Kaksi tietä merkitykselliseen elämään

Jos ihminen kokee itsensä merkityksettömäksi, hän vaipuu Nietzschen mukaan masennukseen ja tahtoo lopulta kostaa pahan olonsa elämälle tavalla tai toisella. Elämän merkityksellisyys puolestaan voi rakentua kahta eri reittiä. Ensimmäinen reitti merkitykselliseen on nietzscheläinen yli-ihmisen tie. Yli-ihmisen merkityksellisyyden kokemus rakentuu merkityksellisestä päämäärästä ja tuon päämäärän tavoittelusta. Tämän maskuliinisen projektin erinomainen tribuutti on esimerkiksi elokuva Conan Barbaari ja elävässä elämässä yhtenä esimerkkinä toimii myös Conania näytellyt Arnold Schwartzenegger.

Toinen tie merkityksellisyyteen on kantilainen tie, jossa toinen ihminen on päämäärä sinänsä. Tällöin merkityksellisyyden kokemus rakentuu kahden ihmisen välisessä läheisessä suhteessa, jossa osapuolet osoittavat toisilleen rakkautta ja arvonantoa. Kahden ihmisen välinen rakkaus on avautumista jaettuun maailmaan, jossa oma minuus katoaa ja tilalle astuu menuus. Menuus on ennen kaikkea mielentila, jossa toinen on itsestään selvä osa jaettua maailmaa. Kun uusi subjekti on me, toinen ihminen hyväksytään siis irrottamattomaksi osaksi itseä. Menuudessa rakkaus jaetaan lahjojen muodossa, joita kumppanille annetaan osoittaaksemme, että kumppanimme on meille merkityksellinen ja arvokas. Kantilainen tie on siis alkukristillinen tie, jossa päämääränä on ehdoton rakkaus.

Selvää on, etteivät tässä erotellut kaksi merkityksellisyyden kokemukseen johtavaa tietä ole toisiaan poissulkevia yksilön sisäisenä projektina. Merkityksellisyyttä voi pyrkiä rakentamaan sekä ulkoisen päämäärän tavoittelussa että rakkaudessa. Nämä kaksi eri tietä ovat kuitenkin toisensa poissulkevia siinä mielessä, että rakkauteen ei kuulu kilpailu, eikä rakkaus ole myöskään universalisoitavissa julkiselle kilpailun areenalle.

Vaikka Nietzsche filosofiassaan rikkookin uskomuksemme pysyvään ja eheään subjektiin, hänen filosofiansa perustana on yksilö. Nietzscheläinen yksilö on heitetty maailmaan ja omaan eksistentiaaliseen tyhjiöönsä, jossa hän yrittää epätoivoisesti löytää merkityksen omalle olemassaololleen, vaikka samaan aikaan tieto Jumalan kuolemasta kantautuu yksilön korviin aina vain voimakkaammin keskellä nihilististä tyhjyyttä. Keskellä nihilististä tyhjyyttä nietzscheläinen subjekti pyrkii epätoivoissaan valehtelemaan itsensä merkitykselliseen uneen, jossa biologisesti rakentunut viettipohjamme täyttää tyhjyyden ja sitä kautta rakentuu elämään merkityksiä luovia tavoitteita ja päämääriä.

Nietzschen, henkilöhistoriallisesta kontekstista irroitetusti tarkasteltuna, käsittämättömäksi yltyvä raivo kristillistä lähimmäisenrakkauden universalisoimista vastaan, estää häntä kuitenkin näkemästä kahden ihmisen välisen jaetun maailman kautta rakentuvan merkityksellisyyden kokemuksen arvon. Nietzsche on kritiikissään oikeassa, että alkukristillisen lähimmäisenrakkauden universalisointi, ojakangasmainen kukatahansisuus tai kantilainen kategorinen imperatiivi eivät voi toimia reaalimaailmassa, sillä sen seurauksena ihminen välineellistää oman tahtonsa ja menettää persoonuutensa. Universaali lähimmäisenrakkaus ei toimi myöskään siksi, että elämme niukassa maailmassa, jossa yhteen suuntaan kumartaessa toiseen suuntaan pyllistää. Eikä se toimi myöskään siksi, että avautumisessa toisella ihmiselle sisältyy aina riski siitä, ettei toinen ihminen osaa tai halua jakaa nietzscheläisen orientaation omaavana omaa maailmaansa.

Nämä kaksi toisilleen eräällä tapaa vastakkaista tietä merkityksellisyyden kokemukseen vaativat puolestaan yksilöltä taitoa ja uskallusta toimia tarpeen vaatiessa sekä kantilaisesti että nietzscheläisesti. Molempiin tievalintoihin liittyy riskejä, vaaroja ja pettymyksiä, mutta vain tekemällä töitä asian eteen voi maalin saavutta.