Rakkauden jana, jatkoa

Olen yrittänyt blogissani korostaa, että (poliittisessa)filosofiassa ja elämässä ylipäätään on useimmiten kyse painotuksista. Usein käy niin, että osapuolet saattavat olla oikeasti tarkasteltavasta asiasta samaa mieltä, mutta eivät tiedä tätä, koska he eivät jaa ääneenlausumattomia lähtöoletuksia. Sijoitin Nietzschen aikaisemmin politiikan siniseen kulmaukseen ja mainitsin perusteluina muun muassa Nietzschen ääneen lausuman lähtöoletuksen eli elämän ontologisen perustan tahdon valtaan. Kun ontologiasta siirrytään Nietzschen tekstien psykologiseen tarkasteluun, on Nietzschen ajattelulle paikannettavissa myös muita lähtöoletuksia.

On lähdettävä liikkeelle kristinuskosta. Kristillisen ajattelun perustana on, että jokainen yksilö on pohjimmiltaan syntinen, siis itsekäs. Kristillisyydessä ihminen on siis perustaltaan itsekäs ja tuota itsekkyyttä vastaan tarvitaan kulttuurisia mekanismeja, jotta yksilöt ottaisivat myös muut paremmin huomioon, eivätkä ajattelisi vain omaa etuaan. Lähtökohta on ennen kaikkea peliteoreettinen, mikä tarkoittaa, että yhteistyöllä muurahaisetkin rakentavat komeimmat kekonsa. Kristillinen ajattelu ja kapitalismi kulkevat kauniisti käsi kädessä kohti suurempia ja kauniimpia kekoja, kun vain itsekkyys saadaan pidettyä kurissa. Motto: Jos vain ihmiset ottaisivat paremmin toiset ihmiset huomioon, maailma olisi parempi paikka elää.

Entäpä Nietzschen lähtökohdat? Nietzsche syntyi pappissukuun. Hänen isänsä oli pappi, joka oli naimisissa pastorin tyttären kanssa. Suvussa oli molemmilta puolilta luterilaisia pappeja monessa sukupolvessa. Nuoren Friedrichin odotettiin menevän kirkon palvelukseen, mutta kyllästyminen teologian opintoihin tapahtui vuodessa. Nietzsche oli ollut suhteellisen harras uskovainen, mutta opiskeltuaan vain hetken aikaa, hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin.

Nietzschestä ei siis tullut pappia. Perinteet eivät saaneet Nietzscheä taipumaan sellaisen asian taakse, johon hän ei enää kokenut voivansa uskoa. Nietzsche lähti etsimään Totuutta filologian parista, joka johdatti hänet Bonnin kautta Leipzigiin. Leipzigissa nuori filologi tutustui Arthur Schopenhauerin teokseen Die Welt als Wille und Vorstellung (1818). Schopenhauerin nihilistinen filosofia (”Pessimismi on nihilismin esimuoto” (WzurM §9)) teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen.

On perusteltua jäsentää nämä kaksi tekijää Nietzschen elämän keskeisiksi tapahtumiksi. Ensinnäkin koko Nietzschen arvomaailma ja kasvatus veivät häntä kohti pastorin virkaa. Tuon päämäärän mahdottomuus ja toteutumattomuus on varmasti synnyttänyt voimakkaan arvotyhjiön nuoren Friedrichin maailmaan. Nietzsche joutui nuorena miehenä tilanteeseen, jossa hänen oli kyettävä löytämään oma polkunsa maailmassa, kaukana suvustaan ja sen ohjauksesta. Samalla suvun perinne velvoitti Nietzscheä ryhtymään papiksi ja näin oli tukahduttaa nuorukaisen, joka löysi itsestään piirteitä, jotka eivät mahtuneet valmiiksi valettuun muottiin.

Tähän arvomaailman romahdukseen ja tyhjiöön Nietzsche löysi lohtua Schopenhauerin eksistentiaalisesti painottuneesta filosofiasta. Tämän toisen keskeisen tapahtuman johdosta Nietzsche tunsi löytäneensä kutsumuksensa ja filologian työtkään eivät enää maistuneet. Schopenhauer kuitenkin vain syvensi Nietzschen kokemaa arvotyhjiötä. Schopenhauer ei millään tavoin ollut ratkaisu Nietzschen eksistentiaaliseen kriisiin. Teoksessaan Moraalin alkuperästä (osa 1 §5) Nietzsche toteaakin suhteestaan ”suureen opettajaansa”, että hänen oli selvitettävä välinsä Schopenhauerin kanssa ja tämä tapahtui ainoastaan tutkimalla itse moraalin arvoa. Moraalista Nietzsche löysi syntipukin omaan eksistentiaaliseen tilaansa, joka lopulta olisi johtanut elämän kieltämiseen ellei Nietzsche olisi hyökännyt tuota kieltoa vastaan, (nihilististä) moraalia vastaan. Näin ollen voitaneen todeta, että Nietzschen filosofia on yhden miehen henkilökohtaista taistelua nihilismiä ja sen kristillistä liittolaista vastaan.

Yritän siis tällä pitkähköllä psykologisoinnilla perustella, että Nietzschen lähtökohta rakkauden janan tarkasteluun on äärimmäisen vasemmalta käsin. Nietzschen filosofiassa yksilöt ovat kristillisen maailmankuvan orjuuttamia ja äärimmäisen vasemmistolaisuuden kyllästämiä. Nietzschen lähtökohtana on, että yksilöt kasvatetaan ja on kasvatettu on tiileiksi muuriin ja kilteiksi muurahaisiksi suuren keon valmistukseen, jolloin laumaan sopeutumattomilta purraan pää poikki, jotta yhteinen hyvä palaa muistiin (vrt. MA). Kuten Zarathustra valistaa (korkeimpia) ihmisiä: ”Älkää olko hyveisiä yli voimienne!" Nietzsche valistaa: "Liiallinen toisten huomioiminen tappaa itseyden ja siitä seuraa myös pahoinvointia. Rakastakaa siis ensin itseänne ja sitten kykenetta rakastamaan myös toisianne!" Motto: "Jos vain ihmiset oppisivat rakastamaan itseään, maailma olisi parempi paikka elää!"

Vaikka bloggaus uhkaa venyä, mieli tekee vielä lainata "ainoata psykologia, jolta [Nietzschelläkin] on ollut jotain opittavaa" (EH). Dostojevski vertaa Karamazovin Veljeksissä psykologiaa keppiin, "jossa on kaksi päätä". Psykologisoinnin ongelmana on, että "sen pohjalta voi tehdä millaisia päätelmiä hyvänsä" (s.1033, Karisto,HML, 1993). Yhtäältä voi löytää myös viitteitä Nietzschen ajattelunvapaudesta jo nuoruusvuosilta ”tiesin jo naurettavan varhain, seitsemän vuoden ikäisenä, etteivät ihmisten lausumat sanat tulisi koskaan liikuttamaan minua” (EH §10 59). Tällöin arvotyhjiöpuhe, nihilismin vastustaminen ja kristillisyyteen liittyvät probleemat ovat tyhjiä yrityksiä selittää Nietzschen monimutkaista ja monivaiheista ajattelun kehittymistä. Näin ollen motiivit ja Nietzschen filosofian psykologiset lähtökohdat jäävät ikuisiksi ajoiksi pimentoon, kuten ne jäävät usein yksilöiltä itseltäänkin.

Siinä missä Dostojevskin kritiikki koskee blogin pitäjää, se koskee myös ennen kaikkea Nietzscheä. Nietzschelle psykologia on tie perusongelmiin (HP §23 27). Nietzschen mukaan maailmamme on niin vasemmistolaisuuden kyllästämää, että koko psykologiamme eli tapamme jäsentää maailmaa makaa alhaisella kristillisten lauma-vaistojen ohjaamalla pohjalla, jota siivittää kauna, huono omatunto, askeettisuus ja koston henki. Nietzschelle hänen aikalaiset ihmiset olivat dekadenttisuuden kyllästämiä ja dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (TW osa 7 170) eli Nietzschelle täydellistä epäitsekkyyttä.

Nietzschen maailmassa itsettömät muurahaiset kulkevat kohti nihilismiä ja syynä on kristillinen kehoitus rakastaa lähimmäistä niinkuin itseäsi (Luuk. 10:27; Room. 13:8 – 10) ja “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” (Luuk. 6:31). Nietzschelle tuo rakkauden laki määrää valtavan vaateen ja sen toteuttaminen käy lopulta liian raskaaksi. Nietzschelle kristillisen rakkauden lakia noudattavat ihmiset ovat itsettömiä dekadentteja, jotka nuoren Lutherin tavoin piiskaavat itsekkyyttä itsestään pois ja täten saavat lopulta paljon pahaa aikaan kun eivät sitten kuitenkaan jaksa kantaa huonoa oloansa. Ulkopuolinen tarkkailija voikin sitten tänä päivänä todeta, että Nietzsche oli poliittisessa filosofiassaan mies, joka ratsasti peitsi tanassa tuulimyllyjä vastaan. Jos jotain opittavaa on, niin ainakin se, että liika on liikaa. Elämässä on usein kyse painotuksista, yhteisymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan yhteiset lähtöoletukset ja yhteisten lähtöoletusten rakentaminen ja löytäminen on vaikeaa ja haasteellista, sillä ne ovat näkymättömiä usein yksilöille itselleenkin.