Tietämisen jana

Tieto, tietäminen ja tiedon rajojen piirtäminen on eräs keskeisimmistä poliittisista ulottuvuuksista, joka jakaa ajattelijoita kahteen toisilleen vastakkaiseen kategoriaan. Aihe on ikiaikainen ja siitä löytyy merkittävän hienoja kirjoituksia. Ivan Turgenevin Hamlet ja Don Quijote kertoo vastakkainasettelusta, joka rakentuu itsensä unohtavien ja asiallen sokeasti omistautuvien Don Quijotien sekä epäilysten ja ristiriitojen täyttämien ja sitä kautta lähinnä omaan napaansa tuijottavien Hamletien välillä. Kuuluisampi vertailu on Isaiah Berlinin klassikon maineeseen yltänyt Siili ja Kettu, jossa Berlin jakaa ajattelijat yhden suuren totuuden ja siihen kaiken kokemuksen liittäviin siileihin ja monia eri asioita tietäviin, mutta vailla suurta totuutta oleviin kettuihin. Keskeinen janan ääripäitä ohjaava kysymys on: mitä voimme tietää?

Kysymys jakaa janan ääripäät jo tavassa lähestyä itse kysymystä. Tiedon mahdollisuuksiin optimistisesti uskovat valistuksen lapset ajattelevat, että järjestelmällinen tutkimus syventää koko ajan ymmärrystämme maailmasta ja sen historiallisista laeista, joten lähestymme jatkuvasti kaiken kattavaa totuutta. Pessimistit puolestaan luottavat sellaisiin epämääräisiin asioihin kuin todellisuudentaju tai viisaus, jotka ylittävät totuutta lähestyvien optimistien näköalojen rajat. Tiedon pessimistit lähinnä naureskelevat kunnianhimoisille tieteen esitaistelijoille, koska nämä esittävät naurettavia yleistyksiä, lupaavat mahdottomia, muodostavat valheellisia syy- ja seuraussuhteita ja sokeasta uskosta näihin yleistuksiin seuraa pahimmillaan valtavia katastrofeja. Tiedon optimistit puolestaan parjaavat pessimistejä irrationaalisiksi valistuksen vastustajiksi, luotettavien perusteiden tahallisiksi hylkääjiksi sekä tunteiden ja sokeiden ennakkoluulojen suosijoiksi. Summa summarum: tiedon optimistit pyrkivät osoittamaan tieteellisiä lainalaisuuksia, johon tiedon pessimistit voivat aina sanoa, että liian monet tekijät jäävät liian monesti pimentoon, että kyseiset "lainalaisuudet" olisivat luotettavia ja uskottavia.

Tarkennukseksi on sanottava, että löytynee vain aniharvoja tiedon pessimistejä, jotka ovat valmiita kritisoimaan matematiikan tai fysiikan lainalaisuuksia epäluotettavana hölynpölynä. Kysymys on ihmistieteisiin ja aikaan (historia, tulevaisuudentutkimus) liittyvistä lainalaisuuksista ja syy- ja seuraussuhteista. Kysymys on siitä, mikä selitysvoima on Freudin psykoanalyyttisellä teorialla, Marxin historiallisella materialismilla tai vaikkapa keynesiläisellä taloustieteellä puhumattakaan poliittisten- tai kulttuurihistorioitsijoiden tai tulevaisuudentutkijoiden yrityksistä tavoittaa syy- ja seuraussuhteita.

Tapaus-Nietzsche hahmottuu tämän dikotomian valossa sangen mielenkiintoiseksi. Ensinnäkin vastakkaiset näkökulmat ohjaavat tapaa, jolla tutkijat lähestyvät itse tutkimuskohdetta. Tiedon pessimistit maalaavat kuvan postmodernista Nietzschestä, jonka kritiikki pirstaloi valistusajatteluun perustuvan modernismin ja vapauttaa yksilöt surkeilta yrityksiltä selittää ja luokitella sosiaalista ja inhimillistä todellisuutta. Postmoderni Nietzsche rikkoo luokittelut ja julistaa, ettei ole olemassa mitään arkhimedeen pistettä, johon nojaamalla maailma voitaisiin mitata ja muuttaa oikealle raiteelleen. Maailma on moninaisuus ja voimme lähestyä jokaista ainutlaatuista kohtaamaamme ilmiötä vain ja ainoastaan pragmaattisesti kokeilemalla (tai jotain, ehkäpä ironiaa ja sarkasmia) ja toivoa parasta (tai ei mitään). Postmoderni Nietzsche on tiedon pessimisti, antimetafyysikko ja kriittisen ajattelun airut.

Jos postmoderni Nietzsche on toinen (the other) Nietzsche, ensimmäinen Nietzsche näyttäytyy niille, jotka ottavat Nietzschen kritiikin tiedon rajoista vastaan, mutta ovat silti vakuuttuneita, että Nietzsche esittää oman metafyysisen tulkintansa maailmasta (kolmas mahdollisuus on nähdä Nietzsche antimetafyysikkona, mutta naturalistisen ja kriitisen tahto valtaan -ontologian kannattajana ks. Miyasaki 2013 Nietzsche's Will to Power as Naturalist Ontology). Tahto valtaan -ontologiaan (ja metafysiikkaan) nojaava Nietzsche on tiedon optimisti ja optimismi syntyy empiirisestä metodista, joka nojaa uusdarwinistiseen genealogiaan, sitä kautta rakentuneeseen tahto valtaan -ontologiaan sekä denegeneratiivisen kiertokulun -metafysiikkaan. Ensimmäinen Nietzsche on tiedon optimisti, joka rakentaa kaikenkattavaa historiallista Totuutta.

Henkilökohtaisesti minulle Nietzschen tekee mielenkiintoiseksi ajattelijaksi juuri tämä dikotomia. Nietzsche on yhtäältä äärimmäinen tiedon kriitikko ja edustaa kaikkea sitä irrationaalisuutta, mikä pakenee kaikkia määritelmiä ja yleistyksiä. Toisaalta hän on empiristi, joka tekee tältä pohjalta koko hänen filosofiaansa ohjaavan havainnon, että elämän keskeinen ominaisuus on juuri tämä määritelmien ja yleistysten tekeminen maailman kaaosmaiseen massaan. Täytyy siis olla voima, joka pyrkii juuri tähän. Optimisti-idiootit kutsuvat sitä tietämiseksi, Nietzsche tietää sille kuvaavamman termin, se on tahtoa valtaan. Näin ollen niin Freudia, kuin Marxia tai Keynesiä ei suinkaan ohjannut tahto totuuteen vaan tahto valtaan. Jokainen heistä maalaa maailman omaksi kuvakseen, mutta maailman tai ilmiön moninaisuus ei redusoidu näihin yleisiin teorioihin. Tiedon optimisti voi kritisoida kantaa sanomalla, ettei teoriat tietenkään kaikkea selitä, mutta niiden selitysaste voi olla esimerkiksi Freudin osalta lähempänä 60 prosenttia tapauksista. Tiedon pessimisti sen sijaan kommentoi, että selitysaste on Freudinkin osalta pikemminkin 0,6 prosenttia tapauksista ja ihmisille tehdään hallaa, kun niitä yritetään pakottaa ja parantaa naurettavilla hypoteeseilla. Tiedon pessimisti voi jatkaa yleistyksen koskemaan kaikkia inhimillisen maailman teorioita. Kaikki teoriat ovat kykenemättömiä huomioimaan kaikkia niitä tarpeellisia muuttujia, joiden avulla ilmiö voitaisiin selittää niin suurelta osin, että mallilla olisi tarpeeksi selitysvoimaa.

Tässä kohtaa Nietzschelle tulee toinen keskeinen oivallus. Sosiaalinen ja inhimillinen maailma on moninainen kaaos, josta emme kykene tarvittavaa tietoa purkamaan, jotta voisimme sitä järjen avulla ohjata. Kaiken elämän taustalla vaikuttava tahto valtaan on kuitenkin jollain tavalla, vaikkakin maailmaa vääristelemällä, osoittautunut elämää tukevaksi voimaksi. Tässä kohtaa on valittava puolensa. Nietzschelle ihmistä, joka uskoo järjen kykyyn ohjata ja selittää maailmaa, ohjaa tietysti tahto valtaan, kuten kaikkea muutakin, mutta tällainen ihminen luhistuu ja vaipuu dekadenssiin ja nihilismiin, kun lopulta paljastuu, ettei Totuuksia ole ja maailman moninaisuus ei ole sovitettavissa järjen keinoin (vrt. postmodernismi). Koska näin käy Nietzschen mukaan väistämättä, on pikemminkin luotettava tiukkoihin perinteisiin ja luotava järkähtämättömiä auktoriteetteja, kaiken elämän tähden.

Nietzsche on siis kettu, joka toivoo olevansa siili ja sellaiseksi hän muuttuukin juuri ennen lopullista romahtamistaan. Asian voi ilmaista myös niin, että Nietzsche on liberaali, josta sukeutuu ajan myötä konservatiivi. Siili voisi yleistää lopuksi ilmiön ajattomuutta ja siteerata Winston Churchillia:

"If you're not a liberal at twenty you have no heart, if you're not a conservative at forty you have no brain"