Nietzschen kopernikaaninen kumous

Nikolaus Kopernikus toisti 1500-luvulla jo antiikin aikana esitetyn ajatuksen, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Kirkon kiivaasta vastustuksesta huolimatta tieteellinen vallankumous vei voiton ja heliosentrinen maailmankuva on vakiintunut tieteellisen ymmärryksen basikseen.

Immanuel Kant uskalsi viedä kriittisen ajattelun filosofiaan ja teki 'kopernikaanisen vallankumouksen' filosofiassa, väittämällä, ettei 'oliosta sinänsä', eli ihmismielen ulkopuolisesta maailmasta, voida tietää perimmäisessä mielessä mitään, vaan ihmismieli jäsentää aistihavaintonsa sellaisten kategorioiden, kuten ajan, paikan, syyn ja seurauksen sekä hyvän ja pahan, avulla. Kantille ’hyvä sinänsä’ perustuu ihmisen kategoriseen ominaisuuteen eli hyvään tahtoon, joka järjen avulla pystyy päättelemään kyseisen seikan.

Nietzschen kopernikaaninen vallankumous on puolestaan jäänyt filosofian kaanonissa enimmäkseen huomiotta, vaikkakin vastaavia näkemyksiä on sittemmin esitetty erityisesti fyysikkojen ja biologien suulla. Nietzschen kumouksellinen ajatus liittyy mielenfilosofiaan.

Minä tahdon vai tahto tahtoo?

Ihmiset tuntuvat ottavan itsestään selvänä väitteen, että on olemassa ihmissubjekti, joka on ajatusten alkusyy. Väite voidaan paikantaa vaikkapa René Descartesin kuuluisaksi nousseesta toteamuksesta Cogito ergo sum eli (Minä) ajattelen, siis olen olemassa.

Descartes päätyi ratkaisemaan mielen eli Minän ja ruumiin ongelman päättelemällä, että kommunikaatio mielen ja ruumiin välillä tapahtui käpyrauhasen kautta. Sittemmin kyseinen hypoteesi on kumottu, mutta Nietzscheä Descartesin dualistiset hypoteesit eivät jaksaneet muutenkaan kiinnostaa, sillä Nietzschen mukaan ei ole olemassa mielen ja ruumiin ongelmaa.

Nietzschen ratkaisee ongelman väittämällä, ettei ole olemassa mitään minää. Ihmisen usko subjekti-ajatteluun on siten Nietzschen mukaan virheellistä. 'Ajattelen, siis olen' on ptolemaiolaisuutta filosofiassa, 'ajattelua on, sen vuoksi on ajatuksia' on puolestaan kopernikaanista nerokkuutta.

Tämä taustaoletus on keskeinen asia ymmärtää Nietzschen teoksia luettaessa. Mieli/ruumis -ongelmat ja tahdon vapauden -kysymykset joutavat romukoppaan, sillä ne perustuvat virheelliselle oletukselle siitä mitä on ihminen. Yksilö, subjekti tai Minä kuvittelee itsensä auringon tilalle, mutta todellisuudessa minuus kiertää paikallaan pysyvää aurinkoa, joka luo, liikuttaa ja ylläpitää minuutta.

Nietzschelle paikallaan pysyvä aurinko on kantilainen ’olio sinänsä’. Ihminen on itselleen tuntematon ja latinankielinen kehoitus Nosce te ipsum (tunne itsesi) on periaatteessa mahdotonta toteuttaa.

Nietzsche kuitenkin päättelee, että ’(ihmis)oliolla sinänsä’ on joitain tunnistettavissa olevia ominaisuuksia.

1. ’Olio sinänsä’ koostuu lukemattomista potentiaaleista. Nuo potentiaalit omaavat erilaisia tahtoja, jotka pyrkivät saamaan äänensä esiin. ’Olio sinänsä’ on siis dionyysinen moninaisuus, jonka miljoonat potentiaalit kielivät dionyysisistä alkuvoimista.
2. 'Olio sinänsä’ luo muotoja maailmaan. Tämän seurauksena ’olio sinänsä’ luo järjestystä ja järjestys perustuu aina hierarkkisiin suhteisiin. Ilman hierarkiaa ei siis ole muotoa, ei järjestystä, eikä illuusiota minuudesta.

Nietzsche nimeää ’olion sinänsä’ tahdoksi valtaan. Tahto valtaan on dionyysista alkuvoimaa, jonka moraalinen periaate on tulla yhtä aikaa laajemmaksi ja voimakkaammaksi, siis kasvaa potentiaaliltaan ja muodostaa yhä sofistikoituneempi ja suurempi rakenne. Suurimmat dionyysiset auringot ansaitsevat lopulta tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Tietoisuus ongelmana?

Jos ’olio sinänsä’ koostuu tahdoista, tahtojen taistellessa johtopaikasta auringossa, niin mitä sitten on tietoisuus ja järki? Arkiymmärryksen valossahan tietoisuus on subjekti ja muu todellisuus sen objekti. Mitä on tietoinen ajattelu Nietzschelle?

Nietzschelle tietoinen ”ajattelu” ja järki ovat myös ainoastaan dionyysisen auringon tuloksia, sillä Nietzschen mukaan ”ajatus tulee silloin kun se tahtoo, eikä silloin kun Minä tahdon”. Dionysos on siis alkuvoima tai perimmäinen materiaalinen substanssi. Tämä tarkoittaa, että ”on olemassa myös ainetta, joka ajattelee”. Tietoisuus on puolestaan peili, johon nuo ajatukset heijastuvat, mutta erehdyksessä peiliin tuleviin ajatuksiin kuuluu myös, että peili itsessään olisi noiden ajatusten alkuperä. Todellisuudessa peili tai ihmisen minuus on vain Dionysoksen osittainen heijastuma.

Nietzsche ratkaisee tietoisuuden ongelman asettamalla tahdon (Wille) kaikkeen materiaan. Kivi tahtoo olla kivi, puu tahtoo olla puu ja ihminen tahtoo olla ihminen. Sitä emme puolestaan tiedä, onko tahto (Wille) kausaalinen, mutta joka tapauksessa järjestys ja muoto perustuvat organisoivan voiman määrään. Tällöin voidaan ajatella, että kahden voiman kohdatessa, voimien laatu ja määrä, ratkaisevat kohtaamista seuraavan muodon, jolloin kaikki liike olisi kausaalista.

Jos kaikki liike on perimmältään kausaalista, myös ajatukset, jotka tulevat tietoisuuden peiliin ovat kausaalisia. Tuo kausaliteetti toimii tietysti monimutkaisella tavalla, sillä tietoisuus ei todennäköisesti koskaan pysty tyhjentävästi selittämään eri voimien laatuja ja määriä. (Miksi muistamme joitain asioita ja unohdamme äkisti toiset? Miksi jokin vetää meitä puoleensa ja toiset asiat ovat luotaantyöntäviä?) Tahdon sisältämien voimien laatuerojen vuoksi ei voida puhua myöskään mekanistisesta materialismista. Joka tapauksessa, periaatteessa ja käytännössä, yksilö on toiminnassaan aina rajallisuutensa armoilla. Olemme niiden tahdonvoimien summa, jotka olemme elämämme aikana pystyneet sisäistämään ja sulattamaan itseemme.

Metafysiikasta etiikkaan?

Tässä kohtaa Nietzsche ottaa ratkaisevan askeleen rakentamastaan tahto valtaan -metafysiikasta etiikan puolelle. (vaikka tahto valtaan on Nietzschen ontologisen käsitteistön ytimessä, siitä on pitkälle menevien oletusten seurauksena puhuttava metafysiikkana) Tahto valtaan ja siis kaikki elämä on valtaamista, sulattamista, kasvua ja voimaantumista ja samalla tietysti supistumista, hajoamista, kutistumista ja heikentymistä. Nietzschelle ’hyvä sinänsä’ ja ’huono sinänsä’ rakentuvat tämän metafyysisen oletuksen pohjalta. Ensimmäistä edustaa terveys, jalous, ylhäisyys, aktiivisuus, nerokkuus ja yläpuolella oleminen. Jälkimmäistä edustaa dekadenssi, heikkous, kauna, koston henki, reaktiivisuus ja pyrkimys tasa-arvoon.

Terveimmät ihmiset ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmisen resepti voisi olla puolestaan seuraava: kehitä itseäsi oppimalla ja kokemalla uutta, kasva henkisesti suuremmaksi uuden oppimisen ja kokemusten kautta syntyvistä vastoinkäymisistä ja huomaa lopulta, miten paljon olet entisten vertaistesi yläpuolella. Todelliset nerot ja suuruudet ovat harvinaisia, mutta sellaisiakin syntyy kovan paineen alaisuudessa. Suuruus vaatii kamppailua, taistelua, verta, hikeä ja kyyneleitä, joten näille neroille täytyy antaa tunnustusta ja heidät tulee nostaa tavallisten massojen yläpuolelle.

Ajatusrakennelma toimii näennäisesti, mutta Nietzschen logiikka katkeaa Kantin ja kumppaneiden tavoin Humen giljotiinissa. Ontologia ei taivu etiikaksi. Miten siitä, että elämä on kasvua ja supistumista, voidaan päätellä, että kasvu on hyvää ja supistuminen on huonoa? Vastaus on tietysti, ettei mitenkään. Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että Nietzschellä todellakin oli olemassa filosofinen systeemi ja rakennelma esittämilleen moraalisille kehotuksille ja normeille sekä aristokraattisille visioille. Tämä rakennelma lävistää koko Nietzschen tuotannon, vaikka niin Zarathustra kuin Nietzsche itsekin tietävät, ettei se selviä giljotiinista. Kyseessä on kuitenkin koukku, jonka avulla Nietzsche toivoo nostavansa pinnalle sellaisia arvoja, mitä hän itse näkee ja kokee arvokkaaksi. Ohimennessään Nietzsche tulee puolestaan tehneeksi filosofisia havaintoja, jotka askarruttavat vielä tänäkin päivänä monia lukijoita ja mielenfilosofeja.