1. Realistinen ankaruus. Molemmilla filosofeilla oli äärimmäinen pyrkymys kuvata ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin ihmisen tulisi olla. Itsekkyys, julmuus, kovuus, rumuus ja ankaruus näyttäytyvät molempien filosofien tuotannossa keskeisinä elämää luovina voimina.
2. Aktiivinen ja passiivinen (reaktiivinen). Aktiivinen toiminta on pyrkimystä, tekemistä ja tahtomista. Passiivinen toiminta on puolestaan itsensä unohtamista ja tahdotonta hukkumista maailmaan. (vrt. das man)
3. Darwinismi. Schopenhauer oli ensimmäisiä filosofeja, jotka puhuivat avoimesti seksuaalisesta vietistä. Schopenhauer yhdisti kyseisen vietin 'tahdoksi elämään' (wille zur leben), sillä se on ennen kaikkea lajiasäilyttävä. Nietzsche jakoi Schopenhauerin kanssa ajatuksen viettivoimista, jotka julistivat omaa tahtoansa, mutta nuo voimat eivät tahtoneet suinkaan sinänsä sisällyksetöntä viittauksen kohdetta 'elämä', vaan ne tahtovat saada äänensä kuuluviin, ne tahtovat valtaan.
4. Musiikki on taiteen ylin muoto. Musiikki puhuttelee viettejä ja aisteja suoremmin kuin mikään muu taidemuoto. Näin ollen musiikin kyky nostaa ihmisen mielialaa on ylivertainen verrattuna muihin maallisiin asioihin.
5. Nerot ovat harvinaisia poikkeuksia, joita tulee ylistää. Schopenhauer tuppasi toteamaan neroista, (kuten Goethe, Schiller, Kant ja Beethoven), että he olivat 'kitsaan luonnon' tuotoksia, joiden vastakohdaksi syntyy aina miljoonia ikäviä ihmisiä. Nietzschelle oli samoilla linjoilla, mutta lisäsi neron ominaispiirteeksi rikkauden tahdosta valtaan.
Filosofien keskeisiä eroja kannattaa lähteä purkamaan tahdon käsitteestä. Schopenhauer oli omaksunut Kantin filosofiasta jaon noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Noumenaalinen maailma eli 'olio sinänsä' oli Schopenhauerille maailman perimmäinen substanssi ja perusvoima eli tahto: "Tahto on olio sinänsä, syvin sisältö, maailman essentia, kun taas elämä, näkyvä maailma, ilmiö (fenomeeni), on vain Tahdon peili, tämä maailmassa oleva tahto kulkee perimmäisen Tahdon rinnalla, kuten varjo vaeltajansa rinnalla" (Maailma tahtona ja mielteenä, luku 54).
Nietzschelle myös maailma on vain tahtoa ja kaikki muu vain tahdon heijastetta. Näin ollen tahto edeltää ontologisella tasolla myös järkeä ja tietoisuutta. Nietzschelle tietoisuus on vain pinnallinen, pienin ja huonoin osa kaikkea ihmisen ajattelua. Tätä kautta ihminen on rikkaus, multitude, Million, dionysos, jonka tietoinen perspektiivi on aina väärennys, pintapuolistus ja yleistys. Tietoinen minuus on siis Nietzschelle tahdon valtaan tuottama illusorinen väärennös ja sisäisen hierarkian huippu, jonka kummallisiin kuvitelmiin sisältyy myös Schopenhauerin pessimistiset ja nihilistiset sekä ennen kaikkea hätiköidyt tulkinnat.
Näin Nietzsche irrottaa itsensä ja filosofiansa Schopenhauerin pessimistisestä kahleesta. Tietoisuuden "tieto" on vain ennakkoluuloja ja pinnallisia höpinöitä. Jos yksilö toteaa maailman arvottomaksi ja rumaksi, on se pikemminkin oire yksilön sisäisestä tahdon valtaan (häiriö)rakenteesta, eikä maailmasta sinänsä. Yhtä lailla itsekkyys on myös arvokasta ja aktiivinen ja rohkea, elämään palavasti sukeltava yksilö on yhtä lailla perspektiivi maailmaan, ja tuo perspektiivi on yhtä oikeassa kuin Schopenhauerin näkemykset. Itse asiassa Schopenhauer on heikoilla, jos maailma on tahtoa valtaan. Jos maailma on pohjimmiltaan moninaisuus, on elämä itsessään tätä moninaisuuden voittamista. Se on kilvoittelua, valtaamista, sukeutumista ja virtaamista kohti uusia muotoja ja maaleja. Ei tahto elämään, vaan tahto valtaan on luonnon moraalinen imperatiivi. Ihminen luo itse merkitysten ja arvojen maailman ja on tässä suhteessa Jumalan kaltainen. Suurimmat luojat ovat sitten nerokkuuden ja voiman (sic! vrt. Star Wars) tihentymiä, jotka ansaitsevat tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.
Ei ole siis yhdentekevää millaisia metafyysisiä ja ontologisia oletuksia meillä on maailmasta tai 'oliosta sinänsä'. Se olkoon filosofien yhteinen opetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti