Elämä ja ennakkoluulo

”Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.”

Yllä oleva wikipediasta napattu sitaatti on hyvä lähtökohta, kun tarkastellaan Nietzschen näkemystä ennakkoluulosta ja elämästä. Esitetään yksinkertainen kysymys: kuinka arvokasta on kulta? Nopeimmat säntäävät tietysti heti katsomaan googlesta, että siinähän se keikkuu alle tuhannen euron paikkeilla Troy unssia kohden. Tämä ei kuitenkaan kelpaa vastaukseksi peräänantamattomalle kysyjällemme, koska olettaa sopii, että kullan arvo on vain ihmisten keskinäisten sopimusten summa ja sikäli mielivaltainen. Ihmiset voisivat yhtä hyvin ajatella, ettei mokomalla kivenpalalla ole arvoa laisinkaan. Kullan arvo on siis vain sosiaalinen konstruktio, eikä sillä ole näyttäisi olevan muuta perustaa.

Meillä on kuitenkin edelleen ongelma ennakkoluulojen kanssa. Voimme mennä kultakaivokseen, Mainen osavaltiossa sijaitsevaan Fort Knoxiin tai läheisimpään kultasepän liikkeeseen tutustumaan kohteeseen. Seuraavaksi voimme yrittää mitätöidä muualta saadut tiedot sekä omat käsitykset ja arvostukset kohteesta, jolloin omat fiilikset kimaltavasta kivenpalasta eivät luo arvoa, eivätkä myöskään googlen kurssikäyrät kerro enää meille mitään. Viimeistään tässä vaiheessa ongelma tuntuu räjähtävän käsiin. Käsityksemme ei toki ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta meiltä katoaa samaan aikaan sekä todellisuus, että käsitys, joka voisi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Näin ollen vältymme tekemästä perusteettomasti torjuvan tai tuomitsevan arvion kohteesta ainoastaan pitäytymällä arvioimasta kohdetta ollenkaan. Samaan aikaan kun todellisuus katoaa jalkojemme alta, ymmärrämme, että pyrkimys elämään ilman ennakkoluuloja on pyrkimystä olemattomuuteen, nihilismiin.

Tätä olemattomuuden tilaa voitaneen kutsua filosofiassa Arkhimedeen pisteen puuttumiseksi, kielen viittaavuuden ongelmaksi, antifoundationalismiksi, jumalan kuolemaksi, postmodernismin multihuipentumaksi tai vaikkapa filosofian lopuksi. Nietzschelle se on vain kuudes askel Platonin ideainmaailman viritelmistä, jotka ovat jaksaneet kantaa länsimaista filosofiaa vuosisatoja ja jopa vuosituhansia aina Nietzscheen saakka. Tällä lyhyellä päättelyllä länsimainen filosofia ja koko sivistykseen ja edistykseen uskova maailma paljastuu Nietzschelle lähinnä aivopieruksi. Tuo aivopieru ei ole ainoastaan puhdasta idiotismia, siihen sisältyy myös vaaroja. Yritys voittaa kaikki ennakkoluulot ja perustaa arvojen maailma rationaalisen ajattelun varaan ovat tuomittuja epäonnistumaan tai onnistuessaan maalina on elämän olemattomuus.

Samaan aikaan kun kantit ja wittgensteinit nuolevat haavojaan, Zarathustra hyppii niityllä ympyrää kuin pikkupoika ja hokee hokemistaan: elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo. Sillä hetkellä rakkaus tulvii Zarathustran sisuksiin ja hän ymmärtää vielä enemmän. Jos elämä on kerran ennakkoluulo, täytyy olla olemassa elämää luova voima, joka ennakkoluulot synnyttää. Tuolle voimalle hän antaa nimen tahto valtaan. Nietzsche löytää siis tahdon valtaan kaikesta elämästä vasta sen jälkeen kun hän on katsonut olemattomuuden syvyyteen. Zarathustra on näin ollen Nietzschelle ensimmäisen uuden ajan filosofin karikatyyri, joka ymmärtää rakentaa elämän itsepetoksen varaan. Perustaa ei ole, joten elämä koostuu ennakkoluuloista.

Siinä missä tahto valtaan edustaa elämää, ennakkoluulojen ollessa elämän ehto, äärimmilleen viety tahto totuuteen on pyrkimystä olemattomuuteen ja tyhjyyteen. Tahto totuuteen on siis kuolemaa kohti olemista ja sitä edustaa tieteoreettinen nihilismi. Siinä missä emotionaalinen – millään ei ole mitään väliä – nihilismi on pikemminkin seurausta elämässä koetuista pettymyksistä ja voimattomuuden kokemuksista. Tietoteoreettinen nihilismi on seurausta loppuun asti viedystä rationaalisuudesta ja sitä seuraavasta ympäröivästä tyhjyydestä.

Nietzschen iloinen tiede ja iloinen viisaus syntyvät tyhjyyden ympäröinnin hetkellä. Nietzschelle kokemus tyhjyydestä on samalla kaiken psykologisen ymmärryksen juuressa. Se voima, joka ihmistä pidättää tässä kokoon kurotussa maailmassa, piirtää ymmärryksellemme rajat, jotka palvelevat elämää. Nietzschen iloinen viisaus paljastaa äärimmäisen rationaalisuuden idiotismin ja julistaa, että tyhmyys, subjektiivisuus, perspektiivisyys ja ylipäätään rajojen piirtäminen ovat yhtä lailla elämän ehtoja.

Tässä kohtaa Nietzsche astuu vielä askeleen pidemmälle. Nietzsche päättelee psykologisten havaintojensa pohjalta, että molempiin suuntiin kulkeva liike on itse asiassa yhden voiman aikaansaama. Tahto valtaan on sekä totuuden tahdon eli nihilismiin pyrkimisen että muotoja ja perspektiivejä luovan tahdon valtaan taustalla. Tällä liikkeellä Nietzschen emotionaalinen ja rationaalinen nihilismi lyövät kättä. Pyrkimys kohti tietoteoreettista nihilismiä nojaa viime kädessä tunteisiin. Jokin totuuden tahtojan kellarissa huutaa, ettei elämä voi perustua ennakkoluuloilelle, sillä niiden seurauksena syntyy vääryyksiä. Samalla tieteoreettinen nihilismi näyttäytyy tunneperäisen olennon köyhtyneenä elämänilmauksena.

Ihminen on siis Nietzschelle viime kädessä tunneperäinen olento ja sen seurauksena tahdon valtaan välikappale. Koska perspektiivinen tapamme jäsentää maailmaa on elämän ehto, on pikemminkin palvottava sitä liikettä, joka luo ja tukee elämää, kuin sen vastaliikettä, joka purkaa ja rikkoo perspektiivejä. Nietzschen psykologiset havainnot johtavat lopulta päätelmään, jonka mukaan hyvää on se mikä edistää elämää ja huonoa on se mikä vie kohti nihilismiä eli kuolemaa. Näistä ensimmäistä ilmentää elämän yltäkylläisyys ja myönteisyys, jolloin maailmassa hyväksytään erilaisista perspektiiveistä johtuva äärimmäinen traagisuus ja kärsimys. Jälkimmäistä ilmentää puolestaan elämän köyhyys, puute ja voimattomuus omiin rajoihin ja omaan perspektiiviin.

Psykologisesta näkökulmasta tahto valtaan voi ilmentää siis tervettä tai sairasta elämää. Tämä Nietzschen arvottava elementti asettaa vastakohdikseen elämän ja kuoleman. Ihmisen vaihtoehtoina ovat siis väärässäoleminen ja ei mitään mieltä -oleminen. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Nietzsche valitsee väärässäolemisen. Samalla se tarkoittaa, että maailmasta tulee traaginen, sillä jokaisen ollessa väärässä ja vielä eri mieltä asioista, päädytään tilanteisiin, joissa väistämättä syntyy konflikteja. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Kamppailevat ja kiistelevät osapuolet eivät ainoastaan muodosta vastinpareja, vaan jakavat myös oikeutta toisilleen. Samalla elämä testaa, kenen väärässä olijan mieli valtaa pelikentän ja tunnustetaan yhteiseksi laiksi ja muodoksi. Kävi miten tahansa, yksi elämänmuoto elää aina toisten elämänmuotojen kustannuksella ja tämä ero elää myös jokaisen yksilön sisällä.

Nietzschelle traagisuus juontuu siitä, että yksi on monta. Elämä pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, lokeroita, leimoja, arvoarvostelmia ja ylipäätään kieltä. Siinä missä kieli luo erillisiä subjekteja ja objekteja, todellisuus on moninaisuuden kudelma ja liikkuva virta, jonka keskelle ihminen on heitetty. Ihminen on siis osa tahdon valtaan kuljettamaa dionyysista elämänvirtaa, jossa muoto ja kieli luovat todellisuutta siis vääryyttä. Yrityksemme käsitteellistää ja ottaa elämänvirta haltuun ovat siis lopulta aina tuomittuja epäonnistumaan. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu myös itseään dionyysiseksi pessimistiksi. Maailma on ihmisymmärryksen saavuttamattomissa.

Traagisesta elämänvirrasta Nietzsche paikantaa kaksi moraalioppia. Näistä terveyttä ja elämänmyönteisyyttä edustaa herramoraali. Herraihmisessä dionyysinen tahdon valtaan ohjaama elämänvirta on vahvimmillaan. Tahto valtaan siis muovaa voimakkaan herran, joka omasta perspektiivistään käsin aloittaa maailman luomisen luomalla käsitteitä. Siinä missä filosofia loppuu tyhjyyden portille ja jumalan kuolemaan, uusien filosofien tehtävänä onkin luoda käsitteitä (vrt. Deleuze Haastatteluja 2005, 74). Käsitteiden avulla maailma otetaan haltuun ja erotellaan tärkeät asiat ja esineet, turhista ja tarpeettomista. Herrat siis vastaavat elämän asettamaan testiin ja luovat maailmaa omasta dionyysisestä rikkaudesta. Voimattomat, alhaiset ja sairaat orjat ovat puolestaan Nietzschelle olentoja, joiden luova kyky rajoittuu ainoastaan vastavaikutukseen. Orja edustaa siis eroa, joka jää jäljelle kun herra asettaa muotoja, pintoja ja arvoja maailmaan. Orja on radikaali toiseus, joka vastustaa ja pakenee herran muodostamaa eheyttä.

Nietzschelle orjamoraali on huonoa ja alhaista sen tähden, että Nietzsche tulkitsee sen perimmäiseksi tahdoksi valtaan tien kohti nihilismiä. Nietzschen logiikalla voimaton ymmärtää herraansa paremmin elämään liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja tuon opin seurauksena hän alkaa vastustaa ja halveksua vääryyttä rakentavaa herraansa. Orjan luova teko on siis luomisen negaatioon pyrkiminen eli tie kohti ei mitään. Orjamoraalin päätepiste ovat viimeiset ihmiset, jotka odottavat vain elämän päättymistä, eivätkä halua syyllistyä riistäjiensä eli maailmaa luovien herrojen vääryyspeliin. On huomattava, että Nietzschelle orja tai vallitsevan muodon alapuolella elävä edustaja ei välttämättä edusta orjamoraalia. Uuden muodon luovat yli-ihmiset ovat pikemminkin juuri kovimmissa keitoksissa keitettyjä orjia, jotka sorron ja vääryyden ikeestä luovat oman tahtonsa ja visionsa voimasta uuden vääryyden ja nousevat herrojen paikalle. Herra- ja orjamoraali ovatkin siis abstraktioita, joissa herramoraali edustaa elämää ja orjamoraali kuolemaa.

Näille moraaleille Nietzsche valitsee omat vähemmän abstraktit vastineensa, joista herramoraalia ja elämää edustavat dionyysiset yli-ihmishahmot ja kuolemaa edustavat Sokrateen ja ristiinnaulitun hahmot. Näistä yli-ihmiset edustavat luomisvoimaa. Sokrates puolestaan edustaa äärimmäisen rationaalisuuden umpikujaa eli tietoteoreettista nihilismiä ja ristiinnaulittu heikoksi tulemisen emotionaalista nihilismiä. Sokratesta ja ristiinnaulittua yhdistää kokonaisuudessaan ajatus, että vääryyttä ei saa tapahtua. Nietzschelle tämä on mahdotonta maailmassa, joka perustuu aina enemmän tai vähemmän vääryydelle. Koska vaihtoehdoiksi jäävät elämää edustavat yli-ihmiset ja kuolemaa edustava Kristus, on valittava vääryys ja yli-ihmiset.