Nehamaksen kömmähdys

Biologinen harha. Harhasta vapautuminen. Kollektiivinen harha. Harhasta vapautuminen. Uusi oma harha on vain tarinankerrontaa itselle, jossa moninaisuudesta yritetään rakentaa eheä ja toimiva kokonaisuus. Tietysti tarinakin on harhaa, joten kaikki on harhaa. Ainoa metatotuus on, että elämä on taiteellista luomista ja taiteelliset kriteerit kuolivat Jumalan kuoleman yhteydessä. Siispä: Life as literature.

Alexander Nehamas (Nietzsche: Life as Literature 1985) esitti, sittemmin vaikutusvaltaisessa tulkinnassaan, lyhykäisyydessään yllä kuvatun kuvion. Nehamaksen mukaan Nietzsche luopuu filosofiassaan kaikenlaisista totuusvaateista ja maailmasta tulee tätä kautta taideteos tai jokaisen vapaasti tulkittavissa oleva teksti, jota voidaan lukea ja tulkita ristiriitaisin eri tavoin (ks. erit. 3, 73). Tällä liikkeellä Nehamas kruunaa Nietzschen postmodernismin isähahmoksi, kuitenkin todeten, että perspektivismi ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jonka mukaan "mikä tahansa näkökulma on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu näkökulma" (72).

Postmodernin impotenssin eli paradoksaalisen ja samalla surkuhupaisan yrityksen vapautua kaikista harhoista maailmassa, joka koostuu vain harhoista, Nehamas osittain vielä onnistuu väistämään, tulkitessaan Nietzschen filosofiaa taiteelliseksi luomiseksi. Lähimmäksi totuusväitteitä Nehamas pääsee kun hän kieltää, että mikä tahansa itselle kerrottu valhe ei kelpaa, jos samaan aikaan yksilö vain kieltäytyy hyväksymästä valheen taakse piiloutunutta moninaisuutta. Tällaisen valheen seurauksena on ainoastaan "eheyden tunne, ei eheys itsessään" (186).

Mikä tahansa kerrottu harha ei Nehamakselle siis kelpaa. Jos uskottelen itselleni joka päivä peiliin katsoessa, että joulupukkihan se siinä ja käyttäydyn lopun päivää joulupukkimaisesti, niin, ainakin tässä tapauksessa, voisin siis saavuttaa maksimissaan ja ainoastaan eheyden tunteen joulupukkimaisesta identiteetistä, mutta en eheyttä itsessään, koska ainakin porot puuttuvat, jos ei määrättömän monia muitakin asioita.

Nehamas kuitenkin epäonnistuu irroittaessaan Nietzschen Nietzschen evolutiivisista totuuksista. (ks.myös ed.blogi kohta 3). Arvojen uudelleen arvottaminen tarvitsee kylläkin tuekseen kriittistä ja dekonstruktiivista genealogiaa, jolloin kaikki arvoperspektiivit ovat kritisoitavissa muista perspektiiveistä käsin, mutta genealogiaan piiloutuu Nietzschelle opetus ylhäisestä ja alhaisesta elämästä. Nietzschen genealoginen hajuaisti (arkipsykologia) arvioi maailmaa uniikista biologisesta perspektiivistä, jolla on erilainen totuusarvo kuin muilla perspektiiveillä, näin siis ainakin Nietzschen mielestä. Nietzschen genealoginen totuus ei siis ainoastaan kritisoi vallitsevaa kristillistä perspektiiviä, vaan julistaa oman perspektiivinsä totuudenmukaisuutta.

Tämän vuoksi Nietzsche on ennen kaikkea poliittinen ajattelija ja hänen visionsa yhteiskunnan jalostuksesta kohti aristokraattista ihannetta ja lopullista messiaanista yli-ihmistä ovat seikkoja, joita kukaan itselleen rehellinen Nietzsche-tutkija ei voi kieltää. Tähän kenties perustuukin sitten Nehamaksen tulkinnan salaisuus. Sterilisoimalla Nietzschen poliittisen ajattelun, Nehamas voi arvostaa Nietzscheä "suuremmoisena filosofina" eikä "säälittävänä pienenä miehenä", kuten Nehamas itse asian parhaiten ilmaisee (234). Se, että monella Nietzsche-tutkijalla olisi tässä kohtaa peiliin katsomisen paikka, ei kuitenkaan vielä riitä. Vaikeampi ja tärkeämpi haaste on yrittää ymmärtää, miksi Nietzsche päätyi aristokraattisiin lopputulemiin.