Vesi liplattaa veneen alla virran viedessä kolmea matkaajaa yhä syvemmälle tuntemattomia vesiä. Matka sujuu jokseenkin mukavasti auringon syleillessä veikkosia ja tulevaisuudenhuolia ei tunnu matkaajilla juurikaan olevan. Jokainen matkaaja on kuullut tarinoita joesta, sen vaaroista ja määränpäästä, joka heitä odottaa.
Rauhallisen kelluskelun keskeyttää eteen asettuva haarauma. Joki jakautuu kolmeen eri suuntaan. Ensimmäinen kaveruksista kertoo tarinan, missä vasemmalle kaareutuva haara johtaa leikkimielisestä kilvoittelusta ja rikkaasta kamppailukulttuurista tunnettuun heimoon, joka palkitsee uudet tulokkaat anteliain lahjoin. Toinen kaveruksista puolestaan kertoo, ettei tarina pidä ollenkaan paikkaansa, vaan sillä suunnalla on muiden tarinoiden mukaan villiheimo, joka vangitsee vierasmaalaiset ja tappaa heidät villien rituaalien säestämänä. Toinen kaveruksista jatkaa myös, että keskimmäisessä haaraumassa virtaus on nopein ja sisämaassa on moninaisista rikkauksistaan tunnettu heimo, jonka ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta monet tarinat kertovat. Tähän ensimmäinen kaverus tuumaa, että keskimmäinen reittivalinta on tunnetusti itsemurha, sillä se johtaa suoraan lähes sadan metrin korkuiseen putoukseen. Hän lisää myös, että hänen heimonsa kilvoitteleva kulttuuri sopii heille muutenkin paremmin, sillä he voisivat saada vahvoina miehinä kunniaa ja arvostusta kyseisen kulttuurin parissa ja nousta merkittävään asemaan uudessa yhteiskunnassa, jolloin jokaiselle olisi tarjolla niin monta vaimoa kuin he vain tohtisivat ottaa. Tämä saa toisen kaverin pyörittämään päätään järkytyksessä, jolloin kolmas kaveri näkee tilaisuutensa. Hän on kuullut tarinoita, joissa joen kolmas haara on virtaukseltaan sopiva pienellekin veneelle ja määränpäänä on tieteellisistä kilvoitteluista tuttu, ystävällismielinen heimo, jolla on valtava määrä tietoa matemaattisista ja astronomisista asioista. Tämä lausahdus saa kaksi ensimmäistä kaverusta pyörittämään päätään, sillä heidän mielestään on tunnettu tosiasia, ettei kukaan oikeanpuoleisen jokihaaran valinnut ole palannut sieltä elossa takaisin ja ainoat huhut kertovat loputtomasta suomaasta, jonka sietämättömänä kiusana ovat kuolemaa levittävät sääsket. Sitä paitsi heitä eivät matemaattiset totuudet ja tähtien asennot kiinnosta.
Pian on ilmiselvää, etteivät mitkään rationaalisilta kuulostavat argumentit saa kaveruksia muodostamaan yhteisymmärrystä parhaasta ratkaisusta. Mitä on siis tehtävä? Miten valita reitti, kun takaisinpaluuta ei enää ole? Kuka päättää ja kenen ehdoilla mennään?
Nietzsche esittelee ja teilaa teksteissään tärkeimpiä mahdollisia keinoja ratkaisun aikaansaamiseksi. Tunnetuin ihmisten käyttämä keino on ollut kautta aikojen Jumalaan vetoaminen. Papit, shamaanit ja selvännäkijät ovat tulkinneet Jumalan tahtoa ja kertoneet kaikelle kansalle, mikä kulkureitti johtaa parhaaseen tulokseen. Tieteellisen skeptisyyden nousu on kuitenkin suistanut papit valtaistuimiltaan ja sekularisaation seurauksena on syntynyt uusi kylmä hirviö eli valtio. Valtio puolestaan luottaa karismaattisiin johtajiin ja koulutukseen, joiden avulla uskotaan saatavan aikaan riittävä ilman väkipakkoa muodostettava konsensus valittavasta reitistä. Sekularisaation eteneminen kuitenkin laittaa valtion hegemoniaan perustuville ideologioille kapuloita kölin alle. Yhä moninaistuvat uskomukset, ideologiat ja arvojen pluralisaatio näyttävät johtavan lopulta takaisin tilanteeseen, jossa kolme miestä joenhaaraumassa parhaillaan ovat. Moderni valtio tarvitsee pakottamattoman normatiivisen konsensuksen hallitakseen, mutta sekularisaatio näyttää tekevän pakottamattoman konsensuksen ajoittain mahdottomaksi.
Mikä siis ratkaisuksi?
Demokratia? Nietzschen skeptisyys demokratiaa kohtaan on erittäin voimakasta. Kolme matkaajaa ovat eri mieltä toistensa kanssa valittavasta reitistä, eikä kukaan suostu kääntämään takkiaan, koska heidän uskomustensa mukaan seurauksena on turmio. Deliberatiivinen demokratia ei auta yhtään, kun asioista ollaan vahvasti eri mieltä, eikä kenelläkään ole antaa varmoja takeita tulevaisuudesta. Tässä tapauksessa demokratia johtaa hajaannukseen, joka voi lopulta johtaa siihen, että miehet nääntyvät kuoliaaksi joen haaralle tai päätyvät käyttämään voimakeinoja oman valinnan läpiviemiseksi. Nietzschelle demokratia on ”organisoivan voiman rappiomuoto”. Kaikkien pään mukaan ei siis voida tehdä, jos ihmiset ovat tässä määrin eri mieltä asioista.
Anarkismi? Nietzsche lähinnä naureskelee anarkistipelleille, joita ei voi edes ottaa vakavasti. No rules, no masters. Jokainen voi kyllä heittäytyä krokotiilien sekaan ajopuuksi kohti omaa unelmaansa, mutta siinä tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kaikille käy kehnosti. Jos yhdessä meinataan elää tai ylipäätään elää, täytyy päätöksille olla ja löytyä auktoriteetti, joka ylittää yksittäisen eriävää mieltä olevan ihmisen tahtotilan. Jos demokratia ei toimi, niin anarkismi toimii vielä vähemmän. Kaikkien pään mukaan ei voida tehdä, jos ihmiset ylipäätään ovat eri mieltä asioista ja ihmisethän todellakin ovat eri mieltä asioista.
Arvojärjestys eli aristokratia? Niin armeijassa kuin aristokratiassa päätökset eivät muodostu ongelmaksi. Alempiarvoiset kuuluvat pressun alle ja pressun alla ollaan päätöksiä tehtäessä hiljaa. Asiasta päättää siis laivan tai tässä tapauksessa veneen kapteeni ja loput pitävät mölyt tämän jälkeen mahassaan ja alistuvat päätökseen. Ongelmana tietysti on, että miten sekulaarissa maailmassa voidaan ihmisten välille muodostaa luonnolliselta vaikuttava arvojärjestys, kun sellaista ei luonnostaan tuntuisi olevan? Nietzschen mukaan helposti, ”ihmiset eivät ole samanarvoisia”. Tämä lause saa puolestaan modernin lukijan pudistamaan päätään ihmetyksestä. Tilanne ei ole ongelmaton myöskään Nietzschelle. Nietzsche palaa yhä uudelleen samaan ongelmaan. Miten sekulaarissa maailmassa voidaan muodostaa itsenäinen normatiivinen auktoriteetti, joka ei perustu valtioideologiaan tai pappien jumalalliseen sanaan? Kenellä on oikeutettu ja perusteltu valta sanoa, miten ollaan ja eletään ja mikä reitti tulevaisuuteen valitaan? Onhan kuitenkin selviö, että Nietzschelle (vrt. tekstit Nietzsche ja anarkismi & tahto valtaan ja etiikka), kuten varmasti useimmalle lukijallekin, valinnan tekeminen on positiivinen asia, sillä ainoastaan pitkäaikaisten linjausten ja valintojen vallitessa voidaan aikaansaada hienoja ja kestäviä asioita, joiden varaan elämää voi rakentaa.
Nietzsche hakee vastauksia aristokratiasta ja yrittää varsinkin myöhäistuotannossaan rakentaa arvojen välille järjestystä, joka perustuu hänen tekemiin psykologisiin havaintoihin. Arvojen uudelleen arvottaminen jää kuitenkin kesken ja mies luhistuu mahdottomalta vaikuttavan kysymyksen edessä. Nietzscheä onkin kuvattu myös poliittiseksi skeptikoksi (vrt. Shaw, Tamsin (2007) Nietzsche’s Political Skepticism). Nietzschelle ”oikeustilat ovat poikkeustiloja” ja yhteiskunta on testi, joka aika-ajoin heittää vastaan kolmea miestä kohtaavia haasteita. Kun tarkasteluja peilaa, vaikkapa Belgiassa olevaan poliittiseen hajaannukseen vallonialaisten ja flandereiden välillä, Kreikan säätökuuriin ja mellakoihin, Euroopan Unionin tukipaketteihin tai vaikkapa kotosuomen poliittiseen tilanteeseen, nietzscheläinen poliittinen skeptisismi ei vaikuta täysin vailla pohjaa olevalta teoreettiselta näkökannalta. Tosin eihän se mikään ratkaisu tietenkään ole ja kolme miestä ovat edelleen joenhaaraumassa odottamassa, mitä tehdään.