Nietzsche ja anarkismi

”Jokainen moraali, laisser aller’n vastakohtana, on tyranniutta ’luontoa’, myös ’järkeä’ kohtaan: mutta tämä ei vielä ole mikään siihen kohdistuva vastaväite, ellei jo taas säädetä jostakin moraalista käsin, että kaikenlainen tyrannius ja järjettömyys on kiellettyä. Jokaisen moraalin olennainen puoli on siinä, että se on pitkällistä pakkoa.” (HP §188.)

Yksinkertaistettuna, Nietzschen maailma koostuu muovailuvahasta. Muovailuvahalla on tiettyjä ominaisuuksia, joiden mukaan siitä voidaan muotoilla erinäisiä asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita. Muovailuvahasta on muovailtu näppäimistö, jolla kirjoitan, ajatukset, jotka piirtyvät kuvaruudulle ja lukija, joka tekstiäni silmäilee. Koko maailma on siis pohjimmiltaan muodotonta massaa, energiaa ja atomeja.

Muovailuvahalla ei ole ’luontoa’ tai luonnollista muotoa, johon se tulisi muotoilla. Muovailuvahasta onkin muotoiltu meriä, mantuja, hirmuliskoja ja vesihiisejä, vailla sen kummempaa lopullista päämäärää. Ne ovat vain asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita, jotka muovailuvahasta ovat muodostuneet.

Nietzschen mukaan muovailuvahalla ei ole mitään jumalallista muovailijaa ellei sitten muovailuvahan sisäistä tahtoa valtaan ymmärretä jumalalliseksi. Joka tapauksessa tuo tahto valtaan ei ole missään määrin ’järjellinen’ tai siinä ei ole ’järkeä’, vaan se virtaa plastisena massana, kuten vesi tällä hetkellä Helsingin Itäväylällä (hs.fi, 15.1.2011). Plastisuus muistuttaa meitä vaistosta, sillä elämä ryöpsähtelee vaistonvarassa kohti uusia asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita.

Tahdolla valtaan on kuitenkin moraalinen imperatiivi. Tuo moraalinen imperatiivi on pakko. Jotta saamme ihastella vesihiisiä, on muovailuvahaa pakotettu yhteen suuntaan jo hyvin pitkän aikaa. Tuo pakko perustuu tietysti mielivaltaan, mutta olennaisinta on, että muovailuvaha on totellut mielivaltaista tahtoa valtaan. Näin ovat syntyneet kaikki asiat, esineet, ilmiöt tai valtiot, mitä voimme ihastella ja ihmetellä.

Tahto valtaan astuu moraalin alueelle siksi, että samalla kun muovailuvahasta on muotoutunut vesihiisi, jotain muuta on jäänyt muotoutumatta sen sijaan. Meillä ei ole esimerkiksi mielikuvituksekkaita herhanttiaista tai kolmemetristä ilnitskijäistä. Me emme voi myöskään enää syödä ruohoa niityllä dinosaurusten kanssa. Julma tahto valtaan suorastaan, moraalin kielellä, murhasi dinosaurukset ja abortoi ilnitskijäiset.

Nietzschen mukaan hänen aikainen ihmisolentoja ohjaava moraali oli laumaeläinmoraalia, joka ilmentää myötäkärsimyksessään heikkoutta ja rappiota. Tällä Nietzsche tarkoittaa, että ihminen rapistuu, heikentyy ja degeneroituu, jolloin kenties viimeisten ihmisten tilalle tulee sitten ilnitskijäinen. Degeneraatiota Nietzschen mukaan edisti myös sen aikainen kristillinen valtio, jota Nietzsche parjaa useaan otteeseen (anarkisteille tärkein Z, Uudesta epäjumalasta). Parjatessaan kylmistä hirviöistä kylmintä hirviötä eli valtiota, Nietzschen kritiikki osuu kuitenkin ainoastaan luovuuteen kykenemättömiin moderneihin kristtyihin.

Nietzschen mukaan anarkistihurtilla (HP §202) on kylläkin jossain määrin yhteinen tavoite eli vallitsevan moraalisen järjestyksen hävittäminen. Nietzschelle ero piilee kuitenkin motiiveissa. Nietzschen tahtona on tuhota vallitseva moraalinen järjestelmä, jotta tilalle voisi tulla terve ja ylhäinen aristokraattinen järjestelmä. Anarkistit sen sijaan ovat kaunan ja koston hengen lumoissa ja heidän täytyy hävittää sen tähden, että heitä ”vihastuttaa ja kuohuttaa olemassa oleva, niin, kaikki säilyminen, kaikki oleminen” (IT §370; MA toinen osa §11; ks. blogin loppulainaus).

Nietzschelle vapaus muodostaa paradoksin. Ihminen on vapaa, silloin kun hän pääsee muovailemaan ja luomaan uutta maailmaa. Luovuudessa tahto valtaan on voimakkaimmillaan ja silloin ”sotaisat ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja” (EJ §38). Tämän seurauksena vapaus on tahtoa vastuullisuuteen. Ihminen tahtoo pitää arvokkaasta luomisestaan kiinni kaikin voimin. Tällöin toimintaa ohjaa sisäinen pakko, kuri ja auktoriteetti – tahdon valtaan moraalinen imperatiivi. Liberaalit instituutiotkin suosivat vapautta ja tukevat elämän moraalista imperatiivia siinä vaiheessa kun niiden puolesta vielä taistellaan. Kun luomus tulee valmiiksi, seurauksena on kaiken valmiin melankolia. Esimerkiksi ”liberaalit instituutiot lakkaavat heti olemasta liberaaleja, kun ne on saavutettu: myöhemmin ei ole pahempaa ja perusteellisempaa vapauden vahingoittajaa kuin liberaalit instituutiot. Tiedetäänhän, mitä ne saavat aikaan: ne nakertavat tahto valtaan, ne ovat moraaliksi korotettua vuorten ja laaksojen tasoittamista, ne tekevät pieneksi, raukkamaiseksi ja nautinnonhaluiseksi.” (EJ §38.)

Tässä kohtaa Nietzsche ei kuitenkaan ole itselleen täysin rehellinen. Suuret kulttuurit ja suuret luomukset kestävät eheinä pidempään ja loistavat kauniimpina yli vuosituhansien. Tällainen oli esimerkiksi Rooman imperiumi ja sen ensimmäinen keisari Julius Caesar. Syystä taikka toisesta kovan pakon alaisessa Rooman imperiumissa oli Nietzschen mukaan elämästä väkevämpiä ihmisiä.

Nietzschelle kaikki kaunis syntyy siis pakon paineesta. Kun muovailuvaha tottelee kauan ja samaan suuntaan, kovassa paineessa tahto valtaan luo artistisella taitavuudellaan elämänvoimaa uhkuvia asioita. Siellä missä pakko ja paine katoavat, alkaa rappio. Anarkistihurttien pyrkimys vapautua mielivallan lakien pakosta onkin vain köyhtyneen elämän ilmaus. Keskittyisivät mieluummin luomaan kuin möyhyämään.

"Kristitty ja anarkisti. - Kun anarkisti, yhteisön huonontuvien kerrosten äänitorvena vaatii kaunopuheisen närkästyneesti 'oikeutta', 'oikeudenmukaisuutta', 'yhtäläisiä oikeuksia', on hän tällöin vain epäkulttuurinsa paineen alainen, joka ei pysty selittämään, miksi hän oikeastaan kärsii, - minkä suhteen hän on köyhä, nimittäin elämän... Hänessä vallitsee valtava syyn tarve: jonkun on oltava syypää hänen huonoon oloonsa... ’Kaunopuheinen närkästys’ tekee hänelle jo hyvää, kaikkien piruparkojen tyydytyksenä on pilkkaaminen, - se tuo pienoisen vallanhuuman. Jo valitus, itsestään valittaminen voi antaa elämälle viehätyksen, jonka vuoksi sitä sietää: jokaisessa valituksessa on hienokseltaan annos kostoa, huonovointiset syyttävät kurjasta olostaan, joskus jopa kurjuudestaan toisenlaisia, ikään kuin nämä olisivat syyllistyneet epäoikeudenmukaisuuteen, kaapanneet itselleen luvattoman etuoikeuden. ’Jos minä olen katurahvasta, on sinunkin oltava’: tämän logiikan nojalla tehdään vallankumouksia. – Missään tapauksessa valittelu ei kelpaa mihinkään: se on lähtöisin heikkoudesta. Suurta eroa ei ole sillä, syytetäänkö kurjuudesta toisia vaiko itseään – ensin mainittua harrastaa sosialisti, viimemainittua esimerkiksi kristitty. Yhteistä ja samalla arvotonta siinä on, että jonkun pitää olla syypää kärsimykseen – lyhyesti sanoen, että kärsivä määrää itselleen lääkkeeksi koston hunajaa. Kostontarve mielihyvänä kohdistuu milloin mihinkin: kärsivä löytää kaikkialta syitä tuulettaa pikkuista kostoaan, - jos hän on kristitty, kuten sanottu, hän löytää ne itsestään... Kristitty ja anarkisti ovat molemmat dekadentteja.” (EJ, Aikaansa sopeutumattoman vaelluksia §36.)