Locke, House, Krisse ja Nietzsche

Maailmankaikkeuden laidalla olemaan tähti, jonka laidalla planeettamme pyöri. Tuolle planeetalle putkahti merkillisiä eläimiä, jotka keksivät tiedon. Nuo eläimet aikanaan kuolivat. Pian sen jälkeen tähtikin sammui ja oli niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Suurin piirtein näillä sanoilla Nietzsche kuvasi varhaisessa tekstissään modernin ihmisen asemaa maailmankaikkeuden pyörteissä. Ensimmäisen kerran todella ymmärrettynä tuo ajatus saanee ihmisessä aikaan ainakin jonkinlaisen tunteiden ryöpyn. Se vie perimmäisen kysymyksen äärelle elämän arvosta.

Myöhäisissä kirjoituksissaan Nietzsche ilmoittaa, että eurooppalainen kulttuuri on matkalla kohti vääjäämätöntä nihilististä kohtaloaan, kuten virran viemät vesimassat syöksyen kohti joen suuta. Nietzschelle nihilismillä on suora yhteys edellisessä blogitekstissäni kuvailemaan kristillisen yliminän maailmaan, jolloin nihiloimalla oman itsensä yksilö sai jumalallisen arvon, uskosta ihmisen ikuiseen arvoon.

Moderni ihminen teki kuitenkin katalan teon. Hänestä kasvoi skeptinen ja hän tappoi Jumalan, jonka tuli taata hänelle tuo ikuinen arvo. Nyt ihminen on hukassa. Ei ole olemassa Jumalaa, joka takaisi ihmiselle absoluuttisen arvon. Näin ihminen on ajautunut vieraalle ja oudolle saarelle kysymään tarkoitusta tai syytä olemassaololleen. Lost Locken tapaan hän ei voi kestää ajatusta maailmasta mielivaltaisen sattuman tuloksena. Vimmoissaan hän etsii Jumalaa ja merkkiä, jotka antaisivat hänen elämälleen merkityksen. Ihminen uskoo Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa.

Kosmologista arvokkuutta etsivä ihminen voi olla vaarallinen jumalallisine profetioineen, mutta maailmaan astuu samalla lääkäri. Lääkäri tietää pohjimmiltaan elämän olevan arvotonta ja on sen vuoksi masentunut ja kyyninen. Jos hän on vimmainen, hän kohdistaa vimmansa Lost Lockeja kohtaan, jotka etsivät maailmasta toivon murusia. Kaikki vähänkin järjelliset olennot tietävät, että toivoa ei ole. Jumala on kuollut, mutta hautajaiset tuntuvat kestävän ikuisesti. Housea ajaa eteenpäin eräänlainen kiihkoateismi, jolloin hän tahtoo kaikkien jakavan hänen pettymyksensä siitä tosiasiasta, että Jumala on kuollut.

Housen epätoivoisen masennuksen tunnistaneet tahtovat kulkea toista tietä. He ovat mieluummin näyttelijöitä maailman teatraalisella lavalla, kuin vaipuvat kyyniseen masennukseen. Näyttelijä tietää pohjimmiltaan kaiken muistuttavan lähinnä vitsiä, mutta siinä missä Houselle ei ole olemassa kuin huonoja vitsejä eikä hän enää osaa nauraa, täytyy näyttelijän elämä esteettisistä illuusioista, joiden välityksellä vitseihin tulee virtaa ja synkkämielisyys poistuu. Krissen elämä voi olla kitschiä, mutta postmoderni muutaman minuutin muisti luo kepeän tilan, jossa on helpompi hengittää.

Nietzschelle mikään näistä vaihtoehdoista ei ole toimiva. Locke voi yrittää etsiä merkkiä Jumalasta, mutta hänen järkensä toimii sitä vastaan. Locke on tuskainen ja ahdistunut. House voi teeskennellä kaiken olevan periaatteessa ihan hyvin, mutta tyhjyys kaivertaa hänen sisustaansa. Näyttelijän ongelma piirtyy Nietzschelle erityisen haastavana. Nietzsche kuitenkin ajattelee, että näyttelijän ongelmat paikantuvat erityisesti identiteettiin, päätöksentekoon ja päämääriin sitoutumiseen. Näyttelijän yksi keskeisimmistä tunteista on vieraantuneisuus. Hänellä ei ole perustaa, jonka varaan elämän voisi laskea, joten kaikesta tulee hetkellistä ja pinnallista. Samalla yhteiskunta ei voi nojata näyttelijöiden varaan, sillä näyttelijöitä ei elämän estetiikassa kiinnosta toimia "rakennusmestareina", joka tarkoittaa, että muiden tehtäväksi jää kaikki "likaiset" työt.

Nietzschelle kaikkia kolmea yllä muotoiltua ihmistyyppiä yhdistää heidän suhteensa nihilismiin. Kaikkia kolmea ihmistyyppiä kaihertaa kysymys elämän arvosta - omasta arvosta. Elämä on vain tarkoituksetonta sattumaa ja ihmisen pitäisi vielä keksiä mitä elämällään tekisi. Nihilismi lyö vasten modernin ihmisen kasvoja, sillä pohjimmiltaan hän tietää kaiken olevan arvotonta.

Nietzsche etsii vastausta kysymykseen elämän arvosta eräällä tapaa affirmoimalla uudenlaisen kosmologisen näkökulman. Näkökulman mukaan elämä kiertää kehää, jolloin maailmankaikkeus toistuu samanlaisina sykleinä kerta toisensa jälkeen. Tämä tarkoittaa, että elämä, sellaisena kuin se tapahtuu, on jo tapahtunut aikaisemmin lukemattomia kertoja ja tulee edelleen tapahtumaan lukemattomia kertoja. Ihminen seisoo olemisen portilla ja jokainen hetki on ikuisuus.

Tämä oppi ikuisesta paluusta saa Nietzschen mukaan aikaan ajattelun muutoksen kosmologisesta näkökulmasta naturalistiseen. Kaikella elämällä on suurta merkitystä maan päällä eläville ihmisille, sillä ihminen on alati kosketuksissa ikuisuuteen eli absoluuttiin. Jokainen ihminen omaa itsessään absoluuttisen arvon tässä ja nyt. Hänen tarvitsee vain ottaa elämästä kaikki irti löytämällä oma itsenäinen tahto kristillisen ja askeettisen yliminän alta. Nietzschelle päämäärän asettaminen ja tahtominen vapauttaa ihmisen pois tyhjyyden kehältä. Kosmologinen näkökulma on hyödytön. On parempi keskittyä maanpäälliseen elämään.