Nietzsche, Heidegger ja autenttisuus

Autenttisuuden ja vieraantumisen -teema on keskeisimpiä Nietzschen ja Heideggerin ajattelun solmukohtia. Kuten jo tahto valtaan yhteydessä, Heidegger näyttää tässäkin kohtaa pikeminkin jatkavan Nietzschen ajattelun kehittelyjä ja käsitteellistä uudelleenmuotoilua kuin uuden filosofian rakentamista.

Heideggerille autenttisen identiteetin omaava eli päämääräorientoitunut henkilö voi langeta maailmaan. Lankeaminen tarkoittaa vieraantumista, jolloin ihmisessä pääsee vallalle laumasielu. Laumaihminen ajattelee niin kuin yleisesti ajatellaan, tuntee niin kuin sitä tunnetaan ja elää niin kuin yleisesti eletään. Laumaihmisessä tapahtuu persoonan disintegraatio, minuus ja oma tahto katoaa, ja ihmisestä tulee das Man.

Das Manin muodostumisen edellytyksenä on siis oman päämäärän hukkaaminen. Päämäärä hukkuu kun omat toiveet, himot, pelot, uteliaisuus, viha ja ennen kaikkea rakkaus ja sitä kautta suuntautuneisuus maailmassa oleviin kohteisiin lakastuu. Das Man on siis henkilö, joka on joutunut kosketukseen Jumalan kuoleman jälkeiseen sekulaariin maailmaan ja on kyvytön asettamaan itselleen päämääriä, kun niistä tuntuu puuttuvan tarkoitusta luova henkevyys. Kun yksilö on kyvytön asettamaan elämälleen mielekästä päämäärää, yhteiskunta tekee sen yksilön puolesta.

Jos Jumalan kuolema on das Manin syntymisen edellytys, tarvitaan vielä jokin joka luo das Manille päämäärän. Tuo jokin on lauma. Das Man muodostuu yksilön suhteesta muihin ihmisiin. Ensimmäinen kriteeri das Manin muodostumiselle on moraali. Jokaveli valvoo sekulaarissa yhteiskunnassa ja keskinäisen luottamuksen rikkojaa rangaistaan. Autenttisen ihmisen ensimmäinen askel kohti lankeamista alkaa siis moraalista. Toinen askel kohti lankeamista alkaa tasavertaisesta vastavuoroisuudesta. Keskinäinen voimaantumis- ja valtaantumisprojekti eli tahto valtaan -missio joudutaan korvaamaan vastavuoroisella välineellistämisellä, minkä seurauksena yksilöt joutuvat joustamaan ja venymään omista päämääristään ja ihanteistaan, jotta he voisivat tulla paremmin toimeen keskenään. Kolmas ja viimeinen lankeamisen askel on kun laumasieluihmiset esittävät vaatimuksen muille yksilöille langeta ja sopeutua jouhean ja sopuisan yhteiselämän välineeksi. Yhdenmukaisuuden paine luo siis das Manin. Nietzschelle syyllinen on lyhykäisyydessään kristillinen moraalikäsitys.

Mutta onko syyllisyyden taakka näin helposti kaadettavissa kristillisen moraalikäsityksen niskaan? Eikö ole myös niin, että Nietzschen tahto valtaan -yksilönsä ovat juuri niitä, jotka synnyttävät yhdenmukaisuuden paineen? Onhan selvää, että jos olet eri mieltä jonkun kanssa, arvostelet samalla hänen tapaansa ajatella. Jos homma jatkuu pidempään, toinen leimautuu suorastaan hulluksi tai sekopääksi. Jos joudut kuitenkin elämään tuon sekopään kanssa, jatkuvan loukkaantumisen ja keskinäisen riitelyn kehä voi ratketa ainoastaan kun asioista ajatellaan ainakin jossain määrin yhdenmukaisesti. Nietzschen tahto valtaan -projektissa yhdenmukaisuus syntyy alistussuhteen kautta, kun herra komentaa ja renki alistuu. Se on siis ”ylhäisten” diktatuuria. Heideggerin maailmassa herrat ja rengit korvautuvat jokaveljellä. Das Man -maailma = das Man -diktatuuri, missä jokainen alistuu ja välineellistää toisiaan. Vaikka prosessin tulos das Man ei tiedä mitä hän elämältään haluaa, yhteiskuntaan liittyminen, sopeutuminen ja sulautuminen eli itse abstrakti pääideologi das Man demokraattisen projektin tuloksena putkauttaa ulos keskimääräisen, sovinnaisen ja hyväksytyn päämäärän. Das Mannien maailma on siis lopulta Nietzschen viimeisten ihmisten maailma, jossa kaikki on sitä itseään ja päämäärinä ovat raha, seksi ja maksakirroosi.

Yhdenmukaistumisen paine on siis samanlainen, oli yhteiskuntajärjestys millainen tahansa. Eri yhteiskuntajärjestyksissä ristiriita ratkaistaan vain eri tavoin ja erilaisiin lopputulemiin saapuen. Nietzschen visio aristokraattisesta ja autenttisesta ylhäisöstä tulee ymmärrettäväksi, kun asiaa tarkastellaan vieraantumisen näkökulmasta. Myös Nietzschen henkilökohtainen syrjäytyminen ja erakoituminen tulevat ymmärrettäväksi, kun ajatellaan, että aristokraattinen tie autenttisuuteen oli suljettu. Näistä huonoista ratkaisuista huolimatta lukija voinee myös ymmärtää miksi sekä Nietzsche että Heidegger puursivat voimattomina tämän ikiaikaisen poliittisen haasteen edessä. Edelleen voimme ymmärtää, ettei tavoitteena voi olla täydellinen vapautuminen das Mannina olemisesta tai vieraantumisen kokemuksesta, vaan kyvystä ja taidosta elää autenttisuuden ja vieraantumisen välisen ristiriidan kanssa.