Eräällä tapaa Nietzschen koko filosofian haastavin ja kiinnostavin problematiikka liittyy aikaan. Aika muodostaa vihollisen ja taisteluparin, joka on filosofian avulla kumottava. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastaus ajan haasteeseen löytyy ikuisesta paluusta.
Ensinnäkin on sanottava, että ikuinen paluu tulkitaan useimmiten eräänlaisena testinä, jossa vastakkain asettuvat elämän myöntäminen ja elämän kieltäminen eli oma tahto tai nihilismi. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastakkainasetteluksi muodostuu oleminen ja tuleminen. Kokonaisnäkemyksessä nämä teemat asettuvat jossain määrin päälekkäin, sillä oleminen on oman tahdon löytämistä ja toteuttamista ja tuleminen voidaan tulkita schopenhauerilaiseksi turhien, vaihtelevien ja ristiriitaistenkin mielihalujen mielettömäksi jatkumoksi. Jos ihminen on vain tulemisen tilassa, sitä voidaan kutsua myös vieraantumiseksi. Vieraantuneen ihmisen elämä valuu silmien edessä, mutta hän ei varsinaisesti tavoita koskaan omaa olemistaan ja lipuu kodittomana ja haluttomana maailman ja erilaisten tahtotilojen äärettömässä meressä.
Palataan kuitenkin ontologiaan ja Zarathustraan. Z:n keskeisimpiä teemoja on aika. Aika pilaa muutoin täydellisen olemisen. Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi. Aika näyttää siis vangitsevan ihmisen jatkuvaan tulemisen tilaan, jota ei pääse karkuun. Miten tämä ontologinen haaste voidaan ratkaista?
Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa.
Ajatus voi kuulostaa yksinkertaiselta, naurettavalta ja myös typerältä (ja sitä se myös osittain on :)), mutta samaan aikaan ajatukseen liittyy syvällistä viisautta. Kyse ei ole pienestä asiasta, eikä se tule vailla seurauksia. Voitaisiin sanoa, että Nietzschen oppi ikuisesta paluusta on voimakkaampi versio kaikille tutusta Carpe diem -painotuksesta, jossa hetkeen tarttuminen nähdään tärkeimpänä elämiseen liittyvänä arvona ja ohjenuorana. Jos ajatus ikuisesta paluusta tulkitaan ontologisena periaatteena, käytännön neuvoihin kuuluu lapsen maailmaan sukeltaminen, jossa kaikenlainen impulsiivisuus ja voimakkaat tunteet nousevat pintaan. Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, menettääkö ihminen kokonaan tulevaisuusperspektiivin kiinnittymällä pelkkään olemiseen eli "silmänräpäykseen"?
On vaikea sanoa, miten pitkälle Nietzsche toivoi meidän kykenevän hetkeen heittäytymiseen. Eräällä tapaa liian pitkälle tulevaisuuteen ulottuva elämäntapa, sitkun-ajatteluneen, lukeutunee ainakin filosofin vastustamiin ajattelutapoihin. Tässä mielessä Nietzsche vastustaa myös aikuistumista, sillä siihen kiteytyy lähes kaikki vastustettavat ja vieraannuttavat elementit. Henkilökohtaisesti ajattelen, että Nietzschen voidaan tässä kohtaa menneen aika lailla äärinmäisyyksiin. Ei se tietenkään poista, etteikö Nietzscheltä voisi jotain myös oppia, vaikka olisikin seurauksista erimieltä. Vai kuuluvatko vieraantuminen ja sitkuttelu välttämättömänä osana vastuulliseen aikuisuuteen?
Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisesta näkökulmasta, Nietzschen henkilöhistorian viimeisiin vuosiin avautuu myös filosofinen näkökulma. Viattoman ja piiskatun luontokappaleen kaulaan syösynyt ja muutenkin yhä impulsiivisemmin käyttäytyvä filosofi tarttui kiinni hetkeen ennennäkemättömällä tavalla ja hullaantui yhdestä jos toisestakin asiasta. Tässä mielessä esimerkiksi edellisessä bloggauksessa viitatut eksentrikot onnistuivat omassa yli-ihmisyydessään kuitenkin Nietzscheä paremmin, sillä esimerkiksi kymmenien tuhansien puutarhatonttujen omistaja ja niille vaatteita tekevä, on sitonut itsensä pysyvämmällä ja kiinteämmällä tavalla rakkautensa kohteeseen, kuin lopulta totaalisen romahduksen kärsinyt viiksekäs filosofi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Epäilemättä näin. Tästäpä tuli mieleeni, että voisitko jatkaa teemasta ja kirjoittaa Nietzschen aika- ja historiakäsityksestä yhteydessä perspektivismiin. Itseäni kiinnostaisi eri toten lauseen "Only that which has no history is definable" ympärille sijoittuva pohdiskelu.
VastaaPoistaAvainlähteet Nietzschen aika- ja historiakäsityksiin ovat teokset Historian hyödystä ja haitasta elämälle sekä Zarathustra. Vaikka teokset ovat hyvin eri aikakausilta Nietzschen tuotannossa, niissä on käsitteellisistä eroavaisuuksistaan huolimatta hyvin samankaltaisia teemoja, kuten perspektivismi.
VastaaPoistaAntamaasi pohdintaan "Only that which has no history is definable" joutuisin suoralta kädeltä lisäämään Nietzschen pointin "from a certain perspective", sillä myös määrittelijä määrittelee asian jostain - (eritoten historiallisesta) - positiosta. Koska on olemassa ainoastaan positioita, joissa määriteltävä ja määritelty ovat, todellisuus "tosi maailma" pakenee näennäisyyden verhon taakse ja tässä mielessä kaikki määrittely on aina näennäisen pinnan määrittelyä, jota voi ja täytyy harrastaa, mutta joka pakenee aina oli määriteltävällä kohteella historiaa tai ei. Tätä kautta Nietzsche ei jaa lauseesi totuusfunktiota, sillä hänelle "tosi maailma", siis määriteltävä maailma, pakenee aina, vaikka se olisi historiatonkin. Tällöin kaikki oleva on monitulkintaista (pluralistista) jo pelkässä "olemuksessaan" ja tärkeämpää silloin on se miten asioita tulkitaan kuin mitä asiat ns. ovat. Ja vielä tärkeämpää on yrittää ymmärtää miksi joku tai jokin tulkitsee asian jollakin tavalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että filosofin pitäisi kiivetä norsunluutorniin ja paljastaa pelkkiä tulkitsemisen tapoja, vaan filosofin täytyy tehdä myös omia tulkintojaan olennoista ja ilmiöistä sekä myös arvottaa erilaisia havaitsemisen tapoja paremmin toimiviksi ja huonommin toimiviksi. Nietzschelle aikalainen kristillinen tapa oli epäterve ja huonosti toimiva, joten hän yritti luoda uuden herraperspektiiviin perustuvan havaintotavan.
Tässä siis lyhyesti sidos laajempaan kontekstiin muitakin lukijoita varten. Palaan aika- ja historiakäsitysten ja perspektivismin väliseen jännitteeseen tarkemmin tuonnempana.
Edelliseen on vielä lisättävä se, että ikuinen paluu tekee kaikesta olevaa ainoastaan pragmaattisessa mielessä, sillä yhdellä hetkellä voidaan lausua ainoastaan yksi tulkinta. Tämä tulkinta on aina Tosi hetkellä T. Tällöin jokainen silmänräpäys eli hetki T on pragmaattisesti Tosi, mutta ontologista realismia siitä ei millään saa väkerrettyä.
VastaaPoistaKommentoin tuossa aiemmin, kun olin tullut vähän satunnaisesti tähän erittäin korkealaatuiseen blogiin. Ehkä sitten vähän anglosaksinen kommentti, mutta Nietzschehän on lähinnä runollisesti muotoiltua metafysiikkaa. Jos hyväksyy hänen lukuisat dikotomiansa ja muotoilunsa niin lähtee suuntautumaan kohti kokemusta tietystä, spesifistä ja mielivaltaisesta näkökulmasta. Nietzsche ei sano oikeastaan mitään liberalismista ja kristinuskosta, hän sanoo vain käsityksensä niistä - olisi ihan irrelevanttia pohtia tässä yhteydessä jotenkin vakavasti, että oliko hän "oikeassa", hän ei puhunut asioista, joista voi olla oikeassa tai väärässä. Teologia toimii ihan samalla tavalla ja voi olla samassa suhteessa relevanttia ja irrelevanttia.
VastaaPoistaJos sitten liberalismi ja valistus haluavat saada jotain merkityksellistä irti Nietzschestä niin se on toki täysin mahdollista. Omasta liberaalista näkökulmastani Nietzsche esitti järkevän, rationaalisen haasteen maailmassaolemisen luonteesta ja tavasta jolla meidän tulisi olla maailmassa ja kokemuksessa. Toki hän samalla avasi näppäriä oikoteitä hyvin sameisiin historiallisiin vesiin - tietysti joku Himmler ymmärsi väärin sankarinsa, mutta hyvin luontevalla tavalla väärin. Sellainen maailma on, karu.