Historian hyödystä ja haitasta elämälle

Nietzschen mukaan tieteellinen menetelmä tarkastelee kaikkia asioita steriilisti ja etäisyyden päästä. Se jättää kaikki kokemukset kylmiksi ja etäännyttää ihmisen elävästä elämästä. Tieteen tarkoituksena on tiedon lisääminen ja sitä kautta suunnattoman muistin kasvattaminen. Muisti puolestaan kertoo klausuulin ’olipa kerran’, josta seuraa ’sinun ei pidä’. Tämän seurauksena elämästä tulee ulkokohtaista oppimista ja virheiden välttämästä, vailla elettävää elämää. Ihmisistä kasvaa sisäisesti onttoja ja vieraantuneita olentoja, jotka ovat kykenemättömiä ilmaisemaan omaa tunne-elämäänsä. Tieteellinen menetelmä ja ulkokohtainen opetus siitä, mitä on joskus ollut vieraannuttavat siis ihmisen itsestään ja ihminen sairastaa tällöin historiatautia.

Nietzsche etsii historiatautiin lääkettä tai vastamyrkkyä. Hän löytää lääkkeet epähistoriallisesta ja ylihistoriallisesta näkökulmasta elämään. Epähistoriallisella Nietzsche tarkoittaa unohtamisen ja hetkeen heittäytymisen kykyä. Tällöin ihminen sulkee silmänsä lukemattomilta eri perspektiiveiltä asioihin ja ilmiöihin. Tällöin ihminen astuu ulos loputtoman reflektion suosta, on yhteydessä omiin tunteisiinsa ja antautuu yhden perspektiivin valtaan. Epähistoriallinen lähestymistapa on siis eräällä tapaa käänteinen tapa tieteellishistorialliselle lähestymistavalle, joka Nietzschen mukaan dominoi hänen aikalaistaan kasvatusta ja pilasi ja vieraannutti nuoret sukupolvet omasta tunne-elämästään.

Ylihistoriallisella näkökulmalla Nietzsche tarkoittaa kosketusta ikuisen ja pysyvän jatkumoon. Ikuisella ja pysyvällä on puolestaan merkityksen ja tarkoituksen antavia voimia. Pysyvän ja ikuisen välineitä ovat uskonto ja kulttuuri. Tieteellinen menetelmä uhkaa kuitenkin tuhota molemmat. Tieteellinen menetelmä paljastaa ja selittää uskonnon epäloogisuudet ja purkaa ja tuhoaa myytit. Tieteellisen menetelmän ihmiset siis murhaavat kyvyn uskoa Jumalaan. Tieteellinen ihminen tekee samoin kulttuurille samoin kun uskonnolle. Tieteellinen ihminen rakentaa museoita ja sivistää ihmisiä opettamalla heille kaikkea, mitä eri aikakausina on tehty ja ollut. Sivistyneet ja kultivoituneet ihmiset kiertävät puolestaan museoissa ja turuilla ja toreilla tutkimassa ja ihastelemassa eri aikakausien ihmeitä tai mikä pahempaa, opettelevat näitä asioita taidehistorian ynnä muilla kursseilla. Opista tulee tätä kautta ulkokohtaista, ihmiset viilettävät taideteoksesta toiselle ja heiltä katoaa oma luomisvoima. Kaikki on jo tehty ja kaikki on jo nähty. Taide on kuollut ja murhaajina ovat olleet tieteelliset ihmiset.

Nietzsche ottaakin tehtäväkseen rohkaista nuorisoa vastahyökkäykseen tieteellistä ajattelutapaa vastaan. Nietzsche tiedostaa vastamyrkkyjen vaarallisuuden ja niistä koituvat murheet, traagisuudet ja vaarat, mutta kokee samalla, että ”sivistynyt” ihminen tuhoaa omalla lähestymistavallaan maailmaan kaikki ne perusedellytykset, joiden varaan elämä rakentuu ja on sen vuoksi vaarallisempi kuin tuleva traaginen sukupolvi koskaan tulisi olemaan.

Nietzsche kuitenkin painottaa, että vastamyrkkyjen vaikutuksen jälkeen historiataudista parantuneet voivat käyttää tieteellishistoriallista menetelmää kolmella eri tavalla. 1) Monumentaalisesti, jolloin menneet suuruudet toimivat esimerkkinä ja inspiraationa luovuudelle, 2) Antikvaarisesti, jolloin historiasta haetaan juuria, perinteitä, kunnioitusta ja ylipäätään konservatiivisia elementtejä, sekä 3) Kriittisesti, jolloin nykytapojen taustalla olevia syitä ja juuria tutkitaan, arvioidaan ja lopulta tuomitaan. Tämä viimeinen tarkastelutapa on säälimätön, murskaava ja hajottava, mutta toimii viime kädessä terveemmän kulttuurin ja tulevaisuuden puolesta.

Jos vastalääkkeet epäonnistuvat ja kultivoituneet tieteellishistorialliset ihmiset perivät maan, seurauksena on viidenlaisia vaaroja:

1. Liika historiallisuus luo persoonallisuutta heikentävän sisäisen ja ulkoisen yhdenmukaisuuden vastakohtaisuuden. Liian historiallisuuden seurauksena yksilöstä on tullut heikko persoonallisuus, jolla on paljon ”sisältöä” vailla muotoa. Yhdet ovat käveleviä tietosanakirjoja. Toiset puolestaan elävät totunnaisuuden sääntöjen mukaan. Molempia yhdistää ulkoisen paineen voima, jonka vuoksi he vieraantuneet omasta tahdostaan, vaistoistaan ja tarpeistaan. Kaduilla kävelee vain naamioihin pukeutuneita universaali-ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan omia itsejään. He ovat niin kietoutuneita ulkoisiin naamioihinsa, etteivät enää ole muuta kuin pelkkiä tyhjiä kaapuja. Esimerkistä käy vaikkapa virkamies, joka on objektiivisuudessaan, tunteettomuudessaan ja elottomuudessaan, kuin pelkkä ajatus-, kirjoitus- ja puhekone. Tutkijoita Nietzsche puolestaan vertaa eunukkeihin, joille tutkimuskohde on kuin nainen eli jotain mikä on olemassa, muttei herätä pienintäkään virinää ala- eikä yläpäässä. Karrikoiden sanottuna liika historiallisuus johtaa henkiseen ja fyysiseen impotentiaan.

2. Liika historiallisuus voi johtaa (hegeliläiseen) omahyväisyyteen oman kulttuurin ylivertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta suhteessa menneeseen. Tämä perustuu virheelliseen käsitykseen ”objektiivisuudesta” ja kyvystä tavoittaa ja tuomita historiallisia tapahtumia. Löydetyt lainalaisuudet ovat pikemminkin historioitsijan luomia kuvitelmia, kun todelliset tapahtumat ovat sattumien summaa, vailla vääjäämättömän kehityksen suuntaa. Hegelistit sen sijaan ajattelivat, että Saksan valtio oli maailmanhistoriallisen prosessin huippu. Tämä tietysti tarkoittaa, että kaikki on valmista ja elämä on enää vain jo tapahtuneen jälkinäytöstä. Tästä puolestaan seuraa kohtien 4 ja 5 kaltaisia ongelmia.

3. Liika historiallisuus tukahduttaa vaistoja ja estää yksilöitä ja kansakuntia kypsymästä. Kypsyys vaatii peittäviä illuusioita, jotka mahdollistavat juurten kasvun. Vahvat juuret syntyvät ainoastaan illuusioiden seurauksena. Jos illuusiot puretaan ja paljastetaan, jäljelle ei jää totuutta, vaan juurettomuus ja kodittomuus. Tämä sairastuttaa ja heikentää ihmisen persoonallisuutta.

4. Liika historiallisuus aiheuttaa vahingollisen uskon vanhoihin aikoihin ja asettaa nykyihmiset perässätulijoiden asemaan. Seurauksena on kaiken valmiin melankolia ja harmaapäisten viimeisten ihmisten jäähyväisfanfaarit. Historiankuume tekee ihmisistä passiivisia, reaktiivisia ja elottomia. Se opettaa ’olipa kerran’ ja ’sinun ei pidä’.

5. Liika historiallisuus tekee kyyniseksi ja ironiseksi. Seurauksena on itsekkäitä paskiaisia, joilta puuttuu laajempi elämänkatsomus ja elämisentaito. Yksilöitä ohjaa narsismi ja sosiaalidarwinismi.