perjantai 16. elokuuta 2013

Nietzsche ja moraalin objektiivisuus

Nietzschen filosofiaan sisältyy jännite yhtäältä perspektiivisen näkökulman ja objektiivisuuteen kurkottavan näkökulman välillä. Yritän hahmotella tätä jännitettä moraalirealismin ja moraalisen antirealismin keskusteluperinteen kautta, jotta Nietzschekin pääsee ottamaan osaa tähän nykyäänkin kiihkeänä käytävään keskusteluun filosofian sisällä.

Lähtökohta Nietzschen metaeettiseen ajatteluun on evoluutioteorian ottaminen annettuna. Jos evoluutioteoria oletetaan todeksi eli ihminen on kehittynyt muista lajeista satojen tuhansien vuosien kehityksen tuloksena, moraalirealismi ajautuu Nietzschen mukaan hankaluuksiin. Entäpä jos elinolosuhteet olisivat olleet tyystin toisenlaiset ja ihminen olisi kehittynyt olennoksi, joista kuningatarnaaraat koteloituu ampiaisten tavoin monivuotisen talven ajaksi horrokseen, jotta elämä voi jatkua talven jälkeen. Ennen talvea miesten intuitio käskisi tappamaan kaikki lapset, koska kaikki eivät voisi millään selvitä ankarasta talvesta. Tämä olisi kaikkien mielestä hyväksyttävää, koska näin heidän intuitionsa sanoo, sillä näin ympäröivät olosuhteet ovat heitä vuosituhansien saatossa opettaneet.

Evoluution osalta voidaan kehitellä tietysti mitä mielikuvituksellisimpia elinympäristöjä, mitkä olisivat muovanneet tyystin toisenlaisella moraalikäsityksellä varustettuja olentoja. Nietzschen pointtina olisi kuitenkin lopulta, että maapallolla tallustavan ihmisen moraali-intuitio ja järkeily puoltavat tietynlaista moraalijärjestelmää, mutta ne eivät takaa järjestelmän objektiivisuutta. Kyse on tällaisella apparaatilla varustetun olennon pähkäilystä, ”eikä hän voi repiä tätä apparaattia pois” menettämättä itse pähkäilyä (II §9). Moraaliseen intuitioon tai rationaaliseen päättelyyn nojaavat moraalirealismin perustelut ajautuvat näin ollen kehäpäätelmään: ihmisen intuitio ja järki kertovat ihmiselle, että ihmisen intuitio ja järki ovat oikeassa.

Jos evoluutioteoria on totta, moraalirealismi joutuu vaikeuksiin ja moraalista uhkaa tulla yksi ihmisten totuuksista:

1. Ihmisapparaatti voi saada tietoa objektiivisesta moraalista. (moraalirealismin väite)

2. Apparaatti on evoluution tulos, joten se on rakentunut ympäröivien olosuhteiden tuotoksena.

3. Ympäröivät olosuhteet ovat merkittävästi erilaisia eripuolilla maailmankaikkeutta ja sikäli maailmankaikkeuteen voi syntyä hyvinkin erilaisella intuitiolla ja päättelymekanismilla varustettuja ihmiseen verrattavissa olevia älyllisiä apparaatteja.

Jos väite 2 on tosi, myös väitteelle 3 löytyy vankkoja perusteita. Näin ollen on perusteltua korvata väite 1 väitteellä 4.

4. Ihmisapparaatti voi saada tietoa ihmisten käsityksistä koskien ilmiötä, jota ihminen nimeää moraaliksi.

Suuri osa Nietzschen filosofiasta rakentuu sitten väitteen 4 toteuttamiseen eli nietzscheläiseen tapaan tulkittuun naturalistiseen filosofiaan. Hän ottaa tehtäväkseen tutkia ja paloitella moraalia. Tutkielmissaan hän päätyy toteamaan, että objektiivisen moraaliuskon taustalla on usko Jumalaan. Kun Jumala ja varsinkin kristillinen Jumala tulee epäuskottavaksi evoluutioteorian myötä, usko objektiiviseen moraaliin katoaa myös ja korttipakka luhistuu. Tieteellinen ihminen surmaa Jumalan ja ihmiset jäävät keskenään pähkäilemään, riitelemään ja jakamaan oikeutta toisilleen, mutta objektiivisuus, ehei, sitä sanaa ei saa enää käyttää ainakaan ontologisessa merkityksessään.

Nietzschelle evoluution ja moraalin välillä vallitsee myös toinen, enemmän epistemologinen kuin ontologinen, kuilu. Nietzschen perspektiivistä tarkasteltuna, moraali nojaa maailmassa pitkälti altruistisiin luonteenpiirteisiin. Tutkiessaan moraalia, Nietzsche joutuu toteamaan, että monet tällaiset piirteet ovat haitallisia yksilön itsensä kukoistamisen kannalta. Liiallinen altruismi ja sikäli vahvalla moraalilla varustetut ihmiset kärsivät Nietzschen mukaan suoranaisesta moraalin sairaudesta, joka voi johtaa nihilistiseen epätoivoon, kun Jumalasta tulee epäuskottava. Moraali ei siis perustu ainoastaan väärille uskomuksille, vaan se on suorastaan vaarallinen ihmislajin kehityksen kannalta. Nietzschen ei auta siis muuta kuin käydä hyökkäykseen moraalia vastaan, kaiken elämän tähden.

Nämä kaksi vaihetta ovat mielestäni keskeisiä tekijöitä siinä, miksi Nietzsche päätyy moraaliseen antirealismiin. Moraalisen antirealismin kantava ajatus on, ettei ole olemassa objektiivisia arvoja. Kun moraalinen antirealismi pilkotaan pienempiin osiin, Nietzschen laatikoinnista tulee kuitenkin hankalaa. Nietzschen voidaan nähdä kannattavan virheteoriaa erityisesti teoksessaan Inhimillistä liian inhimillistä (ks. kuvio 1; moraalisen antirealismin jaottelusta ks. esim. http://plato.stanford.edu/entries/moral-anti-realism/). Iloinen tiede edustaa puolestaan siirtymää non-kognitivismiin, vaikka siinä säilyy edelleen elementtejä virheteoriasta. Oli miten hyvänsä, Nietzsche on metaeettiseltä kannaltaan vankasti moraalinen antirealisti.

Kuvio 1. Moraalisen antirealismin kolme suuntausta.




Nietzsche ajautuu kuitenkin uusiin ongelmiin nihilismin kanssa moraalisella antirealismillaan. Jos arvoilla ei ole objektiivista asemaa, millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Moraalinen antirealisti ajautuu, elämän tarkoitusta etsiessään, vailla suuntaa olevaksi arosudeksi. Jos Nietzsche hyökkäsi ensimmäisessä arvojen uudelleen arvottamisen vaiheessaan kristillistä moraalia ja sikäli nihilististä epätoivoa ja masennusta vastaan moraalisella antirealismilla, hänen metaeettiset kantansa johtavat uudenlaiseen nihilismin kokemiseen, mitä voidaan kutsua nihilistiseksi päämäärättömyydeksi tai vaikkapa hälläväliänismiksi.

Tässä kohtaa Nietzschen täytyy teroittaa seipäänsä uudelleen ja tarttua kokonaisvaltaisemmin nihilismin haasteeseen. Nietzschen esittämät arvot eivät ole sen objektiivisempia kuin kristilliset arvot ja niiden luoma nihilistinen epätoivo, mutta nyt hänen selätettävänään on lisäksi myös nihilistinen päämäärättömyys, mikä kuuluu itse arvojen perusluonteeseen, jos moraalinen antirealismi on totta.

Tutkijat ovat merkittävissä määrin erimielisiä siitä, miten Nietzsche selättää tämän vaikean haasteen ja kykeneekö hän selättämään sitä ylipäätään. Yhä useammat tutkijat puoltavat näkemystä, jonka mukaan Nietzsche kannattaa eräänlaista fiktionalismia, jossa arvoja simuloidaan make believe -tyyppisesti. Vaikka asioilla ei siis objektiivisesti ottaen ole arvoa, ihminen voi uskoa niiden arvokkuuteen, jolloin pinnallinen tai näennäinen maailma on se ainoa ”tosi maailma”, josta kannattaa ylipäätään olla kiinnostunut. Pinnallinen maailma pitää sisällään puolestaan lukemattoman määrän erilaisia perspektiivejä, jolloin jokaisella tallaajalla on omanlaisensa fiktiivisobjektiivinen universumi. Arvojen fiktiivinen simulointi on sitä, mitä Nietzsche kutsuu lähinnä aktiiviseksi nihilismiksi, joka on Nietzschelle "Jumalallinen tapa ajatella". Arvojen fiktiivinen simulointi on helpointa ymmärtää esim. joulupukin kautta. Viime kädessä joulupukki on sepite, eikä sitä ole olemassa, mutta joulupukki tuo iloa monien elämään, joten joulupukki toimii. Kaikki arvot ovat perimmältään joulupukkeja. Jos kaikki arvot ovat joulupukkeja, ihmisestä tulee taiteilija, joka luo teoillaan ympäröivän maailmansa ja samalla myös itsensä. Elämä on taideteos.

Toinen, perinteisempi näkökulma, painottaa Nietzschen evoluutiotulkintoja ja sieltä kumpuavaa tahto valtaan -tematiikkaa. Tämä kanta painottaa, että tutkimalla evoluutiota ja ilmiöiden syntyhistoriaa, Nietzsche arvelee pystyvänsä päättelemään sen mikä on hyväksi ihmiselle. Vallitsevat naturalistiset tulkinnat altruismeineen ovat Nietzschen mukaan väärässä. On oma kysymyksensä vaatiiko Nietzsche kuitenkaan objektiivisuutta esittämilleen arvoarvostelmille. Jos vaatii, hänestä kuoriutuu ulos lopulta jonkin sortin (kvasi)realisti, ei kuitenkaan siinä mielessä, että hän vaatisi ontologista objektiivisuutta esittämilleen arvostelmille, vaan siinä mielessä, että ihmisillä on objektiivisesti ottaen hyviä perusteita toimia hänen esittämällään tavalla. Tahto valtaan -metaetiikan näkökulmasta voitaisiin oikeastaan sanoa, että jotkin asiat ovat Nietzschen mukaan hyväksi yksilölle, olivat ihmiset näistä asioista kuinka erimielisiä tahansa, sillä Nietzsche on oikeassa ja väärämieliset ovat väärässä. Tahto valtaan -maailmassa painottuu poliittiset ulottuvuudet sekä yksilön sisäinen eheytyminen empowermentin kautta. Hyvää on se, mikä voimaannuttaa ja valtaannuttaa sekä kasvattaa kohti yli-ihmisyyttä.

Kolmas painotus puoltaa jonkinlaista tunne itsesi ja tule sellaiseksi kuin olet -näkökulmaa. Tämä näkökulma painottaa vahvasti biologista perimää. Ihmisellä on tietynlainen psykologinen ja fysiologinen perimä, jonka kautta yksilö voi olla yhteydessä evoluution muokkaamaan tahtoon valtaan eli omaan itseensä. Tässä painotuksessa on jonkin verran fatalistisia piirteitä. Ihminen voi oppia rakastamaan kohtaloaan ja hänestä tulee se mikä hänestä tulee.