Oleminen ja tuleminen

Edellisessä blogitekstissä kävimme läpi Nietzschen ajattelua essentialismista lähinnä hänen persoonansa kautta. Vaikka koen, että teksti oli jossain määrin oikeudenmukainen kuvaus Nietzschen henkilökohtaisista ratkaisuistaan, jättää se edelleen tilaa Nietzschen filosofisille pohdinnoille essentiasta.

Ymmärtääksemme Nietzschen essentialismia tulee meidän ymmärtää Nietzschen käsitystä maailman ontologisesta rakenteesta. Konstruktionistinen lähestymistapa pitää Nietzschen filosofiassa jäsentää uudella tavalla. Oleminen on tulemista. Mitä tämä tarkoittaa?

1) Nietzschelle oleminen tai essentia ei voi olla staattinen eikä sitä voida kiinnittää "olioksi sinänsä". Sen sijaan Nietzschelle oleminen on prosessi (Die Prozesse als 'Wesen') (WP655). Oleminen tai essentia on siis tulemista olevaksi. Tämä taas tarkoittaa, että olio on aina suuntautunut jotain kohti. Kaikki elämä on päämääräorientoitunutta. Teleologia juontaa juurensa tarkoituksiin, eikä tarkoitukset redusoidu kausaalisiin suhteisiin. Se, että on olemassa eläviä organismeja kertoo jo sinällään, että niiden synnyttämiseksi on tarvittu päämäärähakuinen voima, joka on luonut materiasta silmät, joilla voi tarkastella maailmaa, nenän, jolla voi haistaa, jne.

2) Nietzschen maailma ei koostu erillisistä olioista "olioista sinänsä", vaan "olio" sinällään on jo itsessään monta. Todellisuus on pohjimmiltaan moninaisuus ja eheys tai yhtenäisyys on ainoastaan organisaation tai yhteistoiminnan seuraus. Maailma on atomien anarkiaa, joten myös eheä minuus tai identiteetti perustuu dominointiin ja hierarkiaan.

3) Maailma ei voi koostua irrallisista olioista myöskään siksi, ettei oliolla olisi identiteettiä lainkaan, jos sillä ei olisi olemassa ulkoista vastustusta. Olio on jotain vain suhteessa johonkin toiseen. Maailma on holistinen kokonaisuus, jossa perspektiivit määrittelevät ja arvioivat maailmaa. Oliot määrittelevät itsensä suhteessa sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöönsä.

4) Perspektiivi on tulkintaa, tulkinta on arviointia ja arvioinnin suorittaa tahto valtaan eikä erillinen kartesiolainen minä, sillä sellaista ei ole. Näin ollen tahto valtaan sekä 1) luo päämäärän 2) luo apollonisen eheyden ja muodon dionyysisestä moneudesta ja 3) toimii mittana, joka arvottaa asioiden väliset suhteet. Näin ollen lopputulos, joka heijastuu myös tietoisuutemme peilistä, on vain perspektiivinen heijastuma ja vääristymä alle piiloutuvasta moninaisuudesta. Näin ollen "tahto valtaan ei ole olemista, eikä tulemista, vaan paatos (pathos)." Essentia on siis fluktuanssi; olevaksi tuleva perspektiivinen muoto, joka määrittyy moninaisten kamppailevien voimien summana.

Koska elämä on tulemista ja identiteetti on prosessi, täytyy elämän jatkuvasti voittaa itsensä. Se tarkoittaa, ettei ole olemassa staattista identiteettiä vaan elämää leimaa muutos. Eheys on siis tulemista eheäksi, tekemisen ja tahtomisen kautta. Essentia on liikettä, joka voi olla aktiivista tai reaktiivista.

Nietzschen tahto valtaan metafysiikassa on sikäli kuitenkin ongelma, että on olemassa voimakkaita ja heikkoja tahtoja (valtaan). Miten voi olla olemassa sekä voimakkaita, että heikkoja tahtoja valtaan, jos Nietzschen filosofia redusoituu tahtoon valtaan?

Kysymys on keskeinen ja sitä kautta Nietzschen filosofiaa voidaan kritisoida. Jos (koska) tahto valtaan arkipsykologian johdannainen ja Nietzsche jäsentää ihmistä tahdon valtaan kautta, voidaan samalla kysyä sen välineellistä mielekkyyttä. Heikko tahto epäonnistuu luomaan perspektiivistä todellisuutta ja ajautuu nihilismiin eli mielettömyyteen ja päämäärättömyyteen (Sinnlosigkeit), skitsofreniaan eli moninaisuuteen tai ei kykene määrittelemään itseään irrallisena ympäristöstä eli laumasta, vaan toimii eräänlaisena reaktiivisena lauman heittopussina. Vahva tahto taas tietää päämäärän, omaa voimakkaan identiteetin ja arvohierarkian sekä määrittelee itsensä aktiivisena toimijana suhteessa muihin toimijoihin. Maailmassa taas on olemassa vain heikkoja ja vahvoja tahtoja. Tahto valtaan tulkitsee maailmaa ja tietoisuus on vain sen voimaton jälkivesa, sikäli että tietoisuus ei sisällä erillistä minää, joka ohjaisi ajattelua, vaan tautologisesti "ajattelua on sen vuoksi, että on ajatuksia".

Jos kaikki on tahtoa valtaan, niin mikään ei ole tahtoa valtaan. Tahdo valtaan toimii siis Nietzschellä ennen kaikkea politiikan teon välineenä. Ontologia on siis alkuperäistä etiikkaa. Nietzschelle tahto valtaan -käsitteen avulla voidaan hyökätä kristillistä ja platonistista maailmaa vastaan ja maalata se nihilistiseksi, muodottomaksi ja reaktiiviseksi.