Autenttisuuden etiikka

1. Mitä on autenttisuus?

Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.

Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.

2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?

Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.

Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.

Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.

Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.

3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?

Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.

Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.

Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.

Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.