Ihmisen ideaali

Kant totesi aikoinaan, että "ihmiskunnan kierosta puusta ei voida oikein mitään suoraa saada aikaan" (Akademische Ausgabe, osa 8, s.23). Kantin hiukan pessimistinen toteamus ei estänyt kuitenkaan Kantia yrittämästä. Piirtämällä järjelle rajat loi tilaa uskolle ja hyvälle tahdolle.

Kantin luomaan ihmisen ideaaliin kuuluvat moraalinen hyvä tahto, usko sielun kuolemattomuuteen ja kristilliseen Jumalaan. Vaikka Kant kritisoi teoreettisen järjen mahdollisuuksia tuottaa tietoa "oliosta sinänsä", nousee moraalilaki "ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina" objektiivisena ja rationaalisena velvoitteena ihmisen ideaalista. Toinen ihminen on päämäärä sinänsä, eikä väline jonkin asian saamiseksi.

Nietzschelle Kant on ”kettu, joka eksyy takaisin häkkiin:—ja juuri hänen voimansa ja älykkyytensä oli tämän häkin särkenyt” (Iloinen tiede §335)! Ensin Kant kritisoi järjen kykyä määritellä ihmisen ideaalia, kritisoimalla ideaalin taustalla olevia metafyysisiä ja tietoteoreettisia uskomuksia. Kritiikin jälkeen Kant kuitenkin ottaa loikan takaisin rationaalisuuden rautahäkkiin, jonka hän vain hetkeä aikaisemmin rikkonut. Tällä Nietzsche tahtoo sanoa, ettei järki voi enää Kantin jälkeen tavoittaa ihmisen ideaalia. Ajatus ideaalista on mahdoton.

”Ihminen kuten hänen tulisi olla: se kuulostaa yhtä mauttomalta kuin ’puu, kuten sen tulisi olla’” (Wille zur Macht §332).

Nietzschelle tämä tarkoittaa siirtymää järjen ideaaleista erilaisten makujen ideaaleihin. Maailma koostuu makuasioista ja vain sellaisista voidaan ja tulee kiistellä. Selvää on, ettei Nietzsche jaa Kantin "ideaalista" ihmiskuvaa. Nietzschen ideaaliin kuuluu yksilön korotus, ei yleinen rauha ja lauman hyvinvointi.

”Perustavaa laatua oleva virhe: asettaa maali laumaan eikä yksilöihin! Lauma on väline, ei muuta! Mutta nyt yritetään lauma ymmärtää yksilönä ja asettaa sille suurempi arvo kuin yksilölle—perustavaa laatua oleva väärinymmärrys!!!” (Wille zur Macht §766.)

Nietzschelle kantilainen "’hyvä ihminen’ on jokaisella sivilisaation askelmalla turvallisen ja hyödyllisen yhdistelmä: jonkinlainen väline; yleisen mielialan ilmentymä ihmisestä, jota kenelläkään ei ole syytä pelätä, mutta jota ei kuitenkaan saa halveksua." Vielä enemmän Nietzschelle hyvän ihmisen logiikkaan kuuluu, että "suuret intohimot saavat aikaan suurta onnettomuutta—sen tähden ne ovat pahoja, tuomittavia. Yksilön täytyy sen johdosta vapautua niistä: muuten hän ei voi olla hyvä ihminen (…) Sama pätee moraaliseen hulluuteen, joka vaatii intohimojen hallitsemisen sijaan niiden poistamista. Sen johtopäätöksenä on aina: ainoastaan ihminen, jolle on suoritettu kastraatio on hyvä.” (Wille zur Macht §383.)

Kantilaisen ja kristillisen ideaalisen ihmisen on siis löydettävä syy maailmassa olevalle kärsimykselle itsestään, löytää se itsestään ja tehdä itsensä vaatuunalaiseksi. Tällainen yhteiskunta on Nietzschelle masennuksen yhteiskunta. Tällaisen yhteiskunnan jäseniltä puuttuu tyystin kyky rakastaa maailmaa, ja itseä osana sitä, kaikkine hyvineen ja kohtalonomaisesti. Masentuneen ihmisen maailmassa on aina jotain rikki ja rikkinäisyys tuo mukanaan syvän pettymyksen. Kantilaisen moraalin idealistisessa maailmassa elävät Nietzschen mukaan sairaalloiset eläimet, jotka uhkaavat jäädä maailman viimeisiksi ihmisiksi tartuttamalla myös kaikkein terveimmät omilla ideaaleillaan.

”Ihmisen suurena vaarana ovat sairaalloiset: eivät ’petoeläimet’. Jo alun pitäen epäonnistuneet, kukistetut, murretut—juuri ne, juuri heikommat tärvelevät pahimmin elämää ihmisten keskuudessa, ne myrkyttävät ja horjuttavat vaarallisimmin luottamustamme elämään, ihmiseen, itseemme (…) Maan päällä pitäisi olla ylin näkökohta etteivät sairaat saa tehdä terveitä sairaiksi (…) näkökohtaan kuuluu ennen kaikkea että terveet pysyvät erillään sairaista, ettei heidän tarvitse edes nähdä näitä, etteivät he luule olevansa sairaita (…) korkeamman ei pidä alentua alemman välineeksi, distanssin paatoksen (Pathos der distanz) pitää iänkaikkisesti erottaa myös tehtävät toisistaan! Onhan heidän olemassaolon oikeutensa, täyteläisesti soivan kellon etuoikeus epäsointuiseen, rikkinäiseen verraten tuhat kertaa suurempi: he yksin ovat tulevaisuuden takaajia, vain he ovat vastuussa ihmisen tulevaisuudesta.” (Moraalin alkuperästä §14 s.119—122.)

Jos Kant meni liian pitkälle toiveissaan toiveissaan ihmislajin moraalisesta kehityksestä, samaa ei voi sanoa Nietzschestä. Nietzschen taistelu omaa masennusta vastaan auttoi häntä nostamaan esiin ongelmia, joita liittyy kantilaiseen ihmisen ideaaliin. Yhdessä he kuitenkin nostivat esiin kysymyksistä vaikeimman. Jos ihmisen ideaali on moninaisista ja usein vastakkaisistakin tarpeista koostuva kokonaisuus, miten yksilön ja yhteiskunnan tulisi tasapainotella erilaisten tarpeiden ja näkökulmien välillä ja olla luhistumatta postmoderniin viimeisten ihmisten päättämättömyyden tilaan tai eri näkökulmien välisiin avoimiin konflikteihin?