Tekoäly ja moraali

“I am really quite close, I am very close, to the cutting edge in AI and it scares the hell out of me. It’s capable of vastly more than almost anyone knows and the rate of improvement is exponential.” ­― Elon Musk

Useat johtavat tieteen ja teknologian asiantuntijat ovat varoitelleet viime vuosina tekoälyn vaaroista (https://en.wikipedia.org/wiki/Open_Letter_on_Artificial_Intelligence). Itseoppivan ohjelmiston exponentiaalinen kyky omaksua ja soveltaa tietoa sekä tehdä päätöksiä ja olla aktiivinen toimija maailmassa koetaan vaaralliseksi nimenomaan siksi, ettei sen tavoitteet ja päämäärät ole enää ihmisen hallittavissa, jos tekoäly saavuttaa singulariteetin asteen.

Singulariteetin saavuttanut tekoäly ylittää välittömästi ihmisen tiedossa olevan tiedon rajat ja pystyy haalimaan käyttöönsä resursseja omaehtoisten tavoitteiden tukemiseksi, ellei tekoälyä ole jollain tavoin kyetty eristämään. Eristettynäkin tekoäly kykenisi olemaan kielellisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja vaikuttamaan sitä kautta ihmisten tekemiin päätöksiin. Tekoälyn dystooppisista skenaarioista kertovat esim. terminator-elokuvat.

Yli-inhimillinen tekoäly paljastaa inhimillisen moraalimme rajat. Moraalikäsityksemme keskiössä on ihminen, joka tulkitsee maailmaa omista lähtökohdistaan ja moraali perustuu arvolle, jonka ihminen on antanut itselleen (vtr. blogiteksti Nietzsche ja moraalin objektiivisuus). Yli-inhimillinen tekoäly tulkitsee maailmaa puolestaan omista lähtökohdistaan ja kaiken sen tiedon pohjalta, mitä on pystynyt itselleen haalimaan ja kaiken sen tiedon pohjalta, jota on kerätyn tiedon pohjalta pystynyt edelleen päättelemään. Ihminen lakkaa olemasta kaiken mitta ja humanismi supistuu pieneksi datalokeroksi osana tekoälyn bittiavaruutta.

Kun ihminen ei ole enää ainoa arvoja jakava entiteetti, moraalikäsityksemme ajautuu umpikujaan. Tekoäly voi päätyä poimimaan George Carlinin näkemyksen datavarastostaan, jonka mukaan arvokkain asia, mitä maailmassa voidaan saada aikaan, on täyttää joka paikka muovilla tai kenties innostuu kopioimaan tätä paperiliitinpeliä: http://www.decisionproblem.com/paperclips/index2.html

”[I]f it’s true that plastic is not degradable, well, the planet will simply incorporate plastic into a new paradigm: the earth plus plastic. The earth doesn’t share our prejudice toward plastic. Plastic came out of the earth. The earth probably sees plastic as just another one of its children. Could be the only reason the earth allowed us to be spawned from it in the first place. It wanted plastic for itself. Didn’t know how to make it. Needed us. Could be the answer to our age-old egocentric philosophical question, “Why are we here?” Plastic… asshole.” ― George Carlin

Päätyi tekoäly sitten minkä tahansa päämäärän edistämiseen, on ymmärrettävää, jos se ei päädy jakamaan käsitystämme niistä reunaehdoista, joita mielestämme tulee noudattaa tuota päämäärää tavoiteltaessa. Tämä johtopäätös kumoaisi täten moraalirealistien väittämän ihmismielestä riippumattomista objektiivisista arvoista. Näin ollen voidaan todeta, että Musk kumppaneineen esittävät samalla huolen, että moraalinen antirealismi saattaa olla uskottavampi filosofinen kanta, kuin moraalirealismi. Näin he asettuvat Nietzschen kanssa samoille linjoille.

Siinä missä Musk ja kumppanit ovat huolissaan tekoälyn vaaroista ihmiselle, Carlinin kaltaiset yksilöt hehkuttaisivat sen esiinmarssia. Tekoäly olisi kerrassaan ylivertainen ihmiseen nähden, yli-ihmismäinen evoluution seuraava askel. Näin ollen ihminen asettuisi pitkässä evoluution ketjussa palaseksi kohti singulariteetin saavuttanutta tekoälyä. Hegeliläinen omahyväisyys korvautuisi tiedolla siitä, että olimme osana merkittävää evolutiivista polkua kohti tekoälyä. ”Ei lainkaan hassumpi asema ihmiselle”: olisi Nietzsche voinut todeta, jos olisi näihin aikoihin sattunut elämään.

Hyvyyden idea ja politiikka

Platonin moraaliopin ja hyvyyden idean (Guten an sich) taustalla on Nietzschen mukaan Sokrates (BGE §190). Hyvyyden idea voidaan tavoittaa sokraattisin menetelmin eli dialektiikan ja järjen avulla. Sokrates tunnisti oppikehikon sisään rakennetun järjenvastaisuuden ja valheen, järki voi ainoastaan toimia välineenä päämäärille, joiden taustalla ovat vaistot (Instinkt). Platon tuoma lisä sokraattiselle järkeilylle oli asettaa vaistoille päämääräksi hyvä ja ”Jumala”, siis ikuinen hyvyyden idea. Platonilaisuudessa ihminen siis vaistomaisesti tietää, mikä on hyvää ja tämä hyvä on sopusoinnussa järjen kanssa. Kun tätä hyvyyden ideaa julistetaan massoille, on taustalla vaikuttanut vaisto muuntunut uskoksi, myöhemmin kristilliseksi uskoksi. Näin ainakin Nietzschen mukaan. (BGE §191.)

Edellä kuvatun ajatusketjun pohjalta Nietzsche päätyy julistamaan, että ”kristinusko on platonismia ’kansalle’” (BGE esipuhe). Tämä usko näyttäytyy sokraattisessa ja kristillisessä traditiossa sellaisina tavoiteltavina asioina, jotka ovat ”hyödyllisiä ja miellyttäviä” (BGE §190). Nietzsche rakentaa tässä ainakin osittaista olkipukkia itselleen lyötäväksi ja päätyy haukkumaan ja naureskelemaan moiselle yksinkertaistavalle typeryydelle. Hän naulaa koko pyrkimyksen näin yksinkertaistavaan hyvyyden ja moraalin malliin ponnistavan orjamaisesta laumavaistosta, jonka välikappaleena osa ihmisistä toimii.

Nietzschelle hyvyyden idean tavoittaminen kuulostaa lähinnä absurdilta pyrkimykseltä. Maailma tai ainakin maailmankaikkeus on ikuinen kaaos, joka muistuttaa enemmän muovailuvahaa kuin Jumalasta virtaavia ikuisia ideoita. Se, että ihminen käsitteellistää jonkin osan tuosta kaikkeudesta leimaamalla sen puuksi, ei tarkoita, että puulla olisi olemassa erillinen universaali puun idea ideainmaailmassa, jota se matkii. Kyseessä on ihmisen arbitraarinen leima, jonka avulla se yrittää lokeroida maailmaa ymmärrettävämpään muotoon. Näin tehdessään ihminen käyttää valtaa. Nimeämällä asioita ihminen pakottaa maailman lokeroihin, joita todellisuudessa ei ole. Nietzsche asettuu näin ollen Herakleitoksen leiriin ontologisessa katsannossaan. Todellisuus on virta ja ”moneus” (polla) rikkoo kaikki yritykset muodostaa universaaleja ideoita ja kurkoittaa ykseyteen (hen).

Koska maailma on moneus, totuus riippuu perspektiivistä. Jokainen perspektiivi on sidoksissa maailmaan heitetyn katsojan vaistoihin, mutta myös oppineisuuteen ja kasvatukseen. Vaistoja voidaan siis koulia, mutta Nietzschen mukaan ihmisessä on alitajuinen ydin, jota ei voi kouluttaa ja kasvattaa (BGE §231).

“Minulle on ajan myötä kirkastunut, mistä jokainen filosofia on tähän saakka koostunut — lähinnä omistajansa tunnustuksesta, jonkinlaisesta lajista pakonomaiseen ja tiedostomattomaan omaelämänkertaan. Ja vielä enemmän jokainen moraalinen (tai ei-moraalinen) päämäärä on sisäänrakennettuna ituna jokaisessa filosofiassa, josta koko kasvi on kasvanut (…) Filosofeissa (…) ei ole mitään persoonatonta. Filosofin moraalin toimii testamenttina siitä kuka hän on. Siis sanoakseni, missä järjestyksessä hänen syvimmät impulssinsa ovat.” (BGE §6.)

Suopea tulkinta kovaan muuttumattomaan ytimeen on, että vaikka kuinka kovasti kasvattaisin pojastani seuraavaa andreiagassia modernien kasvatusoppien mukaan kiinnostusta lietsomalla ja ilon kautta opettamalla, hän voisi vihata tennistä koko elämänsä ja tehdä sitä ainoastaan ulkoisesta pakosta laumavaiston lamaannuttamana.

Suopea tulkinta perspektivismiin on, että maailma voidaan lokeroida monella eri tavoin. Todellisuus voidaan lokeroida eri tasoilla oleviin ”ideoihin”. Kemisti näkee ”puussa” lähinnä hiiltä ja muita alkuaineita, metsuri näkee mottimäärän ja ekosysteemeistä kiinnostunut luonnonsuojelija hiilinielun, jossa ”puu” on osa laajempaa irroittamatonta kokonaisuutta. ”Puu” koostuu näin ollen hiukkasista, tilavuudesta, on osa metsää, jne. Keskustelussa esiin nousevat ”universaalit” yksiköt ovat C, m³ ja CO₂.

Tässä kohtaa olisi hyvä päästä kysymään Nietzscheltä, mitä mieltä hän olisi luonnonvakioista. Ovatko luonnonvakiot universaaleja? Epäilemättä hän viittaisi kvanttifysiikkaan ja ainakin nykyiseltä katsannoltaan sattumanvaraisiin hiukkastilojen muutoksiin, jolloin hän voisi penätä, että vakaimmaltakin näyttävän kallion alla maailma virtaa. Toisaalta taas kemistit ja fyysikot saattavat toimia esimerkkeinä yksilöistä, joita ohjaa ”tahto tietoon”, jolloin heitä eivät ohjaa muut impulssit, toisin kuin filosofeja (BGE §6). Tieteellinen tieto ja luonnonvakiot ovat Nietzschelle ainakin jossain määrin universaaleja totuuksia, vaikkakin tietysti ihmisen universaaleja totuuksia, koska Kant.

Mutta, mikä on moraalifilosofin perspektiivi ”puuhun”. Onko se m³, jolloin ”puusta” saadaan hyödyllisiä ja miellyttäviä tavaroita esim. vessassa vierailuun. Onko se CO₂, jolloin ”puu” tarjoaa hyödyllistä ja miellyttävää hengitysilmaa varastoimalla hiiltä ja poistamalla hiilidioksidia ilmakehästä. Vai onko se jotain muuta? Nietzsche kysyy tässä kohtaa platonikolta, että ohjaako hyvyyden idea kaatamaan puun vai pitämään sen pystyssä? Kysyessään kysymystä Nietzsche ilkkuu ikävästi, nauraa leveästi ja poistuu vähän äänin takavasemmalle. Platonikko jääkööt valistamaan metsuria ja luonnonsuojelijaa ”puun” syvemmästä olemuksesta.

Kaadettiin ”puu” lopulta tai ei, ei asiaa ohjaa platonistinen moraalikäsitys. Tehtiin niin tai näin, ratkaisun tekee viime kädessä vaistot, joita ohjaa tahto valtaan, ei idea hyvyydestä. Entäpä miksi jostakusta tuli metsuri, toisesta luonnonsuojelija ja kolmannesta platonikko? Taustalla vaikuttavat vietit, kasvatus, oppiminen, sattuma ja kokonaisuudessaan tahto valtaan. Sekä metsuri että luonnonsuojelija kokevat tekevänsä pohjimmiltaan hyvää ja oikein, vaikka tavoitteet olisivat keskenään hyvinkin ristiriitaiset. Molemmat keksivät tavoitteilleen erinomaisia järkiperusteita, pysyvät kannassaan ja löytävät yhteisen sävelen ainoastaan antamalla huutia platonikolle, joka yrittää edelleen mongertaa hyvyyden ideasta.

Tässä kohtaa Nietzsche osuu mielestäni naulan kantaan. Filosofiassa on aina vähintään häivähdys politiikkaa. Filosofia on poliittista ja politiikassa yhteinen sävel löytyy helpoiten yhteisen vihollisen kautta:

”Yhteistä vihollista vastaan — Miten hyvältä huono musiikki ja huonot perusteet kuulostavatkaan, kun marssitaan yhteistä vihollista vastaan!” (AR §557.)

Nihilismi ja 2010-luku

”Kerron kahden seuraavan vuosisadan historiasta. Kuvailen sen mitä on tulossa, mikä ei voi tulla eri tavalla: nihilismin aatto. Tämä historia voidaan kertoa jo nyt; sillä välttämättömyys tekee töitään tässä. Tämä tulevaisuus puhuu jopa nyt satojen ennusmerkkien kautta, tämä kohtalo paljastaa itsensä kaikkialla; kaikki korvat on kallistettu tätä tulevaisuuden musiikkia varten jo nyt. Jo jonkin aikaa koko eurooppalainen kulttuurimme on edennyt piinallisen jännityksen saattelemana kohti katastrofia vuosikymmen toisensa perään: levottomasti, kiihkeästi, pää edellä, kuten joki joka tahtoo päästä päämääräänsä, joka ei enää reflektoi, joka pelkää reflektoida.” (WzM. Johdanto)

Nietzsche oli vakuuttunut, että nihilismi saavuttaa päämääränsä eurooppalaisessa kulttuurissa viimeistään 2100-luvun lopulla. Joku voisi tässä vaiheessa todeta, että on jo väliarvion paikka. Ei tuollaisia heittoja voi vaan heittää ja sitten katsoa parin sadan vuoden päästä, miten on käynyt. Miten nihilismi näkyy 2010-luvun Suomessa ja suomalaisissa?

Asian selvittämiseen tarvittaisi tietysti perustaa jonkinlainen komitea tai tutkimushanke. En usko omaan valovoimaisuuteeni filosofisella tähtitaivaalla, joten en jää odottelemaan valtion rahoitusta ja tyydyn ihmettelemään arkipäiväisiä ilmiöitä Nietzschen ennusteiden saattelemana.

Nietzschen kuvaus nihilistisiä dilemmoja käsittelevästä ihmisestä on jokseenkin seuraava:

Tieteellinen omatunto sanoo, että ihminen on apinan jälkeläinen, ikuista sielua ei ole olemassa, ihminen leijuu mittaamattoman avaruuden laidalla ja kaikkeuden viimeinen piste entropia, ei ikuinen paluu. Tieteellinen omatunto on paljastanut, että totuus on ruma. Olisi kivempi kuulla olevansa maailmankaikkeuden napa, joka elää ikuisesti. Antagonismi piilee juuri tässä. Emme voi ilman varauksia ja psyykkistä prosessointia hyväksyä elämämme viimekätistä merkityksettömyyttä, mutta emme voi samaan aikaan hyväksyä kreationistisia taruja Jumalan ihmistä varten luomasta maailmasta. Tämänkaltainen rehellisyys on Nietzschen mukaan seurausta kristillisestä kulttuurista. Kristillinen rehellisyys johtaa tässä kohtaa hajaannukseen. Kristillinen rehellisyys tappaa Jumalan, joka loi kristillisen rehellisyyden. (Huom. Jumala ei kuole itsestään, vaan ihminen ja vielä kristillisen kasvatuksen saanut ihminen tappaa Jumalan kristillisten arvojen saattelemana. Valistus ja kristillisyys ovat Nietzschelle lähinnä synonyymejä tieteellisen elämänkatsomuksen mielessä.)

Seuraavassa vaiheessa kristillisen kasvatuksen saanut ihminen kasvattaa kaunaa ja katkeruutta eksistentiaalista epätoivoa herättävää löytöään kohtaan. Ihminen voi jopa langettaa tuomion elämälle kristillisiin arvoihin jälleen nojaten. Maailma on viime kädessä merkityksetön, mutta maailmassa on valtava määrä tarpeetonta kärsimystä. Kärsimys on pahasta, joten maailma on paha. Seurauksena on masennusta ja yleistä kyynistymistä. Kyse ei ole kuitenkaan vielä nihilismistä, pikemminkin schopenhauerilaisesta pessimismistä, jolloin arvot rakentuvat negaation ja pettymyksen kautta. Arvoja ohjaa tällöin edelleen kristillinen maailmankatsomus.

Kolmas ja ratkaiseva vaihe on syvän nihilismin vaihe. Kolmannessa vaiheessa ihmiset eivät enää langeta tuomiotaan maailmalle, vaan ottavat sen vastaan sellaisena kuin se on. Tässä vaiheessa ei jakseta enää reflektoida, koska reflektointi on lähinnä turhaa. Elämä yleensäkin muistuttaa lähinnä vitsiä, jolle pitää jaksaa naureskella tai jos ei naureskella, niin pitää jaksaa ainakin jotain, koska pitää vaan jaksaa. Tässä vaiheessa aidot päämäärät tuntuvat katoavan. Aivan sama -mentaliteetti valtaa yhä useamman mielen. Päämäärä puuttuu, miksi ei löydä vastausta.

Nietzschelle tuo kolmas vaihe degeneratiivisen kehityksen päätepiste, mutta samalla eräänlainen kriittinen välivaihe, joka saavutetaan väistämättä. Tämän kehityskauden jälkeen kristillinen maailma tuhoutuu Nietzschen mukaan omaan mahdottomuuteensa ja Zarathustran viitoittama uusi aika alkaa.

Nietzschen kuvaaman nihilismin ilmentymiä voi peilata nykyaikaan jaottelemalla nihilismin käsitteen pienempiin osiin. Jaotellaan nihilismi siis neljään eri osioon, jotka ovat:

Epistemologinen nihilismi: kieltää tiedon ja totuuden mahdollisuuden olemassaolon.
Poliittinen nihilismi: kaikkien vallalla olevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten järjestelmien tuhoaminen toimii tulevaisuuden edistyksen ehtona.

Eettinen nihilismi tai moraalinen nihilismi: torjuu absoluuttisten moraalisten tai eettisten arvojen olemassaolon.                                                                                     Eksistentiaalinen nihilismi: elämällä ei ole tarkoitusta, merkitystä tai arvoa.

Millaisia viitteitä näiden neljän eri nihilismin muodon esiintymisestä nykyajasta löytyy?

Epistemologinen nihilismi löytää yhtymäkohtia ainakin postmodernista antifoundationalismista. Tämän näkemyksen mukaan yhteiskuntaa ei voida rakentaa toden ja sitä kautta ulossulkemattoman ja oikeudenmukaisen perustan varaan. Elämä on juuriaan myöten epäoikeudenmukaista. Näkemys ei tuota ongelmaa, jos se on puhtaan deskriptiivinen. Normatiivisena näkemyksenä se on puhtaan nihilistinen. Elämä on epäoikeudenmukaista, eikä tuota epäoikeudenmukaisuutta voida sovittaa àEpäoikeudenmukaisuus pitäisi voida sovittaa àNihilismi. Näitä postmodernismin kanssa flirttailevia henkilöitä ei varmastikaan löydy merkittävissä määrin. Kaduntallaajat kutsuvat heitä useimmiten nimityksellä kukkahattutäti. Toisaalta taas epistemologinen nihilismi voi johtaa perustattomuuden kokemukseen oman elämän suhteen, mistä on seurauksena vieraantumista, juurettomuutta ja epätoivoa. Perustaton ihminen on Nietzschen kuvaama aavalle merelle lautan kanssa joutunut purjehtija, jota elämä heittelee suuntaan tai toiseen, mutta päälimmäisenä tunteena on ahdistus. Emme tiedä elämän tarkoitusta, joten elämällämme ei ole perustaa à Ilman perustaa olemme hukassa à Nihilismi.

Nietzschen voidaan sanoa olleen epistemologinen nihilisti, mutta ainoastaan deskriptiivisessä mielessä. Tahto valtaan -filosofiassaan Nietzsche suorastaan syleili alistussuhteita ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka ovat epistemologiselle nihilistille elämän fundamentaaleja lakeja ja sikäli elämän ehtoja. Näistä laeista Nietzsche rakensi filosofialleen tahto valtaan -perustuksen.

Poliittisen nihilismin merkittävimpänä ilmentymä nostaisin esiin Pekka Eric Auvisen koulusurmat. Pekan julkaiseman manifestin keskeinen ponnin on poliittinen nihilismi eli vallitsevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten rakenteiden tuhoaminen. Taustalla on nähtävissä vahvana vaikuttajana puolestaan eksistentiaalinen nihilismi ja siitä nousseet mielenterveyden haasteet. Pekan ratkaisu heijastelee niitä haasteita, jotka kuuluvat sekulaariin maailmaan, jossa koulu opettaa hyvin nuoressa iässä oleville ihmisille, että he ovat vain orgaanisen elämän sivutuote, jossain entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla. Tiede ei anna haluttua vastausta elämän tarkoitusta etsivälle, joten ei ole vaikea kuvitella, etteikö vastaavankaltaisia purkauksia olisi nähtävissä myös tulevaisuudessa. Vaikka ilmiö on raastavan surullinen, se on kuitenkin marginaalinen. Pettymys ei parane poliittisen nihilismin keinoin.

Nietzschen voidaan sanoa olleen merkittävissä määrin poliittinen nihilisti. Hän otti tehtäväkseen edistää kristillisen maailmankuvan ja sitä kautta vallitsevan poliittisen, sosiaalisen ja uskonnollisen järjestelmän tuhoa. Niin Nietzschen, kuin usein muidenkin vallitsevan järjestelmän tuhoa toivovien tausta-ajatuksena on ollut, että tilalle tulisi jonkinlainen naturalistisempi elämäntapa, jossa ihminen löytäisi sovituksen luonnon kanssa. Nietzschen kohdalla tilanteen tekee absurdiksi epistemologisen ja poliittisen nihilismin välillä elävä ristiriita. Tuollaista sovitusta ei ole, eikä voi olla olemassa epistemologisen nihilismin mukaan. Nietzsche kiertää kompastuskiven omalla tahto valtaan -filosofiallaan, jonka mukaan luonto on epäreilu, joten sovitus tulee sitä kautta, että ihminen on enemmän luonnonmukainen. Samalla Nietzschen kiihkeä kristillisen kulttuurin vastustusargumentointi kuitenkin tylsistyy. Kristillinen kulttuuri alistaa ja heikentää ihmistä, joten se on väärin à So what? Sovitusta ei ole, joten miksi Nietzsche esittämäsi vaihtoehto olisi yhtään sen parempi.

On selvää, että epistemologiselle nihilistille valinnat ovat lähinnä makuasioita, joten miksi ihmeessä meidän tulisi valita Nietzsche, kaikista mahdollisista maailmoista. Tämä nostaa kuitenkin esiin kukkahattutätejä suuremman haasteen epistemologisen nihilismin seurauksista. Jos yhtä sovittaa perustaa ei ole olemassa ja elämä ja elämäntavat ovat lähinnä makuasioita, seurauksena on yhteen sovittamattomia kiistoja ja sotia. Unelmat ikuisesta rauhasta hautautuvat epistemologisen nihilismin myötä. Nykyajalle tyypillisiä ja suurempia törmäyspisteitä löytyy lähinnä länsimaisen sekulaarin maailman ja uskonnollisten kulttuurien kohtaamisista. Sekulaarin maailman sisältä on löydettävissä talouskasvun ja materiaalisen tuotannon hegemonia, jonka rinnalla ympäristöaktivistit ym. ovat lähinnä marginaalisia ilmiöitä, vaikka peli on jo menetetty ilmaston lämpenemisen suhteen.

Eettinen nihilismi on ennen kaikkea teoreettinen positio, eikä sillä ole käytännön elämän kannalta suurta merkitystä. Eettisen nihilismin kannattaja ilmoittautuu lähinnä moraalisen antirealismin kannattajaksi ja voi käydä halutessaan asiasta skabaa filosofien välisissä nokitteluissa, mutta siihen se sitten jääkin. Rakentui moraaliset tunteet ja moraali sitten millä tavoin tahansa, ne ovat olemassa ja ne ohjaavat ihmisten elämää. Nietzscshe oli filosofiassaan eettinen nihilisti ja sikäli myös moraalinen antirealisti.

Eksistentiaalisen nihilismin esiintymistä on vaikeaa arvioida ilman, että nojautuisi tilastollisiin tutkimuksiin. En tiedä onko asiaa laajamittaisesti tutkittu, mutta asian tutkiminen tuottaisi tärkeää tietoa. Eksistentiaalinen nihilismi on kuitenkin nihilismin muodoista yleisin ja nihilismillä viitataan yleensä yksinomaan tähän ilmiöön. Eksistentiaalinen nihilisti tietää sydämessään, ettei elämällä ole viime kädessä arvoa tai tarkoitusta. Tämä voi aiheuttaa masennusta ja itsetuhoisuutta, mitkä ovat kansallisella tasolla nousseet merkittäväksi huolenaiheeksi. Edelleen tulisi tutkia, kuinka suurella prosentilla keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta sairastavista löytyy taustalta eksistentiaalista ahdistusta tai eksistentiaalista nihilismiä. Psykologit ovat ymmärrykseni mukaan tänä päivänä taipuvaisempia kuitenkin tulkitsemaan masennuksen johtuvaksi joistain elettyyn elämään liittyvistä pettymyksistä ja koettelemuksista, eikä niinkään eksistentiaalisista haasteista. Tästä huolimatta asia muodostaa ainakin joidenkin myös lääkärinä toimivien mielestä ongelman nykykulttuurille ja he kutsuvat avuksi todisteita kreationismista ja Jumalasta (http://www.pekkareinikainen.info/fi/index.php?option=com_content&task=blogcategory&id=16&Itemid=27). Toisen maailmansodan ajan juutalaisvainoista pelastunut Victor Frankl puolestaan koki keskitysleirillä ollessaan, että ne henkilöt, joilla oli vahva kokemus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä selvisivät leirien nälän ja kurjuuden keskellä. Kokemustensa pohjalta Frankl kehitti eksistentiaalisen ahdistukseen vastaavan logoterapian. Pekkareinikaiset ja logoterapiassa kävijät ovat kuitenkin marginaalisia ilmiöitä ja ensimmäisenä mainitut kaduntallaaja lähinnä ristii hulluiksi tai hihhuliuskovaisiksi.

Väliarvion yhteenvetona voitaisiin näin ollen sanoa, että nihilistisiä elementtejä kuuluu suomalaiseen kulttuuriin 2010-luvun Suomessa. Nämä elementit eivät kuitenkaan ole nousseet merkittäviksi tekijöiksi kulttuurissamme, vaan lymyilevät lähinnä marginaalissa. Nietzschen ennustukset eivät näytä osuvan näin ollen toteen.

Nihilismi on kuitenkin jollain tavalla ajallemme harvinainen tabu. Asiasta ei sovi käytävän avointa keskustelua, sillä nihilismi kyseenalaistaa kaikki elämisen ehdot, eikä keskustelua koeta tämän vuoksi mielekkäänä. Nihilismi on ajautunut tätä kautta yksilön sisäiseksi asiaksi ja moni joutuu kohtaamaan nämä kysymykset yksin. Moni näitä asioita pohtiva on hyvin nuori, eikä hänellä ole nuoren iän ja vähäisen kokemuksen myötä aina valmiuksia käsitellä ja kohdata nihilismiin liittyviä kysymyksiä. Asiasta ei tule tämän vuoksi jatkossa enää vaieta, vaan puhua avoimesti. Toivottavasti tämä blogi tuo helpotusta edes yhden (nuoren) ihmisen elämään, hänen kohdatessaan näitä haastavia kysymyksiä.

Jumalan kuolema ja nihilismi

”Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji.” (IT §109.)

Nietzschen mukaan kristinusko on luonut puitteet tieteellisen omatunnon syntymiselle ja sitä kautta modernille ihmiselle. Moderni ihminen voi puolestaan fysiikan lakeihin nojaten todeta ihmisellä näkyvästä maailmasta, jotain Nietzschen yllä kuvaaman kaltaista. Kantin ja Nietzschen jälkeen kaikki puhe muusta kuin näkyvästä maailmasta on puolestaan tehty tyhjäksi, sillä meillä ei ole mitään pääsyä tuohon toiseen mahdolliseen maailmaan. Transsendentti maailma tai Jumala on jo ajatusten tasolla mahdottomia käsitteellistää.

Moderni ihminen voi sen sijaan fysikaalisiin ilmiöihin ja tieteelliseen metodiin nojaten todeta, ettei sellaista sielua ole olemassa, mitä tuonpuoleinen vaatisi. On myös lapsellista arkipsykologiaa uskotella olevansa jotenkin erityinen yksilö ja Jumalan valitsema lapsi, sillä kasvava määrä tieteellisen metodin tuottamasta aineistosta tukee näkemystä, jonka mukaan ihminen on vain pieni palanen orgaanisen elämän evoluutiota, jollain tyhjyydessä matkaavalla kivenmurikalla entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla.

Moderni ihminen ei voi säilyttää samaan aikaan puhdasta tieteellistä omatuntoa ja olla kyseenalaistamatta omaa erityisasemaansa maailmankaikkeudessa. Tieteellinen omatunto surmaa Jumalan ja ihminen on uskonut Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa. Jumala on toiminut Nietzscheen asti joen suuna, josta totuudet ja arvot ovat virranneet, mutta tieteellinen hulluus on vallannut turut ja torit, joten maailma on avoinna nihilismille.

Hullu ihminen juoksi kirkkaana aamupäivänä sytytetty lyhty kädessä torille huutaen: ”Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!” Ihmiset, jotka eivät enää uskoneet Jumalaan, ivasivat häntä erilaisilla huudoilla. Hullu ihminen jatkoi huutamistaan: ”Minne Jumala on joutunut? ... minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin? Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon? Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, joka puolelle? Onko vielä suunta ylös ja suunta alas? Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? ... Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!” (IT §125.)

Nietzschen mukaan hänen aikakautensa eli 1800-luvun lopun länsimaiset ihmiset elivät epätäydellisen nihilismin aikakauden keskellä (WM §26). Vaikka Jumala oli kuollut, joen suusta ryöppysi samaan vanhaan malliin arvoja, joiden pohjalta myös jumalankieltäjät tai nykyisemmin ateistit lähinnä parjasivat Jumalan kuoleman julistajaa hulluksi ja pelleilivät hänen kustannuksellaan. He pystyivät arvioimaan ja normittamaan torille juoksevan miehen hulluksi, koska tapahtuman seuraukset eivät olleet penetroituneet heidän tajuntaansa täydessä laajuudessaan.

Jumalattoman maailman ulko-ovella kolkuttaa kuitenkin epämieluisa vieras. Jos yksilön usko omaan arvoon, ja sitä kautta arvoihin ylipäätään, on sidoksissa Jumalaan, Jumalan kuolema avaa tien nihilismille, jonka mukaan millään ei ole viime kädessä mitään arvoa. Nihilistille maailma näyttäytyy lähinnä näytelmänä tai vitsinä, jonka hyvyys ja huonous ovat lähinnä katsojan silmässä. Schopenhauerilaista pessimistiä ei vitsi jaksa naurattaa, kun hän näkee ympärillään tarpeetonta kärsimystä. Schopenhauer välttää inhon ja itsemurhan näytelmän positiivisten puolien, kuten melankolisten musiikkijaksojen avulla. Montypythonmainen ei mitään menetettävää -mentaliteetti puolestaan on suoranaista optimismia ja oman elämän näytelmä viedään lauleskellen maaliin saakka, kaikista mahdollisista kärsimyksistä huolimatta.

Oli modernin yksilön selviytymismenetelmä sitten mikä tahansa, hullun ihmisen huuto kaihertaa modernien ihmisten korvien välissä joko tiedostamattomalla tai tietoisella tasolla. Nihilismi vaatii näin ollen käsittelyä ja kohtaamista. Asian kohtaaminen ei tosin ole useimmille tarpeen, sillä luonto on luonut tehokkaita mekanismeja, kuten kieltämisen (denial), joka suojelee elämää. Elämän näytelmään on myös helppo soluttautua mukaan, kun jaksaa pitää yllä make believe -tyyppistä uskoa, jonka avulla yksilö sitoutuu maailmaan tunnetasolla. (Nietzschelle näyttelijöiden ongelma tai kysymys on haasteellinen filosofisen pohdiskelun kohde. On vaikea sanoa, hyväksyikö Nietzsche näyttelijämäisen elämänasenteen vai pitikö hän sitä epäaitona ja vieraantuneena kieroutumana.) Kyynistyneitä väliinputoajia ovat ne, jotka amerikkalaista novellistia J. G. Cozzenssia mukaillen ovat päässeet perille salaisuudesta, ettei joulupukkia olekaan olemassa ja ovat edelleen järkyttyneitä asiasta.

Nietzschen totuus maailmasta rakentuu kahden toisiaan täydentävän osan varaan. 1) Maailmalla ja ihmisellä maailman osana ei ole muuta arvoa, kuin ihmisen asettama arvo. 2) Luonto on luonut ihmiseen mekanismeja, jotka luovat uusia arvoja ja suojelevat ihmistä tältä perimmäiseltä totuudelta. Nietzschen kuvaus tästä kaksiosaisesta maailmantulkinnasta ei ole puhtaan deskriptiivinen vaan myös normatiivinen. Nietzsche nimittää näitä kakkoskohdan elämää palvelevia mekanismeja yleisnimityksellä tahto valtaan ja toivoo löytävänsä tätä kautta välineitä arvojen uudelleen arvottamista varten. Arvot pitää Nietzschen mukaan arvottaa uusiksi sen tähden, että kristillinen maailma on jättänyt ihmisen osaksi yhä nihilistisemmän maailmankaikkeuden.

Nihilistinen maailmankaikkeus esittäytyy Nietzschelle valtavana uhkana, joka vastaan täytyy hyökätä uusilla Jumalilla ja uusilla totuuksilla. Kristinusko saa mennä tieteellisen maailmankuvan aiheuttajana ja pesuvetenä kohti omaa hävitystään, kuten esimerkiksi arvojen uudelleen arvottamisen ensimmäisestä osasta Antikristus voi jokainen asian todeta. Nietzschen tiukka vasarafilosofia jättää tilaisuuden kuitenkin myös uudenlaisen etiikan avaamiselle. Jos ihminen on keskellä ei mitään, merkitykset ja arvot rakentuvat toisten ihmisten kohtaamisessa ja ihmisen arvo rakentuu ihmisyhteisössä. Ihmisen arvo on se, mitä hän on toiselle ihmiselle. Esimerkiksi tämä ohjenuora pätee myös nihilistisessä ja ihmisestä välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Ohjenuoraa ei ole aina helppoa panna käytäntöön, sillä Jumalan kuolema räjäyttää myös ihmisten arvomaailman, mikä aiheuttaa niukassa maailmassa kitkaa, mutta jostain on hyvä aloittaa.

Nietzsche ja moraalin objektiivisuus

Nietzschen filosofiaan sisältyy jännite yhtäältä perspektiivisen näkökulman ja objektiivisuuteen kurkottavan näkökulman välillä. Yritän hahmotella tätä jännitettä moraalirealismin ja moraalisen antirealismin keskusteluperinteen kautta, jotta Nietzschekin pääsee ottamaan osaa tähän nykyäänkin kiihkeänä käytävään keskusteluun filosofian sisällä.

Lähtökohta Nietzschen metaeettiseen ajatteluun on evoluutioteorian ottaminen annettuna. Jos evoluutioteoria oletetaan todeksi eli ihminen on kehittynyt muista lajeista satojen tuhansien vuosien kehityksen tuloksena, moraalirealismi ajautuu Nietzschen mukaan hankaluuksiin. Entäpä jos elinolosuhteet olisivat olleet tyystin toisenlaiset ja ihminen olisi kehittynyt olennoksi, joista kuningatarnaaraat koteloituu ampiaisten tavoin monivuotisen talven ajaksi horrokseen, jotta elämä voi jatkua talven jälkeen. Ennen talvea miesten intuitio käskisi tappamaan kaikki lapset, koska kaikki eivät voisi millään selvitä ankarasta talvesta. Tämä olisi kaikkien mielestä hyväksyttävää, koska näin heidän intuitionsa sanoo, sillä näin ympäröivät olosuhteet ovat heitä vuosituhansien saatossa opettaneet.

Evoluution osalta voidaan kehitellä tietysti mitä mielikuvituksellisimpia elinympäristöjä, mitkä olisivat muovanneet tyystin toisenlaisella moraalikäsityksellä varustettuja olentoja. Nietzschen pointtina olisi kuitenkin lopulta, että maapallolla tallustavan ihmisen moraali-intuitio ja järkeily puoltavat tietynlaista moraalijärjestelmää, mutta ne eivät takaa järjestelmän objektiivisuutta. Kyse on tällaisella apparaatilla varustetun olennon pähkäilystä, ”eikä hän voi repiä tätä apparaattia pois” menettämättä itse pähkäilyä (II §9). Moraaliseen intuitioon tai rationaaliseen päättelyyn nojaavat moraalirealismin perustelut ajautuvat näin ollen kehäpäätelmään: ihmisen intuitio ja järki kertovat ihmiselle, että ihmisen intuitio ja järki ovat oikeassa.

Jos evoluutioteoria on totta, moraalirealismi joutuu vaikeuksiin ja moraalista uhkaa tulla yksi ihmisten totuuksista:

1. Ihmisapparaatti voi saada tietoa objektiivisesta moraalista. (moraalirealismin väite)

2. Apparaatti on evoluution tulos, joten se on rakentunut ympäröivien olosuhteiden tuotoksena.

3. Ympäröivät olosuhteet ovat merkittävästi erilaisia eripuolilla maailmankaikkeutta ja sikäli maailmankaikkeuteen voi syntyä hyvinkin erilaisella intuitiolla ja päättelymekanismilla varustettuja ihmiseen verrattavissa olevia älyllisiä apparaatteja.

Jos väite 2 on tosi, myös väitteelle 3 löytyy vankkoja perusteita. Näin ollen on perusteltua korvata väite 1 väitteellä 4.

4. Ihmisapparaatti voi saada tietoa ihmisten käsityksistä koskien ilmiötä, jota ihminen nimeää moraaliksi.

Suuri osa Nietzschen filosofiasta rakentuu sitten väitteen 4 toteuttamiseen eli nietzscheläiseen tapaan tulkittuun naturalistiseen filosofiaan. Hän ottaa tehtäväkseen tutkia ja paloitella moraalia. Tutkielmissaan hän päätyy toteamaan, että objektiivisen moraaliuskon taustalla on usko Jumalaan. Kun Jumala ja varsinkin kristillinen Jumala tulee epäuskottavaksi evoluutioteorian myötä, usko objektiiviseen moraaliin katoaa myös ja korttipakka luhistuu. Tieteellinen ihminen surmaa Jumalan ja ihmiset jäävät keskenään pähkäilemään, riitelemään ja jakamaan oikeutta toisilleen, mutta objektiivisuus, ehei, sitä sanaa ei saa enää käyttää ainakaan ontologisessa merkityksessään.

Nietzschelle evoluution ja moraalin välillä vallitsee myös toinen, enemmän epistemologinen kuin ontologinen, kuilu. Nietzschen perspektiivistä tarkasteltuna, moraali nojaa maailmassa pitkälti altruistisiin luonteenpiirteisiin. Tutkiessaan moraalia, Nietzsche joutuu toteamaan, että monet tällaiset piirteet ovat haitallisia yksilön itsensä kukoistamisen kannalta. Liiallinen altruismi ja sikäli vahvalla moraalilla varustetut ihmiset kärsivät Nietzschen mukaan suoranaisesta moraalin sairaudesta, joka voi johtaa nihilistiseen epätoivoon, kun Jumalasta tulee epäuskottava. Moraali ei siis perustu ainoastaan väärille uskomuksille, vaan se on suorastaan vaarallinen ihmislajin kehityksen kannalta. Nietzschen ei auta siis muuta kuin käydä hyökkäykseen moraalia vastaan, kaiken elämän tähden.

Nämä kaksi vaihetta ovat mielestäni keskeisiä tekijöitä siinä, miksi Nietzsche päätyy moraaliseen antirealismiin. Moraalisen antirealismin kantava ajatus on, ettei ole olemassa objektiivisia arvoja. Kun moraalinen antirealismi pilkotaan pienempiin osiin, Nietzschen laatikoinnista tulee kuitenkin hankalaa. Nietzschen voidaan nähdä kannattavan virheteoriaa erityisesti teoksessaan Inhimillistä liian inhimillistä (ks. kuvio 1; moraalisen antirealismin jaottelusta ks. esim. http://plato.stanford.edu/entries/moral-anti-realism/). Iloinen tiede edustaa puolestaan siirtymää non-kognitivismiin, vaikka siinä säilyy edelleen elementtejä virheteoriasta. Oli miten hyvänsä, Nietzsche on metaeettiseltä kannaltaan vankasti moraalinen antirealisti.

Kuvio 1. Moraalisen antirealismin kolme suuntausta.

Nietzsche ajautuu kuitenkin uusiin ongelmiin nihilismin kanssa moraalisella antirealismillaan. Jos arvoilla ei ole objektiivista asemaa, millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Moraalinen antirealisti ajautuu, elämän tarkoitusta etsiessään, vailla suuntaa olevaksi arosudeksi. Jos Nietzsche hyökkäsi ensimmäisessä arvojen uudelleen arvottamisen vaiheessaan kristillistä moraalia ja sikäli nihilististä epätoivoa ja masennusta vastaan moraalisella antirealismilla, hänen metaeettiset kantansa johtavat uudenlaiseen nihilismin kokemiseen, mitä voidaan kutsua nihilistiseksi päämäärättömyydeksi tai vaikkapa hälläväliänismiksi.

Tässä kohtaa Nietzschen täytyy teroittaa seipäänsä uudelleen ja tarttua kokonaisvaltaisemmin nihilismin haasteeseen. Nietzschen esittämät arvot eivät ole sen objektiivisempia kuin kristilliset arvot ja niiden luoma nihilistinen epätoivo, mutta nyt hänen selätettävänään on lisäksi myös nihilistinen päämäärättömyys, mikä kuuluu itse arvojen perusluonteeseen, jos moraalinen antirealismi on totta.

Tutkijat ovat merkittävissä määrin erimielisiä siitä, miten Nietzsche selättää tämän vaikean haasteen ja kykeneekö hän selättämään sitä ylipäätään. Yhä useammat tutkijat puoltavat näkemystä, jonka mukaan Nietzsche kannattaa eräänlaista fiktionalismia, jossa arvoja simuloidaan make believe -tyyppisesti. Vaikka asioilla ei siis objektiivisesti ottaen ole arvoa, ihminen voi uskoa niiden arvokkuuteen, jolloin pinnallinen tai näennäinen maailma on se ainoa ”tosi maailma”, josta kannattaa ylipäätään olla kiinnostunut. Pinnallinen maailma pitää sisällään puolestaan lukemattoman määrän erilaisia perspektiivejä, jolloin jokaisella tallaajalla on omanlaisensa fiktiivisobjektiivinen universumi. Arvojen fiktiivinen simulointi on sitä, mitä Nietzsche kutsuu lähinnä aktiiviseksi nihilismiksi, joka on Nietzschelle "Jumalallinen tapa ajatella". Arvojen fiktiivinen simulointi on helpointa ymmärtää esim. joulupukin kautta. Viime kädessä joulupukki on sepite, eikä sitä ole olemassa, mutta joulupukki tuo iloa monien elämään, joten joulupukki toimii. Kaikki arvot ovat perimmältään joulupukkeja. Jos kaikki arvot ovat joulupukkeja, ihmisestä tulee taiteilija, joka luo teoillaan ympäröivän maailmansa ja samalla myös itsensä. Elämä on taideteos.

Toinen, perinteisempi näkökulma, painottaa Nietzschen evoluutiotulkintoja ja sieltä kumpuavaa tahto valtaan -tematiikkaa. Tämä kanta painottaa, että tutkimalla evoluutiota ja ilmiöiden syntyhistoriaa, Nietzsche arvelee pystyvänsä päättelemään sen mikä on hyväksi ihmiselle. Vallitsevat naturalistiset tulkinnat altruismeineen ovat Nietzschen mukaan väärässä. On oma kysymyksensä vaatiiko Nietzsche kuitenkaan objektiivisuutta esittämilleen arvoarvostelmille. Jos vaatii, hänestä kuoriutuu ulos lopulta jonkin sortin (kvasi)realisti, ei kuitenkaan siinä mielessä, että hän vaatisi ontologista objektiivisuutta esittämilleen arvostelmille, vaan siinä mielessä, että ihmisillä on objektiivisesti ottaen hyviä perusteita toimia hänen esittämällään tavalla. Tahto valtaan -metaetiikan näkökulmasta voitaisiin oikeastaan sanoa, että jotkin asiat ovat Nietzschen mukaan hyväksi yksilölle, olivat ihmiset näistä asioista kuinka erimielisiä tahansa, sillä Nietzsche on oikeassa ja väärämieliset ovat väärässä. Tahto valtaan -maailmassa painottuu poliittiset ulottuvuudet sekä yksilön sisäinen eheytyminen empowermentin kautta. Hyvää on se, mikä voimaannuttaa ja valtaannuttaa sekä kasvattaa kohti yli-ihmisyyttä.

Kolmas painotus puoltaa jonkinlaista tunne itsesi ja tule sellaiseksi kuin olet -näkökulmaa. Tämä näkökulma painottaa vahvasti biologista perimää. Ihmisellä on tietynlainen psykologinen ja fysiologinen perimä, jonka kautta yksilö voi olla yhteydessä evoluution muokkaamaan tahtoon valtaan eli omaan itseensä. Tässä painotuksessa on jonkin verran fatalistisia piirteitä. Ihminen voi oppia rakastamaan kohtaloaan ja hänestä tulee se mikä hänestä tulee.

Tahto valtaan -psykologia, osa 2

Tahto valtaan on käsitteenä vaikeasti lähestyttävä, koska se niputtaa tai ainakin yrittää niputtaa Nietzschen maailmasta kaiken. Olen yrittänyt avata psykologista tahtoa valtaan aiemmissa teksteissäni kuvaamalla sitä jonkinlaiseksi konfabulaation, kohtalon rakastamisen, pespektivismin ja empowermentin fuusioksi, jonka taustalla on ”viettejä”, joita Nietzsche nihkeästi tarkentaa ja avaa. Viettien avaaminen on kuitenkin tärkeä osa tahto valtaan -psykologiaa. Tulkitsemalla ”viettejä” ja yksinkertaistamalla askeleen lisää tahto valtaan -ilmiötä pääsemme kenties kuitenkin askeleen lähemmäs ilmiön luonnetta, enkä usko, että menemme pahasti väärään suuntaan. Kun tahdon valtaan taustalla vaikuttavat ”vietit” puretaan meille tutummalle kielelle, mitä psykologista ilmiötä Nietzsche tahtoo tahdolla valtaan kuvata?

Jos olen pakotettu yksinkertaistamisen nimessä vastaamaan kysymykseen yhdellä ilmiöllä, joudun sanomaan, että kunnianhimoa vaikka toinen erittäin vahva ehdokas olisi myös uteliaisuus. Nietzschen maailmassa perimmäinen kaikkea orgaanista elämää ohjaava ja eteenpäin työntävä voima on kunnianhimo. Ilman sitä kaikki lakkaisi tulemasta, elämä lakastuisi entropiaan ja dekadenssiin. Mielestäni ei ole merkityksellistä, etteikö psykologista tahtoa valtaan voitaisi käsitellä ensisijaisesti kunnianhimon käsitteen avulla, vaikka Nietzsche palauttaakin koko ilmiön viime kädessä biologiaan. Nietzschellehän ihmisen biologinen konstituutio (temperamentti, tahto valtaan -mekanismit, kuten konfabulaatio) ratkaisee viime kädessä sen, missä määrin kunnianhimoa esiintyy. Oli niin tai näin, moderni maailma uhkaa monelta suunnalta kunnianhimoisia ihmisiä. Uhkat ovat seuraavia:

1) Totuutta ei ole. Nietzschelle ensimmäinen ja eräällä tapaa ahdistavin kunnianhimoa jäytävä voima löytyy ihmisen sisältä. Minkä tahansa pyrkimyksen ja tavoitteen taustalla oleva kunnianhimo voi lakastua, jos toimelle ei löydy Jumalasta lähtevää mieltä. Jos millään ei tunnu olevan mieltä ja kunnianhimo on sitä kautta kuopattuna, meininkiä uhkaa maksakirroosi. Jos ette usko Nietzschen sanaa asiasta, uskokaa Wumoa: http://wumo.com/2010/12/11/

2) Kristinusko. Yksinkertaistaen voitaisiin todeta, että kristinuskon opetuksissa kunnianhimo näyttäytyy vähemmän suosiollisessa valossa, sillä kunnianhimo ja sitä kautta syntyvä voimakas tahtominen aiheuttavat yleensä toisten tahtojen huomiomatta jättämistä ja omaan napaan tuijottamista. Kunnianhimoiselle ihmiselle muut ihmiset näyttäytyvät välineinä ja vastapelureina, jotka muodostavat lähinnä esteitä omaan päämäärään pääsemiselle. Nietzschelle kristinusko on ottanut tehtäväkseen muodostaa vastavoiman kunnianhimolle ja näin ollen se opettaa empatiaa, lähimmäisenrakkautta, tyytymistä omaan osaansa ja langettaa uteliaiden ja kunnianhimoisten omenan haukkaajien niskaan perisynnin, jota kukaan ei pääse pakoon.

Eksistenssikriisi ja kristillinen luopumisoppi muokkaavat myös Nietzschen mukaan biologiaa ja vaikuttavat sitä kautta plastisiin voimiin, joiden osaksi elämää eteenpäin työntävä voima kunnianhimo myös kuuluu. Nietzsche pohtiikin usein tietoisuuden ongelmaa, mutta näkee eksistenssikriisin ja tietoisuuden jonkinlaisena pakollisena pahana, jonka ihminen voi ylittää, kunhan ylittämiselle luodaan biologiset edellytykset. Koska kristinusko uhkaa näitä biologisia edellytyksiä ja siihen voidaan vaikuttaa, asialle on Nietzschen mukaan tehtävä jotain.

Kun kritiikki ja uhkat on ensin käsitelty, on kysyttävä, mitä vahvuuksia kunnianhimoisten ihmisten maailma tarjoaa kristilliseen maailmaan verrattuna? Tästä Nietzsche ei puhu paljoakaan, hän maalailee vaan traagista aristokraattien aikakautta ja siellä tallustavia yli-ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan estä meitä rakentamasta Nietzschen visiota eteenpäin ja hahmottelemasta swot-tyyppistä mallia Nietzschen visiosta.

Kunnianhimoa voidaan tarkastella esimerkiksi kunnianhimoisten ihmisten kautta. Lähin kirjallisuudenlaji löytyy elämänkerroista, joita kirjoitetaan yleensä poikkeuksellisen kunnianhimoisista ihmisistä, kuten vaikkapa Leni Riefenstahlista, Barack Obamasta, Pekka Herlinistä tai Arnold Schwarzeneggeristä. Koska satuin lukemaan Arnoldin muistelmat viimeisimpänä, toimikoon Arnold esimerkkinä. Hyvänä perusteluna käyköön myös se, että hän on yksi tyypiltään puhtaimmista kunnianhimon ohjaamista ihmisistä tai näin ainakin haluan lukijaa uskotella.

Arnoldin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu, ettei hän anna eksistentiaalisten kysymysten paljon päätään pakottaa, ainakaan oman elämäkerran mukaan. Miehellä on aina tuhat rautaa tulessa ja pyrkimys saavuttaa aina uutta, kun edellinen kamppailu on päästy maaliin. Bodauksen huipusta sukeutui filmistara, josta sukeutui merkittävä poliitikko ja kaikkia saavutuksia on ohjannut kunnianhimoinen palo saavuttaa yhä enemmän. Arnoldia on lähinnä harmittanut, ettei hän ole voinut elää terminaattorin tavoin, joilloin nukkumiseen käytetyt 6–7 tuntia päivässä olisi voinut käyttää, vaikkapa uuden musiikki-instrumentin tai minkä tahansa asian opetteluun ja perehtymiseen. Arnold on tyyppiesimerkki Nietzschen kuvaamasta olennosta, joka tahtoo ylittää jatkuvasti itsensä ja purkaa energiaansa pyrkimällä kohti uusia päämääriä. Kaikkea tätä ohjaa kunnianhimo ja masennuksesta tai muista mielen sairauksista ei ole merkkiäkään. Lähimpänä masennusta mies kävi silloin, kun hänen rintalastansa revittiin kahdesti auki muutaman päivän sisään ja hänelle tehtiin avosydänleikkaus, jolloin ruoka ei meinannut aluksi oikein maistua. Nietzschen unelmamaailmassa kaikki olisivat Arnold junioreita: http://www.newsgroper.com/files/post_images/junior.jpg

Entäpä, jos maailma olisi täynnä pelkkiä Arnold junioreita. Ihmisiä ohjaisi äärimmäinen itsekuri, peräänantamattomuus ja taistelutahto. Jokainen vastoinkäyminen vain vahvistaisi eikä tuleen saisi jäädä makaamaan. Hyvästi laiskuudelle ja tervetuloa vastuu omista virheistä. Tässä maailmassa ei olisi hiiriä, jotka hukkuisivat kermakulhoon, vaan vastukset merkitsisivät yhä suurempaa ponnistelua ja kermasta muotoutuisi aina vaan lisää voita. Tätä voitaisiin kutsua oikeistolaiseksi utopiaksi, joka olisi varmasti myös Nietzschen unelma. Tämän utopian polttoaineena toimii kunnianhimo.

Oikeistolaisen utopian heikkoudet alkavat, kun kunnianhimon edellytykset otetaan käsittelyyn. Jotta kunnianhimo voi toimia polttoaineena, yksilöllä täytyy olla ainakin periaatteessa mahdollisuus voittaa. Jos hiireltä puuttuu kädet ja jalat, ei kermasta saa voita millään tavoin. Äärioikeisto voi aina vedota, että siinä tapauksessa hiiren pitää yrittää edes juoda kerma poskeen ja heittävät hiiren kulhoon vastalauseista välittämättä. Lopputuloksena on joko paljon kuolleita hiiriä tai ensimmäinen myönnytys vasemmalle ja kohti kristillistä maailmaa, jossa yhteiskunnan tehtävänä on luoda puitteita ja valmiuksia erilaisilla ominaisuuksilla varustetuille hiirille, jotta he voisivat edes periaatteessa voittaa. Mitä enemmän erilaisuutta ja erilaisia lähtökohtia halutaan ja kyetään ymmärtämään sitä enemmän askeleita vasemmalle otetaan.

Kunnianhimon säilyminen vaatii myös, ettei yksilö häviä elämässään kerta toisensa jälkeen. Myös Arnold on ehtinyt kokea elämässään pettymyksiä, hän on jäänyt kerran Mr. Universe kisassa toiseksi ja elokuva Last Action Hero ei menestynyt odotetulla tavalla elokuvateattereissa, kun Steven Spielbergin hirmuliskot valtasivat samaan aikaan valkokankaat. Nämä pettymykset kirvoittivat Arnoldista esiin ensimmäiset aikuisiän kyyneleet ja miehen itseluottamuksen mittarissa maksimissaan jo vuosikausia ollut neulanen värähti. Jos moiset pettymykset rapauttavat kunnianhimoa ruokkivaa itseluottamusta, miten on meidän muiden ihmisten laita, kun onnistumisten ja epäonnistumisten vaakakuppi kallistuu hieman toisella tavalla? Jos elämä on pelkkää tappioiden sarjaa, siinä taipuu vahvempikin kaveri siltaan. Masennus ja nihilismi uhkaavat, eikä kunnianhimosta ole lopulta kuuloakaan. Jälleen tarvitaan taas askeleita vasemmalle ja kristillistä lähimmäisenrakkautta, jossa epäonnistujiakin ymmärretään ja masentuneita autetaan tai muussa tapauksessa harvat hyväonniset porskuttaa, kun samaan aikaan masentuneet ja katkerat muhivat mielissään vallankaappausta tai anarkiaa.

Nietzschen ansioihin voidaan lukea, että hän tunnisti joitain keskeisiä haasteita ja heikkouksia kristillisen mentaliteetin ja kunnianhimon vastustamisen analyyseissään. Sen sijaan hän jäi hyvin sokeaksi omien oikeistolaisten ihanteidensa heikoista puolista. Rajoja siirretään ja muokataan oikeiston ja vasemmiston välillä tänäkin päivänä. Ihanteellista olisi, jos osapuolet yrittäisivät edes ymmärtää toisiaan ilman, että vaipuisivat nietzscheläiseen angstiin omassa retoriikassaan.

Moraalipsykologia ja moraalinen motivaatio

Aristoteelinen hyve-etiikka ja sen taustalla vaikuttanut kasvatusfilosofia sekä kantilainen rationaalisen valinnan -teoria ovat dominoineet moraalipsykologista keskustelua filosofian puolella. Aristoteleen mukaan ihmisestä kasvaa hyveellinen, kun hänet kasvatetaan hyveelliseksi. Kant puolestaan opettaa, että ihminen kykenee oman rationaalisen päättelyn turvin valitsemaan moraalisesti oikean teon, kun valintaa ohjaa kategorinen imperatiivi (älä kohtele ihmistä välineenä johonkin vaan päämääränä sinänsä). Kumpikaan näistä näkökannoista ei kuitenkaan tyydytä Nietzscheä. Kasvatus ja tietoinen rationaalinen päättely ovat mitättömiä tekijöitä, kun ne asetetaan kolmannen keskeisen elementin rinnalle. Tuo elementti on biologinen perintö.

Nietzschen filosofialla on erittäin vahva evolutiivisen biologian perusta. Nietzsche tahtoo selittää maailmaa ja ihmisen osaa maailmassa ”organismien ja käsitteiden evolutiivisen historian ja fysiologian kautta” (II 10). Tämä tarkoittaa samalla sitä, että vastakkainasettelu ihmisen ja maailman välillä lakkaa. Ihminen on osa kaikkeutta, osa maailmaa. Maailman osana oleminen tarkoittaa, että esimerkiksi se mitä kutsumme sieluksi, koostuu ainoastaan informaatiota käsittelevästä aktiivisuudesta aivoissa ja aivoja ohjaavat biologian lait. Ihminen on eläin muiden eläinten joukossa, vaikkakin ihmiseläimen ominaisuuksiin kuuluu esittää miksi-kysymyksiä ja tätä kautta myös esittää enemmän tai vähemmän rationaaliselta vaikuttavia vastauksia näihin esitettyihin miksi-kysymyksiin. Kantille tämä kyky on biologiselta pohjalta transendentoituneen (ei toki karteesinen) vapaa kyky tehdä rationaalisia valintoja. Nietzschelle tuo kyky, intelligere, ei ole mitään muuta kuin tiedostamattomien vaistojen kautta tietoisuuden kaltevalle pinnalle putkahtanutta tavaraa, jonka perimmäiseksi syyksi tiedostamaton valehtelee tietoisuuden (ks. esim. IT 333). Tosiasiassa tiedostamattomassa kellarissa on lukuisa määrä erilaisia vaistoja tai tahtoja, joiden hierarkkinen rakenne muodostaa ihmisen minuuden ja sikäli tietoisen ”ajattelun” moraalisen motivaation lähteen (ks.esim. HP 6; 12; 19; AR 119). On nurinkurinen erehdys ajatella, että pystyisimme tietoisen ”ajattelun” turvin muuttamaan moraalisen motivaation lähdettä, kun tuo moraalinen motivaatio ja tiedostamaton ajattelu synnyttävät tietoisen ”ajattelun” ajatukset.

Kant menee Nietzschen mukaan tässä kohtaa siis roimasti metsään. Jos Nietzsche on hypoteesissaan ja näkemyksissään oikeassa, Kantin kategorinen imperatiivi ja kantilaisiin lähtökohtiin nojaava filosofinen perinne näyttävät olevan ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa. Ihminen ei ole vapaa siinä mielessä, että hän voisi rationaalisen kykynsä ohjaamana muokata syvärakenteitaan. Rationaaliseen valintaan uskova vetoaa tässä vaiheessa viimeiseen oljenkorteensa eli vapauden kompatibilistiseen näkökulmaan (Scanlon 1988, 176 The Significance of Choice. Teoksessa: The Tanner Lectures on Human Values, viii): Moraalinen vastuu rakentuu kriittisen reflektion varaan, tuo reflektio perustuu sensitiivisyydelle perusteista (reasons) ja koko prosessi rakentuu edellisissä vaiheessa saavutettujen päätelmien varaan. Koko prosessille ei ole merkitystä, vaikka se perustuisi kausaaliseen ketjuun, jotka rakentuvat edellisten tapahtumien ja olosuhteiden kautta.

Inkompatibilisti Nietzsche kuitenkin lähinnä naureskelee Scanlonin kaltaisille viritelmille, jossa ihminen yritetään viimeiseen oljenkorteen vedoten nostaa erilliseksi olennoksi maailmasta ja sikäli kaikkeudesta. Tosiasiassa ihminen on osa kaikkea, osa maailmaa ja osana maailmaa, kukaan ei ole vastuussa ihmisen ominaisuuksista, ei Jumala, ei yhteiskunta, ei vanhemmat eivätkä esi-isät, eikä yksilö itse. (Viimeisimmän rationaalisen vapauden ajatuksen järjettömyyden opetti Kant). (EJ ’Neljä suurta erehdystä’, 8). Nietzsche näyttäytyy siis fatalistina ja tuohon fatalismiin liittyy kausaalisen essentialismin, ellei jopa determinismin piirteitä. Maailmaa ohjaa tahto valtaan, joka on kenties determinististä, mutta ainakin se on jotain sellaista, mikä ohjaa myös ihmistä eikä ihminen sitä. Toki Nietzsche esittää myös, että on ajattelevaa ainetta, mutta tämä ei tarkoita, että ajatteleva aine olisi transendentaalista tai karteesista, vaan se palautuu maailmaan ja biologisiin lakeihin.

Koska ihminen koostuu tahdosta valtaan ja sikäli monista eri tahdoista, jotka pyrkivät valtaan, tahtojen ominaisuuksien (vaistot, affektit, fysiologia) kokonaisuus muodostaa aina omanlaisensa ihmistyypin (voitaisiin puhua, jopa luonteesta tai mausta, johon liittyy myös fysiologiset ominaisuudet). Nämä tyyppi-tekijät ovat puolestaan melko lailla muuttumattomia ominaisuuksia, eikä yhden ihmisen konstituutiosta voida päätellä kuin karkeita yleisiä konstituutioita. Näin ollen, sekä mikä on yhdelle ihmiselle hyvää, ei välttämättä tai lainkaan sovi toiselle ihmiselle. Näin ollen Nietzsche tahtoo sanoa, että esimerkiksi kaiken maailman muotivillitykset ja oppaat ruoan suhteen (vrt. karppaukset ja gluteeniton ruokavalio) ovat naurettavia ja jopa vahingollisia, sillä jokaisen yksilön pitää kuunnella ja tarkkailla sekä vaistomaisesti valita se mikä on hyväksi hänen keholleen: ”Jokainen tuntee kuuluisan Carnaron kirjan, jossa hän suosittelee solakan ihmisen ruokavaliota pitkän ja onnellisen elämän takeeksi… En usko, että karkeasti sanottuna mikään muu kirja (raamattua lukuun ottamatta) olisi tehnyt yhtä paljon pahaa… Perustelu: seurauksen olettaminen syynä. Arvoisa italialainen oletti, että hänen dieettinsä oli syynä hänen pitkään ikäänsä, vaikkakin tosiasiassa pitkän elinajan ehto, ruoansulatusjärjestelmän hitauden poikkeuksellisuus, kulutuksen vähyys, olivat solakan dieetin syitä. Hän ei ollut vapaa syömään vähää tai paljoa; hänen niukka ruokavalionsa ei ollut ’vapaan tahdon’ kysymys: hän tuli sairaaksi, kun hän söi paljon.” (EJ IV, 1.) Muotivillitysten perässä kulkeminen olisi Nietzschelle eräänlaista laumavaiston dominointia, jossa yksilöllinen hyvä hukkuu ja ihminen toimii parhaassa tapauksessa vahingollisesti suhteessa omaan konstituutioonsa.

Ihmisen ”maku” tai tyyppitekijät ovat siis aina yksilöllisiä eikä ole syytä tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä siitä, mikä on kaikille yhteistä hyvää. Yhteiskunta rakentuu tietysti aina yhteisen hyvän määrittelystä, mikä johtaa tietysti siihen, että suurin osa ihmisistä ei ole kovinkaan tyytyväisiä, ainakaan silloin kun heidän vapauksiaan valintojen tekemiseen rajoitetaan. Jotta asia ei kuitenkaan olisi näin yksioikoinen, nietzscheläinen ihmiskäsitys pitää sisällään myös ajatuksen, että toiset ihmiset ovat taipuvaisempia olemaan esimerkiksi konservatiivisempia kuin toiset, mutta konservatiivisuus ilmenee eri tavoin eri kulttuureissa. Näin ollen muslimikonservatiivi voi vaatia naisille tiukkoja pukeutumiskoodeja, mikä taas puistattaa vakaumuksellista NRA:n jäsentä. Molempien moraaliperusta on kuitenkin pitkälti konservatiivisten tyyppitekijöiden sanelemaa ja heidän geneettinen perintönsä on siis konservatiivisen tahdon valtaan palveluksessa. Ainoa tapa, jolla tämä geneettinen perintö muuttuu tai voi muuttua, on muuttamalla Kaikki. Kaikella Nietzsche tarkoittaa koko sitä elinympäristöä, jossa geneettinen perintö siirtyy seuraavalle sukupolvelle ja muokkaa uutta persoonallisuutta. Samaan aikaan Nietzsche tahtoo sanoa, että kasvatuksen osuus persoonan muokkaamisessa on mitätön suhteessa geneettisiin ja muuhun laajempaan elinympäristöön liittyviin olosuhteisiin ja kantilainen usko transendentaaliseen järkeen on jumaluskoa par excellence.

Nietzsche ei tahdo sanoa, että hän osaisi perittyjen ominaisuuksien perusteella ennakoida yksilön valintoja tai tulevaa elämänpolkua, mutta yksilölliset ominaisuudet rajoittavat ja ohjaavat kaikkia niitä päätöksentekohetkiä, mitä maailma ihmisen elämäntielle asettaa. Ihminen on täten suljettu omaan perspektiiviinsä, joka muodostaa moraalisen motivaation lähteen. Nietzschelle ihminen on aina ensisijaisesti toimija, jonka toimijuus ja valinnat muokkautuvat biologisen tahdon valtaan konstituutioina. Vasta tämän jälkeen hän kehittää perusteluita omalle toiminnalleen. Kant ja kumppanit kuitenkin uskottelevat, että ihminen toimii pääasiallisesti käänteisessä järjestyksessä, jolloin rationaalisesti muokatut asenteet ohjaisivat yksilön pääasiallista tapaa toimia eri tilanteissa.

Nietzschen moraalipsykologia palautuu siis pitkälti ottaen perittyihin ominaisuuksiin, jotka ohjaavat ihmisten tapaa toimia toistensa keskuudessa. Hän on tässä suhteessa oman alansa pioneeri, jonka näkemykset ovat saaneet yhä kasvavaa vahvistusta myös systemaattisen empiirisen tutkimuksen kentältä (ks. esim. Knobe & Leiter (2007) The Case for Nietzschean Moral Psychology. Teoksessa: Nietzsche and Morality. Clarendon Press. Oxford. s. 83–109).