Kategorinen imperatiivi ja arvonanto

Autenttisuus liittyy vahvasti ihmisen kokemukseen omasta arvosta. Kokeakseen olevansa arvokas, ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että hän on ainakin jossain määrin päämäärä sinänsä eikä vain väline johonkin päämäärään. Kunnioitus ja arvonanto liittyvät aina ihmisten väliseen toimintaan ja aina on olemassa jokin hallitseva ideologinen arvopohja, joka muodostaa hegemonisen pohjan ihmisten väliselle arvostuksen jaolle.

Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.

Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.

Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.

Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.

Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.

Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.

Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.

Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.

Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.

Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.