää, että Nietzschelle logiikka, matematiikka, Kantin synteettiset a priori -arvostelmat moraalilakeineen ynnä muut ihmisen kategoriat ovat vain "fysiologisia vaatimuksia tietynlaisen elämän voimassa pitämiseksi" (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §3). Nietzschelle elämä on aina ilmausta valtasuhteista, joissa yhdenlainen elämä elää toisenlaisen kustannuksella. Nietzschelle arvojen "todellisuus" on ihmisille luoksepääsemätön ja yksilön hyvälle terveydelle vääjäämätön pakko.

Mielenkiintoisesti Nietzsche ajatteli omasta ajastaan, että todellisuus/nainen on paljastumassa talouskasvuksi. Mikä on taloudellista on todellista ja mikä on todellista on taloudellista.

”Missä ikinä teollinen henki on voittanut sotilaallisen ja aristokraattisen hengen, siinä nainen nyt tavoittelee kauppa-apulaisen taloudellista ja oikeudellista itsenäisyyttä: ’nainen kauppa-apulaisena’ seisoo muodostuvan nykyaikaisen yhteiskunnan portilla” (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §239).

Kontraktualismi, konstruktionismi ja Nietzschen aristokraattinen visio

2009-05-26T01:13:00.000-07:00

Konstruktionistisiin lähtökohtiin nojaava yhteiskuntafilosofia nojaa yleensä ainakin jonkinlaiseen sopimusteoreettiseen tai kontraktualistiseen (kuten aikalaisia sopimusteoreetikkoja kutsutaan) näkökulmaan. Kontraktualistille yhteisen toiminnan ennakkoehtona toimivat moraaliset sopimukset tai lait, joiden ei katsota, keinotekoisesta luonteestaan huolimatta, olevan mielivallan tulosta. Kontraktualistit uskovat siis, että on olemassa yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki ihmiset jollain tavalla jakavat.

Nietzschelle maailma on pohjimmiltaan pluralistinen. Pluralistisessa maailmassa erilaiset voimat alistavat toisiaan yrittäen saattaa voimaan oman käsityksensä maailmasta. Maailma näyttäytyy siis eräänlaisena mielteenä, jolloin tahto valtaan värjää "todellisuutta" näköisekseen. Koska maailma perustuu pohjimmiltaan tällaiseen kilpailuun ja kamppailuun tarkoittaa se Nietzschelle, ettei myöskään yhteiskunta ole tuon kamppailun ulkopuolella eikä se pääse pakenemaan sitä mihinkään sopimuksiin. Nietzschelle yhteiskunta ei perustu siis sopimukseen vaan se on eräänlainen testi ja peli, jota pelaajat pelaavat yhteiskunnallisella areenalla. Kyse on pelistä, jossa voimakkain voima määrää tahdin.

Voimakkain voima määrää tahdin, mitä tuo nyt sitten oikein on tarkoittavinaan?

Kuten on tullut jo todettua, Nietzsche tarkastelee yhteiskuntaa yksilön terveyden näkökulmasta. Merkillistä Nietzschen ajattelussa on, että hän tarkastelee yhteiskuntaa myös samoilla dekadenssin ja terveyden käsitteillä kuin yksilöä. Nietzschelle dekadenssin yhteiskunnallinen ja poliittinen vastine on tasa-arvo. Nietzschelle dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (Der Fall Wagner osa 7). Terveen yhteiskunnan vastine on aristokratia, sillä aristokratia näyttäytyy Nietzschelle yhdistävänä voimana pluralistisessa maailmassa.

Miten tämä liittyy kontraktualismiin?

Jos arvot ovat ihmisen luomuksia ja luonto itsessään on arvoista vapaa, täytyy meidän kuitenkin yrittää löytää vastaus arvoperustan ongelmaan. Kontraktualistit uskovat, että keskustelun avulla voidaan löytää yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki osapuolet jakavat ja joiden varaan yhteiskunta voidaan perustaa. Nietzschen maailma on ristiriitaisempi. Nietzschelle yhteiskunta on testi, jossa erilaisten tahtojen välillä käydään valtakamppailua elämäntavoista ja olemisen muodoista. Nietzschen vastaus arvojen perustan kysymykseen on dionyysinen elämänmyönteisyys, mutta se ei vielä kerro meille kovinkaan paljon. Mikä on siis Nietzschen arvojen perusta?

Eräällä tapaa kysymykseen on jo vastattu. Nietzsche tutkii eettisiä ilmiöitä tarkastelemalla niiden alkuperää kysymällä "onko arvoperustoissa tullut luovaksi nälkä vai yltäkylläisyys"? Nietzschen vastaus on vain osaltaan tyydyttävä. Kysymys on jälleen terveydestä ja sairaudesta, elämän yltäkylläisyydestä tai sen köyhyydestä. Jos arvot nojaavat nälkään, johtaa se Nietzschen mukaan askeettisiin, pessimistisiin, kristillisiin ja nihilistisiin arvoihin ja jos luovana voimana on toiminut yltäkylläisyys merkitsee se elämänmyönteistä tuhlausta, jolloin terveet ihmiset nauttivat itsestään ja elämästä. Se on dionyysistä kylläsanomista kaikille elämän iloille ja suruille.

Näyttää siis siltä, että Nietzschen moraalin perusta on jossain määrin naturalistinen ja biologinen. Nietzschen teeseistä nousee esiin elämismaailman ensisijaisuus. Yksilön henkinen terveys on Nietzschen arvohierarkian huipulla. Näin ollen kaikki kulttuurit mitkä edistävät yksilön henkistä kohoamista ja voimistumista ovat korkea-arvoisia ja parhaimmat kulttuurit korkeakulttuureita.

Kristillinen askeettisen yliminän ohjaaman kulttuurin Nietzsche katsoo olevan paariakulttuuria, sillä se tuottaa vain nälkäisiä ja elämästä kuohittuja laumaeläimiä. Tämän seurauksena Nietzschen utopia sijaitsee menneisyydessä, ajassa ennen sokraattista askeettisen ideaalin syntymää. Antiikin maailma ennen Sokratesta, Platonia ja Aristotelesta kärsi elämän tuhlauksesta ja ylitsepursuavasta dionyysisestä riemusta. Sen ominaispiirteisiin kuuluivat tragedia, ylempalttiset julmuudet ja yleinen ajattelemattomuus. Kreikkalaisen maailman ominaispiirteisiin kuului myös näkemys siitä, että kaikista julmuuksistaan huolimatta elämä oli hyvää ja raadollisuus kuuluu elämään. Tragediaan ei kuulunut aristotelinen vapautuminen ja puhdistautuminen, vaan oleminen yhtä traagisen/dionyysisen (sama asia) maailman kanssa ja sanoa kyllä kaikelle elämälle, myös tuhoamisen ilolle.

Kun lavalle astui Sokrates toi hän samalla mukanaan julistuksen, että dionyysinen elämä on sairasta ja julmaa ja maailma tulee parantaa tuosta sairaudesta. Nietzschelle Sokrateen julistus toimii tuomiona koko maailmalle. Sokrateshan julistaa, että elämä on syyllinen, koska se kärsii. Samalla Sokrateen lääke kärsimykseen ja julmuuksiin on vieläkin hirvittävämpi. Elämän eli yksilön tulee kärsiä ja tämän yksilön sisäisen kärsimyksen kautta tulee sovitus. Sokrates keksii siis kristillisen perisynnin ajatuksen. Elämä on syyllinen koska se kärsii, mutta koska se kärsii se parantaa. Nietzschelle Sokrates toi mukanaan dekadenssin ja kreikkalaisen maailman disintegraation.

Nietzsche keikkuu filosofiassaan sokraattisen ja dionyysisen maailman välillä. Nietzschellä on valtava kaipuu saada ihmisen sisäinen maailma ja ulkoinen maailma sovitettua, mutta hän päätyy lopputulokseen, että sovitusta ei ole. On tehtävä valinta sisäisen terveyden ja ulkoisen julmuuden ja tragedian tai sisäisen sairauden ja ulkoisen rauhan välillä. Nietzsche päätyy filosofiassaan vaihtoehdoista ensimmäiseen. Nietzsche kannattaa moraalista vapaata hyvettä (virtù), joka perustuu tahdon voimaantumiseen ja vahvistumiseen ja vastustaa sokraattista hyvettä (virtue), joka perustuu yksilön heikoksi tulemiseen. Parhaiten Nietzschen mukaan terveyttä edistää aristokraattinen järjestelmä. Aristokraattinen järjestys on eräänlainen pakko pluralistisessa maailmassa, jotta terve ja ylhäinen kulttuuri olisi mahdollista edes kansan ylimmissä kerroksissa. Sokrates meni ja pilasi korkeakulttuurin mahdollisuuden dialektiikallaan. Dialektiikan avulla renki Sokrates sairastutti myös Herran ja avasi tien kristinuskolle. Kristinuskon maailmassa myös herroista tehtiin renkejä eli lauman välineitä ja yhteiskunnasta tuli heikkotahtoisten ihmisten eli nollien summa. Nietzschen hyvään yhteiskuntaan kuuluvat siis epätasa-arvo ja ulkoinen julmuus, mutta nämä ovat ennakkoehtoja terveille ja voimakkaille ihmisille:

"Tunnistamme kreikkalaisen ja renessanssinajan ihmisen ylivoimaisuuden—mutta haluaisimme saada aikaan sellaisen ilman niitä syitä ja olosuhteita, jotka tekivät ne mahdollisiksi" (Der Wille zur Macht §882).

Koska Nietzschen eheät ja voimakkaat aristokraattiset yli-ihmiset vaativat ankarat olosuhteet syntyäkseen, täytyy Nietzschen esittäytyä kirjoituksissaan antihumanistina ja toivoa julmuuksien lisääntymistä. Nietzschelle ne ovat vain terveyden ennakkoehtoja.

Poikkeuksellisesti muutama sananen yleisesti:

Sanomattakin selvää on, että näistä Nietzschen näkemyksistä saa vähemmän tietoa postmodernista kirjallisuudesta. Jos lukija haluaa ymmärtää Nietzschen filosofian kokonaisuutta ja kirjoitusten taustalla olevia perimmäisiä motiiveja, täytyy Nietzschen aristokraattiset visiot ottaa mukaan tarkasteluun. Samalla sitä kautta Nietzschen filosofiasta paljastuu ongelmakohtia, joihin kriittinen lukija voi tarkentaa katseensa. Yhtälailla Nietzschen motiivit valottavat myös ongelmia, joita liittyy erityisesti postmoderniin ajatteluun.

Onko Nietzschen ajattelussa jokin asia mistä haluaisit tietää lisää? Kysy ja teen parhaani vastatakseni kysymykseesi.

Nihilismi, vieraantuminen ja moraali

2009-05-22T23:59:00.000-07:00

Nietzschen filosofia pohjautuu pitkälti kamppailusta nihilismiä vastaan. Voitaisiin melkeinpä todeta, että filosofiassaan Nietzsche yritti selvittää syitä kokemalleen nihilismille. Nietzsche julisti olevansa Euroopan ensimmäinen täydellinen nihilisti, mutta samalla hän totesi, että hän on myös ensimmäinen, joka on kulkenut nihilismin polun loppuun saakka ja jättänyt sen taakseen, alapuolelleen ja ulkopuolelleen. Nihilismiin on siis olemassa ratkaisu ja Nietzsche koki sellaisen filosofiassaan löytäneensä. Ei paljasteta kuitenkaan vielä loppuratkaisua.

Mitä nihilismi tarkoittaa?

Nihilismi juontaa juurensa arvottomuuden kokemukseen. Kun yksilö, kuten Nietzsche, peräänantamattomasti kyseenalaistaa omat arvonsa ja perinteen saneleman maailmaankuvansa voi seurauksena olla hyppy tyhjyyteen. Hyppy tyhjyyteen voi olla seurausta peräänantamattomasti totuuden tahdosta, jolloin arvoille etsitään Jumalasta lähtöisin olevaa perustaa. Absoluuttisen perustan puuttuesssa nihilismi väijyy totuuden tahtojan kellarissa.

Miten nihilismi ilmenee?

Nihilistinen yksilö kärsii tyhjyyden ja vieraantumisen kokemuksista. Nihilistin maailma on mieletön (Sinnlosigkeit). Yhdenlainen nihilisti on esimerkiksi kotimaisen Levottomat-elokuvan päähenkilö, jolle mikään ei tunnu miltään ja kysymys mitä sinä tahdot on absurdi, sillä nihilisti ei osaa tahtoa mitään. Näin ollen nihilistin ainoa seuralainen on kuluva aika. Nihilisti on siis eräänlainen kävelevä kuollut tai ajaton kuoleman hauta, kuten Nietzsche asian ilmaisee. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä Nietzscheä eivätkä nihilismiä, koska heille ongelmat ovat toisenlaisia. Ei-nihilistille ongelmat liittyvät lähinnä rohkeuteen ja uskallukseen toteuttaa omia ihanteitaan ja tavoitteitaan tai pettymyksiin, jotka liittyvät noiden tavoitteiden saavuttamattomuuteen. Nihilistillä ei tavoitteita oikestaan ole, koska kaikki on vitsiä tai paskaa tai tyhjyyttä. Nihilistisen ihmisen sisällä on totaalinen arvotyhjiö, hän pyörii tyhjyydessä ja kärsii absoluuttisesta vieraantumisesta.

Mistä nihilismi johtuu?

Tunnetusti Marx katsoi vieraantumisen olevan seurausta siitä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisestä on muokattu väline teollisen tuotannon rattaisiin. Viimeisimpänä Aapo Riihimäki (Nietzschen arvoitus) on esittänyt, että vieraantuminen on seurausta suhteestamme rahaan ja rahankäyttöön. Ehkäpä lähimmäksi Nietzschen ajattelua pääsee kuitenkin Max Stirner (The Ego and Its Own), jolle vieraantuminen ei ole, kuten Feuerbach olettaa, ainoastaan Jumalan vieraannuttavasta ideaalista johtuvaa, vaan vieraantuminen johtuu ihmisyydestä tai ihmiskunnan yhtenäistävistä ideologioista ylipäänsä.

Epäilemättä Nietzschelle vieraantuminen on liian kepeä sana kuvaamaan hänen kokemaansa mielettömyyttä, mutta ilmiöllä on yhtenäiset juuret. Moderni ihminen kärsii vieraantuneisuudesta ja vieraantuneisuuden syy Nietzschelle juontaa juurensa moraaliin. Nihilismin syy on siis moraalissa.

Kantin tunnettu normatiivinen väittämä ihmisistä päämääränä sinänsä kääntyy Nietzschen filosofiassa ympäri. Nietzsche jakaa Kantin kanssa kyllä näkemyksen, ettei ihmistä tule kohdella välineenä, vaan päämääränä sinänsä. Kant ei tunnu kuitenkaan ymmärtävän, että moraalissa ihminen toimii itse lauman välineenä. Nietzschelle moraalinen ihminen on lauman väline ja vieraantuminen on suoraa seurausta siitä kun ihminen asettaa itsensä lauman välineeksi.

Mitä lauman välineenä oleminen tarkoittaa?

Nietzschelle moraalissa ihminen ei koe olevansa eheä yksilö (individuum), vaan hän joutuu rikkoutumaan moneudeksi (dividuum). Ollaksemme moraalisia tulee meidän asettaa pluralistisessa maailmassa identiteettimme kyseenalaiseksi ja ravistella omia käsityksiämme siitä mikä on arvokasta ja mikä on oikein. Jos asetamme yhdellä kertaa liian paljon kyseenalaiseksi, menetämme arvopohjan, josta moraalin ylipäätään pitäisi ponnistaa.

Vieraantuminen ei kuulu kuitenkaan kaikkiin maailmassa oleviin moraalikoodeihin. Nietzschelle nihilismi piilee moraalin aivan tietyssä, kristillisessä tulkinnassa. Kysymys on ensinnäkin kristillisen maailman keksimästä askeettisesta ihanteesta. Askeesi, omasta tahdosta pidättäytyminen ja hiljalleen luopuminen, takaavat rauhallisen yhteisöelämän. Sokraattinen järki on Nietzschelle mekanistiikkaa. Robotit ovat moraalisia, kunhan niihin on kylliksi ohjelmoitu käytännöllistä järkeä (fronesis). Toiseksi, kysymys on kristillinen maailmankatsomuksen kehittymisestä tieteelliseksi omaksi tunnoksi. Nietzsche koki olevansa tuon skeptisismin ansiokkain edustaja ja hän vei sen loogiseen päätökseensä. Lopulta kristillisen maailmankatsomuksen totuuden vimma kääntyykin sitä itseään vastaan. Objektiivinen ihminen ei omaa arvoja, mutta ihminen elää arvoista.

Mikä sitten on Nietzschen ratkaisu nihilismiin?

Nietzschelle ihmisen tulisi oppia rakastamaan kohtaloaan ja rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Aikaisemmassa blogitekstissä nostin esiin, että Nietzschelle oma tahto, maali ja päämäärä voi löytyä tanssin ja pitkäaikaisen harjoittamisen avulla. Vieraantumisen voittaminen on siis Nietzschelle pitkälti subjektiivinen projekti ja lujimmat vieraantumisen voittajat ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmiset suhtautuvat asioihin sellaisella ylitsevuotavalla rakkaudella, ettei tuo rakkauden kohde oikeasti ole sen arvoinen. Yli-ihmisen rakkaus on siis sokeaa. Sokeuden seurauksena maailmasta tulee vähemmän moraalinen ja sen tähden traaginen. Nietzschen ratkaisu nihilismiin on siis traaginen. Nietzsche kutsui tämän johdosta itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Nietzschelle rakkaudessa on aina hitunen tragediaa, mutta objektiivisuudessa sitäkin enemmän välinpitämättömyyttä.

Arvon alkuperästä

2009-05-07T04:39:00.000-07:00

On tullut jo sanottua, että Nietzschelle maailma ja luonto ovat itsessään arvoista vapaita olioita. Arvon käsite tulee maailmaan vasta ihmisen myötä. Jokin on arvokasta vasta sen jälkeen kun joku ihminen katsoo sen olevan tavoittelemisen arvoista. Arvot ovat siis ihmisen luomia konstruktioita.

Tarkoittaako konstruktionismi arvorelativismia?

Uskallan väittää, ettei ainakaan Nietzschelle. Nietzschen lähtökohtana on, että 1. ihmismieli (Sinn/tahto valtaan) luo maailmaan arvot. 2. Maailma koostuu lukuisista ja erilaisista ihmismielistä ja 3. näin ollen ei ole olemassa universaalia ihmismieltä, vaan moninaisten mielten poliittinen kokonaisuus. Kyse on makuasioista ja Nietzschelle vain makuasioista voidaan kiistellä, sillä muita ei ole.

Relativismin ongelma ei tainnut tulla kuitenkaan vielä ratkaistua. Miten tulisi suhtautua esimerkiksi P-E Auvisen näkemyksiin maailmasta tarkoituksettoman sattuman tuloksena ja ihmisarvon mitättömyydestä. Jos nihilisti Auvinen katsoi elämän olevan arvotonta ja tahtoi yhteiskunnan, jossa vahvimmat määräisivät ja alistaisivat heikompia, jotta he voisivat kokea olevansa arvokkaita edes suhteessa alempiin ihmisiin, niin miten Nietzsche voisi konstruktionistisesta lähtökohdastaan vakuuttaa P-E Auvisen olevan väärässä? Olisin taipuvainen vastaamaan, että ei mitenkään. Konstruktionistisesta näkökulmasta kyse on makuasioista ja maku ratkaisee. Nietzsche voi kuitenkin sanoa Auviselle, että sinulla on poikkeuksellisen huono maku ja viime kädessä tehdä asialle jotain, mutta Nietzsche ei voi vedota mihinkään absoluuttiin näin tehdessään, vaan toiminta perustuu tahtoon valtaan. Nietzsche tahtoo omille mielteilleen valtaa ja samalla maalaa todellisuutta näköisekseen, jos hänen mielteensä maailmasta voittaa Auvisen näkemyksen. Nietzschelle kyse ei ole hyvästä ja pahasta, vaan poliittisesta toiminnasta, jossa maailmaan synnytetään arvoja.

Jos kyse ei ole hyvästä ja pahasta, eikö kyse ole silloin arvorelativismista?

Tässä vaiheessa Nietzsche puhaltaisi mielestäni viimeistään pelin poikki ja toteaisi, ettei itse kysymys ole oikeutettu. Kysymys arvorelativismista perustuu jo lähtökohtaisesti väärään olettamukseen maailmasta tai ainakin se on yhteismitaton konstruktionistisen lähtökohdan kanssa. Arvorelativismin käsite ei tavoita mitään, koska se ei keskustele samalla "maaperällä". Se ei keskustele samalla "maaperällä", koska se olettaa, että maailmassa olisi jokin "maaperä", jonka jälkeen keskustelun arvorelativismista voisi aloittaa. Nietzsche kuitenkin julistaa, ettei tuota "maaperää" ole vaan yhteiskunta on aina rakennettu heikon jään päälle ja sen vuoksi yhteiskunta on alati vaarassa upota pohjattomaan mereen. Maailma on sosiaalinen konstruktio ja arvot ovat ihmismielen tuotteita. Se, ettei ole universaalia ihmismieltä tekee asioista hassunhauskoja ja joskus kovin kivuliaita.

Tässä vaiheessa kysyjä ymmärtää jo perääntyä, mutta vain kääntyäkseen uuteen hyökkäykseen. Eikö kuitenkin maata voisi löytää jalkojen alle esimerkiksi sensitiivisyydestä hyville perusteille. Eikö Nietzsche voisi olla yhtä mieltä siitä, että yleisen oikeustajun mukaisesti ihmisellä on kyky tai herkkyys jakaa yhteisiä arvokkaiksi näkemiään asioita muiden kanssa ja olla siis sensitiivinen hyville perusteille?

Filosofiassaan Nietzsche ei juurikaan käsittele tämänkaltaisia kysymyksiä, eikä esimerkiksi analyyttisen filosofian lähestymistapaa, jossa erilaisille arvoille haetaan abstrahoituja järkiperäisiä perusteita. Omalla tavallaan Nietzsche kuitenkin etsii analyyttisen filosofian tapaan usein käytettyä sensitiivisyyttä hyville perusteluille, mutta hän tarkentaa katseensa yksilöön ja tutkii moraalia yksilön terveyden näkökulmasta. Analyyttisen filosofian sensitiivisessä maailmassa, kuten vaikkapa Rawlsin abstrahoinnissa yksilöt eivät tunne kateutta tai mustasukkaisuutta, vaan toimivat yksin järjen ohjaamina sensitiivisesti hyviä perusteluja kuunnellen.

Mutta eihän abstrahoinneissa olekaan kyse aktuaalisesta maailmasta vaan arvoihanteista joihin pyrkiä. Kyse on tavoiteltavista päämääristä ja yrityksistä vakuuttaa kuulijoita noiden päämäärien hyvistä seuraamuksista. Eikö Nietzsche voisi olla samaa mieltä esimerkiksi sellaisista länsimaisen maailman kulmakivistä kuin tasa-arvo ja demokratia?

Tässä vaiheessa homma menee mielenkiintoiseksi. Nietzschen näkemykset demokratian rappiollisuudesta, altruistisen ihanteen hirvittävyydestä ja ihmisten eriarvoisuudesta ovat saaneet aikaan hyvin kyseenalaisen maineen. Nietzsche ei siis näytä olevan kovinkaan sensitiivinen vallitsevien arvojen perusteille. Kiinnostavaa on kysyä, miksi ei?

Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates

2009-05-01T23:39:00.000-07:00

Terve ja sairas. Kukoistavan elämän voimakkuus ja alenevan elämän rappiollinen masennus. Terve, ylhäinen ja vahva tahto tai sairas, alhainen ja heikko tahto. Nämä ovat tuttuja vastinpareja Nietzschen ajattelussa, joista terveen ja sairaan välinen dikotomia on keskeisin. Mutta mitä tarkoittaa Nietzschelle olla terve?

Nietzschelle ihminen koostuu lukuisista risteävistä, vastakkaisista ja kilpailevista vieteistä. Potentiaalisesti suurin tai ylhäisin ihminen on henkilö, jolla on näitä erilaisia viettejä eniten. Minuus tai vahva tahto perustuu siihen kun yksilö samaistuu voimakkaimman vietin tunteeseen. Voima tulee siitä kun ihminen kokee varmuutta hierarkkisista suhteista eri viettien välillä. Hallitsevasta vietistä tulee Herra ja heikommat vietit menettävät samaan aikaan voimaansa, alistuvat ja painuvat unholaan. Mielihyvä perustuu tähän voimakkuuden kokemukseen. Voima, yhden voittaessa ja alistaessa muut vietit palvelukseen, tuottaa mielihyvää ja onnellisuus perustuu siihen kun yksilön luonne tai tyyppi vahvistuu ja voimistuu entisestään. Ylhäisellä ihmisellä on tällainen voimakas ja vankka, herramainen tahto ja mitä enemmän sillä on erilaisia viettejä alistettavanaan sitä enemmän tahto kokee voimakkuutta omasta ylivertaisuudestaan. Ihminen on siis terve kun hänellä on voimakas ja vankka minäkuva.

Entäpä millainen ihminen on sairas?

Dostojevski vakuuttaa lukijaansa Kellariloukossa seuraavin sanakääntein:

"liiallinen oman itsensä analysoiminen on sairaus, täydellinen ja todellinen sairaus. Inhimilliseen kanssakäymiseen riittää liiankin hyvin tavallinen inhimillinen tietoisuus omasta minästään toisin sanoen puolta tai neljännestä vähemmän siitä tietoisuudesta, mikä tulee meidän onnettoman yhdeksännentoista vuosisatamme kehittyneen ihmisen osalle (…) Riittäisi aivan hyvin sellainen itsensä tunteminen, jollainen on esimerkiksi kaikilla niin sanotuilla välittömillä ihmisillä ja toimenmiehillä."

Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka kuvailee romaaneissaan yleensä säälittäviä, raihnaisia ja rappiollisia ihmisiä, poikkeuksena tietysti Dostojevskin vankila-ajan kuvaukset kovista ja lujista miehistä Siperiassa Muistelmia kuolleesta talosta. Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka painii samojen ongelmien kimpussa kun hän itsekin. Molemmilla ongelmat kietoutuvat tavalla tai toisella usein tietoisuuden ympärille. Kyse ei ole kuitenkaan mielenfilosofiasta. Kyse on terveydestä ja sairaudesta.

Nietzschelle latinankielinen toteamus Nosce te ipsum eli tunne itsesi on lähinnä vitsi, jos sillä tarkoitetaan tietoista reflektiota kaikista niistä vieteistä, jotka meissä elävät. Todellisuudessa jokainen ihminen on sellainen kudelma erilaisia viettejä, että niiden tutkimiseen ei riitä yksi ihmisikä. Ihminen on moninaisuus ja absurdein on ajatus, että pääsisimme käsiksi minuuteemme tai kovaan ytimeemme tietoisen itsetutkiskelun avulla. Tietoinen tutkiskelu voi kertoa meille jotain meidän moninaisista vieteistämme, mutta ei vähän vähää omasta itsestämme. Samalla tietoiseen pohdiskeluun liittyy suuria vaaroja, sillä kaikki mikä tulee tietoisen pohdinnan alaiseksi latistuu, vääristyy ja menettää omaperäisyytensä. Tietoinen pohdiskelu on itse asiassa haitallista itsetuntemuksellemme. Paradoksaalisesti tietoinen itsetutkiskelu ei Nietzschen mukaan johda tietoon minuudesta vaan kaikesta siitä mikä on ei minää. Tämän vuoksi tietoisuus ei ole ainoastaan Nietzschelle ainoastaan vaara vaan myös sairaus.

Tietoisuuden positiivisesta roolista sen verran, että sen avulla ihminen voi laittaa viettejä kuitenkin järjestykseen. Tietoisuuden avulla ihminen voi muotoilla itsestään taideteoksen, jolloin pitkäaikaisen harjoituksen avulla ihminen takonut itsestään hierarkkisen kokonaisuuden, jossa vietit on asetettu järjestykseen.

Jos ihminen on Nietzschen mukaan terve silloin kun hänellä on vankka minäkuva voimakkaiden viettien alistaessa heikompia ja heikompien viettien vaipuessa unholaan toimii sairaan ihmisen elimistö päinvastoin. Dekadentin ihmisen vaistojen ja viettien alueella vallitsee anarkia. Dekadentilla ihmisellä ei ole varmuutta minuudesta vaan tilalla on moninaisuus. Sairain ihminen on suorastaan ja aktuaalisesti skitsofreenikko.

Entäpä sitten Sokrates?

Nietzsche toteaa (EJ), että "Sokrateen dekadenssiin ei viittaa vain hänen vaistojensa tunnustettu autius ja anarkia: samaan suuntaan osoittaa myös hänelle ominainen ylenpalttinen logiikka ja okainen häijyys." Sokrateen hahmossa on siis ilmeisen dekadenssin lisäksi myös jotain muuta pahasti pielessä. Sokrateen ongelma dekadenssin ohella on samaistaa järki, hyve ja onnellisuus yhteen. Dekadentti Sokrates ei kuitenkaan muuta osaa, koska hän ei ymmärrä, että onnellisuuden kokemisen alkuperä piilee vahvistumisessa ja voiman kokemuksessa.

Sokrates toimii Nietzschelle Platonin ohella ensimmäisenä kristittynä. Sokrates ratkaisee vaistojen väliset ongelmat pakenemalla tietoisuuteen. Kysymys kääntyy taisteluun vaistoja vastaan. Järki vastaan vaistot. Askeettisen ideaalin syntymä. Rauhallinen ja kastroitu miesfilosofi istumassa kivellä ja leuka kyyristyneenä nyrkkiin painetun käden päällä. Ei enää dekadenssia vaan lääkärin vaistoista parantama tyhjyys. Järjen kukonkiekaisu johdattaa kulttuurin kohti kristillistä asketismia. Sokrates on älykäs ja viisas lääkäri, joka parantaa elämän riisumalla yksilön elämästä. Tosiasiassa lääkäri Sokrates tekee yksilöstä sairaan. Sokrateen viisas ihminen pyörii tyhjyydessä, kärsii masennuksesta ja ainoa lääkäri, joka tuon sairauden voi parantaa on kuolema.

Nietzschelle on olemassa kuitenkin myös toinen mahdollisuus. Nietzsche itse koki olevansa dekadentti, mutta samalla hän uskoi, että on olemassa myös uusi alku. Nietzschen maailmassa yksi on mahdoton ja tuo mahdoton on järjellisyys. Maailmassa ei ole mitään järkeä ja ihmisen tulisi ottaa vinkistä vaarin tai ylenpalttinen reflektio vie ihmisen inhoon ja itsemurhaan. Tämän vuoksi on opittava tanssimaan. Nietzschen tapa kirjoittaa on osa tätä tanssia. Zarathustra on täynnä välitansseja ja Nietzsche kirjoittaa tanssimalla. Ihmisen terveyteen kuuluu siis myös kaikenlainen järjettömyys ja vaistojen valloilleen päästäminen. Kysymys on kyvystä olla yhteydessä omiin tunteisiin ja vaistoihin. Ensimmäinen askel, minuuteen uudelleen tutustumisessa, on oppia tanssimaan. Toinen askel on oppia käsittelemään tunteita ja luomaan niistä hierarkia, sillä on myös halveksittavia viettejä. Nämä askeleet ovat Nietzschen tie minuuteen ja terveyteen. Voidaan ajatella, että tie ei ollut helppo Nietzschelle itsellekään ja sairaus vei miehen mukanaan. Samalla ne kuitenkin valaisevat mille pohjalle Nietzsche filosofiansa rakensi.

Liberaali vai konservatiivi?

2009-04-26T11:09:00.000-07:00

Ymmärtääksemme Nietzschen poliittista ajattelua on lähdettävä liikkeelle Jumalan kuolemasta. Jumala on kuollut ja me olemme hänet tappaneet, mutta mitä Jumalan kuolema tarkoittaa?

Jumalan kuolema on konstruktionistisen ajattelun lähtölaukaus. Jumala on kuollut eli maailma on sosiaalinen konstruktio. Jumalan kuoleman jälkeiseen konstruktionismiin kuuluu myös antifoundationalismi eli eräänlainen yhden sosiaalisen perustan jumalallisen olemassaolon kieltäminen, koska perusta (Jumala) kuoli. Tämän johdosta konstruktionismi ja postkonstruktionismi kulkevat käsi kädessä. Yhteiskunta on sosiaalinen konstruktio ja Jumalan kuoleman jälkeen voidaan luoda lukuisia erilaisia konstruktioita.

Nietzsche ottaa tehtäväkseen olla genealogi. Genealogi tutkii sosiaalisia konstruktioita tarkastelemalla niiden syntyhistoriaa. Palaamalla ilmiön alkuperään voi yksilö tarkastella millaiselle perustalle kulttuuri on rakennettu. Nietzsche arvottaa kulttuureja kuvaten niitä, joko ylhäisiksi tai alhaisiksi, yltäkylläisiksi ja elämänmyönteisiksi tai köyhiksi ja nihilistisiksi.

Erityisesti postmoderni vasemmisto, jolla on voimakkaita yhtymäkohtia postkonstruktionistiseen ajatteluun, lukee Nietzscheä genealogian kautta. Kulttuuri ja yhteiskunta on jään päälle rakennettu, jokseenkin hauras sosiaalinen konstruktio, jonka perustaa pitää vapauden nimessä ravistella tai kuten Nietzsche itse kuvaa Iloisessa Tieteessään: me olemme niitä, jotka rikkovat jäätä ja hauraita realiteettejä. Myös Zarathustra on skeptikko (AK), jota hieman vaivaa Nietzschen parjaama totuuden tahto.

Näin ollen Nietzsche vaikuttaa olevan ilmiselvä Uuden vasemmiston ikoni, Foucault'n ja Derridan ultraliberaali totuuksien ravistelija ja pilkkoja, vapauden puolestapuhuja.

Nietzsche paikantaa Jumalan kuolemaan kuitenkin vakavia ongelmia. Ultraliberaali ajattelu voi johtaa kuiluun tai kellaroloukkoon, joka sijaitsee aktuaalisen ja potentiaalisen välissä. Ultraliberaali yksilö voi Butlerin tapaan nojata kahteen keskeiseen teesiinsä. 1. Maailma on sosiaalinen konstruktio ja sen tähden luonnoton ja 2. koska ei ole olemassa mitään luonnollista, tulee kaikkia niitä pyrkimyksiä vastustaa, jotka väittävät olevansa luonnollisia.

Jos tämänkaltainen ajattelu viedään loppuun asti johtaa se elottomuuteen, jollaisiksi Nietzsche kuvaa Zarathustran viimeisiä ihmisiä. Viimeiset ihmiset ymmärtävät valinnoista johtuvan pahan. Kun potentioiden joukosta tehdään aktuaalisia valintoja on seurauksena, pluralistisessa maailmassa, välttämätöntä pahaa. Jos pahalta halutaan välttyä, joudutaan pidättäytymään päätöksistä ja elämään potentiaalisessa näkökulmien maailmassa.

Elääkseen ultraliberaalinkin on joustettava, joten hän tekee myös valintoja. Nuo valinnat ovat kuitenkin pohjimmiltaan aina reaktioita muiden tekemiin valintoihin. Ultraliberalisti ei omaa itsessään mitään päämäärää mihin hän pyrkisi, vaan hänen toimintansa perustuu toisten tekemiin valintoihin reagoiden. Reaktiivinen liberalisti on ensimmäisenä barrikaadeilla valittamassa jokaisesta päätöksestä, sillä hän ei voi sietää luonnolliseksi julistettuja päätöksiä, kuten aikaisemmin jo mainitsin.

Nietzschen ajattelun lähtökohta nojaa kuitenkin toiseen lähteeseen. Koska yhteiskunta on sosiaalinen konstruktio, sitä suuremmalla syyllä tarvitaan rakennusmestareita tai uusia filosofeja, jotka aktiivisella poliittisella toiminnalla luovat järjestyksen. Ihmiskunta on koe ja se etsii käskijöitä, johtajia, profeettoja ja poliittisia visionäärejä, jotka pystyvät luomaan järjestyksen pluralistiseen maailmaan. Järjestys on aina luonnoton ja se on perustettu hauraan jään päälle, mutta järjestyksen aikakaudet ovat hetkiä, joiden vuoksi maailmassa ylipäätään kannattaa elää.

Tähän väliin täytyy tarkastella naturalismin ja konstruktionismin jännitettä Nietzschen ajattelussa. Nietzscheä pidetään yleensä naturalistina. Kotimaisesta Nietzsche-tutkimuksesta esim. Juuso Rahkola esittää Nietzschen ajattelun nojaavan naturalistiseen lähteeseen gradussaan Tiedon alkuperästä - Nietzschen naturalistinen epistemologia. Tuon teoksen loppupuolella Rahkola ratkaisee konstruktionismin ja naturalismin jännitteen hauskasti yhdellä alaviitteellä käytännössä lisäten, että Nietzschen naturalistiseen visioon maailmasta kuuluu myös se, että maailma on sosiaalinen konstruktio. Näin naturalismin käsite ikään kuin imaisee kaiken sisäänsä eikä tarkoita enää mitään muuta kuin ateistista lähtökohtaa. Ihminen on kaiken mitta. Entäpä kuka määrittelee mitä on ihminen?

Puolittainen vastaus löytyy genealogin suusta. Genealogia on väline uudenlaisen järjestyksen aikaansaamiseksi, kristillisen ja nihilistisen järjestyksen tilalle, eikä postmoderni työkalu kaikkien perustojen pilkkomiseksi. Nietzschelle uuden järjestyksen perustana toimisi dionyysinen elämänmyönteisyys eikä kristillinen kielto. Nietzschen hahmotelmat jäivät kuitenkin puolitiehen eikä miehen visiot dionyysisestä tulevaisuudesta koskaan tulleet valmiiksi. Tässä suhteessa Nietzsche ei ollut kykenevä nousemaan omasta kellariloukostaan luomaan aktuaalista politiikkaa. Tätä kautta Nietzschen ansio ilveilijänä tai ensimmäisenä postmodernistina on ansaittu. Samalla siinä voi piillä salaisuus Nietzschen lopulliseen romahdukseen ja viimeisien kahdentoistavuoden apaattiseen mielisairauteen. Kykenemättömyys tehdä valintoja ja luoda omaa aktuaalista tulevaisuutta johtivat jo oman elämänkertansakin kirjoittaneen miehen sairasvuoteeseen loppuiäkseen.

Lopuksi yhteenveto naamakirjan tyyliin: Nietzsche otti liberaali vai konservatiivi kyselyn ja vastaukseksi tuli wannabe konservatiivi. Olet selvästi oikeistolainen puheen tasolla ja ihmettelet jopa miksi kerjäläiset vielä elävät. Lopuksi kuitenkin luhistut ajurin piiskaaman hevosen kaulaan, kun menet suojelemaan viatonta luontokappaletta. Sinulla on selvästi ongelmia omien perustavien arvojesi kanssa.

Ikuinen paluu ja determinismi

2009-04-23T10:14:00.000-07:00

Ikuinen paluu ja determinismi näyttävät äkkiseltään kuuluvan tiukasti yhteen. Elämä toistuu samanlaisena kerta toisensa jälkeen, joten elämän täytyy olla determinististä. Nietzsche kuitenkin usein kritisoi mekanistista ja deterministista ajattelua, joten miehen täytyi olla täynnä ristiriitoja?

Tosi asiassa ikuisella paluulla ja determinismillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Asiaa on helpointa lähestyä ajatuskokeen kautta. Kirjoittaessani tätä blogia olen tehnyt näin jo lukemattomia kertoja maailmankaikkeuden syntymän ja kuoleman seuratessa toisiaan samankaltaisesti. Näin makrotasolla elämä jatkaa vääjäämättömästi samoja uria kuin se on tehnyt aikaisemminkin. Mikrotasolla eli yksilönä voin kuitenkin tehdä valintoja, jotka eivät ole kausaalisesti determinoituja, sillä tekemäni teot tapahtuvat omasta vapaasta tahdostani. Tekojani ei determinoi mikään fysikaalinen lainalaisuus, mutta tekemäni toiminnot toistuvat omalla kohtalon määräämällä painollaan lukuisia kertoja. Elämä kiertää ikuista kehää.

Ajatuksessa ikuisesta paluusta on metafyysinen tai suorastaan teologinen ulottuvuus, joka viimeisimpien fyysikoiden arvioiden mukaan ei voi pitää paikkaansa. Se uskoiko Nietzsche todella ikuisen paluun mahdollisuuteen ei ole merkityksellistä. Ajatuksen mahdollisuus ajaa tehtävänsä osana Nietzschen missiota nihilismin kukistamiseksi.

Jos asiaa halutaan kuitenkin tarkastella lähemmin. Nietzsche tutkijoista esim. Nehamas esittää arvion, jonka mukaan Nietzsche luopuu ikuisen paluun kosmologisesta mallista Zarathustrassaan. Perusteluksi Nehamas esittää lähinnä sen, että Nietzsche nostaa ikuisen paluun toiseen kertaan esiin teoksen lopussa. Tässä toisessa osassa ikuinen paluu esitetään vertauksen kautta ja tuon vertauksen Nehamas tulkitsee Nietzschen tahtona luopua ikuisen paluun mahdollisuudesta.

Vertaukselle on helppo löytää kuitenkin muita perusteita. Vertauksessa ikuisen paluun käärme tukkii paimenen hengityksen ja paimen on tukehtua tuosta myrkystä. Ikuisen paluun musta käärme voidaan tulkita myös pohjattomana nihilismin ajatuksena, kuten esim. Deleuze tekee - ei mitään, sama elämän tyhjyys ja merkityksettömyys, ikuisesti.

Nietzschellä on mielenkiintoinen yhteys paimen Jeesukseen, johon hän voimakkaasti elämässään samaistuu. Maassa makaava paimen voidaan siis myös tulkita Nietzschen, Jeesuksen ja Zarathustran symbioosiksi siis Nietzscheksi itsekseen. Omalta kohdaltaan Nietzsche myöhemmin totesikin, että hänen äitinsä ja sisarensa ovat hänen pohjaton tai kamalin (abysmal) ajatuksensa, jotka tekevät ikuisesta paluusta siis hänen kohdalleen ikävän ajatuksen. Äidin ja sisaren nalkutusta ikuisesti, ei ollut miehen elämä helppo, mutta joka tapauksessa ikuisen paluun ajatuksella on mahdollisuus edes hetkellisesti murtautua äidin ja sisaren kontrolloivasta otteesta ja ilmaista myös oma tahto. Tahtominen vapauttaa paimenen nihilismin pannasta ja Nietzsche puree nihilismin käärmeen pään poikki. Tällaista tulkintaa tukee myös Nietzschen kommentti Jeesuksesta. Nietzsche toteaa, että jos Jeesus olisi elänyt tarpeeksi kauan hän olisi muuntanut kantaansa ja luopunut Dostojevskin kuvaamasta Idiotismista eli jonkinlaisesta hyväntahtoisesta typeryydestä.

Determinismistä ja vapaasta tahdosta täytyy tässä yhteydessä todeta vielä sen verran, että molemmat tavat jäsentää maailmaa ovat Nietzschelle ihmisen luomia illuusioita. Ei ole olemassa kuin tahto valtaan, joka on kaiken elämän perustassa. Tahto valtaan on kaiken elämän perustassa oleva voima, joka ohjaa pluralistista maailmankaikkeutta ympäri ja ympäri, ikuisessa elon kehässä. Mutta onko tahto valtaan determinististä? Ehkä on, ehkä ei. Fifty-sixty. Tahto valtaan lienee se kohtaloa ohjaava voima, jonka pelinappula myös ihminen on.

Tulossa...

2009-04-12T22:27:00.000-07:00

Determinismi ja ikuinen paluu
Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates
Välttämätön paha
Nietzsche ja Ojakankaan kukatahansisuus
Minuuden rakentuminen Nietzschellä

Locke, House, Krisse ja Nietzsche

2009-04-09T23:25:00.000-07:00

Maailmankaikkeuden laidalla olemaan tähti, jonka laidalla planeettamme pyöri. Tuolle planeetalle putkahti merkillisiä eläimiä, jotka keksivät tiedon. Nuo eläimet aikanaan kuolivat. Pian sen jälkeen tähtikin sammui ja oli niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Suurin piirtein näillä sanoilla Nietzsche kuvasi varhaisessa tekstissään modernin ihmisen asemaa maailmankaikkeuden pyörteissä. Ensimmäisen kerran todella ymmärrettynä tuo ajatus saanee ihmisessä aikaan ainakin jonkinlaisen tunteiden ryöpyn. Se vie perimmäisen kysymyksen äärelle elämän arvosta.

Myöhäisissä kirjoituksissaan Nietzsche ilmoittaa, että eurooppalainen kulttuuri on matkalla kohti vääjäämätöntä nihilististä kohtaloaan, kuten virran viemät vesimassat syöksyen kohti joen suuta. Nietzschelle nihilismillä on suora yhteys edellisessä blogitekstissäni kuvailemaan kristillisen yliminän maailmaan, jolloin nihiloimalla oman itsensä yksilö sai jumalallisen arvon, uskosta ihmisen ikuiseen arvoon.

Moderni ihminen teki kuitenkin katalan teon. Hänestä kasvoi skeptinen ja hän tappoi Jumalan, jonka tuli taata hänelle tuo ikuinen arvo. Nyt ihminen on hukassa. Ei ole olemassa Jumalaa, joka takaisi ihmiselle absoluuttisen arvon. Näin ihminen on ajautunut vieraalle ja oudolle saarelle kysymään tarkoitusta tai syytä olemassaololleen. Lost Locken tapaan hän ei voi kestää ajatusta maailmasta mielivaltaisen sattuman tuloksena. Vimmoissaan hän etsii Jumalaa ja merkkiä, jotka antaisivat hänen elämälleen merkityksen. Ihminen uskoo Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa.

Kosmologista arvokkuutta etsivä ihminen voi olla vaarallinen jumalallisine profetioineen, mutta maailmaan astuu samalla lääkäri. Lääkäri tietää pohjimmiltaan elämän olevan arvotonta ja on sen vuoksi masentunut ja kyyninen. Jos hän on vimmainen, hän kohdistaa vimmansa Lost Lockeja kohtaan, jotka etsivät maailmasta toivon murusia. Kaikki vähänkin järjelliset olennot tietävät, että toivoa ei ole. Jumala on kuollut, mutta hautajaiset tuntuvat kestävän ikuisesti. Housea ajaa eteenpäin eräänlainen kiihkoateismi, jolloin hän tahtoo kaikkien jakavan hänen pettymyksensä siitä tosiasiasta, että Jumala on kuollut.

Housen epätoivoisen masennuksen tunnistaneet tahtovat kulkea toista tietä. He ovat mieluummin näyttelijöitä maailman teatraalisella lavalla, kuin vaipuvat kyyniseen masennukseen. Näyttelijä tietää pohjimmiltaan kaiken muistuttavan lähinnä vitsiä, mutta siinä missä Houselle ei ole olemassa kuin huonoja vitsejä eikä hän enää osaa nauraa, täytyy näyttelijän elämä esteettisistä illuusioista, joiden välityksellä vitseihin tulee virtaa ja synkkämielisyys poistuu. Krissen elämä voi olla kitschiä, mutta postmoderni muutaman minuutin muisti luo kepeän tilan, jossa on helpompi hengittää.

Nietzschelle mikään näistä vaihtoehdoista ei ole toimiva. Locke voi yrittää etsiä merkkiä Jumalasta, mutta hänen järkensä toimii sitä vastaan. Locke on tuskainen ja ahdistunut. House voi teeskennellä kaiken olevan periaatteessa ihan hyvin, mutta tyhjyys kaivertaa hänen sisustaansa. Näyttelijän ongelma piirtyy Nietzschelle erityisen haastavana. Nietzsche kuitenkin ajattelee, että näyttelijän ongelmat paikantuvat erityisesti identiteettiin, päätöksentekoon ja päämääriin sitoutumiseen. Näyttelijän yksi keskeisimmistä tunteista on vieraantuneisuus. Hänellä ei ole perustaa, jonka varaan elämän voisi laskea, joten kaikesta tulee hetkellistä ja pinnallista. Samalla yhteiskunta ei voi nojata näyttelijöiden varaan, sillä näyttelijöitä ei elämän estetiikassa kiinnosta toimia "rakennusmestareina", joka tarkoittaa, että muiden tehtäväksi jää kaikki "likaiset" työt.

Nietzschelle kaikkia kolmea yllä muotoiltua ihmistyyppiä yhdistää heidän suhteensa nihilismiin. Kaikkia kolmea ihmistyyppiä kaihertaa kysymys elämän arvosta - omasta arvosta. Elämä on vain tarkoituksetonta sattumaa ja ihmisen pitäisi vielä keksiä mitä elämällään tekisi. Nihilismi lyö vasten modernin ihmisen kasvoja, sillä pohjimmiltaan hän tietää kaiken olevan arvotonta.

Nietzsche etsii vastausta kysymykseen elämän arvosta eräällä tapaa affirmoimalla uudenlaisen kosmologisen näkökulman. Näkökulman mukaan elämä kiertää kehää, jolloin maailmankaikkeus toistuu samanlaisina sykleinä kerta toisensa jälkeen. Tämä tarkoittaa, että elämä, sellaisena kuin se tapahtuu, on jo tapahtunut aikaisemmin lukemattomia kertoja ja tulee edelleen tapahtumaan lukemattomia kertoja. Ihminen seisoo olemisen portilla ja jokainen hetki on ikuisuus.

Tämä oppi ikuisesta paluusta saa Nietzschen mukaan aikaan ajattelun muutoksen kosmologisesta näkökulmasta naturalistiseen. Kaikella elämällä on suurta merkitystä maan päällä eläville ihmisille, sillä ihminen on alati kosketuksissa ikuisuuteen eli absoluuttiin. Jokainen ihminen omaa itsessään absoluuttisen arvon tässä ja nyt. Hänen tarvitsee vain ottaa elämästä kaikki irti löytämällä oma itsenäinen tahto kristillisen ja askeettisen yliminän alta. Nietzschelle päämäärän asettaminen ja tahtominen vapauttaa ihmisen pois tyhjyyden kehältä. Kosmologinen näkökulma on hyödytön. On parempi keskittyä maanpäälliseen elämään.

Nietzsche ja psykoanalyysi

2009-04-03T21:29:00.000-07:00

Tämä blogi käsittelee Nietzschen ajattelua suhteessa psykoanalyysin keskeiseen lähtökohtaan, jossa analyytikko liittoutuu minän puolelle liian voimakasta yliminää vastaan yrittäessään "helpottaa" analysandin elämää.

Tarina on useimmille tuttu. Viiksekkäästä filosofista kaivautui ajan myötä ulos voimakas kristinuskon vastustaja ja kristillisen maailman vihollinen. Hän julistautui lopulta antikristukseksi ja naulasi omat uudet seitsemän käskyänsä kristillistä ajattelua vastaan oman julistuksensa mukaisesti vuoden yksi ensimmäisenä päivänä eli syyskuun 30.1888 väärää ajanlaskua. Mistä oli kyse?

Nietzschelle ihminen on ristiriitainen olento. Meissä on jokaisessa monta "minää". Ihmisellä on noiden monien minien alla dionyysinen itse, joka tuottaa nuo monet minät. Ihmisellä on myös yliminä, jota edustaa erikonteksteissa muun muassa lauma, kääpiö tai kristinusko. Yliminä tai laumamoraali piirtää rajoja ja ylipäätään rajoittaa minän ja itsen toimintaa. Yliminän tehtävänä on huolehtia, että ihminen toimii järkevästi ja moraalisesti.

Esimerkkejä arkielämästä on liiankin helppo keksiä, mutta selvennyksen vuoksi voidaan ajatella esimerkiksi pientä lasta, joka lyö toista lasta, koska tuo "toinen" ei suostu leikkimään yhdessä hänen kanssaan. Äiti kiirehtii oitis paikalle ja toruu, ettei niin saa tehdä. Äiti on nyt ottanut yliminän roolin ja kulttuurisena instituutiona roolin on ottanut länsimaissa kristinusko.

Miksi Nietzsche taistelee tuota sisäistettyä sanomaa vastaan?

Nietzschelle kristinusko tuottaa liian voimakkaan yliminän. Nietzschelle kristillinen ajattelu perustuu lähtökohtaan, jossa maailma parannetaan tekemällä yksilö sairaaksi. Maailman parantaminen johtaa siten askeettiseen ideaaliin. Itse, minä ja elämä ylipäätään ovat syyllisiä, kuten perisynti opettaa ja koska ne ovat syyllisiä niiden tulee kärsiä. Kieltämällä itsen, minän tai elämän kristitty parantaa maailman ja tuo sitä kautta sovituksen. Nietzschelle tämä tarina on liian tuttu ja sille kasvot antoi jo Schopenhauer omassa nihilistisessä filosofiassaan.

Pysytään kuitenkin minuuden rakentamisessa. Nietzschelle kristillinen kulttuuri on liittoutunut yliminän kanssa. Nietzsche ei tahdo kuitenkaan lääkäriä, joka repii hampaat suusta, jottei niitä enää särkisi. Kristillinen yliminä on siis eräänlaista hätävarjelun liiottelua. Nietzschelle kristillinen kulttuuri pelaa ikään kuin varman päälle, jottei mitään harkitsematonta pahaa pääsisi tapahtumaan. Liittoutumalla yliminän kanssa kristillinen kulttuuri tahtoo tehdä säyseitä laumaeläimiä, jotka ovat onnistuneet tekemään omasta dionyysisestä itsestään rikollisen ja teljenneet sen sille kuuluvaan vankilaan.

Maailma parannetaan tekemällä yksilö sairaaksi. Näin ollen kaikki keinot, joiden tarkoituksena on ollut tehdä ihmiskunnasta moraalinen, ovat olleet pohjimmiltaan epämoraalisia. Yhteisön ja yksilön välillä on ristiriita ja Nietzschen on valittava puolensa. Antikristus valitsee yksilön ja tahtoo vapauttaa maailman perisynnistä. Nietzsche tahtoo tehdä liiton dionyysisten voimien kanssa.

Voiko Nietzschen mukaan yksilö siis tehdä mitä hän tahtoo?

Nietzschelle on olemassa myös positiivinen ja "luonnollinen" tapa helpottaa, ei kuitenkaan ratkaista, yksilön ja yhteisön ristiriitaa. Helpotus saa päälleen käsitteen tahto valtaan. Kristillinen maailma tahtoo tehdä ihmisistä heikkotahtoisia ja ratkaisee siten perimmäisen ristiriidan. Nietzschen tavoitteena on tuottaa vahvatahtoisia ihmisiä. Tahdolla valtaan on kyky muokata ihmisen moninaisista minuuksista eheä kokonaisuus - arkkitehtoninen taideteos. Tällöin viettejä ei yritetä väkivaltaisesti tukahduttaa, vaan ne sublimoidaan palvelemaan osana järjestettyä hierarkiaa.

Tahto valtaan on Nietzschelle luonnon tapa kertoa ja kirjoittaa asiat parhain päin. Tahto valtaan toimii unohduksen kautta. Ihminen yksinkertaisesti unohtaa ja sulkee silmänsä niiltä vieteiltä ja päämääriltä, jotka jäävät yhdistävän päämäärän varjoon. Nietzscheltä puuttuu enää tuo yhdistävä päämäärä. Sitä hän etsii läpi elämänsä ja joutuu lopulta pettymään, kun Ecce Homo eli oma elämänkertakin tulee kirjoitetuksi. Ihminen ja ihmiset yhdessä tarvitsisivat profeetallisen päämäärän, jotta yksilön ja yhteisön välinen ristiriita helpottaisi. Profeetoiksi Nietzsche kutsuu Zarathustraa ja Zarathustran yli-ihmisiä.

Summa summarum. Yksilön ja yhteisön välinen jännite ei ratkea Nietzschen mukaan oman tahdon kuolettamisella. On myös hyvä kysyä ratkaiseeko ongelmaa myöskään Nietzsche. Tahdon sublimaatio, hierarkian luominen ja yhdistävän päämäärän löytäminen pluralistisessa maailmassa merkitsevät ensin yksilön tasolla vaaraa luoda liian voimakas yliminä, joka kieltää ja tukahduttaa ne vietit, jotka eivät oikein millään mahdu eheään kokonaisuuteen. Toiseksi yksilön toivoma yhdistävä päämäärä voi päätyä umpikujaan, kun maali tulee saavutettua. Voi miettiä vaikkapa huippu-urheilijoita, jotka urheilu-uran päätteeksi ovat usein suurissa vaikeuksissa sen kanssa mitä loppuelämällään tekisivät. Kolmanneksi yhteisön tasolla yhdistävän päämäärän löytäminen voi saada pelottavia kaikuja, sillä eheys merkitsee aina puhdistamista ja sublimaatiota, jolloin päämäärän ulkopuolinen ero kitketään pois usein hyvin julmalla tavalla.

Voidaan siis kysyä ratkeaako tai edes helpottaako yhteisön ja yksilön välinen ristiriita Nietzschen pohdinnoissa, ei sillä, että siihen olisi ratkaisua. Nietzsche on kuitenkin henkilö, joka valitsi puolensa asettumalla itsen puolelle, yliminää vastaan. Ennen kaikkea tämä kertoo ankarasta filosofista itsestään, joka eli hyvin kontrolloidun elämän ja purki ahdistustaan ensisijaisesti kirjeissään, muistiinpanoissaan ja kirjoissaan.