Reflektiota vastaan?

Vaikka Nietzsche painottaa filosofiassaan, että on syytä epäillä onko vastakohtia tai vastakohtapareja - kuten totuus ja erhe, itsekkyys ja epäitsekkyys, hyvä ja paha - ollenkaan olemassa (HP §2). Vaikka elämä olisikin vääristynyt ja kieroutunut eri perspektiiveistä nähtynä useille eri tarkastelutasoille ja pinnoille, jotka ovat yhteismitattomia, voidaan vastinparien avulla nostaa esiin aste-eroja myös nietzscheläisen perspektivismin maailmassa. Asetetaan siis aluksi vastinparit ja tarkastellaan mitä puolta Nietzsche filosofiassaan kannatti. Ongelmana on tietysti, että Nietzsche puhui usein saman asian puolesta että sitä vastaan. Mutta ehkäpä siinä piileekin Nietzschen ajattelun tulkitsemisen haasteellisuus. Lähestyikö Nietzsche ajattelussaan samaa pistettä eri suunnista ja eri tasoista kolmiulotteisessa käsiteavaruudessa vai oliko hän vain epäkoherentti ja traaginen hahmo, jonka filosofiasta voi repiä irrallisia mielipiteitä suuntaan tai toiseen ja Nietzschen filosofia toimii eräänlaisena musteläiskätestinä, joka kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin tekstistä? Paljon on siis pelissä, joten käydäänpä asiaan.

Huolettomuus ja vakavuus.

Lapsien voidaan sanoa yleisesti ottaen olevan huolettomia. Lapsista huokuu iloisuus ja vallattomuus ja lapset ovat aina liikkeessä. Liikkeen kautta surut koostuvat hetkittäisistä sattumista ja ne vaipuvat yhtä nopeasti unholaan kuin ne saivat alkunsakin. Huolettomuus ja päätön meno tai aivot narikkaan -asenne kulkevat siis käsi kädessä. Huolettomalla yksilöllä onnen perusta on itsessä ja kaikessa siinä kauneudessa mikä maailmasta löytyy. Lapselle pieni kivi, nallekarhu tai rätti voivat olla korvaamattomia aarteita. Huolettoman lapsen onnen perusta on sisältä kumpuava arvojen ja merkitysten maailma. (Lapsi on yksi keskeinen käsite Nietzschen Zarathustrassa).

Aikuiset sen sijaan ovat usein kovin vakavia. Suruttomat ja huolettomat lapsuuden päivät ovat korvautuneet jatkuvalla huolella. Huoli ja vastuu pistävät puolestaan ajattelemaan. Huvittelun sijaan aikuisien elämään kuuluu ennen kaikkea vakavuus, totisuus ja raskasmielisyys. Vakavalla yksilöllä onnen perusta on aristoteelisessa tragediassa. Vakava ihminen ajattelee kaikkea maailman kurjuutta ja kärsimystä ja onnellisuus perustuu siihen kun ei itse joudu sitä kaikkea kestämään ja kärsimään. Vakavan ihmisen ilo ja onni ovat luonteeltaan reaktiivisia, sillä ne tarvitsevat aina vertailupisteen, josta käsin oma tilanne näyttää paremmalta.

Tällä tavoin ronskisti stereotypisoimalla Nietzschen amor fati ja lapsien ihailu puoltavat ensimmäistä painotusta. Nietzschen tragedia ei ole aristoteelista katharsista, vaan yhdessäoloa maailman traagisen luonteen kanssa (ks.esim. EH). Päätön meininki on dionyysista tragediaa parhaimmillaan.

Tietoinen reflektio vai alitajuiset impulssit

Ongelmallisen tällaisesta vastakkainasettelusta tekee se, että Nietzcshelle suurin osa tietoista ajattelua perustuu vaisto-toiminnoille eikä tietoisuus ole näin ollen vastakohta tiedostamattomalle. Ei Minä voi koskaan ajatella, koska ajatus tulee tietoisuuteen silloin kun ajatus tahtoo. Ei ole mitään maagista transsendenttia tietoista Minää, joka kutsuisi ajatuksia tyhjyydestä käsin luokseen. Minä tai tietoisuus on vain tautologia. "Ajattelua on ja sen vuoksi on ajatuksia" (ks. HP; WP). Se, että on ajattelua ei tarkoita, että meillä "ajattelevilla olioilla" olisi mitään hajuakaan siitä syystä, jonka vaikutuksena ajatukset tietoisuutemme peiliin heijastuvat. Tietoisuus on eräällä tapaa ainoastaan viimeinen päätepiste, jonne jotkut ajatukset päätyvät, mutta matkalla on käyty monenlaista kamppailua ruumiissamme siitä, mitkä ajatukset pääsevät päätepysäkille asti.

Vaikka emme pääsisikään edes Descartesin lausumaan viimeiseen varmuuteen kiinni, vaan ajattelunkin taustalla oleva subjekti katoaa Jumalan tavoin käsityskykymme tuolle puolen, voidaan kuitenkin jälleen tarkastella Nietzschen suhtautumista tietoisuuteen ja alitajuisiin voimiin. Tietoisuudesta voidaan kuitenkin puhua, sillä se on peili, josta ajatukset heijastuvat näkyviksi ja tulevat sitä kautta uudenlaisen muistiin perustuvan käsittelyn alaisiksi.

Nietzsche ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa tietoisuuden ja tiedostamattoman kamppailuun ja asettuu systemaattisesti tiedostamattoman eheyttä ja voimaa luovalle puolelle. "Ei tietoisuuden lisääminen ole maali, vaan voiman määrän lisääminen" (WP §711; ks. myös §707). Nietzschelle tietoisuus on sairas ja se laajenee yhä suuremmaksi, jolloin tietoisuuden päätepysäkille saapuu yhä suurempi määrä ristiriitaisia ja eripuraisia tahtoja. "Jokainen täydellinen teko on puolestaan tiedostamaton" (WP §289). Nietzschelle arvo ja arvokas toiminta perustuvat lapsen huolettomaan aktiivisuuteen. Tietoisuuden kautta nousevat arvot nojaavat puolestaan vakavuuteen ja niihin piiloutuu tietynlaista sairaalloisuutta, sillä tietoisuusaffekti astuu tällöin ruumiillisuuden ulkopuolelle ja tavoittelee puhdasta objektiivisuutta yrittämällä karistaa itsestään kaiken muun affektiivisen viettiperustan (WP §423). Kun tietoisuusaffekti pääsee vallan kahvaan on seurauksena sisäinen arvotyhjiö ja toiminnasta tulee aikuismaista reaktiivisuutta. Tätä kautta tietoisuusaffekti on yksilön ulkoisen maailman eli lauman edustaja. Kun lauma pääsee yksilössä ääneen tulee yksilöstä itsestään vieraantunut nahjus. Lapsesta lähtöisin oleva ruumiillinen tai fysiologinen pathos löytää puolestaan ilon ja arvokkuuden sitä edes tiedostamattaan (ks. WP §68; §439; §440). Jokaisessa intohimossa on Nietzschelle jo aste järkeä ja yksilö tietää tiedostamattaan sen mikä on hänelle parasta (WP).

Nietzschelle tietoisuus ja vakavamielinen ajattelu ovat paradoksaalisia työkaluja, sillä mitä filosofia yleensä ottaen on muuta kuin vakavamielistä ajattelua. Se, että jokainen filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna on Nietzschelle selviö, vaikkakin hän usein ajattelee muiden filosofien tapaan, että juuri hänen (tahto valtaan) -filosofiansa yltää totuuteen. Tämä johtuu tietysti siitä, että tahto valtaan -filosofiassa jokainen "filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna". Tahto on puolestaan kompleksinen affekti- ja viettikokonaisuus, jossa ajattelu ja liike perustuvat käsky- ja alistussuhteisiin. Tässä mielessä käsite tahto korvaa käsitteet tietoisuus ja tiedostamaton, sillä ei ole olemassa kuin tahto, joka saa liikkeen aikaan valtaamalla ja alistamalla toiset tahdot palvelukseensa. Se, että juon tässä kirjoitellessani mehua, tarkoittaa että mehutahtoni on vallannut vesitahtoni alistukseensa. Se, etten juo kahvia, johtuu siitä, että kahvitahtoni ei ole koskaan päässyt hallitukseen, vaan istuu surkeana ja voimattomana oppositiossa.

Ongelmana kuitenkin on, että miten Nietzsche voi ylistää filosofiassaan huoletonta lapsen "ajattelu"maailmaa, kun filosofia on luonteeltaan reflektiivistä toimintaa. Filosofiassaan Nietzsche ensin reflektoi itse kovasti lukijoilleen viestittämiä ajatuksia ja lukija puolestaan sen jälkeen pureskelee lukemaansa. Nietzsche koki olevansa kasvattaja, jonka tehtävänä oli nostaa kykeneviä ihmisiä näkemään hänen laillaan tietoisuuteen kietoutuvia ongelmia, mutta filosofisen kasvattajan välineenä voi olla ainoastaan tietoisuuden ristiriitaisuuksien lisääminen ja perspektivistinen pohdinta sekä lukijan että kirjoittajan osalta. Piiloutuisiko tähän kohtaan jokin salaisuus Nietzschen filosofiassa?

Salaisuutta voitaisiin lähteä purkamaan yli-ihmisen käsitteen kautta. Yli-ihminen on Nietzschen korkein tavoite ja yli-ihmisen voitaisiin puolestaan sanoa olevan sekä lapsi että aikuinen, skeptikko ja aito sekä reflektoiva ja päätön. Yli-ihminen on olento, jonka sisällä on suurin mahdollinen määrä ristiriitaisuuksia tietoisuuden peilissä ja samaan aikaan hänellä on lapsen aktiivinen kyky luoda arvoja. Yli-ihminen on siis tietoisuuden välityksellä reaktiivisessa suhteessa sekä sisäiseen että ulkoiseen ympäristöönsä että tiedostamattoman välityksellä aktiivisessa suhteessa omiin vaistoihin ja affekteihin. Yli-ihminen on siis tasapainoinen yksilö, jonka tahto on äärettömän laaja (koostuu siis monista tahdoista), mutta se on hierarkkisesti määräytynyt. Yli-ihminen on siis pluraali, mutta pluralismi voi toimia ainoastaan hierarkkisessa järjestelmässä. Tuon hierarkkisen järjestyksen luominen tai takominen on kuin taideteoksen väsäämistä. Mutta keskeinen tekijä taiteen luomisessa on Nietzschelle kyky tehdä sitä ilman tietoisuuden ohjausta. Kun tietoisuus pidetään puhtaana kaikista ulkoisista pakotteista ja lauman äänestä, löytyy järjestystä luova ihanne tiedostamattoman syövereistä.

Loppuun voisi siis sanoa, että Nietzschelle tietoisuus on väline, jonka avulla ihminen voi kasvattaa kokoaan (tahtojen määrää). Tiedostamattomat affektit ovat puolestaan ne, jotka laittavat rakenteen järjestykseen. Juomien kohdalla tämä on helppoa. Vesi on ihan ok, mehu on usein parempaa, mutta kahvi maistuu aina kuralta. Kun kysytään suurempia kysymyksiä, kuten "mitä haluat elämältäsi?" tai "mikä on tavoittelemisen arvoista?" voi kysymykset jäädä ilman vastausta. Lapselta vastaukset tulevat yleensä kuin tykin suusta, mutta entäpä me aikuiset?