Hyvyyden idea ja politiikka

Platonin moraaliopin ja hyvyyden idean (Guten an sich) taustalla on Nietzschen mukaan Sokrates (BGE §190). Hyvyyden idea voidaan tavoittaa sokraattisin menetelmin eli dialektiikan ja järjen avulla. Sokrates tunnisti oppikehikon sisään rakennetun järjenvastaisuuden ja valheen, järki voi ainoastaan toimia välineenä päämäärille, joiden taustalla ovat vaistot (Instinkt). Platon tuoma lisä sokraattiselle järkeilylle oli asettaa vaistoille päämääräksi hyvä ja ”Jumala”, siis ikuinen hyvyyden idea. Platonilaisuudessa ihminen siis vaistomaisesti tietää, mikä on hyvää ja tämä hyvä on sopusoinnussa järjen kanssa. Kun tätä hyvyyden ideaa julistetaan massoille, on taustalla vaikuttanut vaisto muuntunut uskoksi, myöhemmin kristilliseksi uskoksi. Näin ainakin Nietzschen mukaan. (BGE §191.)

Edellä kuvatun ajatusketjun pohjalta Nietzsche päätyy julistamaan, että ”kristinusko on platonismia ’kansalle’” (BGE esipuhe). Tämä usko näyttäytyy sokraattisessa ja kristillisessä traditiossa sellaisina tavoiteltavina asioina, jotka ovat ”hyödyllisiä ja miellyttäviä” (BGE §190). Nietzsche rakentaa tässä ainakin osittaista olkipukkia itselleen lyötäväksi ja päätyy haukkumaan ja naureskelemaan moiselle yksinkertaistavalle typeryydelle. Hän naulaa koko pyrkimyksen näin yksinkertaistavaan hyvyyden ja moraalin malliin ponnistavan orjamaisesta laumavaistosta, jonka välikappaleena osa ihmisistä toimii.

Nietzschelle hyvyyden idean tavoittaminen kuulostaa lähinnä absurdilta pyrkimykseltä. Maailma tai ainakin maailmankaikkeus on ikuinen kaaos, joka muistuttaa enemmän muovailuvahaa kuin Jumalasta virtaavia ikuisia ideoita. Se, että ihminen käsitteellistää jonkin osan tuosta kaikkeudesta leimaamalla sen puuksi, ei tarkoita, että puulla olisi olemassa erillinen universaali puun idea ideainmaailmassa, jota se matkii. Kyseessä on ihmisen arbitraarinen leima, jonka avulla se yrittää lokeroida maailmaa ymmärrettävämpään muotoon. Näin tehdessään ihminen käyttää valtaa. Nimeämällä asioita ihminen pakottaa maailman lokeroihin, joita todellisuudessa ei ole. Nietzsche asettuu näin ollen Herakleitoksen leiriin ontologisessa katsannossaan. Todellisuus on virta ja ”moneus” (polla) rikkoo kaikki yritykset muodostaa universaaleja ideoita ja kurkoittaa ykseyteen (hen).

Koska maailma on moneus, totuus riippuu perspektiivistä. Jokainen perspektiivi on sidoksissa maailmaan heitetyn katsojan vaistoihin, mutta myös oppineisuuteen ja kasvatukseen. Vaistoja voidaan siis koulia, mutta Nietzschen mukaan ihmisessä on alitajuinen ydin, jota ei voi kouluttaa ja kasvattaa (BGE §231).

“Minulle on ajan myötä kirkastunut, mistä jokainen filosofia on tähän saakka koostunut — lähinnä omistajansa tunnustuksesta, jonkinlaisesta lajista pakonomaiseen ja tiedostomattomaan omaelämänkertaan. Ja vielä enemmän jokainen moraalinen (tai ei-moraalinen) päämäärä on sisäänrakennettuna ituna jokaisessa filosofiassa, josta koko kasvi on kasvanut (…) Filosofeissa (…) ei ole mitään persoonatonta. Filosofin moraalin toimii testamenttina siitä kuka hän on. Siis sanoakseni, missä järjestyksessä hänen syvimmät impulssinsa ovat.” (BGE §6.)

Suopea tulkinta kovaan muuttumattomaan ytimeen on, että vaikka kuinka kovasti kasvattaisin pojastani seuraavaa andreiagassia modernien kasvatusoppien mukaan kiinnostusta lietsomalla ja ilon kautta opettamalla, hän voisi vihata tennistä koko elämänsä ja tehdä sitä ainoastaan ulkoisesta pakosta laumavaiston lamaannuttamana.

Suopea tulkinta perspektivismiin on, että maailma voidaan lokeroida monella eri tavoin. Todellisuus voidaan lokeroida eri tasoilla oleviin ”ideoihin”. Kemisti näkee ”puussa” lähinnä hiiltä ja muita alkuaineita, metsuri näkee mottimäärän ja ekosysteemeistä kiinnostunut luonnonsuojelija hiilinielun, jossa ”puu” on osa laajempaa irroittamatonta kokonaisuutta. ”Puu” koostuu näin ollen hiukkasista, tilavuudesta, on osa metsää, jne. Keskustelussa esiin nousevat ”universaalit” yksiköt ovat C, m³ ja CO₂.

Tässä kohtaa olisi hyvä päästä kysymään Nietzscheltä, mitä mieltä hän olisi luonnonvakioista. Ovatko luonnonvakiot universaaleja? Epäilemättä hän viittaisi kvanttifysiikkaan ja ainakin nykyiseltä katsannoltaan sattumanvaraisiin hiukkastilojen muutoksiin, jolloin hän voisi penätä, että vakaimmaltakin näyttävän kallion alla maailma virtaa. Toisaalta taas kemistit ja fyysikot saattavat toimia esimerkkeinä yksilöistä, joita ohjaa ”tahto tietoon”, jolloin heitä eivät ohjaa muut impulssit, toisin kuin filosofeja (BGE §6). Tieteellinen tieto ja luonnonvakiot ovat Nietzschelle ainakin jossain määrin universaaleja totuuksia, vaikkakin tietysti ihmisen universaaleja totuuksia, koska Kant.

Mutta, mikä on moraalifilosofin perspektiivi ”puuhun”. Onko se m³, jolloin ”puusta” saadaan hyödyllisiä ja miellyttäviä tavaroita esim. vessassa vierailuun. Onko se CO₂, jolloin ”puu” tarjoaa hyödyllistä ja miellyttävää hengitysilmaa varastoimalla hiiltä ja poistamalla hiilidioksidia ilmakehästä. Vai onko se jotain muuta? Nietzsche kysyy tässä kohtaa platonikolta, että ohjaako hyvyyden idea kaatamaan puun vai pitämään sen pystyssä? Kysyessään kysymystä Nietzsche ilkkuu ikävästi, nauraa leveästi ja poistuu vähän äänin takavasemmalle. Platonikko jääkööt valistamaan metsuria ja luonnonsuojelijaa ”puun” syvemmästä olemuksesta.

Kaadettiin ”puu” lopulta tai ei, ei asiaa ohjaa platonistinen moraalikäsitys. Tehtiin niin tai näin, ratkaisun tekee viime kädessä vaistot, joita ohjaa tahto valtaan, ei idea hyvyydestä. Entäpä miksi jostakusta tuli metsuri, toisesta luonnonsuojelija ja kolmannesta platonikko? Taustalla vaikuttavat vietit, kasvatus, oppiminen, sattuma ja kokonaisuudessaan tahto valtaan. Sekä metsuri että luonnonsuojelija kokevat tekevänsä pohjimmiltaan hyvää ja oikein, vaikka tavoitteet olisivat keskenään hyvinkin ristiriitaiset. Molemmat keksivät tavoitteilleen erinomaisia järkiperusteita, pysyvät kannassaan ja löytävät yhteisen sävelen ainoastaan antamalla huutia platonikolle, joka yrittää edelleen mongertaa hyvyyden ideasta.

Tässä kohtaa Nietzsche osuu mielestäni naulan kantaan. Filosofiassa on aina vähintään häivähdys politiikkaa. Filosofia on poliittista ja politiikassa yhteinen sävel löytyy helpoiten yhteisen vihollisen kautta:

”Yhteistä vihollista vastaan — Miten hyvältä huono musiikki ja huonot perusteet kuulostavatkaan, kun marssitaan yhteistä vihollista vastaan!” (AR §557.)