Nietzsche ruotii ja arvottaa teksteissään kulttuureja ylhäisiin ja alhaisiin. Kristinusko on Nietzschelle paariakulttuuria ja yksi sen keskeisistä ongelmista piilee Nietzschen mukaan velallisen ja saamamiehen välisessä jännitteessä. Mistä jännitteessä on kyse?
Jokainen meistä tuntee sen kaverin, joka kulkee aina viimeisenä ovesta, tarjoaa kavereille oluet, pyykkää ja silittää puolison sukatkin ja auttaa lähimmäisiä ensimmäisenä, koska näin kuuluu tehdä. Hahmo on tuttu myös telkkarista. Keltaisten piirroshahmojen aina hyväntuulinen ja positiivinen Flanders, jaksaa pitää huolta lähimmäisistään aina Homerin äärimmäisyyteen menevää itsekkyyttä myöden.
Flanders kelpaisi Nietzschelle epäilemättä kristillisen kulttuurin esimerkillisestä yksilöstä. Flanders jakaa rakkautta niillekin, jotka eivät sitä ole pyytäneet. Jakaessaan rakkautta, flanderskulttuuriin syntyy Nietzschen mukaan velkasuhteita. Velka syntyy ihmisen perimmäisestää moraalikäsityksestä, jossa otetaan ja annetaan yhtä paljon (tit for tat). Kun Flanders antaa, vastapuolesta tulee flanderskulttuurin velallinen ja mitä enemmän Flanders antaa sitä enemmän toinen osapuoli on velkaa.
Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun velallinen ei ymmärrä antaa ja saamamiestä alkaa pännimään. Saamamiehen pahamieli muuttuu katkeruudeksi, kaunaksi ja lopulta koston hengeksi. Kun Flanders ei saa tarpeeksi respectiä, jonkun täytyy olla syypää hänen huonoon oloonsa. Pyyteettömästä lähimmäisenrakastajasta kuoriutuu Nietzschen mukaan lopulta ikävä ihminen.
Entäpä jos Flanderssit pääsisivät valtaan ja Homerit alistuisivat. Nietzschen mukaan laumasta tulisi tällöin saamamies ja yksilöistä velallisia. Jatkuvasta velasta seuraa puolestaan syyllisyyden kokemuksia, huonoa omatuntoa, julmia rangaistuksia ja lopulta lauman kontrollia. Tämä johtaa Nietzschen mukaan huonon omantunnon ylilyöntiin ja sairaalloisen masentavaan maailmaan, jossa ihmiset ainoastaan reagoivat ympäristöön, eivätkä aktiivisesti toteuta itseään. Velallisen kauna synnyttä lopulta arvoja, joiden ydin on pidäyttäytymisessä ja askeettisissa ihanteissa. Tuon arvomaailman keinovalikoimaan kuuluvat puolestaan synti ja syyllisyys, jotka kaikuvat Flanderssien huulilta heidän noustessaan saarnastuoleihin. Samalla askeettinen ihminen tekee kärsimyksestä ja laumasta elämän tarkoituksen (kristillinen moraali) sekä paljastaa syyllisen yksilöstä itsestään (perisynti). Tämä vääjäämättömältä näyttäytyvä kauhuskenaario saa lopulta Nietzschen suunnittelemaan kaikkien arvojen uudelleen arvottamista.
Jos palataan Nietzschen kauhuskenaarioista takaisin maan päälle, haasteena on yleensä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen. Homer ei alistu idioottiflandersin kulttuuriin, kuten hän sitä nimittäisi, sillä Homerin rakkaus pyörii lähinnä oman navan ympärillä. Nietzsche näkee flandersmaailman niin vaarallisena ja epäterveenä ihmisen psyykkeelle, että hän kallistuu raivoisasti kannattamaan Homerin itserakkautta, sillä vaikka myös Homer on idiootti, on Homer iloinen idiootti. Viimekädessä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen aiheutuu Homerin kokemasta luottamuspulasta ja siitä seuraavasta maailmassaolemisen perspektiivistä sekä Flandersin kyvyttömyydestä nähdä omaan maailmassaolemisentapaansa liittyvä alistuva hengettömyys, josta seuraa kaunaisuutta. Osapuolet eivät ymmärrä toisiaan ja tappelevat sekä kinastelevat keskenään, vain koska he eivät ymmärrä toisiaan, eivätkä välttämättä edes tahdo ymmärtää.
Jos astutaan Simpsonien maailman ulkopuolelle, ongelmana helposti on tietysti se, että läheissuhteissa toinen osapuoli antaa enemmän, mutta toinen ei sitä huomaa, eikä edes ymmärrä olevansa velallinen. Helposti käy myös niin, että molemmat kokevat olevansa saamamiehiä, jolloin tilien tasaaminen käy hankalaksi. Nietzschen ratkaisu on, ettei velalliseen suhteeseen pidä alunperinkään lähteä, jolloin jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Nietzschen kunniaksi sanottakoon, että hän paljastaa kristilliseen flandersmaailmaan liittyvät riskit ja sen pimeän puolen, mutta ehkäpä suositeltavinta olisi toimia joskus Homerin mallin mukaan ja ainakin toisinaan Flandersin tapaan. Lukkiutuminen ääreen tai toiseen, tuottanee pidemmässä juoksussa ikävyyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti