Ontologinen/tietoteoreettinen taso
"Niin pitkälti kuin sanalla ’tieto’ on ylipäätään merkitystä (Sinn), maailma on tiedettävissä; mutta se on tulkittavissa muilla tavoin, sillä ei ole olemassa merkitystä tulkinnan takana, vaan lukuisia merkityksiä. –’Perspektivismi’." (WzM §481.)
Kuten Nietzschen lainauksesta käy ilmi, tahto valtaan ja siihen sisältyvä perspektivismi merkitsevät ontologisella tasolla sitä, että voin todeta, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa, eikä kenelläkään ole viimekädessä asiaan nokankoputtamista. Tieto, sikäli kun sillä on tämän tosiasian kanssa merkitystä, voi ainoastaan palvella tätä päämäärää eli voin tehdä töitä sen eteen, että saavutan välineet kyseisen toiminnon toteuttamiseksi, millä on ainoastaan minulle merkitystä. Purjehtiminen on vain perspektiivi ja päämääriä voi olla niin monia kuin on ihmisiä omine päämäärineen (perspektiiveineen).
Mistä nuo päämäärät ja perspektiivit sitten tulevat? Miksi yksi tahtoo vain purjehtia, toinen tykkää äidistä ja kolmas tyttärestä? Miksi jokin asia on merkityksellistä?
Psykologinen taso
"Tarpeemme (Bedürfnis) ovat maailman tulkkeja; meidän viettimme (Trieb) ja niiden myöntö ja kielto. Jokainen vietti on vallanhaluinen; jokaisella vietillä on oma perspektiivinsä, jonka normin alaiseksi se tahtoo muut vietit alistaa." (WzM §481.)
Nietzschen selitys on siis, ettei asialle ole varsinaista selitystä. Asia voidaan kuitenkin nimetä. Toinen tykkää äidistä sen takia, että jokin hänen sisällään työntää häntä äitiä kohden. Kyse on siis biologiasta, kemiasta ja ylipäätään naturalismista. Olemme tunneperäisiä atomimöykkyjä, jotka tuntevat vetoa joihinkin asioihin niiden synnyttämien reaktioiden seurauksena tuossa atomimöykyssä. Atomimöykyn sisällä käydään puolestaan jatkuvia taisteluja siitä, millaiset kokemukset, aistimukset ja tuntemukset pääsevät valloittamaan riittävän suuren osan atomimöykyn toimintojaohjaavasta keskuksesta, että koko atomimöykyn yhteiskuntarakenne tuumaa, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.
Mikä mahdollistaa päätösten tekemisen ja vältymme siltä, ettei yhteiskuntarakenteemme ajaudu anarkiaan, jolloin seurauksena on inertia, toimettomuus ja apatia? Entäpä jos tykkää sekä äidistä että tyttärestä, mutta molempia ei voi saada?
Tähän tarvitaan sitten monia tekijöitä, joiden yhteiseksi nimittäjäksi Nietzsche lanseeraa termin tahto valtaan.
- Psykologinen perspektivismi eli kokemuksen värittyneisyys jo havaintohetkellä. Biologia, oman elämänhistorian rakkaat ja kipeät kokemukset sekä kulttuuriset ihanteet ohjaavat tapaamme havainnoida ympäristöämme, kuten yllä on pohjustettu.
- Konfabulaatio eli sepitetyn muistiaineksen tunkeutuminen oikean sekaan asioita mieleenpalautettaessa ilman että yksilö huomaa paikkansapitämättömyyden. Freudin sanotaan ihastuneen Nietzschen toteamukseen: "Minä olen tehnyt tämän, sanoo muisti; ’Minä en ole voinut tehdä tätä’, sanoo ylpeys. Viimein muisti antaa periksi.” Freudin ohella teemaan ovat ihastuneet myös neurobiologit. Ihminen on omassa mielessään aina oikeassa. Emme ole koskaan väärässä, sillä heti kun tunnistamme olevamme väärässä, olemme jo oikeassa. Ihminen on viimekädessä epäkoherentti ja järjetön otus, mutta sepittelemme itsellemme asiat niin, että ne suurin piirtein skulaavat ulkomaailman realiteettien kanssa. Toiset tekevät tätä enemmän ja toiset vähemmän, mutta kaikki tätä tekevät. Ihminen on sokea itselleen.
- Amor fati eli kohtalon rakastaminen. Jos ihminen on sokea itselleen, viisain ihminen ymmärtää myös pettää itseään. Mikään tunne ei ole koskaan täydellinen eikä yksikään perspektiivi ole ristiriidaton. Vaikka tytär kiinnostaa juuri nyt kovasti, pienet virinät on myös äitiä kohtaan, ainakin toisinaan, ja toisaalta mielen perukoilla kummittelee ajatus ikuisesta yksinpurjehtijasta maailman myrskyisillä merillä. Sitä paitsi jos tytär kiinnostaa kovasti tänään, niin mikäänhän ei takaa, etteikö ajan mittaan tilanne muuttuisi ja karkuun sitä lopulta kuitenkin olisi lähdettävä. On siis kyettävä valitsemaan ja uskottelemaan itselle päivä toisensa jälkeen, että valinta oli oikea. Rakkaus kohtaloon tekee valinnasta itsestäänselvyyden, jota ei pääse pakoon. Rakkaus kohtaloa kohtaan mahdollistaa itsestä taideteoksen muokkaamisen.
Näistä tekijöistä kaksi ensimmäistä muodostavat varsinaisen biologisen tahdon valtaan ja viimeinen konstruktiivisen eli kulttuurisen tahdon valtaan. Merkityksellisintä on, että Nietzschen johtopäätös poikkeaa modernin maailman emansipatorisista tavoitteista, jotka ovat painottaneet Sokrateesta lähtien olemaan tarkkana oman rajallisuutemme ja sokeiden pisteidemme kanssa. Nietzschelle tahto valtaan ei ole tässä mielessä negatiivinen asia, vaan itse asiassa koko elämämme roikkuu tämän ohuen langan varassa. Jos tahto valtaan -mekanismi on mennyt ihmisessä rikki, oireina on skitsofreniaa, nihilististä päämäärättömyyttä, masennusta, tunteettomuutta, päätöksenteon vaikeuksia ym. ym. eli moderniin maailmaan kuuluvia perusasioita. Nietzsche yrittää filosofiallaan ravistella ihmisiä näkemään, miten modernit tavoitteet tiedon, epäilemisen metodin ja kyseenalaistamisen pyrkimyksineen tekevät ihmisistä rumia (vrt. Z rumin ihminen).
Nietzsche tuntuu sanovan, että liiallinen pyrkimys totuuteen tappaa sen, mikä tekee meille asioista rakkaita ja merkityksellisiä. Miksi siis totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä? Ehkä erheelle on annettava suurempi arvo kuin totuudelle! (HP.) Moderni emansipatorinen perspektiivi paljastuu Nietzschelle siksi sokeaksi pisteeksi, jolta ihmisen pitäisi myös kyetä suojaamaan itseään.