Terve ja sairas. Kukoistavan elämän voimakkuus ja alenevan elämän rappiollinen masennus. Terve, ylhäinen ja vahva tahto tai sairas, alhainen ja heikko tahto. Nämä ovat tuttuja vastinpareja Nietzschen ajattelussa, joista terveen ja sairaan välinen dikotomia on keskeisin. Mutta mitä tarkoittaa Nietzschelle olla terve?
Nietzschelle ihminen koostuu lukuisista risteävistä, vastakkaisista ja kilpailevista vieteistä. Potentiaalisesti suurin tai ylhäisin ihminen on henkilö, jolla on näitä erilaisia viettejä eniten. Minuus tai vahva tahto perustuu siihen kun yksilö samaistuu voimakkaimman vietin tunteeseen. Voima tulee siitä kun ihminen kokee varmuutta hierarkkisista suhteista eri viettien välillä. Hallitsevasta vietistä tulee Herra ja heikommat vietit menettävät samaan aikaan voimaansa, alistuvat ja painuvat unholaan. Mielihyvä perustuu tähän voimakkuuden kokemukseen. Voima, yhden voittaessa ja alistaessa muut vietit palvelukseen, tuottaa mielihyvää ja onnellisuus perustuu siihen kun yksilön luonne tai tyyppi vahvistuu ja voimistuu entisestään. Ylhäisellä ihmisellä on tällainen voimakas ja vankka, herramainen tahto ja mitä enemmän sillä on erilaisia viettejä alistettavanaan sitä enemmän tahto kokee voimakkuutta omasta ylivertaisuudestaan. Ihminen on siis terve kun hänellä on voimakas ja vankka minäkuva.
Entäpä millainen ihminen on sairas?
Dostojevski vakuuttaa lukijaansa Kellariloukossa seuraavin sanakääntein:
"liiallinen oman itsensä analysoiminen on sairaus, täydellinen ja todellinen sairaus. Inhimilliseen kanssakäymiseen riittää liiankin hyvin tavallinen inhimillinen tietoisuus omasta minästään toisin sanoen puolta tai neljännestä vähemmän siitä tietoisuudesta, mikä tulee meidän onnettoman yhdeksännentoista vuosisatamme kehittyneen ihmisen osalle (…) Riittäisi aivan hyvin sellainen itsensä tunteminen, jollainen on esimerkiksi kaikilla niin sanotuilla välittömillä ihmisillä ja toimenmiehillä."
Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka kuvailee romaaneissaan yleensä säälittäviä, raihnaisia ja rappiollisia ihmisiä, poikkeuksena tietysti Dostojevskin vankila-ajan kuvaukset kovista ja lujista miehistä Siperiassa Muistelmia kuolleesta talosta. Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka painii samojen ongelmien kimpussa kun hän itsekin. Molemmilla ongelmat kietoutuvat tavalla tai toisella usein tietoisuuden ympärille. Kyse ei ole kuitenkaan mielenfilosofiasta. Kyse on terveydestä ja sairaudesta.
Nietzschelle latinankielinen toteamus Nosce te ipsum eli tunne itsesi on lähinnä vitsi, jos sillä tarkoitetaan tietoista reflektiota kaikista niistä vieteistä, jotka meissä elävät. Todellisuudessa jokainen ihminen on sellainen kudelma erilaisia viettejä, että niiden tutkimiseen ei riitä yksi ihmisikä. Ihminen on moninaisuus ja absurdein on ajatus, että pääsisimme käsiksi minuuteemme tai kovaan ytimeemme tietoisen itsetutkiskelun avulla. Tietoinen tutkiskelu voi kertoa meille jotain meidän moninaisista vieteistämme, mutta ei vähän vähää omasta itsestämme. Samalla tietoiseen pohdiskeluun liittyy suuria vaaroja, sillä kaikki mikä tulee tietoisen pohdinnan alaiseksi latistuu, vääristyy ja menettää omaperäisyytensä. Tietoinen pohdiskelu on itse asiassa haitallista itsetuntemuksellemme. Paradoksaalisesti tietoinen itsetutkiskelu ei Nietzschen mukaan johda tietoon minuudesta vaan kaikesta siitä mikä on ei minää. Tämän vuoksi tietoisuus ei ole ainoastaan Nietzschelle ainoastaan vaara vaan myös sairaus.
Tietoisuuden positiivisesta roolista sen verran, että sen avulla ihminen voi laittaa viettejä kuitenkin järjestykseen. Tietoisuuden avulla ihminen voi muotoilla itsestään taideteoksen, jolloin pitkäaikaisen harjoituksen avulla ihminen takonut itsestään hierarkkisen kokonaisuuden, jossa vietit on asetettu järjestykseen.
Jos ihminen on Nietzschen mukaan terve silloin kun hänellä on vankka minäkuva voimakkaiden viettien alistaessa heikompia ja heikompien viettien vaipuessa unholaan toimii sairaan ihmisen elimistö päinvastoin. Dekadentin ihmisen vaistojen ja viettien alueella vallitsee anarkia. Dekadentilla ihmisellä ei ole varmuutta minuudesta vaan tilalla on moninaisuus. Sairain ihminen on suorastaan ja aktuaalisesti skitsofreenikko.
Entäpä sitten Sokrates?
Nietzsche toteaa (EJ), että "Sokrateen dekadenssiin ei viittaa vain hänen vaistojensa tunnustettu autius ja anarkia: samaan suuntaan osoittaa myös hänelle ominainen ylenpalttinen logiikka ja okainen häijyys." Sokrateen hahmossa on siis ilmeisen dekadenssin lisäksi myös jotain muuta pahasti pielessä. Sokrateen ongelma dekadenssin ohella on samaistaa järki, hyve ja onnellisuus yhteen. Dekadentti Sokrates ei kuitenkaan muuta osaa, koska hän ei ymmärrä, että onnellisuuden kokemisen alkuperä piilee vahvistumisessa ja voiman kokemuksessa.
Sokrates toimii Nietzschelle Platonin ohella ensimmäisenä kristittynä. Sokrates ratkaisee vaistojen väliset ongelmat pakenemalla tietoisuuteen. Kysymys kääntyy taisteluun vaistoja vastaan. Järki vastaan vaistot. Askeettisen ideaalin syntymä. Rauhallinen ja kastroitu miesfilosofi istumassa kivellä ja leuka kyyristyneenä nyrkkiin painetun käden päällä. Ei enää dekadenssia vaan lääkärin vaistoista parantama tyhjyys. Järjen kukonkiekaisu johdattaa kulttuurin kohti kristillistä asketismia. Sokrates on älykäs ja viisas lääkäri, joka parantaa elämän riisumalla yksilön elämästä. Tosiasiassa lääkäri Sokrates tekee yksilöstä sairaan. Sokrateen viisas ihminen pyörii tyhjyydessä, kärsii masennuksesta ja ainoa lääkäri, joka tuon sairauden voi parantaa on kuolema.
Nietzschelle on olemassa kuitenkin myös toinen mahdollisuus. Nietzsche itse koki olevansa dekadentti, mutta samalla hän uskoi, että on olemassa myös uusi alku. Nietzschen maailmassa yksi on mahdoton ja tuo mahdoton on järjellisyys. Maailmassa ei ole mitään järkeä ja ihmisen tulisi ottaa vinkistä vaarin tai ylenpalttinen reflektio vie ihmisen inhoon ja itsemurhaan. Tämän vuoksi on opittava tanssimaan. Nietzschen tapa kirjoittaa on osa tätä tanssia. Zarathustra on täynnä välitansseja ja Nietzsche kirjoittaa tanssimalla. Ihmisen terveyteen kuuluu siis myös kaikenlainen järjettömyys ja vaistojen valloilleen päästäminen. Kysymys on kyvystä olla yhteydessä omiin tunteisiin ja vaistoihin. Ensimmäinen askel, minuuteen uudelleen tutustumisessa, on oppia tanssimaan. Toinen askel on oppia käsittelemään tunteita ja luomaan niistä hierarkia, sillä on myös halveksittavia viettejä. Nämä askeleet ovat Nietzschen tie minuuteen ja terveyteen. Voidaan ajatella, että tie ei ollut helppo Nietzschelle itsellekään ja sairaus vei miehen mukanaan. Samalla ne kuitenkin valaisevat mille pohjalle Nietzsche filosofiansa rakensi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jokin tuossa "vaistojen hierarkkisuudessa" tuntuu mättävän. Ok, kyseessä on vain sanavalinta paremman puuttuessa, mutta jotenkin vain tuntuu siltä, että kautta filosofian historian on pyritty juuri tekemään näitä hierarkioita. Kenties Nietzshen vahvuus on juuri siinä, että hän ei ilmeisesti missään totea jonkin tietyn vietin olevan vahvin, toisin kuin monet muut korottavat jonkin yhden ominaisuuden muiden yläpuolelle, jolloin kaikku muu on sitten sille kategorisesti alisteista. Tai sitten kyseessä on esim. itsemääräämiskyvyn kaltainen ominaisuus, joka edellytetään ennen kaikkea muuta, mutta jolle annetaan myös "kohtuutonta" arvoa, vaikka arvoa ei liene sinänsä ihmisen kannalta ole millään muulla kuin sillä, mitä itsemääräämiskyvyllä ja -mahdollisuudella saavutetaan. No jaa, huono vertaus (jota N:n kirjoitustapa ei yhtään helpota).
VastaaPoistaYhtä kaikki, kirjoituksesta syntyy vaikutelma, että mikäli on olemassa "alhaisia" viettejä, ne ovat alhaisia juuri objektiivisessa mielessä. Tällöin N olettaisi myös (sitä tunnustamatta), että olisi olemassa jokin mittatikku tai skaala, jolla viettejä voisi arvioida. Ja vaikuttaisi yhtä lailla siltä, että kyseinen mitta ei ole pelkästään voimakkuus. Tästä tietenkin alkaa filosofinen suo, ja mikäli N ei halua rypeä siinä suossa, se ei ole pelkästään hänen ansionsa, vaan kysymyksen kiertelyä. N antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa.
Kyseessä on luonnollisesti kunkin henkilökohtainen asia. Jos (vahva jos) N vihjaa kuitenkin jonkinlaisesta yleisestä hierarkiasta, joka on tulkittavissa objektiiviseksi, katoaa tulkinnalta osa sen voimasta, vaikka maata jalkojen alle yritettäisiin täten hieman saadakin.
Vaistojen hierarkialla Nietzsche tarkoittaa mielestäni yksinkertaisesti tahtoa (tahto valtaan). Koska yksilö on moninaisuus tarkoittaa tahtominen käskemistä. ”Ihminen, joka tahtoo—, käskee jotakin omassa itsessään olevaa, joka tottelee tai jonka hän uskoo tottelevan” (HP §19 22). Tässä tahto valtaan paljastaa itsensä. ”Hengen perustahto” eli se jokin joka käskee ”tahtoo olla herra itsessään ja ympäristössään ja tahtoo tuntea olevansa herra: se tahtoo moneudesta yksinkertaisuuteen, sillä on yhteennitova, lannistava, hallitsemisemisen-haluinen ja todella herramainen tahto” (HP §230 135). Tämä
VastaaPoistaherramainen tahto on Nietzschelle elämän ehto. Se luo synteettisen ykseyden eli perspektiivin muuten vallitsevaan moneuteen. Tahto valtaan luo minuuden ja identiteetin. Se, että on olemassa eriluonteisia ihmisiä johtuu Nietzschelle siitä, että eri ihmisissä eri vietit ovat päässet valtaan ja luoneet erilaisia hierarkioita. On myös huomioitava, että tahto valtaan ei kuulu moraalin piiriin, vaan toteuttaa elämää hyvän ja pahan tuolla puolen.
Teet oivan huomion sanoessasi, "että mikäli on olemassa "alhaisia" viettejä, ne ovat alhaisia juuri objektiivisessa mielessä. Tällöin N olettaisi myös (sitä tunnustamatta), että olisi olemassa jokin mittatikku tai skaala, jolla viettejä voisi arvioida."
Epämääräiseen kielenkäyttöön on Nietzschen ohella syy myös minussa. Alhaisiin vietteihin viitatessani muistelin seuraavaa tekstin pätkää. ”Mikä sitten tekee 'jaloksi'? (…) Tietenkään ei se, että ihminen yleensä noudattaa jotakin intohimoa, on halveksittavia intohimoja (…) vaan se, että intohimo, jonka valtaan jalo ihminen joutuu, on
erikoisuus hänen tietämättä sitä erikoisuudeksi: harvinaisen ja ainoalaatuisen mittakaavan käyttöä ja melkein mielenvikaisuutta: kuumuuden aistimista olioissa, jotka tuntuvat kaikista muista kylmiltä: sellaisten arvojen arvaamista, joita varten ei ole vielä keksitty vaakaa (…) tulla säännön edustajaksi – se ehkä voisi olla lopullinen muoto ja hienous, jossa jalo mieli itseänsä maan päällä ilmentää.” (IT §55 67.) Näin ollen ylhäinen ihminen ei ole houkka, joka sortuisi jokaiseen vietin liikutukseen ja intohimoon. Tällaiset ihmiset ovat degeneroituneita ja heikkotahtoisia (EJ §2 32).
Halveksittavat vietit ovat näin ollen hetkellisiä päähänpistoja ja satunnaisia tunteita, jotka saavat dekadentin ihmisen pään pyöräälle, mutta jalo ja vahvatahtoinen ihminen pitää ne kurissa ja järjestyksessä ja osoittaa niille hierarkkisen paikkansa. Mikä se mittatikku tai skaala sitten on riippuu yksilöstä. Jollain on piha täynnä puutarhatonttuja ja toinen laihduttaa itsensä hengiltä.
Olen sitä mieltä, että Nietzschen filosofia lyö erityisesti tässä kohtaa yli ja Nietzsche peräänkuuluttaa jonkinlaista pakkomielteisyyttä, jonka juuret ulottuvat nihilismin kukistamiseen. Arvo syntyy ihmisen mielteestä johonkin asiaan. Jos mikään ei kiinnosta, nihilismi uhkaa. Jos on suorastaan pakkomielteinen, näyttäytyy pakkomielteen omaava asia kaikista maailman asioista arvokkaimmalta.
Objektiivinen arvo tulee sitten sitä kautta, että nämä jalot ja ylhäiset yksilöt "lahjoittavat" arvokkaina näkemänsä asiat yhteisön jäsenille. Kulta on kallista ja arvostettua Nietzschelle sen takia, että joku on sen arvon sille joskus antanut ja joku toinen uskonut, että se on hyvää ja arvokasta. Sama pätee myös muihin arvoihin, sillä arvot ovat sosiaalisesti konstruoituja. Objektiivinen mittatikku muuttuu kun uudet ylhäiset ihmiset "lahjoittavat" uusia arvoja maailmaan. Tätä kautta tahto valtaan synnyttää arvot ja yhteisössä tarvitaan ainakin jossain määrin homogeenisuutta siinä mitä pidetään arvokkaana. Se, että huomennakin eurot kelpaavat valuuttana ei perustu Nietzschelle yhteiseen sopimukseen (”ihmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, – pitkä etsintä: mutta se etsii käskijää! Koe, oi minun veljeni! Eikä mikään ’sopimus’.” (Z 185)), vaan siihen, että vaikutusvaltaisimmat tahot sanovat, että raha kelpaa vielä huomennakin. Jos keskuspankin pojat huomenna sanovat, että euro ei kelpaa mihinkään ja on siirryttävä oravannahkoihin tulee kurreille kiire.
Sama koskee myös makuasioita. Tavoiteltavat asiat on ensin joku keksinyt ja loput menevät laumassa perässä. (Tai sitten on niin, että Vuittonin laukut ovat vain kosmisessa mittakaavassa jotain niin ihmeellistä ja erikoista, että sellaisen hankkiminen on must myös absoluuttisessa mielessä.)
”Miten yleinen maku muuttuu? Siten, että yksityiset mahtavat vaikutusvaltaiset häpeämättä lausuvat ja tyrannimaisesti saattavat voimaan oman käsityksensä hoc est ridiculum, hoc est absurdum, siis makunsa ja inhonsa saneleman arvostelman:—he alistavat siten monet pakkoon, josta vähitellen muodostuu vielä useampien tottumus ja viimein kaikkien tarve.” (IT §39 58.)