Nietzschen ihmiskäsitys paketissa

Filosofiset ihmiskäsitykset jaetaan perinteisesti neljään kategoriaan, joiden alla on sitten lukuisia alakategorioita. Käydään ensin läpi neljä yleistä kategoriaa ja tarkastellaan sen jälkeen Nietzschen suhdetta niihin.

Essentialismi:

1. Kosminen normatiivinen järjestys -> Ihmisen olemus kertoo ihmisen paikan ja tehtävän maailmassa.
2. Dualismi (maailma koostuu materiasta ja hengestä)
3. Ihmisen tulee toimia järjen avulla tavoitettavan kosmisen järjestyksen periaatteiden mukaisesti.

Ongelma: Miten voidaan perustella kosmisesti normatiivinen järjestys eli miten mieli kykenee saavuttamaan Jumalan? Miten henki ja materia liittyvät toisiinsa?

Naturalismi:

1. Kosmos on pohjimmiltaan kaaos, johon rakentunut luonnonjärjestys on vain todettavissa oleva tosiasia -> Tiede on paras keino kertoa, millainen ihminen on.
2. Monismi (maailma on redusoitavissa materiaan)
3. Ihminen on luonnonkappale siinä missä muutkin eikä moraaliin liity mystiikkaa. Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla, mutta luontoa tutkimalla voidaan sanoa joitain asioita tavoittelemisen arvoiseksi ja toisia vähemmän tavoiteltaviksi.

Ongelma: Miten voidaan perustella subjektius ja normatiivisuus?

Eksistentialismi:

1. Olemassaolo on ennen olemusta -> Elämä on pähkinä, joka on annettu ihmiselle pohdittavaksi.
2. Maailma on mitä se on, mutta ihminen itse rakentaa inhimillisen ja merkityksellisen maailman.
3. Ihminen on rajallinen olento ja noiden rajojen kautta hänelle rakentuu merkitykset.

Ongelma: Miten saavuttaa autenttinen olemassaolo?

Kulturalismi (konstruktionismi):

1. Ihminen kuuluu normatiivisesti rakentuneeseen luonnonjärjestykseen, minkä hän on itse alun perin luonut. Ihminen siis inhimillistää kaaoksen, normittaa tekemänsä ratkaisut ja antaa järjestyksen perintönä eteenpäin. Kulturalismi on siis synteesi edellisistä.
2. Maailma on lähinnä pragmaattinen kysymys.
3. Perinne ohjaa arvoja ja hyvää elämää haluttiin sitä tai ei.

Ongelma: Miten perustella perinteen luoma järjestys?

Nietzsche:

1. Essentialismi: Tahto valtaan on essentialistinen, sillä se pyrkii aina kohti eheää järjestystä oli tuo järjestys mitä hyvänsä. Tahto valtaan luo maailmaa näköisekseen, jolloin voimakkuus ja terveys ovat tahdon valtaan normit.
2. Naturalismi: Maailma on pohjimmiltaan kaaos. Maailma koostuu ainoastaan materiamaisesta substanssista, jota tahto valtaan ohjaa. Materia pitää sisällään miljoonat erilaiset mahdollisuudet, joten maailma on plastista massaa. Subjekti on illuusio. Normatiivisuus perustuu ylhäisen muodon voimaan eli järjestys on testi ja järjestyksen tulee perustua ylhäisen muodon oikeutukseen eli varmaan ja väkevään hierarkkiseen muotoon.
3. Eksistentialismi: Autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan voimakkaiden ja pysyvien hierarkioiden vallitessa. Myös ihmisen sisällä on aina hierarkia.
4. Kulturalismi: Tahto valtaan rakentaa kaaokseen hierarkioita, jotka muodostavat ajan mittaan suhteellisen pysyviä järjestyksiä ja siten ylhäisiä ja alhaisia kulttuureja. Kulttuuriset perinteet ohjaavat arvoja, mutta arvot ovat aina kumottavissa.

Ongelma: Mikä on tahdon valtaan ja materian suhde? Tarvitaanko tahtoa valtaan selittäjänä? Miten ylhäinen muoto on perusteltavissa ja erotettavissa alhaisista muodoista? Onko tahto valtaan uskottavaa metafysiikkaa?

Nietzsche ja anarkismi

”Jokainen moraali, laisser aller’n vastakohtana, on tyranniutta ’luontoa’, myös ’järkeä’ kohtaan: mutta tämä ei vielä ole mikään siihen kohdistuva vastaväite, ellei jo taas säädetä jostakin moraalista käsin, että kaikenlainen tyrannius ja järjettömyys on kiellettyä. Jokaisen moraalin olennainen puoli on siinä, että se on pitkällistä pakkoa.” (HP §188.)

Yksinkertaistettuna, Nietzschen maailma koostuu muovailuvahasta. Muovailuvahalla on tiettyjä ominaisuuksia, joiden mukaan siitä voidaan muotoilla erinäisiä asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita. Muovailuvahasta on muovailtu näppäimistö, jolla kirjoitan, ajatukset, jotka piirtyvät kuvaruudulle ja lukija, joka tekstiäni silmäilee. Koko maailma on siis pohjimmiltaan muodotonta massaa, energiaa ja atomeja.

Muovailuvahalla ei ole ’luontoa’ tai luonnollista muotoa, johon se tulisi muotoilla. Muovailuvahasta onkin muotoiltu meriä, mantuja, hirmuliskoja ja vesihiisejä, vailla sen kummempaa lopullista päämäärää. Ne ovat vain asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita, jotka muovailuvahasta ovat muodostuneet.

Nietzschen mukaan muovailuvahalla ei ole mitään jumalallista muovailijaa ellei sitten muovailuvahan sisäistä tahtoa valtaan ymmärretä jumalalliseksi. Joka tapauksessa tuo tahto valtaan ei ole missään määrin ’järjellinen’ tai siinä ei ole ’järkeä’, vaan se virtaa plastisena massana, kuten vesi tällä hetkellä Helsingin Itäväylällä (hs.fi, 15.1.2011). Plastisuus muistuttaa meitä vaistosta, sillä elämä ryöpsähtelee vaistonvarassa kohti uusia asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita.

Tahdolla valtaan on kuitenkin moraalinen imperatiivi. Tuo moraalinen imperatiivi on pakko. Jotta saamme ihastella vesihiisiä, on muovailuvahaa pakotettu yhteen suuntaan jo hyvin pitkän aikaa. Tuo pakko perustuu tietysti mielivaltaan, mutta olennaisinta on, että muovailuvaha on totellut mielivaltaista tahtoa valtaan. Näin ovat syntyneet kaikki asiat, esineet, ilmiöt tai valtiot, mitä voimme ihastella ja ihmetellä.

Tahto valtaan astuu moraalin alueelle siksi, että samalla kun muovailuvahasta on muotoutunut vesihiisi, jotain muuta on jäänyt muotoutumatta sen sijaan. Meillä ei ole esimerkiksi mielikuvituksekkaita herhanttiaista tai kolmemetristä ilnitskijäistä. Me emme voi myöskään enää syödä ruohoa niityllä dinosaurusten kanssa. Julma tahto valtaan suorastaan, moraalin kielellä, murhasi dinosaurukset ja abortoi ilnitskijäiset.

Nietzschen mukaan hänen aikainen ihmisolentoja ohjaava moraali oli laumaeläinmoraalia, joka ilmentää myötäkärsimyksessään heikkoutta ja rappiota. Tällä Nietzsche tarkoittaa, että ihminen rapistuu, heikentyy ja degeneroituu, jolloin kenties viimeisten ihmisten tilalle tulee sitten ilnitskijäinen. Degeneraatiota Nietzschen mukaan edisti myös sen aikainen kristillinen valtio, jota Nietzsche parjaa useaan otteeseen (anarkisteille tärkein Z, Uudesta epäjumalasta). Parjatessaan kylmistä hirviöistä kylmintä hirviötä eli valtiota, Nietzschen kritiikki osuu kuitenkin ainoastaan luovuuteen kykenemättömiin moderneihin kristtyihin.

Nietzschen mukaan anarkistihurtilla (HP §202) on kylläkin jossain määrin yhteinen tavoite eli vallitsevan moraalisen järjestyksen hävittäminen. Nietzschelle ero piilee kuitenkin motiiveissa. Nietzschen tahtona on tuhota vallitseva moraalinen järjestelmä, jotta tilalle voisi tulla terve ja ylhäinen aristokraattinen järjestelmä. Anarkistit sen sijaan ovat kaunan ja koston hengen lumoissa ja heidän täytyy hävittää sen tähden, että heitä ”vihastuttaa ja kuohuttaa olemassa oleva, niin, kaikki säilyminen, kaikki oleminen” (IT §370; MA toinen osa §11; ks. blogin loppulainaus).

Nietzschelle vapaus muodostaa paradoksin. Ihminen on vapaa, silloin kun hän pääsee muovailemaan ja luomaan uutta maailmaa. Luovuudessa tahto valtaan on voimakkaimmillaan ja silloin ”sotaisat ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja” (EJ §38). Tämän seurauksena vapaus on tahtoa vastuullisuuteen. Ihminen tahtoo pitää arvokkaasta luomisestaan kiinni kaikin voimin. Tällöin toimintaa ohjaa sisäinen pakko, kuri ja auktoriteetti – tahdon valtaan moraalinen imperatiivi. Liberaalit instituutiotkin suosivat vapautta ja tukevat elämän moraalista imperatiivia siinä vaiheessa kun niiden puolesta vielä taistellaan. Kun luomus tulee valmiiksi, seurauksena on kaiken valmiin melankolia. Esimerkiksi ”liberaalit instituutiot lakkaavat heti olemasta liberaaleja, kun ne on saavutettu: myöhemmin ei ole pahempaa ja perusteellisempaa vapauden vahingoittajaa kuin liberaalit instituutiot. Tiedetäänhän, mitä ne saavat aikaan: ne nakertavat tahto valtaan, ne ovat moraaliksi korotettua vuorten ja laaksojen tasoittamista, ne tekevät pieneksi, raukkamaiseksi ja nautinnonhaluiseksi.” (EJ §38.)

Tässä kohtaa Nietzsche ei kuitenkaan ole itselleen täysin rehellinen. Suuret kulttuurit ja suuret luomukset kestävät eheinä pidempään ja loistavat kauniimpina yli vuosituhansien. Tällainen oli esimerkiksi Rooman imperiumi ja sen ensimmäinen keisari Julius Caesar. Syystä taikka toisesta kovan pakon alaisessa Rooman imperiumissa oli Nietzschen mukaan elämästä väkevämpiä ihmisiä.

Nietzschelle kaikki kaunis syntyy siis pakon paineesta. Kun muovailuvaha tottelee kauan ja samaan suuntaan, kovassa paineessa tahto valtaan luo artistisella taitavuudellaan elämänvoimaa uhkuvia asioita. Siellä missä pakko ja paine katoavat, alkaa rappio. Anarkistihurttien pyrkimys vapautua mielivallan lakien pakosta onkin vain köyhtyneen elämän ilmaus. Keskittyisivät mieluummin luomaan kuin möyhyämään.

"Kristitty ja anarkisti. - Kun anarkisti, yhteisön huonontuvien kerrosten äänitorvena vaatii kaunopuheisen närkästyneesti 'oikeutta', 'oikeudenmukaisuutta', 'yhtäläisiä oikeuksia', on hän tällöin vain epäkulttuurinsa paineen alainen, joka ei pysty selittämään, miksi hän oikeastaan kärsii, - minkä suhteen hän on köyhä, nimittäin elämän... Hänessä vallitsee valtava syyn tarve: jonkun on oltava syypää hänen huonoon oloonsa... ’Kaunopuheinen närkästys’ tekee hänelle jo hyvää, kaikkien piruparkojen tyydytyksenä on pilkkaaminen, - se tuo pienoisen vallanhuuman. Jo valitus, itsestään valittaminen voi antaa elämälle viehätyksen, jonka vuoksi sitä sietää: jokaisessa valituksessa on hienokseltaan annos kostoa, huonovointiset syyttävät kurjasta olostaan, joskus jopa kurjuudestaan toisenlaisia, ikään kuin nämä olisivat syyllistyneet epäoikeudenmukaisuuteen, kaapanneet itselleen luvattoman etuoikeuden. ’Jos minä olen katurahvasta, on sinunkin oltava’: tämän logiikan nojalla tehdään vallankumouksia. – Missään tapauksessa valittelu ei kelpaa mihinkään: se on lähtöisin heikkoudesta. Suurta eroa ei ole sillä, syytetäänkö kurjuudesta toisia vaiko itseään – ensin mainittua harrastaa sosialisti, viimemainittua esimerkiksi kristitty. Yhteistä ja samalla arvotonta siinä on, että jonkun pitää olla syypää kärsimykseen – lyhyesti sanoen, että kärsivä määrää itselleen lääkkeeksi koston hunajaa. Kostontarve mielihyvänä kohdistuu milloin mihinkin: kärsivä löytää kaikkialta syitä tuulettaa pikkuista kostoaan, - jos hän on kristitty, kuten sanottu, hän löytää ne itsestään... Kristitty ja anarkisti ovat molemmat dekadentteja.” (EJ, Aikaansa sopeutumattoman vaelluksia §36.)

Nietzsche paketissa

Yllä olevan laatikkoleikin tarkoituksena on ottaa Nietzschen filosofian keskeiset elementit haltuun yhdellä kertaa. Liikkeelle on lähdettävä siitä, että Nietzsche on ennen kaikkea identiteettifilosofi. Nietzscheä ajaa eteenpäin kysymys siitä, miten yksilö voi kokea maailman mielekkäänä ja elämisen arvoisena. Vastaukseksi Nietzsche löytää tunneperäisen yksilön, joka löytää ja rakentaa arvot itsestään.

Ennen kuin yksilö astuu esteettiselle ja konstruktiiviselle, arvoja luovalle puolelle, matkaan sisältyy kuitenkin monia haasteita. Ensimmäinen haaste löytyy itsestä. Ihminen kuten myös maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Ihminen pitää sisällään monia erilaisia sieluja tai persoonia ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Tätä kautta mikään ei ole ehdotonta, eheää tai täydellistä, vaan kaikki on hetkellistä ja muuttuu aikanaan. Ristiriita paljastuu vaikkapa suhteessa lapsiimme. Lapsiaan voi yhtä aikaa rakastaa ja vihata.

Maallistuneen maailman näyttää täyttävän puolestaan päämäärätön hörhöily. Jumala tuli kuopattua ihmisen toimesta, kun ihminen merestä maalle noustuaan pysähtyi ihmettelemään omaa asemaansa maailmankaikkeuden keskellä. Huomattuaan olevansa yksin omine visaisine ongelmineen, ihmistä alkaa puistattaa. Mitä sitä elämällään pitäisi oikeastaan tehdä? Mikä olikaan elämän tarkoitus?

Kolmannen kapulan rattaisiin heittää kristilliset moraalikäsitykset. Jos yksilö sattuisikin selviämään kahdesta ensimmäisestä haasteesta ja päätymään selvään visioon siitä mitä elämältään haluaa, muut tulevat vielä osakseen sotkemaan kuvioita. Oma tahto ja toiveet tulee sopeuttaa toisten tahtoihin ja toiveisiin, jos yhdessä ja vielä sovussa meinataan elää. Nietzschelle kristillinen moraali vaatii vielä enemmän. On luovuttava omasta itsestä, että voi sulavasti toimia osana muurahaislaumaa.

Jottei kävisi niin, että ihminen vaipuisi ikuiseen identiteetin diffuusiotilaan, monien persoonien hallitsemaan skitsofreniaan tai kosmologiseen nihilismiin, tarvitaan elämää ehevöittäviä voimia. Tällöin mukaan astuu taiteellinen luominen ja tietoisesti ohjatut valinnat. Näin ollen ihmisessä ovat luoja ja luomus yhdessä. Välineiksi tarvitaan elämää ohjaavaa tahtoa valtaan, joka luo muotoja moninaisuudesta, kun sille annetaan tilaa. Tietoisuuden avulla voidaan siis avata persoonuutta luovat tiedostamattomat voimat, jotka muokkaavat ihmisestä taideteoksen. Mukaan tarvitaan myös hyppäyksellinen tanssia, tunnetta ja dionyysistä huumaa, jolloin kosmologinen hölynpöly elämäntarkoituksineen unohtuu. Viimeinen askel onkin sitten vaikein, mutta mukaan tarvitaan myös reilulla kädellä tervettä itsekkyyttä, jolloin yksilö ei enää nihiloi omaa tahtoaan, vaan auliisti vaatii oman äänensä kuuluviin.

Lopputuloksena on sitten terve ja leikkisä lapsi, jolla on eheä persoonallisuus ja joka nauttii iloiten itsestään ja elämästä. Lapsi nukkuu yönsä hyvin ja rauhallisesti, koska hän tietää olevansa ikuisuuden edessä mittaamattoman arvokas.

Ps. Homman pitäisi siis toimia ainakin teoriassa. Lukijalle ei voi takuuta kuitenkaan antaa. Syystä taikka toisesta, heräsin keskellä yötä vain huomatakseni pohtivani jälleen näitä samoja, jokseenkin jonninjoutavia Nietzsche-läpätyksiä. Varoituksen sanana onkin siis sanottava, että Nietzsche voi koukuttaa.

Rakkauden jana, jatkoa

Olen yrittänyt blogissani korostaa, että (poliittisessa)filosofiassa ja elämässä ylipäätään on useimmiten kyse painotuksista. Usein käy niin, että osapuolet saattavat olla oikeasti tarkasteltavasta asiasta samaa mieltä, mutta eivät tiedä tätä, koska he eivät jaa ääneenlausumattomia lähtöoletuksia. Sijoitin Nietzschen aikaisemmin politiikan siniseen kulmaukseen ja mainitsin perusteluina muun muassa Nietzschen ääneen lausuman lähtöoletuksen eli elämän ontologisen perustan tahdon valtaan. Kun ontologiasta siirrytään Nietzschen tekstien psykologiseen tarkasteluun, on Nietzschen ajattelulle paikannettavissa myös muita lähtöoletuksia.

On lähdettävä liikkeelle kristinuskosta. Kristillisen ajattelun perustana on, että jokainen yksilö on pohjimmiltaan syntinen, siis itsekäs. Kristillisyydessä ihminen on siis perustaltaan itsekäs ja tuota itsekkyyttä vastaan tarvitaan kulttuurisia mekanismeja, jotta yksilöt ottaisivat myös muut paremmin huomioon, eivätkä ajattelisi vain omaa etuaan. Lähtökohta on ennen kaikkea peliteoreettinen, mikä tarkoittaa, että yhteistyöllä muurahaisetkin rakentavat komeimmat kekonsa. Kristillinen ajattelu ja kapitalismi kulkevat kauniisti käsi kädessä kohti suurempia ja kauniimpia kekoja, kun vain itsekkyys saadaan pidettyä kurissa. Motto: Jos vain ihmiset ottaisivat paremmin toiset ihmiset huomioon, maailma olisi parempi paikka elää.

Entäpä Nietzschen lähtökohdat? Nietzsche syntyi pappissukuun. Hänen isänsä oli pappi, joka oli naimisissa pastorin tyttären kanssa. Suvussa oli molemmilta puolilta luterilaisia pappeja monessa sukupolvessa. Nuoren Friedrichin odotettiin menevän kirkon palvelukseen, mutta kyllästyminen teologian opintoihin tapahtui vuodessa. Nietzsche oli ollut suhteellisen harras uskovainen, mutta opiskeltuaan vain hetken aikaa, hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin.

Nietzschestä ei siis tullut pappia. Perinteet eivät saaneet Nietzscheä taipumaan sellaisen asian taakse, johon hän ei enää kokenut voivansa uskoa. Nietzsche lähti etsimään Totuutta filologian parista, joka johdatti hänet Bonnin kautta Leipzigiin. Leipzigissa nuori filologi tutustui Arthur Schopenhauerin teokseen Die Welt als Wille und Vorstellung (1818). Schopenhauerin nihilistinen filosofia (”Pessimismi on nihilismin esimuoto” (WzurM §9)) teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen.

On perusteltua jäsentää nämä kaksi tekijää Nietzschen elämän keskeisiksi tapahtumiksi. Ensinnäkin koko Nietzschen arvomaailma ja kasvatus veivät häntä kohti pastorin virkaa. Tuon päämäärän mahdottomuus ja toteutumattomuus on varmasti synnyttänyt voimakkaan arvotyhjiön nuoren Friedrichin maailmaan. Nietzsche joutui nuorena miehenä tilanteeseen, jossa hänen oli kyettävä löytämään oma polkunsa maailmassa, kaukana suvustaan ja sen ohjauksesta. Samalla suvun perinne velvoitti Nietzscheä ryhtymään papiksi ja näin oli tukahduttaa nuorukaisen, joka löysi itsestään piirteitä, jotka eivät mahtuneet valmiiksi valettuun muottiin.

Tähän arvomaailman romahdukseen ja tyhjiöön Nietzsche löysi lohtua Schopenhauerin eksistentiaalisesti painottuneesta filosofiasta. Tämän toisen keskeisen tapahtuman johdosta Nietzsche tunsi löytäneensä kutsumuksensa ja filologian työtkään eivät enää maistuneet. Schopenhauer kuitenkin vain syvensi Nietzschen kokemaa arvotyhjiötä. Schopenhauer ei millään tavoin ollut ratkaisu Nietzschen eksistentiaaliseen kriisiin. Teoksessaan Moraalin alkuperästä (osa 1 §5) Nietzsche toteaakin suhteestaan ”suureen opettajaansa”, että hänen oli selvitettävä välinsä Schopenhauerin kanssa ja tämä tapahtui ainoastaan tutkimalla itse moraalin arvoa. Moraalista Nietzsche löysi syntipukin omaan eksistentiaaliseen tilaansa, joka lopulta olisi johtanut elämän kieltämiseen ellei Nietzsche olisi hyökännyt tuota kieltoa vastaan, (nihilististä) moraalia vastaan. Näin ollen voitaneen todeta, että Nietzschen filosofia on yhden miehen henkilökohtaista taistelua nihilismiä ja sen kristillistä liittolaista vastaan.

Yritän siis tällä pitkähköllä psykologisoinnilla perustella, että Nietzschen lähtökohta rakkauden janan tarkasteluun on äärimmäisen vasemmalta käsin. Nietzschen filosofiassa yksilöt ovat kristillisen maailmankuvan orjuuttamia ja äärimmäisen vasemmistolaisuuden kyllästämiä. Nietzschen lähtökohtana on, että yksilöt kasvatetaan ja on kasvatettu on tiileiksi muuriin ja kilteiksi muurahaisiksi suuren keon valmistukseen, jolloin laumaan sopeutumattomilta purraan pää poikki, jotta yhteinen hyvä palaa muistiin (vrt. MA). Kuten Zarathustra valistaa (korkeimpia) ihmisiä: ”Älkää olko hyveisiä yli voimienne!" Nietzsche valistaa: "Liiallinen toisten huomioiminen tappaa itseyden ja siitä seuraa myös pahoinvointia. Rakastakaa siis ensin itseänne ja sitten kykenetta rakastamaan myös toisianne!" Motto: "Jos vain ihmiset oppisivat rakastamaan itseään, maailma olisi parempi paikka elää!"

Vaikka bloggaus uhkaa venyä, mieli tekee vielä lainata "ainoata psykologia, jolta [Nietzschelläkin] on ollut jotain opittavaa" (EH). Dostojevski vertaa Karamazovin Veljeksissä psykologiaa keppiin, "jossa on kaksi päätä". Psykologisoinnin ongelmana on, että "sen pohjalta voi tehdä millaisia päätelmiä hyvänsä" (s.1033, Karisto,HML, 1993). Yhtäältä voi löytää myös viitteitä Nietzschen ajattelunvapaudesta jo nuoruusvuosilta ”tiesin jo naurettavan varhain, seitsemän vuoden ikäisenä, etteivät ihmisten lausumat sanat tulisi koskaan liikuttamaan minua” (EH §10 59). Tällöin arvotyhjiöpuhe, nihilismin vastustaminen ja kristillisyyteen liittyvät probleemat ovat tyhjiä yrityksiä selittää Nietzschen monimutkaista ja monivaiheista ajattelun kehittymistä. Näin ollen motiivit ja Nietzschen filosofian psykologiset lähtökohdat jäävät ikuisiksi ajoiksi pimentoon, kuten ne jäävät usein yksilöiltä itseltäänkin.

Siinä missä Dostojevskin kritiikki koskee blogin pitäjää, se koskee myös ennen kaikkea Nietzscheä. Nietzschelle psykologia on tie perusongelmiin (HP §23 27). Nietzschen mukaan maailmamme on niin vasemmistolaisuuden kyllästämää, että koko psykologiamme eli tapamme jäsentää maailmaa makaa alhaisella kristillisten lauma-vaistojen ohjaamalla pohjalla, jota siivittää kauna, huono omatunto, askeettisuus ja koston henki. Nietzschelle hänen aikalaiset ihmiset olivat dekadenttisuuden kyllästämiä ja dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (TW osa 7 170) eli Nietzschelle täydellistä epäitsekkyyttä.

Nietzschen maailmassa itsettömät muurahaiset kulkevat kohti nihilismiä ja syynä on kristillinen kehoitus rakastaa lähimmäistä niinkuin itseäsi (Luuk. 10:27; Room. 13:8 – 10) ja “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” (Luuk. 6:31). Nietzschelle tuo rakkauden laki määrää valtavan vaateen ja sen toteuttaminen käy lopulta liian raskaaksi. Nietzschelle kristillisen rakkauden lakia noudattavat ihmiset ovat itsettömiä dekadentteja, jotka nuoren Lutherin tavoin piiskaavat itsekkyyttä itsestään pois ja täten saavat lopulta paljon pahaa aikaan kun eivät sitten kuitenkaan jaksa kantaa huonoa oloansa. Ulkopuolinen tarkkailija voikin sitten tänä päivänä todeta, että Nietzsche oli poliittisessa filosofiassaan mies, joka ratsasti peitsi tanassa tuulimyllyjä vastaan. Jos jotain opittavaa on, niin ainakin se, että liika on liikaa. Elämässä on usein kyse painotuksista, yhteisymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan yhteiset lähtöoletukset ja yhteisten lähtöoletusten rakentaminen ja löytäminen on vaikeaa ja haasteellista, sillä ne ovat näkymättömiä usein yksilöille itselleenkin.

Relativisti?

Yksi Nietzschen keskeinen ponnin on hyökätä moraalia vastaan. Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen immoralistiksi tai pikemminkin amoralistiksi.Tarkoittaako tämä siis, että Nietzschen mukaan emme voi tehdä arvoarvostelmia erilaisten elämänmuotojen välillä? Tarkoittaako se samalla, että mikä tahansa toiminta on sallittua? Johtaako Nietzschen ajattelu relativismiin?

On siis kysyttävä, mitä Nietzsche tarkoittaa immoralismillaan?

1. Nietzsche toteaa ykskantaan, että ”olla immoraalinen, on olla perinteen vastainen” ja edelleen, että ”ollaksemme moraalisia, oikeudenmukaisia ja hyveellisiä täytyy meidän olla kuuliaisia aikaisemmin perustetuille laeille ja tavoille” (II osa 1, §96). Moraali ei siis ole sidottu totuuteen vaan perinteeseen eli moraali toimii lauman säilyttäjänä ja rauhan ylläpitäjänä. Jos moralisti päiviräsäsmäisesti moralisoi konservatiivisten arvojen puolesta, immoralisti on liberaali "vapaa henki", joka luo uusia arvoja.

2. ”Moraalisia tosiasioita ei ole lainkaan olemassa” (EJ 48; vrt. WP §786). Nietzschen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin pyrkiä kokonaan uudistamaan puhe moraalista. Moraaliteorioihin liittyy aivan liian paljon metafyysista ja perinteestä johtuvaa painolastia. Kun tuo painolasti karistetaan, päästään Nietzschen mukaan kiinni olemassaolon totuuteen. Tuo totuus on tietysti tahto valtaan. Elämä ja liike perustuvat vääryydelle eli elämä on "loukkaamista, valtaamista, sortoa, kovuutta, omiin muotoihin pakottamista, itseensä liittämistä ja vähintään, lievimmiltään riistoa", kuten edellisessä bloggauksessa pohjustettiin. Näin ollen vääryydelle aina perustuva sosiaalinen ihmisten maailma ei ole sen enempää moraalista kuin immoraalistakaan. On ainoastaan tahtoa valtaan.

3. Koska elämä on tahtoa valtaan, on olemassa ainoastaan perspektiivistä arviointia. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi asioita, jotka ovat huonoja ja tuomittavia ja etteikö toiset perspektiivit olisi parempia kuin toiset perspektiivit. Immoralismi johtaa kuitenkin perspektivismiin, jonka keskeiset kategoriat ovat Nietzschellä herra- ja orjamoraali. Herramoraaliin kuuluu eheyden kokemus ja sen ennakkoehtona itsekkyys, jolloin oma perspektiivi kaikuu yli muiden ja sen puolesta yksilö on valmis uhraamaan vaikka elämänsä. Orjamoraaliin kuuluu perimmäisen ristiriidan ottaminen yksilön sisälle. Ihminen sovittaa elämän kun hän lakkaa riistämästä eli tekemästä vääryyttä.

Nietzschelle moraali on siis mahdotonta maailmassa, joka perustuu vääryydelle. Tämä ei tee hänestä kuitenkaan relativistia. Kritisoidessaan moraalia, Nietzsche tahtoo luoda uuden sisällön tavalle, jolla ymmärrämme ja käsittelemme moraalia. On asioita, mitkä ovat halveksuttavia, huonoja tai väärin, mutta kaikkia ristiriitoja sovittavaa moraalia ei ole mahdollista koskaan rakentaa. Tämä nakertaa Nietzscheä suuresti. Ristiriidoille perustuvaa maailmaa on vaikeaa kohdata, jos on liian herkkä tuntemaan perimmäisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämän vuoksi Zarathustran keskeisimpiä missioita on vapauttaa ihmiset askeesista, säälistä ja altruismista sekä opettaa heidät rakastamaan omaa itseään ja tulemaan koviksi maailman koettelemuksista, sillä luova on aina kova. Luova tekee vääryyttä, mutta näin tehdessään hän osoittaa rakastavansa elämää.

”’Miksi niin kova?—lausui keittiöhiili kerran timantille: emmekö sitten ole lähisukulaisia?’ Miksi niin pehmeä? Oi veljeni, näin minä teiltä kysyn: ettekö sitten ole—minun veljiäni? Miksi niin pehmeitä, niin taipuvia, niin peräänantavia? Miksi sydämessänne on niin paljon kieltoa, kiistämistä? Niin vähän kohtaloa on katseessanne? Ja ellette tahdo olla kohtaloita ja armottomia: miten voisitte joskus minun kerallani— voittaa? Ja ellei kovuutenne tahdo salamoida, leikata ja viiltää: miten voisitte joskus minun kerallani—luoda? Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta täytyy teistä tuntua saadessanne painaa kätenne vuosituhansiin kuin vahaan… autuudelta saadessanne kirjoittaa vuosituhanten tahtoon kuin metalliin,—metallia kovempina, metallia jalompina. Vain täysin kova on kaikkein jaloin. Tämän uuden laintaulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi!—” (Z 187; EJ 118.)

Elämä ja ennakkoluulo

”Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.”

Yllä oleva wikipediasta napattu sitaatti on hyvä lähtökohta, kun tarkastellaan Nietzschen näkemystä ennakkoluulosta ja elämästä. Esitetään yksinkertainen kysymys: kuinka arvokasta on kulta? Nopeimmat säntäävät tietysti heti katsomaan googlesta, että siinähän se keikkuu alle tuhannen euron paikkeilla Troy unssia kohden. Tämä ei kuitenkaan kelpaa vastaukseksi peräänantamattomalle kysyjällemme, koska olettaa sopii, että kullan arvo on vain ihmisten keskinäisten sopimusten summa ja sikäli mielivaltainen. Ihmiset voisivat yhtä hyvin ajatella, ettei mokomalla kivenpalalla ole arvoa laisinkaan. Kullan arvo on siis vain sosiaalinen konstruktio, eikä sillä ole näyttäisi olevan muuta perustaa.

Meillä on kuitenkin edelleen ongelma ennakkoluulojen kanssa. Voimme mennä kultakaivokseen, Mainen osavaltiossa sijaitsevaan Fort Knoxiin tai läheisimpään kultasepän liikkeeseen tutustumaan kohteeseen. Seuraavaksi voimme yrittää mitätöidä muualta saadut tiedot sekä omat käsitykset ja arvostukset kohteesta, jolloin omat fiilikset kimaltavasta kivenpalasta eivät luo arvoa, eivätkä myöskään googlen kurssikäyrät kerro enää meille mitään. Viimeistään tässä vaiheessa ongelma tuntuu räjähtävän käsiin. Käsityksemme ei toki ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta meiltä katoaa samaan aikaan sekä todellisuus, että käsitys, joka voisi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Näin ollen vältymme tekemästä perusteettomasti torjuvan tai tuomitsevan arvion kohteesta ainoastaan pitäytymällä arvioimasta kohdetta ollenkaan. Samaan aikaan kun todellisuus katoaa jalkojemme alta, ymmärrämme, että pyrkimys elämään ilman ennakkoluuloja on pyrkimystä olemattomuuteen, nihilismiin.

Tätä olemattomuuden tilaa voitaneen kutsua filosofiassa Arkhimedeen pisteen puuttumiseksi, kielen viittaavuuden ongelmaksi, antifoundationalismiksi, jumalan kuolemaksi, postmodernismin multihuipentumaksi tai vaikkapa filosofian lopuksi. Nietzschelle se on vain kuudes askel Platonin ideainmaailman viritelmistä, jotka ovat jaksaneet kantaa länsimaista filosofiaa vuosisatoja ja jopa vuosituhansia aina Nietzscheen saakka. Tällä lyhyellä päättelyllä länsimainen filosofia ja koko sivistykseen ja edistykseen uskova maailma paljastuu Nietzschelle lähinnä aivopieruksi. Tuo aivopieru ei ole ainoastaan puhdasta idiotismia, siihen sisältyy myös vaaroja. Yritys voittaa kaikki ennakkoluulot ja perustaa arvojen maailma rationaalisen ajattelun varaan ovat tuomittuja epäonnistumaan tai onnistuessaan maalina on elämän olemattomuus.

Samaan aikaan kun kantit ja wittgensteinit nuolevat haavojaan, Zarathustra hyppii niityllä ympyrää kuin pikkupoika ja hokee hokemistaan: elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo. Sillä hetkellä rakkaus tulvii Zarathustran sisuksiin ja hän ymmärtää vielä enemmän. Jos elämä on kerran ennakkoluulo, täytyy olla olemassa elämää luova voima, joka ennakkoluulot synnyttää. Tuolle voimalle hän antaa nimen tahto valtaan. Nietzsche löytää siis tahdon valtaan kaikesta elämästä vasta sen jälkeen kun hän on katsonut olemattomuuden syvyyteen. Zarathustra on näin ollen Nietzschelle ensimmäisen uuden ajan filosofin karikatyyri, joka ymmärtää rakentaa elämän itsepetoksen varaan. Perustaa ei ole, joten elämä koostuu ennakkoluuloista.

Siinä missä tahto valtaan edustaa elämää, ennakkoluulojen ollessa elämän ehto, äärimmilleen viety tahto totuuteen on pyrkimystä olemattomuuteen ja tyhjyyteen. Tahto totuuteen on siis kuolemaa kohti olemista ja sitä edustaa tieteoreettinen nihilismi. Siinä missä emotionaalinen – millään ei ole mitään väliä – nihilismi on pikemminkin seurausta elämässä koetuista pettymyksistä ja voimattomuuden kokemuksista. Tietoteoreettinen nihilismi on seurausta loppuun asti viedystä rationaalisuudesta ja sitä seuraavasta ympäröivästä tyhjyydestä.

Nietzschen iloinen tiede ja iloinen viisaus syntyvät tyhjyyden ympäröinnin hetkellä. Nietzschelle kokemus tyhjyydestä on samalla kaiken psykologisen ymmärryksen juuressa. Se voima, joka ihmistä pidättää tässä kokoon kurotussa maailmassa, piirtää ymmärryksellemme rajat, jotka palvelevat elämää. Nietzschen iloinen viisaus paljastaa äärimmäisen rationaalisuuden idiotismin ja julistaa, että tyhmyys, subjektiivisuus, perspektiivisyys ja ylipäätään rajojen piirtäminen ovat yhtä lailla elämän ehtoja.

Tässä kohtaa Nietzsche astuu vielä askeleen pidemmälle. Nietzsche päättelee psykologisten havaintojensa pohjalta, että molempiin suuntiin kulkeva liike on itse asiassa yhden voiman aikaansaama. Tahto valtaan on sekä totuuden tahdon eli nihilismiin pyrkimisen että muotoja ja perspektiivejä luovan tahdon valtaan taustalla. Tällä liikkeellä Nietzschen emotionaalinen ja rationaalinen nihilismi lyövät kättä. Pyrkimys kohti tietoteoreettista nihilismiä nojaa viime kädessä tunteisiin. Jokin totuuden tahtojan kellarissa huutaa, ettei elämä voi perustua ennakkoluuloilelle, sillä niiden seurauksena syntyy vääryyksiä. Samalla tieteoreettinen nihilismi näyttäytyy tunneperäisen olennon köyhtyneenä elämänilmauksena.

Ihminen on siis Nietzschelle viime kädessä tunneperäinen olento ja sen seurauksena tahdon valtaan välikappale. Koska perspektiivinen tapamme jäsentää maailmaa on elämän ehto, on pikemminkin palvottava sitä liikettä, joka luo ja tukee elämää, kuin sen vastaliikettä, joka purkaa ja rikkoo perspektiivejä. Nietzschen psykologiset havainnot johtavat lopulta päätelmään, jonka mukaan hyvää on se mikä edistää elämää ja huonoa on se mikä vie kohti nihilismiä eli kuolemaa. Näistä ensimmäistä ilmentää elämän yltäkylläisyys ja myönteisyys, jolloin maailmassa hyväksytään erilaisista perspektiiveistä johtuva äärimmäinen traagisuus ja kärsimys. Jälkimmäistä ilmentää puolestaan elämän köyhyys, puute ja voimattomuus omiin rajoihin ja omaan perspektiiviin.

Psykologisesta näkökulmasta tahto valtaan voi ilmentää siis tervettä tai sairasta elämää. Tämä Nietzschen arvottava elementti asettaa vastakohdikseen elämän ja kuoleman. Ihmisen vaihtoehtoina ovat siis väärässäoleminen ja ei mitään mieltä -oleminen. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Nietzsche valitsee väärässäolemisen. Samalla se tarkoittaa, että maailmasta tulee traaginen, sillä jokaisen ollessa väärässä ja vielä eri mieltä asioista, päädytään tilanteisiin, joissa väistämättä syntyy konflikteja. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Kamppailevat ja kiistelevät osapuolet eivät ainoastaan muodosta vastinpareja, vaan jakavat myös oikeutta toisilleen. Samalla elämä testaa, kenen väärässä olijan mieli valtaa pelikentän ja tunnustetaan yhteiseksi laiksi ja muodoksi. Kävi miten tahansa, yksi elämänmuoto elää aina toisten elämänmuotojen kustannuksella ja tämä ero elää myös jokaisen yksilön sisällä.

Nietzschelle traagisuus juontuu siitä, että yksi on monta. Elämä pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, lokeroita, leimoja, arvoarvostelmia ja ylipäätään kieltä. Siinä missä kieli luo erillisiä subjekteja ja objekteja, todellisuus on moninaisuuden kudelma ja liikkuva virta, jonka keskelle ihminen on heitetty. Ihminen on siis osa tahdon valtaan kuljettamaa dionyysista elämänvirtaa, jossa muoto ja kieli luovat todellisuutta siis vääryyttä. Yrityksemme käsitteellistää ja ottaa elämänvirta haltuun ovat siis lopulta aina tuomittuja epäonnistumaan. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu myös itseään dionyysiseksi pessimistiksi. Maailma on ihmisymmärryksen saavuttamattomissa.

Traagisesta elämänvirrasta Nietzsche paikantaa kaksi moraalioppia. Näistä terveyttä ja elämänmyönteisyyttä edustaa herramoraali. Herraihmisessä dionyysinen tahdon valtaan ohjaama elämänvirta on vahvimmillaan. Tahto valtaan siis muovaa voimakkaan herran, joka omasta perspektiivistään käsin aloittaa maailman luomisen luomalla käsitteitä. Siinä missä filosofia loppuu tyhjyyden portille ja jumalan kuolemaan, uusien filosofien tehtävänä onkin luoda käsitteitä (vrt. Deleuze Haastatteluja 2005, 74). Käsitteiden avulla maailma otetaan haltuun ja erotellaan tärkeät asiat ja esineet, turhista ja tarpeettomista. Herrat siis vastaavat elämän asettamaan testiin ja luovat maailmaa omasta dionyysisestä rikkaudesta. Voimattomat, alhaiset ja sairaat orjat ovat puolestaan Nietzschelle olentoja, joiden luova kyky rajoittuu ainoastaan vastavaikutukseen. Orja edustaa siis eroa, joka jää jäljelle kun herra asettaa muotoja, pintoja ja arvoja maailmaan. Orja on radikaali toiseus, joka vastustaa ja pakenee herran muodostamaa eheyttä.

Nietzschelle orjamoraali on huonoa ja alhaista sen tähden, että Nietzsche tulkitsee sen perimmäiseksi tahdoksi valtaan tien kohti nihilismiä. Nietzschen logiikalla voimaton ymmärtää herraansa paremmin elämään liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja tuon opin seurauksena hän alkaa vastustaa ja halveksua vääryyttä rakentavaa herraansa. Orjan luova teko on siis luomisen negaatioon pyrkiminen eli tie kohti ei mitään. Orjamoraalin päätepiste ovat viimeiset ihmiset, jotka odottavat vain elämän päättymistä, eivätkä halua syyllistyä riistäjiensä eli maailmaa luovien herrojen vääryyspeliin. On huomattava, että Nietzschelle orja tai vallitsevan muodon alapuolella elävä edustaja ei välttämättä edusta orjamoraalia. Uuden muodon luovat yli-ihmiset ovat pikemminkin juuri kovimmissa keitoksissa keitettyjä orjia, jotka sorron ja vääryyden ikeestä luovat oman tahtonsa ja visionsa voimasta uuden vääryyden ja nousevat herrojen paikalle. Herra- ja orjamoraali ovatkin siis abstraktioita, joissa herramoraali edustaa elämää ja orjamoraali kuolemaa.

Näille moraaleille Nietzsche valitsee omat vähemmän abstraktit vastineensa, joista herramoraalia ja elämää edustavat dionyysiset yli-ihmishahmot ja kuolemaa edustavat Sokrateen ja ristiinnaulitun hahmot. Näistä yli-ihmiset edustavat luomisvoimaa. Sokrates puolestaan edustaa äärimmäisen rationaalisuuden umpikujaa eli tietoteoreettista nihilismiä ja ristiinnaulittu heikoksi tulemisen emotionaalista nihilismiä. Sokratesta ja ristiinnaulittua yhdistää kokonaisuudessaan ajatus, että vääryyttä ei saa tapahtua. Nietzschelle tämä on mahdotonta maailmassa, joka perustuu aina enemmän tai vähemmän vääryydelle. Koska vaihtoehdoiksi jäävät elämää edustavat yli-ihmiset ja kuolemaa edustava Kristus, on valittava vääryys ja yli-ihmiset.

Suomalainen mies

Mikä vaivaa suomalaista miestä? Kysymys tuntuu olevan yksi tärkeimmistä tämänhetkisistä kulttuurisista aiheista. Syyllistetyn juopottelevan emännänpieksijän sijaan, keskiöön on asettumassa arkisempi suomalainen mies, joka kantaa edelleen syyllisyyttä ja potee yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Suomalaisella miehellä on siis menossa sisäinen identiteettikriisi ja hän kärsii huonosta itsetunnosta. Ulkopuolisesta näkökulmasta vaakalaudalla on suomalaisen miehen maine. Tästä maineesta moni suomalainen mies on nyt sitten huolissaan.

On siis havaittavissa kasvavaa huolta suomalaisen miehen julkisestirakentuneesta imagosta ja maineesta. Maine koostuu tietysti aina historiasta, nykyhetkestä ja siihen sisältyy lupaus tulevaisuudesta. Maine rakentuu ihmisten välilisessä rajapinnassa ja kohtaamisissa, joissa tarinat, mielikuvat ja omakohtaiset kokemukset luovat yhdessä suomalaisen miehen imagoa. Keskeinen tekijä maineelle on myös tapa, jolla julkinen media pureutuu asiaan, sillä medianäkyvyys ja suomalaisen miehen mediakuva ovat keskeisiä väyliä, jota kautta maine rakentuu. Kokonaisuudessaan maine on kuitenkin hyvin tunneperäinen asia ja tämän vuoksi ei mediassa käytävän keskustelun järkiperäisiltä vaikuttavat argumentit läpäise aina kriittisen tarkastelun kriteerejä. Joka tapauksessa suomalaisen miehen maine vaikuttaa keskeisesti suomalaisen miehen yhteiskunnalliseen menestykseen ja se on parhaimmillaan kilpailuetu, jonka kautta hyvän maineen omaavat saavat aikaan muiden tekemään itselle suotuisia päätöksiä eli baarissakin käy siis parempi flaksi.

Yksi keskeinen uhka suomalaisen miehen maineelle tuntuu olevan, joidenkin miesten näkökulmasta tasa-arvofeminismi. Tasa-arvofeminismi onkin antanut väyliä, joiden kautta keskustelu on noussut erityisesti mediassa esiin, mutta Miehen vuoro ja tarve puhua omasta asemastaan markkinayhteiskunnassa on myös laajempi ilmiö. Ilmiötä voidaan peilata myös Nietzscheen ja miehen tekemään valtafilosofiaan. Onhan maine yksi keskeisimmistä vallankäytön välineistä.

Suomalaisen miehen (joka käsitteenä on absurdi, mutta sillä viitataan tässä blogissa mieheen, jolla on vain vähäistä tai minimaalista "markkina-arvoa" ja oletetaan siis, että suomalaisella miehellä on huono maine) nykytilaa mediaseksikkäästi käsittelee nuori suomalainen mies Henry Laasanen. Laasasen näkökulma miehen asemaan on juuri heikoimmassa asemassa olevien, mikä nousee esiin hänen kirjoituksistaan, kuten esimerkiksi voidaan päätellä viimeisimmistä ajatuksista: "Kukaan nainen ei halua miestä, jolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin halu sitoutua" (Uusisuomiblogi 12.10.2010). Tarkastellessaan suomalaisen miehen mainetta huonoimmassa asemassa olevien miesten kautta, Laasanen maalaa suomalaisen miehen maineen kokonaisuudesta ansiotta ryvettyneen maalauksen. Laasanen tuntuu väittävän, että suomalainen mies on mainettaan parempi ja ansaitsee paremman julkisuuskuvan, imagon kohotuksen ja tätä kautta seuraavan kilpailuedun paranemisen naisten puntaroidessa baarissa päätöksiään mennäkö kotiin vai jatkaako iltaa luotettavan, ihanan ja ymmärtäväisen suomalaismiehen lakanoiden välissä (ks. erit. Laasasen Naisten seksuaalinen valta, 2008).

Jos Laasasen, Horsmalahden ja monien muiden suomalaisten miesten kannanottoja tarkastelee maineen näkökulmasta, voidaan heidän kannanottojaan kenties ymmärtää. Suomalaisen miehen mainetta ei paina ainoastaan historia ja pinttyneet näkemykset miehistä, jotka hakkaavat naisiaan, juovat viinaa tai eivät ainakaan puhu taikka pussaa, vaan myös nykypäivän nopea toimintaympäristön muutos, jossa maskuliiniset vallankäytön muodot ovat yleisesti paheksuttuja ja tuomittavia ja pehmeämmät, feminiiniset vastikkeensa valtaavat alaa. Sopeutumisvaiheessa ja sikäli identiteettikriisissä oleva erityisesti keski-ikäinen suomalainen mies ei kuitenkaan kasvatukselleen mitään voi. Mutta huonosta maineesta kärsivälle suomalaiselle miehelle ei löydy ymmärtäjää, ei. Kohde on sitäpaitsi herkullinen lyötävä, eikä media voi jättää väliin herkullisia mahdollisuuksia. Yrityksissä hakea ymmärrystä (toki surkealla strategialla), maine vain rapautuu entisestään (ks. esim. http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Mik%C3%A4+sua+vaivaa+Henry/1135260449297). Samalla suomalainen mies onnistuu kasvattamaan itselleen massiivisen naisvihan.

Mihin suomalainen mies kääntää katseensa, kun maine on mennyttä ja ymmärtäjää ei löydy? Miten siis kompensoida yhteiskunnallista vallan puutetta, ryvettyneen maineen seurauksena? Hypoteesina voisin esittää, että monet suomalaiset miehet etsivät kiertoteitä ja suorin kiertotie on raha, sillä

"'[n]iukkuus', jota raha edustaa ei (...) edusta suinkaan vain tavaraniukkuutta vaan myös yhteiskunnallisen vallan puutetta" (Siltala, s.95). Samalla raha mahdollistaa edelleen maskuliinisen vallankäytön muodot. Siinä missä paikalliset siteet, tunteet ja yhteisöllisyys ovat vaarallisia, altistaessaan hyväksikäytölle, raha näyttäytyy välineenä, jonka avulla välttyy epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Erityisesti narsistiselle sosiaaliluonteelle rahasta muodostuu helposti uskonto ja hän "kaihtaa sitoutumista mutta haluaa tulla rakastetuksi juuri omana itsenään". Lopulta logiikka kuitenkin pettää, "omana itsenään tunnustamista ei voi ostaa". (Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia s.95.)

Edelleen, vapauteen ja riippumattomaan asemaan pyrkivä suomalainen mies samaistuu siihen yhteiskunnalliseen ryhmään, mihin hän haluaisi kuulua, ei siihen ryhmään, mihin hän todellisuudessa kuuluu. Jos äänestämässä käydään, äänet valuvat siis oikealle. Selviytymisen eetokseen (ks. erit. Kortteinen, Kunnian kenttä s.80-131) uskovat tekevät, joko lujasti töitä ja äänestävät kokoomusta, tai työttömät ja huonossa asemassa olijat sen sijaan näkevät maahanmuuttajat lähinnä kilpailijoina ja äänet valuvat edelleen oikealle (HS 10.10.2010 Yhteiskunnan kahtiajako lietsoo muukalaisvihaa). Oikeiston noustessa valtaan, lopputuloksena on edelleen kasvavat varallisuuserot ja ylimpiin desiileihin kuuluvien pääomatulonsaajien entistä nopeampi varallisuuden kumuloituminen. Suurin häviäjä on puolestaan palkansaaja, joka riutuu työttömänä, pätkätöissä tai yrittää pitää kaksin käsin kiinni kallisarvoisesta työpaikastaan, jolloin ylitöitä ei lasketa. Kokonaisuudessaan palkansaajalle jää yhä pienempi pala BKT:n kakusta ja palkkatyöllä on "entistä vaikeampaa päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan", mitä kautta suomalainen mies kuvittelee saavansa tunnustusta. (Siltala, s.123.)

Tahtomattaan suomalainen mies ajaa itseään myös laajalla rintamalla huonompaan asemaan. Yhä useampi (perus)suomalainen mies on yksin murheineen ja kärsii huonosta maineesta ja "markkina-arvosta". Suomalainen mies on mikä on, eikä muuta osaa olla, mutta hän ei kuitenkaan kelpaa sellaisena kuin on, koska opittu kyyneleiden nieleminen ja taistelua sekä kamppailua aikaisemmin korostanut kulttuuri on hänet hyljännyt. Hän kokee olevansa syytön omaan surkeaan asemaansa maailman markkinoilla, mutta pelimerkkejä ei vaan taskusta tahdo löytyä ja ymmärrystä vielä vähemmän. Kun kokka kääntyy keski-ikään, keski-ikäisen miehen kyyneleet hukkuvat keskikaljaan. Tässä vaiheessa tapahtuu siirtymä tuhansien murheellisten laulujen pahaan maahan. Pekkaericauvismainen viha laimentuu keskikaljan voimalla kyynisyydeksi, masennukseksi ja suoranaiseksi nihilismiksi. Kuvaus on kuin elokuvassa Paha maa, jossa kovanonnensepät tapaavat toisensa päiväsaikaan baarissa ja yhteisymmärrys autovarkaan ja pölynimurikauppiaan kesken syntyy heti. Molemmat ovat vailla valtaa ja arvostusta sekä kärsivät alemmuuden ja nöyryytyksen kokemuksista. Lopputulos odottaa itseään. Voimattomuus purkautuu lopulta äärimmäiseen voiman käyttöön, hengen riistämiseen. Elokuvassa on sijaiskärsijänsä, todellisessa elämässä jo vuosikymmeniä rasvatussa köydessä roikkuu vain voimattomuutta kokeneen miehen viimeinen voimannäyte. Kokonaisuus on kuin suomalaisten miesten Ketosen & Myllyrinteen kuvaamaa makaaberia komiikkaa - sylkykupista narunjatkoksi. Toisaalta perussuomalaisten poliittinen menestys kielii poliittisesta aktivoitumisesta. Oma asemaa ja mainetta puolustetaan keinoilla, joissa masennus purkautuu jälleen vihanväritteisenä kokonaisuutena.

Mutta miten kuva suomalaisesta miehestä liittyy Nietzscheen, kysytte? Siis mieheen, joka eli elämänsä enemmän tai vähemmän erakkona, jonka vähäiset tai olemattomat seksuaaliset kokemukset liittyivät lähinnä huoriin, jonka nuoruutensa professuurin jälkeen kokema sosiaalinen arvostus oli mitätöntä ja joka koki rakkautta, läheisyyttä ja hoivaa vasta siinä vaiheessa, kun hänen päänsä oli jo alkanut pehmetä. Nietzschen filosofiaa kuvaa kokonaisuudessaan pyrkimys voimaantumiseen ja valtaantumiseen ja ylipäätään arvostuksen tai mahdin (Macht) ja maineen lisääntymiseen. Samalla Nietzsche paljastaa osan siitä tuskasta, joka kytee myös tänä päivänä joidenkin suomalaisten miesten ja myös naisten sydämissä.