Objektiivisuus ja Nietzschen poststrukturalismi

Nietzschen tietoteorialla on ollut merkittävä vaikutus jälkistrukturalistisen ajattelun taustavirroissa. Filosofiassaan Nietzsche käy läpi jälkistrukturalistisen ajattelun keskeiset elementit, kuten "toimijan", minän tai egon hajottamisen sekä merkityksen rakentumisen tulkitsijasta itsestään käsin ei ulkopuolisesta "objektiivisesta" tekstistä. Nietzsche myös painottaa filosofiassaan useiden erilaisten ja ristiriitaisten tulkintojen tekemisen tärkeyttä. "Tahto systematisoida on rehellisyyden puutetta" (Epäjumalat osa 1 §26).

Nietzsche hajottaa jälkistrukturalistisilla tulkinnoillaan strukturalistisen yhtenäisyyden, jonka mukaan merkitykset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja. Nietzsche ei kiellä, etteikö näin voisi olla tai etteikö useimmat tarvitsisi tällaista uskoa maailmasta, mutta hänelle maailma on enemmän omien subjektiivisten merkitysten kautta rakentunut. Jokainen elää omassa merkitystodellisuudessaan. Jokainen tulkitsee luonnontekstin omalla tavallaan ja objektiivista "luontoa" ei ole olemassa.

”Luonto = Maailma mielikuvana, siis erehdyksenä” (Inhimillistä... osa 1 §19).

Koska emme voi saada luontoon tai maailmaan Jumalan tai enkelten perspektiiviä katoaa tulkinnoiltamme pohja pois. Jokainen tulkinta perustuu erheelle ja ei ole mitään rajoitusta siihen miten monella eritavalla voimme maailmaa tulkita. Maailma on dionyysinen moninaisuus, million tai multitude ja pohjimmiltaan maailmalla ei ole mitään struktuuria. Kaikki maailmassa oleva "rakenne" perustuu vain ihmismielen hetkelliseen kuvitelmaan kyvystä rakentaa pysyvää tietoa.

”Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji (…) Milloin saamme luonnosta poistettua kaiken jumalallisen? Milloin saamme käydä luonnollistamaan itseämme, ihmisiä, puhtaalla, jälleen löydetyllä, jälleen lunastetulla luonnolla!” (Iloinen tiede §109.)

Miksi maailma on kaaos?

1) Nietzschelle maailma on kaaos, koska se on jatkuvassa tulemisen tilassa. Ihmisen pyrkimys saada tietoa minästä, tahdosta tai maailmasta perustuu romanttiseen oletukseen, että maailma voitaisiin pysäyttää ja ikään kuin lukita muuttumattomat oliot ja ilmiöt tutkijan lasikuvun alle ja sitä kautta julistaa ne pysyviksi ja ikuisiksi. Platonin ideain maailma kuvastaa tätä pyrkimystä. Toisaalta Hegulikin tajusi kyseisen pointin ja ilmaisi sen vertauksellaan Minervan pöllöstä. (ks. wikipedia :)).

2) Maailma ei koostu erillisistä olioista tai Kantin "olioista sinänsä" vaan ilmiöt ja oliot ovat toisiinsa limittyneitä, kiinnittyneitä ja tulevat määritellyiksi osana ympäristöään tai kontekstiaan. Koska ei ole olemassa irrallisia ilmiöitä ja olioita vaan ne kiinnittyvät aina ympärillään olevaan kontekstiin, ei olioita tai ilmiöitä voida tämän vuoksi irroittaa tutkijan lasikuvun alle, sillä lasikupu luo tutkittavalle kohteelle uuden ympäristön ja sitä kautta ilmiön tai olion "objektiivinen" totuus jää tavoittamatta.

Nietzschelle maailma on siis kaaos sen vuoksi, että se on jatkuvassa tulemisen tilassa ja siksi, että kokonaisuus ei ole leikattavissa paloiksi. Tämän vuoksi Nietzschen filosofiassa Herakleitos asettuu kunnia-arvoiseen asemaan, koska hänen filosofiassaan maailman virtaamisen ajatus esiintyy selkeimmin ensimmäisen kerran. Nietzschelle maailma on kaaoksen virtaa.

Miten sitten saada tietoa kaaoksesta?

Kysymys on tärkeä ja kuuluu modernin maailman ongelmiin. Nietzschen poststrukturalistinen lähtökohta eroaa kuitenkin moderneista pyrkimyksistä. Nietzschen huomio keskittyy tarkastelemaan kysyjää. Nietzsche kääntää kysymyksen muotoon: mikä on se vietti tai voima, joka saa kyseisen ihmisen janoamaan tietoa? Miksi juuri tietoa tai totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä?

Nietzschelle jokainen maailmantulkinta puolestaan ilmentää tulkitsijan terveydentilaa mielenterveyden näkökulmasta. Nietzsche arvottaa ihmisiä ja tulkintoja mielenterveyden kriteerein. Terveyttä lisäävät ylhäiset tulkinnat ilmentävät ihmisen kohoamista. Sairautta lisäävät tulkinnat ilmentävät taantumusta ja alhaisuutta. Pyrkimys objektiiviseen merkitysten maailmaan on Nietzschelle puolestaan erittäin alhaista. "Nykyaikainen ’objektiivisuus’ on huonoa makua, se on epäylhäistä par excellence” (EJ §6 59).

Miksi pyrkimys objektiiviseen totuuteen on alhaista?

1) Mahdottomuuden takia. Nietzschelle objektiivisuuteen pyrkivä ihminen on ainakin jossain määrin itsestään vieraantunut olento. Hän etsii totuutta itsensä ulkopuolelta ja yrittää tavoittaa moninaisuudesta yhden suuren totuuden. Koska jumalallista totuutta ei ole, on etsijä tuskainen. Objektiiviseen totuuteen pyrkivä ihminen ilmentää Nietzschelle ihmistä, joka ei kykene tulemaan toimeen maailman arvoituksellisen\"naisellisen" luonteen kanssa ja vaarana on, että etsijästä kuoriutuu ulos epistemologinen nihilisti. Kun epistemologinen nihilismi yhdistetään hyvään tahtoon ei toimija voi tehdä yhtään mitään. Tällöin käy kuten Platonin kuvaamalle Kratylokselle. Kratylos vaan istuu ja heiluttelee sormeaan, koska totuudesta ei voida puhua.

2) Pyrkimys objektiivisuuteen on pyrkimystä taistella "luonnon moraalista imperatiivia" vastaan. Mikä sitten on luonnon imperatiivi - ”Homo natura. Tahto valtaan.” (Wille zur... §391). Luonnon moraalinen imperatiivi eli tahto valtaan opettaa perspektiivin supistamista "ja siis tavallaan tyhmyyttä elämän- ja kasvunedellytyksenä" (Hyvän ja... §188). Luonnon "moraali" on päin vastainen kuin tieteen, siis tieteelliseksi omaksitunnoksi muuntuneen kristillisyyden, objektiivinen "moraali". Moninaisuuden maailmassa pyrkimys objektiivisuuteen on tätä kautta perspektiivin pirstomista ja moninaisuuteen hukkumista. Se on oleskelua käsitteiden ja loogisten proseduurien parissa, jolloin persoonavaisto turmeltuu persoonamattomaksi. Se on aivan liian suurta 'objektiivisuutta' eli yksilöintressin heikentymistä, tasapainottomuutta ja "itsekkyyden" menettämistä (Antikristus §20).

3) Tieteellinen\objektiivinen totuus jättää maailman kylmäksi ja rumaksi. Objektiivinen näkökulma on ulkopuolinen ja kosmologinen ja näistä syistä älytön\mieletön\Sinnlosig. Objektiivisesta näkökulmasta elämä on vain schopenhauerilaista tarpeetonta sattumaa. "Kaikkeuden laidalla sattui olemaan tähti, jonka ympärillä planeettamme pyöri. Planeetalla muutamia älykkäitä olentoja, jotka aikanaan kuolivat ja sen perään tähtikin sammui. Tämän jälkeen oli niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan." (Totuudesta ja... §1.)

Nietzschelle objektiivisen totuuden etsintään liittyy siis jonkinasteista patologisuutta, joka johtaa masennukseen. Näiden patologisten piirteiden takia Nietzsche asettaa itse totuuden tahdon kyseenalaiseksi. Jos maailma perustuu pakosti erheille, miksi ei voitaisi kunnioittaa sitä voimaa joka synnyttää nämä erheet enemmän kuin sitä voimaa, joka pyrkii poistamaan kaikki erheet. Arvojen uudelleen arvottamisen kautta Nietzsche hyökkää erityisesti sitä modernin maailman pyrkimystä vastaan, jonka nojalla yritetään askel askeleelta paljastaa jokaikinen maailman osanen. Nietzschelle objektiivisuudessa kyse on patologisesta tiedon halusta löytää vastauksia kysymyksiin, jotka pakenevat ihmisymmärrystä. Ihmiseläin ei vain ole valmistettu tietoa varten, koska ihminen ei pääse käsiksi jumalallisiin merkityksiin ja tarkoituksiin. Nietzschelle ei ole Derridan ohella olemassa viimeistä kielen referenttiä tai merkitsijää, joka sitoisi kielen maailmaan.

Toisaalta tiede ei voi olla Nietzschelle myöskään koskaan täysin arvovapaata, vaan se nojaa aina graniittiselle perustukselle - ”lujalle ja graniittiselle tietämättömyyden perustukselle”. Näin ollen ”tietämisentahto” on perustanut ”toisen paljon valtavamman tahdon, ei-tietämisen, epävarman, epätoden tahtomisen perustukselle! Ei sen vastakohtana, vaan – sen hienonnuksena!” (Hyvän... §24.) ”Ankarasti arvosteltaessa ei ole mitään ’edellytyksetöntä’ tiedettä, sellaisen ajatus on mahdoton, paralooginen: ensin täytyy aina olla jokin filosofia, jokin ’usko’ jotta tiede saa siitä suunnan, tarkoituksen, rajan, menetelmän, olemassaolon oikeuden. (Sen joka ymmärtää asian päinvastoin, sen joka esimerkiksi yrittää asettaa filosofian ’ankarasti tieteelliselle perustukselle’ on sitä varten ensin asetettava sekä filosofia että itse totuuskin seisomaan päällään”). (Moraalin alku... osa 3 §24.) Tiedekin tarvitsee ”jotakin arvoja luovaa mahtia jonka palveluksessa sillä on lupa uskoa itseensä” (emt. osa 3 §25).

Missä on ongelma?

Nietzschen kritiikki tiedeinstituutiota kohtaan vaikuttaa heppoiselta. Ei kai se nyt ole ongelma, jos erilaisia ilmiöitä yritetään mallintaa ja kuvata tieteellisin välinein ja ilmentää sekä löytää "naisesta sinänsä" joitain relatiivisen symmetrisiä tai toistuvia piirteitä. Jos fyysikko tutkii atomeja ja niiden liikettä ei se tarkoita, että hänen maailmansa muuttuisi pelkiksi kylmiksi atomeiksi. Lääkärin puolisokin lienee jotain muuta kuin verta, lihaa ja suonenpätkiä (toivottavasti). Nietzschen kritiikissä objektiivista tietoa kohtaan on myös se ongelma, että Nietzschen täytyy kritisoida sitä omien tietolähteidensä valossa, jotka puolestaan perustuvat Nietzschen subjektiivisille psykologisoinneille siitä mikä on hyvästä ihmiselle, siis objektiivisesti tulkitulle yksilölle. Se myönnettäköön, että jotain patologista liittynee henkilöihin joiden täytyy uskon tai jonkin muun kautta voittaa tai kadottaa maailmaan liittyvä epävarmuus ja myös henkilöihin, jotka elävät eräänlaisessa jatkuvassa identiteetin diffuusiotilassa, jolloin ihmisen persoonassa ei ole mitään jatkuvuutta ja hän on suorastaan skitsofreeninen ja siksi myös pahoinvoiva. Schopenhauerilainen pessimismi ja nihilismi ovat myös ihmisen mielenterveyttä heikentäviä tekijöitä, jolloin ihmisen voidaan sanoa vieraantuneen kosmologisen näkökulmansa takia elämästä. Kysymys kuuluu kuitenkin edelleen: Nietzsche, missä on ongelma?

Jos Nietzsche todella olisi ajatellut, että tiede olisi vain tahdon valtaan hienonnus ei ongelmaa olisikaan olemassa. Tällöin pyrkimys tieteelliseen objektiivisuuteen olisi vain maailmaa vääristävien kategorioiden, käsitteiden ja sääntöjen luomista. Näiden avulla taas voimme helpommin organisoida moninaisuuden massaa ja saada tahdon valtaan kautta muotoja ja pintoja maailmaan, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä. Tahto valtaan synnyttää siis esineitä ja ilmiöitä, jotka ovat suhteellisen kestäviä ja suhteellisen samankaltaisia, jotta voimme tulla toimeen ja tiede on vain tämän maailman voiman käsikassara. Yritys nähdä maailma ja todellisuus strukturoimattomana tulemisen kaaoksena, millainen se todella on, johtaisi ihmisen tuhoon. Jokainen struktuuri väärentää todellisuutta, mutta erhe on elämän ehto.

Tätä kautta voidaankin todeta, että Nietzschelle pyrkimys objektiivisuuteen on alhaista ainoastaan hänen arvojensa kautta. Kyse ei ole tietoteoreettisista pulmista, vaan mielenterveydellisistä seikoista. Nietzsche on filosofiassaan vakuuttunut, että pyrkimys objektiivisuuteen ja "viisauteen" johtavat masennukseen. Nietzschelle tuo pyrkimys on elämälle vastakkaista, sillä silloin pyritään ylittämään perspektiiviset arviointimme ja sen seurauksena on heikentynyt tarkoituksen luomisen voima (Wille ... §608). Koska Nietzschelle ”objektiivinen ihminen on (…) tavallisesti ihminen vailla substanssia ja sisällystä, ’itsetön’ ihminen" ... eikä "siis myöskään mitään naisille soveliasta, in parenthesi", tulee pyrkimystä objektiivisuuteen välttää. Elämää säilyttäviin voimiin kuuluvat sen sijaan kyky unohtaa ja kyky vajota tietämättömyyteen.

"On paljon, mitä en kerta kaikkiaan halua tietää. - Viisaus piirtää tiedollekin rajat." (Epäjumalat osa 1 §5.)

Nietzschen painotus on selviö. All work and no play makes Nietzsche a dull philosophist. Ainakin välillä täytyy osata ottaa rennommin. Siksipä siis, mene siitä bailaamaan ja lopeta tämän Nietzsche-tulkinnan objektiivisuuteen pyrkivän blogin lukeminen. Hus ulos siitä!