Essentialismi ja Nietzsche

Haastattelu Nietzschen kanssa 30.9.1888.

Aloitat Moraalin alkuperän toteamuksella, että ”me emme tunne toisiamme, me tietävät, emme tunne itseämmekään: siihen on täysi syy. Me emme ole etsineet itseämme,—kuinka voisikaan sattua että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme?” Samassa teoksessa kirjoitat kreikkalaisten aatelisista, että he ovat "totuudellisia". Totuudellisuuden juureen on kreikkalaisilla ollut käytössä oma sanansa esthlos (esJloV), joka merkitsi "ihmistä joka on, on reaalinen, todellinen, tosi". Filosofiasi yksi keskeisimmistä elementeistä on tavoittaa tämä todellinen olemus. Todellisen olemuksen ihmiset ovat ylhäisiä, aitoja, totuudellisia, yksitulkintaisia. Niin Zarathustra kuin yli-ihmisetkin ovat aitoja itselleen.

Tämän täytyy siis tarkoittaa, että olet ainakin jonkin sortin essentialisti. Ihmisellä on olemassa essentia ja kun ihminen löytää oman essentiansa tulee hän jollain tavalla täydelliseksi tai pikemmin täydeksi, eheäksi. Aito ihminen ei koe vieraantuneisuutta, vaan hän tietää tasan tarkkaan mitä hänen tulee elämällään tehdä.

Kysymykseni kuuluu: miten aidoksi ihmiseksi tullaan? Miten ihminen tulee itsekseen?

Koska kyse on essentialismista ei kukaan voi tulla omaksi itsekseen noudattamalla vieraita määräyksiä tai ohjeita. Essentia ei siis löydy, jos joku ulkoapäin kertoo tai pakottaa yksilön toimimaan haluamallaan tavalla. Lyhyesti sanottuna, essentia ei löydy moraalista eikä perinteestä, sillä ne ovat yksilölle vieraita ja ulkoisia. En siis usko, että arvoja ja päämääriä voitaisiin tehokkaasti ulkoapäin istuttaa yksilöön, jonka essentia muovautuisi noudattamaan niiden lakia. Opettajat eivät voi kertoa miten essentia löytyy. Opettajat voivat ainoastaan vapauttaa yksilön etsimään omaa essentiaa.

Kysymys kuului: miten ihminen tulee itsekseen? eikä, että miten ihminen ei tule itsekseen, joten jätäppä Heideggerilainen jargon ja kerro miten ihminen tulee itsekseen? Miten ihminen tavoittaa oman essentiansa?

Kuten tunnettua, Platon ymmärtää ihmisen olemuksen eräällä tapaa universaalina. On olemassa ihmisessentia, jonka kaikki ihmiset jakavat ja hyvän yhteiskunnan tavoitteena on realisoida tuo essentia. Essentialismini eroaa kuitenkin Platonin käsityksestä. Ei ole olemassa universaalia ihmisessentiaa, vaan ihminen voi ainoastaan tavoittaa oman yksilöllisen essentiansa.

Hey, come on. Tuon nyt tietää jo kaikki. Kerro nyt miten sen yksilöllisen essentian löytää?

Kuten tunnettua, jotta voisimme saavuttaa oman essentiamme meidän tulisi olla yhteydessä totuuteen, as in, jumalalliseen totuuteen. Tällöin maailman perustan tulisi olla reaalinen tai suorastaan realistinen eikä konstruktionistinen. Maailmasta tuntuu kuitenkin puuttuvan jumalallinen päämäärä ja kaikki arvorakenteet tuntuvat olevan ihmisarvioitsijan luomuksia. Jos ne ovat vain luomuksia, eikä niiden sisältä kajasta jumalallinen valo, emme voi tavoittaa ihmisolemuksemme essentiaa. Konstruktionismi tarkoittaa, että myös Zarathustra on skeptikko ja vapaalle hengelle "jokainen usko itse on itsensäkieltämisen, itsestäänvieraantumisen ilmaisu”.

Tuo nyt tuli jo selväksi Platonin yhteydessä. Näyttää siltä, ettei sinulta Nietzsche-parka taida löytyä vastausta miten sen essentian oikein löytää. Miten Zarathustra voi olla yhtä aikaa aito ja skeptikko?

Kuten tunnettua, Zarathustra on skeptikko vain suhteessa ulkoiseen uskoon. Yhteiset uskomukset, uskonnot ja moraalilait vieraannuttavat ihmisen itsestään. Zarathustra on skeptikko suhteessa ulkoiseen. Essentiassa on se ikävä puoli, ettei sitä voi tavoittaa, jos sitä etsii kuumeisesti ulkopuolelta tai Jumalasta. Ihminen, joka kulkee ulkoisen ohjeen tai käskyn vietävänä ei ole oma itsensä. Näin ollen ei tule välittää mitä naapuritkin mahtaa ajatella, vaan tärkeintä on, että oma polku löytyy omasta itsestä.

Hohhoijaa.

Essentia löytyy yksilön sisältä, hänen omista "tuntemattomista laeistaan". Näin ollen ”jokaisen on järjestettävä oma kaaoksensa ’ajattelemalla takaisin itseensä’, omia todellisia tarpeitaan.” Oman essentian löytämisessä auttaa kun ymmärtää edes mitä on tähän asti rakastanut ja mikä on kohottanut yksilön sielua. Näitä asioita tutkimalla voi löytyä fundamentaalinen laki tai voima, joka on manifestoitunut näillä eri tavoilla ja nyt paljastuu kantajalleen. Sillä tämä tosi essentia, joka on kaikkien tekojesi taustalla, toimii eräällä tapaa verhon takana. Se on piilossa itseltäsi. Se on korkealla yläpuolellasi tai sen moninaisuuden yläpuolella minä tällä hetkellä itseäsi pidät. Essentiasi on olemassa, mutta et ole vielä sitä tavoittanut. Mahdollisuus on kuitenkin kasvaa, viedä elämänsiemeniä ylöspäin, jättää tämänhetkinen apinamainen olemuksesi ja kurkoittaa kohti yli-ihmistä.

Vai, että essentia on piilossa syvällä sisällä. Entäpä ajatus konstruktionismista. Eikö essentia voi olla myös konstruoitu? Mitä se kaikki puhe ihmisestä taideteoksena muuten oikein oli?

Nyt menee kyllä vähän sivuraiteille, mutta totta se on. Välillä tuntuu myös siltä, ettei sitä essentiaa muuten löydy kuin luomalla se itse. Näin ollen ”ihmisessä ovat luoja ja luomus yhdessä”. Tämä taas tarkoittaa, että ”ihmisessä on ainetta, katkelmaa, yltäkylläisyyttä, savea, lokaa, mielettömyyttä, kaaosta; mutta myös luojaa, muovaajaa, vasaran-kovuutta, katselijan-jumalaisuutta ja seitsemättä päivää”. Tässä kohtaa syljettää heikot ihmiset, joiden sääli ”kohdistuu ’luomukseen ihmisessä’, siihen, mikä on pakotettava muotoon, murrettava, taottava, revittävä, poltettava, hehkutettava, puhdistettava, – siihen, minkä välttämättömästi täytyy kärsiä ja pitää kärsiä.”

Maailma nyt vaan on sellainen, että ”sitä käsketään, joka ei kykene olemaan kuuliainen itsellensä” ja selvää on, että ”käskeminen on vaikeampaa kuin kuuliaisuus”, sillä ”käskiessään elävä aina uskaltautuu itse alttiiksi. Niin vielä silloin, se kun käskee itseänsä: vielä silloinkin sen täytyy hyvittää käskemisensä. Oman lakinsa tuomariksi ja kostajaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.” Uhri on toisaalta liian vahva sana. Paremminkin voisi sanoa, että "minä tuhlaan, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka saisinkaan sanoa sitä – uhraamiseksi!” Koko homma on kuitenkin vaivan väärti, sillä "viimein, kun teos on valmis, käy ilmi, että suurta ja pientä on vallinnut ja muovannut muotoon saman maun pakko: onko maku ollut hyvä tai huono, merkitsee vähemmän kuin luullaan,—riittää, kun se on maku!"

Tällöin tunteet on alistettu yhden korkeamman tunteen ja päämäärän palvelukseen. Tällöin yksilöllä on suljettu sydän ja vapaa henki. Tällöin tunteet "rakastavat meitä hyvinä palvelijoina ja menevät vapaaehtoisesti sinne mikä palvelee meitä parhaiten.”

Muistan kyllä mitä aikaisemmin totesin opettajista, että he voivat olla ainoastaan vapauttajiamme, mutta taideteoksen kannalta olen tullut vähän toisiin aatoksiin, sillä aikaisemmin mainitsemani vapaus pissii silmille, kun en oikein ole löytänyt sittenkään itseäni. Näin ollen on olemassa vapautta, jollaista en tarkoita. Näyttää nimittäin siltä, että "nykyisenlaisina aikoina on vain kohtalokasta joutua vaistojensa varaan. Nämä vaistot ovat ristiriitaisia, häiritsevät toisiaan, joskus jopa tuhoavat. Koulutuksen järkevyys vaatisi, että rautaisessa paineessa edes yksi näistä vaistosysteemeistä halvaannutettaisiin, jotta toinen pääsisi valtaan, vahvistuisi, kehittyisi valtiaaksi. Nykyään yksilö olisi ensin tehtävä mahdolliseksi karsimalla hänet: mahdollisella tarkoitan eheää…” Joka tapauksessa ”voimakkuuteen tarvitaan pakko; muuten ei voimakkaiksi tulla koskaan.” Se nyt vaan on niin, ettei ”yksilöllä ei saa olla valinnanvapautta: joko ylhäällä—tai alapuolella, kuten mato, pilkattuna, kukistettuna, tallattuna. Täytyy vastustaa tyranneja tullakseen tyranniksi, siis vapaaksi.”

Näin ollen taideteos vaatii ulkoisen tyrannin.

Tuo nyt kuulostaa vähän karulta ja vielä olevan ristiriidassa aiemman sanotun kanssa. Eikö tosiaan ole helpompaa tietä? Eikö oma essentia tai tahto voisi kuitenkin löytyä jotenkin sieltä sisältä, ilman, että tarvitsisi tuolla tavoin itseä piiskata? Eikö essentia voisi löytyä ilman, että vietit on pakotettava väkivaltaisesti hierarkiaan? Sitä paitsi, tuo ei kuulosta oikeastaan enää kovinkaan essentialistiselta, eikä mielestäni eroa oikeastaan millään tavalla ulkoiselta pakottamiselta. Itse asiassa se on ulkoista pakottamista par excellence.

Totta turiset kuomaseni. Ajatukset taideteoksesta kuuluvat heikkoihin hetkiini, jolloin konstruktionistinen perspektivismi kummittelee mielessäni. Minussa on vähän sellaista vikaa, etten tahdo oikein itsekkään uskoa itseeni. Välillä tuntuu, että "’jokainen on itselleen kaukaisin’—tämän tietävät kaikki munaskuiden tutkijat, ikäväkseen; ja lause ’tunne itsesi!’ on, jonkun jumalan suussa ja ihmisille tarkoitettuna, melkein ilkeyttä." Loppujen lopuksi ajattelen kuitenkin, että ongelmani piilee juuri tässä pohjattomassa reflektion suossa. ”Me näet jäämme välttämättä itsellemme vieraiksi, emme ymmärrä itseämme, meidän täytyy erehtyä itsestämme, meille kuuluu ikiajoiksi lause ’Jokainen on itselleen etäisin’—itseemme nähden me emme ole ’tietäviä’”. Ja näin ollen, koska essentiamme sijaitsee syvällä sisällämme, mietin, että "mitä varten ylimalkaan tietoisuutta, kun se on enimmäkseen tarpeeton?”

Ihminen on pohjimmiltaan eheä, mutta tietoisuus rikkoo aitouden ja eheyden ja sen seurauksena ihminen on hukassa. Tietoisuuden alkuperä taas juontaa juurensa laumaan ja laumavaistoon, josta se on vuosisatojen kuluessa laajentunut ja laajenee yhä. Tietoisuus on siis laumaominaisuus ja se kääntää omaperäiset ajatuksemme laumaperspektiiviin eli siihen mikä on ei minää. Eheys piilee siinä, että yksilö kykenee edes joskus sulkemaan silmänsä ja korvansa tuolta tietoisuuden laumaperspektiiviltä ja on yhteydessä omiin vaistoihin. Tarvitaan siis tervettä itsekkyyttä ja on unohdettava altruistiset ideaalit, että ylipäätään on jotain tavoiteltavaa elämässä yleensä. On myös pidettävä mielessä, että "siinä missä nosce te ipsum veisi tuhoon, voivat itsensä unohtaminen, itsensä väärin ymmärtäminen, itsensä vähätteleminen, ahdasmielisemmäksi tuleminen ja keskinkertaistuminen edustaa järjen ääntä." On järkevää olla ainakin välillä vähän ns. "pihalla".

Muodon takominen vasaralla ei oikein toiminut kohdalleni, joten olen ajatellut tätä "pihalla" oloa vähän enemmänkin. "Pihalla" olo voisi toimiakin, mutta vain sillä ehdolla, että ”tietoisuuden pinta (tietoisuus itsessäänkin on pinta) on pidettävä täysin puhtaana erilaisista välttämättömistä pakoista. Itseään täytyy varjella jopa suurilta sanoilta ja yleviltä asenteilta! Mikä tahansa niistä voi johtaa siihen, että vaisto ’ymmärtää oman olemuksensa’ (sich versteht) liian varhaisessa vaiheessa. Määrääväksi tarkoitettu, järjestystä luova ’ihanne’ kasvaa kaiken aikaa mielen syvyyksissä. Se ottaa ohjat käsiinsä ja johtaa ihmisen erehdysten tieltä vähitellen takaisin oikealle polulle. Se synnyttää yksilöllisiä ominaisuuksia ja kykyjä, jotka jonain päivänä vielä osoittautuvat korvaamattomiksi täydellisyyden saavuttamisen kannalta. Se ei hiiskahdakaan tärkeimmästä tehtävästä, ’päämäärästä’, ’tavoitteesta’ tai ’tarkoituksesta’ luodessaan ihmiselle tavoitteen saavuttamisessa tarvittavia, apuvälineinä toimivia kykyjä yhden toisensa perästä.”

Vähän tietoisuuden tabula rasaa ja jo alkaa tahdosta nousta päämääriä ja tavoitteita. Jälkeenpäin sitten oikeastaan vasta tietää mitä on tullut tehtyä.

Näyttää siltä, että itseksi tullaan vähän niinkuin itsestään ja ajan kanssa. Näyttää siltä, että ihminen tietää vasta jälkikäteen kuka hän on ja elämä on jatkuvaa muutosta. Miten siis sen essentian kanssa oikein on. Voiko oman essentian tavoittaa? Ja mitä aiot tehdä nyt ja tulevaisuudessa kun oma elämänkertakin tuli kirjoitettua?

Kyllä se vaan niin on, että lapsena oli kuitenkin parasta olla. Ei tarvinnut pähkäillä elämän päämääriä, vaan ne tuli luonnostaan. Lapsella on omanlaisensa essentia. Näin ollen mies on saavuttanut kypsyyden, kun "on jälleen saavuttanut sen vakavuuden, jossa eli lapsena leikkiessään”. Lapseksi minunkin täytyy tulla; omaehtoiseksi ja itsestään vieriväksi pyöräksi. Lapsissa nähkääs on se salaisuus, etteivät ne liikaa reflektoi ja märehdi omaa itseä. Ne ovat mitä ovat. Tämän tajusin jo toisaalta kirjoittaessani Zarathustran kolmannen osan ja todetessani, että ”minä palaan ikuisesti tähän samaan samaiseen elämään, suurimmassa ja myös pienimmässä, jälleen opettaakseni kaikkien olevaisten ikuista paluuta, – – jälleen puhuakseni sanan suuresta Maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jälleen julistaakseni ihmisille yli-ihmisen. Minä puhuin sanani, minä säryn sanaani: se on minun ikuisen kohtalon tahto, ¬– julistajana minä hukun! Nyt on tullut hetki mailleen menevän siunata itsensä. Näin – päättyy Zarathustran mailleenmeno.”

Tuon jälkeen jaksoin vielä viiden vuoden ajan yrittää nostaa yli-ihmisiä rinnalleni. Vielä viiden vuoden ajan jaksoin opettaa: ”Aukene ja heitä minulle kalasi ja kiilto-äyriäisesi! Parhaalla syötilläni minä tänään pyydän itselleni kaikkein ihmeellisimmät ihmis-kalat! – itse onneni minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja kaukaisuuksiin, nousun, keskipäivän [Yli-ihmisten esiinmarssi] ja mailleenmenon |Nietzschen yli-ihmisyys] välillä, nähdäkseni, eivätkö monet ihmiskalat opi tempomaan ja pyristelemään minun onnestani. Kunnes heidän, kun he tarttuvat minun teräviin salakoukkuihini, täytyy nousta ylös minun korkeuteeni, kaikkein kirjavimpien syvänteen-kivikalojen kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö. Se minä näet olen syvimmässäni ja alusta alkaen, vetävä, luoksevetävä, ylösvetävä, ylentävä, kasvattaja, jalostaja ja kurissapitäjä, joka ei suotta kerran sanonut itselleen: ’Tule siksi, joka olet!’ Tulkoot siis ihmiset nyt ylös minun tyköni: sillä minä odotan vielä merkkejä, jotka ilmoittavat, että minun mailleenmenoni aika on tullut; minä itse en vielä huku, niinkuin minun täytyy, ihmisten joukkoon.”

Nyt on kuitenkin aika painua unholaan ja vaipua lapsen maailmaan.

Vain reilu pari kuukautta haastattelunsa jälkeen joulukuun 8. päivä 1888 lähettämässään sähkösanomassa Nietzsche totesi, että hän sai ”omalletunnolleen viimeinkin rauhan”. Tämän jälkeen kirjeissä ei enää ollut kovinkaan paljon tolkkua ja Nietzschen sanottiin vain hakkaavan pianoa vuokrahuoneeseen ja koputtelevan kadulla ihmisiä olkapäälle oppilastakissaan samalla sanoen latinaksi: ”Onko kaikki hyvin? Olen Jumala, tämä farssi on minun luomukseni”. Ilmeisesti Nietzsche siis löysi lopulta sielulleen rauhan ja tavoitti julistamansa yli-ihmisyyden.