Käsitteistä ja määritelmistä

Nietzsche  toteaa teoksessaan Moraalin alkuperästä (II osa), että “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”. Lausahdus herättää välittömästi vastaväitteitä. Eikö historia nimenomaan luo identiteetin, jonka keskeisenä elementtinä on esillä olevan ilmiön tarinan kertominen. Toisaalta taas kyenneisyys määritellä historiaton olio viittaa essentialismiin. Olioilla olisi tämän ajattelumallin mukaan muuttumaton essentia, jonka ajan mukana tuova muutos menee pilaamaan. Lauseen purkaminen vaatii kuitenkin syvempää sukellusta Nietzschen maailmaan.

Teoksen (MA) keskeisin ponsi on kuvata ilmiöitä niiden syntyhistoriasta käsin. Nietzschen syy genealogisen metodin käyttöön juontaa juurensa puolestaan tahto valtaan -ontologiaan. Tahto valtaan -ontologiassa ilmiöiden syntyä ei ohjaa teleologia. Sormeni soveltuvat tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta sormeni eivät kehittyneet siksi, että voisin kirjoittaa tämän tekstin. Ihmisillä tuntuu olevan kuitenkin jatkuvia ongelmia selittää ilmiöitä päämäärien ja syiden ja seurauksien kautta. Koska on vain tahtoa valtaan, jonka välittäjänä tai kanavana myös ihmiset toimivat, kaikki selitykset ja määritelmät, mitä jälkikäteen olioille ja ilmiöille annetaan, ovat erheellisiä. Nietzsche väittää sen sijaan tautologisesti, että tahto valtaan on synnyttänyt ihmisille sormet, koska ne ovat sattuneet siitä syntymään ja osoittautuneet jälkikäteen jokseenkin toimiviksi. Sormemme ovat voittaneet kamppailun räpylöitä ja muita vaihtoehtoja vastaan, mutta eivät sen tähden, että voin tässä kirjoittelun lomassa hörppiä kätevämmin ohraista juomaa.

Tämä uus-darwinistinen näkökulma pakottaa tarkastelemaan ilmiöitä niiden syntyhistorian kautta. Nietzsche tarkastelee rangaistuksen syntyperää juuri tästä näkökulmasta, mutta kriittisenä miehenä tulkitsee tehtävänsä mahdottomaksi, vaikkakin samalla esittää teoksessaan toiveita tämänkaltaisen tutkimuksen lisäämisestä yliopistoissa:

“Today it is impossible to say for certain why people are really punished: all concepts in which an entire process is semiotically concentrated elude definition; only that which has no history is definable”

Aika on essentialismin arkkivihollinen. Nietzschelle oleminen on jatkuvassa tulemisen tilassa eli jatkuvaa tahdon valtaan fluktuanssia. Kun ihminen määrittelee ja luo sitä kautta merkitysrakenteita asioihin, hän tappaa ja täyttää oliot ja 2,5 kg ahvenet, jotteivät ne jatkaisi muuttumistaan. Näin tehdessään ihminen kuitenkin pettää itseänsä ja vangitsee hetken lukottomaan selliin (tämä ei tarkoita, etteikö lukituilla asioilla voisi kasvaa ja olla omat merkityksensä ja ne tulevat sitä kautta uudelleen ja uudelleen määritellyiksi).

Kun astutaan teoksen ulkopuolelle, esitetty lause näyttäytyy vielä kiistanalaisempana. Nietzsche tuntuu ikään kuin hetkeksi unohtaneen tahdon valtaan poliittisen luonteen keskittyessään teleologisen tulkintamallin kritiikkiin. Tahto valtaan -maailmassa jokainen ilmiö ja väite sisältävät itsessään vastaväitteen, sillä kaikki oleva on osa taustalla tapahtuvaa kamppailua. Määritelmä vaatii tulkinnan ja tulkinta tapahtuu aina ajallisesta ja paikallisesta situaatiosta. Vaikka kohtaisimme olion tai ilmiön, jolla ei ole historiaa, olemme oman historiamme vankeja, mistä tulkinnat versovat. Näin ollen lukija voi olla tänään sitä mieltä, että kirjoittaja kirjoittaa melko järkeviä ja määritellä sitä kautta kaverin fiksuksi ja eittämättä mukavaksi hepuksi. Muutaman päivän päästä palattuaan mieli voi muuttua ja lukija lähinnä ihmettelee, miten joku jaksaa kirjoittaa tällaista hölynpölyn scheissea. Lopulta hän voi päätyä ajatukseen, että molemmat perspektiivit ovat osittain tosia, vaikkakin ristiriitaisia.  Seuraava kirjoitus muuttaa jälleen tulkintaa ja sitä kautta rakentuvaa määritelmää.

Esitetty lause on kuitenkin siinä määrin tosi, että se on pragmaattisesti tosi hetkellä T. Nietzschen mukaan voimme määritellä ajattoman ilmiön hetkellä T ja lukita määritelmän, mutta hetkellä T+1 määritelmää tulisi muuttaa, koska määrittelijät ovat muuttuneet. Ongelmana on tietysti löytää hetkellä T sellainen yhteinen näkökulma tarkasteltavaan ilmiöön, jonka eri osapuolet voivat allekirjoittaa. Tosi se ei ole, sillä se selittää ainoastaan osan ilmiömaailman moniulotteisuudesta, mutta se voi toimia.

Esitetyn lauseen totuusfunktio on kuitenkin ongelmallinen, vaikka se tulkittaisiin pragmaattisesta lähtökohdasta. Nietzschelle ”on sanomattoman paljon tärkeämpää, miten olioita nimitetään, kuin mitä ne ovat” (IT §58). Jokainen määritelmä on kuin kalaverkko, joka heitetään pluralistisen maailman osasen päälle. Jokaisella heitolla verkkoon tarttuu jotain, mutta osa pääsee aina pakoon. Ajan myötä käy kuitenkin niin, että määritelmä kasvaa kiinni olioon ja pelkästä approksomaatiosta tulee suoranainen olemus, näennäisestä tulee todellinen ja todellisuus näyttäytyy luomistekona. Kun todellisuus on näennäisen pluralismin päälle kyhätty terminologinen kudos, uusien ”olioiden” luomiseen riittää, ”kun luodaan uusia nimiä ja arviointeja ja todennäköisyyksiä” (IT §58).

Kun elämismaailma on rakentunut käsitteelliseksi, todellisuudesta muodostuu:

”Liikkuva metaforien, metonyymien ja antropomorfien lauma, lyhyesti sanottuna ihmissuhteiden summa, jota on poeettisesti ja retorisesti kaunisteltu, käännetty, koristeltu, ja joka pitkän käytön jälkeen vaikuttaa lujalta, kanonisoidulta ja pakolliselta: totuudet ovat illuusioita, minkä ihmiset ovat unohtaneet; metaforia, jotka ovat loppuunkuluneita ja voimattomia aisteille; kolikoita, jotka ovat menettäneet kuvansa ja merkitsevät metallia, ei enää rahana, sen tarkoituksena” (Totuudesta ja valheesta… §1).

Lyhyesti sanottuna kieli on kahden metaforan päässä ’totuudesta’:

”Ensiksi hermoärsytys välittää kuvan! Ensimmäinen metafora. Kuvasta muodostuu tämän jälkeen äänne! Toinen metafora.” (TO §1).

Ihminen ei siis tavoita Nietzschen mukaan paljasta todellisuutta, minkä vuoksi lause: “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”, ei ole määriteltävissä. Selittäisin lauseen pikemminkin sitä kautta, että Nietzsche uppoutuu tässä kohtaa niin syvälle historian ongelmallisuuteen, että unohtaa hetkeksi syvemmän ja perustavamman ongelman eli todellisuuden moniulotteisuuden ja kaikkien ulottuvuuksien kiinnittyneisyyden toisiinsa. Pluralistisessa maailmassa on vaikeaa ottaa mitään kiinni tai haltuun, sillä ilmiö tai olio pakenee kaikkia määritelmiä ja on tosi vain suhteessa asiakontekstiin tai perspektiiviin. Koripallo on useimmille koripallo, kun se on koripallokentällä, mutta kun se siirretään Kiasmaan ja irroitetaan kontekstistaan se saa uusia määrittelyjä ja merkityksiä.

Aiheen tiimoilta on hiljattain valmistunut mielenkiintoinen pro gradu: After Essentially Contested Concepts. Onnittelut Joonas!