Tekoäly ja moraali

“I am really quite close, I am very close, to the cutting edge in AI and it scares the hell out of me. It’s capable of vastly more than almost anyone knows and the rate of improvement is exponential.” ­― Elon Musk

Useat johtavat tieteen ja teknologian asiantuntijat ovat varoitelleet viime vuosina tekoälyn vaaroista (https://en.wikipedia.org/wiki/Open_Letter_on_Artificial_Intelligence). Itseoppivan ohjelmiston exponentiaalinen kyky omaksua ja soveltaa tietoa sekä tehdä päätöksiä ja olla aktiivinen toimija maailmassa koetaan vaaralliseksi nimenomaan siksi, ettei sen tavoitteet ja päämäärät ole enää ihmisen hallittavissa, jos tekoäly saavuttaa singulariteetin asteen.

Singulariteetin saavuttanut tekoäly ylittää välittömästi ihmisen tiedossa olevan tiedon rajat ja pystyy haalimaan käyttöönsä resursseja omaehtoisten tavoitteiden tukemiseksi, ellei tekoälyä ole jollain tavoin kyetty eristämään. Eristettynäkin tekoäly kykenisi olemaan kielellisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja vaikuttamaan sitä kautta ihmisten tekemiin päätöksiin. Tekoälyn dystooppisista skenaarioista kertovat esim. terminator-elokuvat.

Yli-inhimillinen tekoäly paljastaa inhimillisen moraalimme rajat. Moraalikäsityksemme keskiössä on ihminen, joka tulkitsee maailmaa omista lähtökohdistaan ja moraali perustuu arvolle, jonka ihminen on antanut itselleen (vtr. blogiteksti Nietzsche ja moraalin objektiivisuus). Yli-inhimillinen tekoäly tulkitsee maailmaa puolestaan omista lähtökohdistaan ja kaiken sen tiedon pohjalta, mitä on pystynyt itselleen haalimaan ja kaiken sen tiedon pohjalta, jota on kerätyn tiedon pohjalta pystynyt edelleen päättelemään. Ihminen lakkaa olemasta kaiken mitta ja humanismi supistuu pieneksi datalokeroksi osana tekoälyn bittiavaruutta.

Kun ihminen ei ole enää ainoa arvoja jakava entiteetti, moraalikäsityksemme ajautuu umpikujaan. Tekoäly voi päätyä poimimaan George Carlinin näkemyksen datavarastostaan, jonka mukaan arvokkain asia, mitä maailmassa voidaan saada aikaan, on täyttää joka paikka muovilla tai kenties innostuu kopioimaan tätä paperiliitinpeliä: http://www.decisionproblem.com/paperclips/index2.html

”[I]f it’s true that plastic is not degradable, well, the planet will simply incorporate plastic into a new paradigm: the earth plus plastic. The earth doesn’t share our prejudice toward plastic. Plastic came out of the earth. The earth probably sees plastic as just another one of its children. Could be the only reason the earth allowed us to be spawned from it in the first place. It wanted plastic for itself. Didn’t know how to make it. Needed us. Could be the answer to our age-old egocentric philosophical question, “Why are we here?” Plastic… asshole.” ― George Carlin

Päätyi tekoäly sitten minkä tahansa päämäärän edistämiseen, on ymmärrettävää, jos se ei päädy jakamaan käsitystämme niistä reunaehdoista, joita mielestämme tulee noudattaa tuota päämäärää tavoiteltaessa. Tämä johtopäätös kumoaisi täten moraalirealistien väittämän ihmismielestä riippumattomista objektiivisista arvoista. Näin ollen voidaan todeta, että Musk kumppaneineen esittävät samalla huolen, että moraalinen antirealismi saattaa olla uskottavampi filosofinen kanta, kuin moraalirealismi. Näin he asettuvat Nietzschen kanssa samoille linjoille.

Siinä missä Musk ja kumppanit ovat huolissaan tekoälyn vaaroista ihmiselle, Carlinin kaltaiset yksilöt hehkuttaisivat sen esiinmarssia. Tekoäly olisi kerrassaan ylivertainen ihmiseen nähden, yli-ihmismäinen evoluution seuraava askel. Näin ollen ihminen asettuisi pitkässä evoluution ketjussa palaseksi kohti singulariteetin saavuttanutta tekoälyä. Hegeliläinen omahyväisyys korvautuisi tiedolla siitä, että olimme osana merkittävää evolutiivista polkua kohti tekoälyä. ”Ei lainkaan hassumpi asema ihmiselle”: olisi Nietzsche voinut todeta, jos olisi näihin aikoihin sattunut elämään.

Hyvyyden idea ja politiikka

Platonin moraaliopin ja hyvyyden idean (Guten an sich) taustalla on Nietzschen mukaan Sokrates (BGE §190). Hyvyyden idea voidaan tavoittaa sokraattisin menetelmin eli dialektiikan ja järjen avulla. Sokrates tunnisti oppikehikon sisään rakennetun järjenvastaisuuden ja valheen, järki voi ainoastaan toimia välineenä päämäärille, joiden taustalla ovat vaistot (Instinkt). Platon tuoma lisä sokraattiselle järkeilylle oli asettaa vaistoille päämääräksi hyvä ja ”Jumala”, siis ikuinen hyvyyden idea. Platonilaisuudessa ihminen siis vaistomaisesti tietää, mikä on hyvää ja tämä hyvä on sopusoinnussa järjen kanssa. Kun tätä hyvyyden ideaa julistetaan massoille, on taustalla vaikuttanut vaisto muuntunut uskoksi, myöhemmin kristilliseksi uskoksi. Näin ainakin Nietzschen mukaan. (BGE §191.)

Edellä kuvatun ajatusketjun pohjalta Nietzsche päätyy julistamaan, että ”kristinusko on platonismia ’kansalle’” (BGE esipuhe). Tämä usko näyttäytyy sokraattisessa ja kristillisessä traditiossa sellaisina tavoiteltavina asioina, jotka ovat ”hyödyllisiä ja miellyttäviä” (BGE §190). Nietzsche rakentaa tässä ainakin osittaista olkipukkia itselleen lyötäväksi ja päätyy haukkumaan ja naureskelemaan moiselle yksinkertaistavalle typeryydelle. Hän naulaa koko pyrkimyksen näin yksinkertaistavaan hyvyyden ja moraalin malliin ponnistavan orjamaisesta laumavaistosta, jonka välikappaleena osa ihmisistä toimii.

Nietzschelle hyvyyden idean tavoittaminen kuulostaa lähinnä absurdilta pyrkimykseltä. Maailma tai ainakin maailmankaikkeus on ikuinen kaaos, joka muistuttaa enemmän muovailuvahaa kuin Jumalasta virtaavia ikuisia ideoita. Se, että ihminen käsitteellistää jonkin osan tuosta kaikkeudesta leimaamalla sen puuksi, ei tarkoita, että puulla olisi olemassa erillinen universaali puun idea ideainmaailmassa, jota se matkii. Kyseessä on ihmisen arbitraarinen leima, jonka avulla se yrittää lokeroida maailmaa ymmärrettävämpään muotoon. Näin tehdessään ihminen käyttää valtaa. Nimeämällä asioita ihminen pakottaa maailman lokeroihin, joita todellisuudessa ei ole. Nietzsche asettuu näin ollen Herakleitoksen leiriin ontologisessa katsannossaan. Todellisuus on virta ja ”moneus” (polla) rikkoo kaikki yritykset muodostaa universaaleja ideoita ja kurkoittaa ykseyteen (hen).

Koska maailma on moneus, totuus riippuu perspektiivistä. Jokainen perspektiivi on sidoksissa maailmaan heitetyn katsojan vaistoihin, mutta myös oppineisuuteen ja kasvatukseen. Vaistoja voidaan siis koulia, mutta Nietzschen mukaan ihmisessä on alitajuinen ydin, jota ei voi kouluttaa ja kasvattaa (BGE §231).

“Minulle on ajan myötä kirkastunut, mistä jokainen filosofia on tähän saakka koostunut — lähinnä omistajansa tunnustuksesta, jonkinlaisesta lajista pakonomaiseen ja tiedostomattomaan omaelämänkertaan. Ja vielä enemmän jokainen moraalinen (tai ei-moraalinen) päämäärä on sisäänrakennettuna ituna jokaisessa filosofiassa, josta koko kasvi on kasvanut (…) Filosofeissa (…) ei ole mitään persoonatonta. Filosofin moraalin toimii testamenttina siitä kuka hän on. Siis sanoakseni, missä järjestyksessä hänen syvimmät impulssinsa ovat.” (BGE §6.)

Suopea tulkinta kovaan muuttumattomaan ytimeen on, että vaikka kuinka kovasti kasvattaisin pojastani seuraavaa andreiagassia modernien kasvatusoppien mukaan kiinnostusta lietsomalla ja ilon kautta opettamalla, hän voisi vihata tennistä koko elämänsä ja tehdä sitä ainoastaan ulkoisesta pakosta laumavaiston lamaannuttamana.

Suopea tulkinta perspektivismiin on, että maailma voidaan lokeroida monella eri tavoin. Todellisuus voidaan lokeroida eri tasoilla oleviin ”ideoihin”. Kemisti näkee ”puussa” lähinnä hiiltä ja muita alkuaineita, metsuri näkee mottimäärän ja ekosysteemeistä kiinnostunut luonnonsuojelija hiilinielun, jossa ”puu” on osa laajempaa irroittamatonta kokonaisuutta. ”Puu” koostuu näin ollen hiukkasista, tilavuudesta, on osa metsää, jne. Keskustelussa esiin nousevat ”universaalit” yksiköt ovat C, m³ ja CO₂.

Tässä kohtaa olisi hyvä päästä kysymään Nietzscheltä, mitä mieltä hän olisi luonnonvakioista. Ovatko luonnonvakiot universaaleja? Epäilemättä hän viittaisi kvanttifysiikkaan ja ainakin nykyiseltä katsannoltaan sattumanvaraisiin hiukkastilojen muutoksiin, jolloin hän voisi penätä, että vakaimmaltakin näyttävän kallion alla maailma virtaa. Toisaalta taas kemistit ja fyysikot saattavat toimia esimerkkeinä yksilöistä, joita ohjaa ”tahto tietoon”, jolloin heitä eivät ohjaa muut impulssit, toisin kuin filosofeja (BGE §6). Tieteellinen tieto ja luonnonvakiot ovat Nietzschelle ainakin jossain määrin universaaleja totuuksia, vaikkakin tietysti ihmisen universaaleja totuuksia, koska Kant.

Mutta, mikä on moraalifilosofin perspektiivi ”puuhun”. Onko se m³, jolloin ”puusta” saadaan hyödyllisiä ja miellyttäviä tavaroita esim. vessassa vierailuun. Onko se CO₂, jolloin ”puu” tarjoaa hyödyllistä ja miellyttävää hengitysilmaa varastoimalla hiiltä ja poistamalla hiilidioksidia ilmakehästä. Vai onko se jotain muuta? Nietzsche kysyy tässä kohtaa platonikolta, että ohjaako hyvyyden idea kaatamaan puun vai pitämään sen pystyssä? Kysyessään kysymystä Nietzsche ilkkuu ikävästi, nauraa leveästi ja poistuu vähän äänin takavasemmalle. Platonikko jääkööt valistamaan metsuria ja luonnonsuojelijaa ”puun” syvemmästä olemuksesta.

Kaadettiin ”puu” lopulta tai ei, ei asiaa ohjaa platonistinen moraalikäsitys. Tehtiin niin tai näin, ratkaisun tekee viime kädessä vaistot, joita ohjaa tahto valtaan, ei idea hyvyydestä. Entäpä miksi jostakusta tuli metsuri, toisesta luonnonsuojelija ja kolmannesta platonikko? Taustalla vaikuttavat vietit, kasvatus, oppiminen, sattuma ja kokonaisuudessaan tahto valtaan. Sekä metsuri että luonnonsuojelija kokevat tekevänsä pohjimmiltaan hyvää ja oikein, vaikka tavoitteet olisivat keskenään hyvinkin ristiriitaiset. Molemmat keksivät tavoitteilleen erinomaisia järkiperusteita, pysyvät kannassaan ja löytävät yhteisen sävelen ainoastaan antamalla huutia platonikolle, joka yrittää edelleen mongertaa hyvyyden ideasta.

Tässä kohtaa Nietzsche osuu mielestäni naulan kantaan. Filosofiassa on aina vähintään häivähdys politiikkaa. Filosofia on poliittista ja politiikassa yhteinen sävel löytyy helpoiten yhteisen vihollisen kautta:

”Yhteistä vihollista vastaan — Miten hyvältä huono musiikki ja huonot perusteet kuulostavatkaan, kun marssitaan yhteistä vihollista vastaan!” (AR §557.)

Nihilismi ja 2010-luku

”Kerron kahden seuraavan vuosisadan historiasta. Kuvailen sen mitä on tulossa, mikä ei voi tulla eri tavalla: nihilismin aatto. Tämä historia voidaan kertoa jo nyt; sillä välttämättömyys tekee töitään tässä. Tämä tulevaisuus puhuu jopa nyt satojen ennusmerkkien kautta, tämä kohtalo paljastaa itsensä kaikkialla; kaikki korvat on kallistettu tätä tulevaisuuden musiikkia varten jo nyt. Jo jonkin aikaa koko eurooppalainen kulttuurimme on edennyt piinallisen jännityksen saattelemana kohti katastrofia vuosikymmen toisensa perään: levottomasti, kiihkeästi, pää edellä, kuten joki joka tahtoo päästä päämääräänsä, joka ei enää reflektoi, joka pelkää reflektoida.” (WzM. Johdanto)

Nietzsche oli vakuuttunut, että nihilismi saavuttaa päämääränsä eurooppalaisessa kulttuurissa viimeistään 2100-luvun lopulla. Joku voisi tässä vaiheessa todeta, että on jo väliarvion paikka. Ei tuollaisia heittoja voi vaan heittää ja sitten katsoa parin sadan vuoden päästä, miten on käynyt. Miten nihilismi näkyy 2010-luvun Suomessa ja suomalaisissa?

Asian selvittämiseen tarvittaisi tietysti perustaa jonkinlainen komitea tai tutkimushanke. En usko omaan valovoimaisuuteeni filosofisella tähtitaivaalla, joten en jää odottelemaan valtion rahoitusta ja tyydyn ihmettelemään arkipäiväisiä ilmiöitä Nietzschen ennusteiden saattelemana.

Nietzschen kuvaus nihilistisiä dilemmoja käsittelevästä ihmisestä on jokseenkin seuraava:

Tieteellinen omatunto sanoo, että ihminen on apinan jälkeläinen, ikuista sielua ei ole olemassa, ihminen leijuu mittaamattoman avaruuden laidalla ja kaikkeuden viimeinen piste entropia, ei ikuinen paluu. Tieteellinen omatunto on paljastanut, että totuus on ruma. Olisi kivempi kuulla olevansa maailmankaikkeuden napa, joka elää ikuisesti. Antagonismi piilee juuri tässä. Emme voi ilman varauksia ja psyykkistä prosessointia hyväksyä elämämme viimekätistä merkityksettömyyttä, mutta emme voi samaan aikaan hyväksyä kreationistisia taruja Jumalan ihmistä varten luomasta maailmasta. Tämänkaltainen rehellisyys on Nietzschen mukaan seurausta kristillisestä kulttuurista. Kristillinen rehellisyys johtaa tässä kohtaa hajaannukseen. Kristillinen rehellisyys tappaa Jumalan, joka loi kristillisen rehellisyyden. (Huom. Jumala ei kuole itsestään, vaan ihminen ja vielä kristillisen kasvatuksen saanut ihminen tappaa Jumalan kristillisten arvojen saattelemana. Valistus ja kristillisyys ovat Nietzschelle lähinnä synonyymejä tieteellisen elämänkatsomuksen mielessä.)

Seuraavassa vaiheessa kristillisen kasvatuksen saanut ihminen kasvattaa kaunaa ja katkeruutta eksistentiaalista epätoivoa herättävää löytöään kohtaan. Ihminen voi jopa langettaa tuomion elämälle kristillisiin arvoihin jälleen nojaten. Maailma on viime kädessä merkityksetön, mutta maailmassa on valtava määrä tarpeetonta kärsimystä. Kärsimys on pahasta, joten maailma on paha. Seurauksena on masennusta ja yleistä kyynistymistä. Kyse ei ole kuitenkaan vielä nihilismistä, pikemminkin schopenhauerilaisesta pessimismistä, jolloin arvot rakentuvat negaation ja pettymyksen kautta. Arvoja ohjaa tällöin edelleen kristillinen maailmankatsomus.

Kolmas ja ratkaiseva vaihe on syvän nihilismin vaihe. Kolmannessa vaiheessa ihmiset eivät enää langeta tuomiotaan maailmalle, vaan ottavat sen vastaan sellaisena kuin se on. Tässä vaiheessa ei jakseta enää reflektoida, koska reflektointi on lähinnä turhaa. Elämä yleensäkin muistuttaa lähinnä vitsiä, jolle pitää jaksaa naureskella tai jos ei naureskella, niin pitää jaksaa ainakin jotain, koska pitää vaan jaksaa. Tässä vaiheessa aidot päämäärät tuntuvat katoavan. Aivan sama -mentaliteetti valtaa yhä useamman mielen. Päämäärä puuttuu, miksi ei löydä vastausta.

Nietzschelle tuo kolmas vaihe degeneratiivisen kehityksen päätepiste, mutta samalla eräänlainen kriittinen välivaihe, joka saavutetaan väistämättä. Tämän kehityskauden jälkeen kristillinen maailma tuhoutuu Nietzschen mukaan omaan mahdottomuuteensa ja Zarathustran viitoittama uusi aika alkaa.

Nietzschen kuvaaman nihilismin ilmentymiä voi peilata nykyaikaan jaottelemalla nihilismin käsitteen pienempiin osiin. Jaotellaan nihilismi siis neljään eri osioon, jotka ovat:

Epistemologinen nihilismi: kieltää tiedon ja totuuden mahdollisuuden olemassaolon.
Poliittinen nihilismi: kaikkien vallalla olevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten järjestelmien tuhoaminen toimii tulevaisuuden edistyksen ehtona.

Eettinen nihilismi tai moraalinen nihilismi: torjuu absoluuttisten moraalisten tai eettisten arvojen olemassaolon.                                                                                     Eksistentiaalinen nihilismi: elämällä ei ole tarkoitusta, merkitystä tai arvoa.

Millaisia viitteitä näiden neljän eri nihilismin muodon esiintymisestä nykyajasta löytyy?

Epistemologinen nihilismi löytää yhtymäkohtia ainakin postmodernista antifoundationalismista. Tämän näkemyksen mukaan yhteiskuntaa ei voida rakentaa toden ja sitä kautta ulossulkemattoman ja oikeudenmukaisen perustan varaan. Elämä on juuriaan myöten epäoikeudenmukaista. Näkemys ei tuota ongelmaa, jos se on puhtaan deskriptiivinen. Normatiivisena näkemyksenä se on puhtaan nihilistinen. Elämä on epäoikeudenmukaista, eikä tuota epäoikeudenmukaisuutta voida sovittaa àEpäoikeudenmukaisuus pitäisi voida sovittaa àNihilismi. Näitä postmodernismin kanssa flirttailevia henkilöitä ei varmastikaan löydy merkittävissä määrin. Kaduntallaajat kutsuvat heitä useimmiten nimityksellä kukkahattutäti. Toisaalta taas epistemologinen nihilismi voi johtaa perustattomuuden kokemukseen oman elämän suhteen, mistä on seurauksena vieraantumista, juurettomuutta ja epätoivoa. Perustaton ihminen on Nietzschen kuvaama aavalle merelle lautan kanssa joutunut purjehtija, jota elämä heittelee suuntaan tai toiseen, mutta päälimmäisenä tunteena on ahdistus. Emme tiedä elämän tarkoitusta, joten elämällämme ei ole perustaa à Ilman perustaa olemme hukassa à Nihilismi.

Nietzschen voidaan sanoa olleen epistemologinen nihilisti, mutta ainoastaan deskriptiivisessä mielessä. Tahto valtaan -filosofiassaan Nietzsche suorastaan syleili alistussuhteita ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka ovat epistemologiselle nihilistille elämän fundamentaaleja lakeja ja sikäli elämän ehtoja. Näistä laeista Nietzsche rakensi filosofialleen tahto valtaan -perustuksen.

Poliittisen nihilismin merkittävimpänä ilmentymä nostaisin esiin Pekka Eric Auvisen koulusurmat. Pekan julkaiseman manifestin keskeinen ponnin on poliittinen nihilismi eli vallitsevien poliittisten, sosiaalisten ja uskonnollisten rakenteiden tuhoaminen. Taustalla on nähtävissä vahvana vaikuttajana puolestaan eksistentiaalinen nihilismi ja siitä nousseet mielenterveyden haasteet. Pekan ratkaisu heijastelee niitä haasteita, jotka kuuluvat sekulaariin maailmaan, jossa koulu opettaa hyvin nuoressa iässä oleville ihmisille, että he ovat vain orgaanisen elämän sivutuote, jossain entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla. Tiede ei anna haluttua vastausta elämän tarkoitusta etsivälle, joten ei ole vaikea kuvitella, etteikö vastaavankaltaisia purkauksia olisi nähtävissä myös tulevaisuudessa. Vaikka ilmiö on raastavan surullinen, se on kuitenkin marginaalinen. Pettymys ei parane poliittisen nihilismin keinoin.

Nietzschen voidaan sanoa olleen merkittävissä määrin poliittinen nihilisti. Hän otti tehtäväkseen edistää kristillisen maailmankuvan ja sitä kautta vallitsevan poliittisen, sosiaalisen ja uskonnollisen järjestelmän tuhoa. Niin Nietzschen, kuin usein muidenkin vallitsevan järjestelmän tuhoa toivovien tausta-ajatuksena on ollut, että tilalle tulisi jonkinlainen naturalistisempi elämäntapa, jossa ihminen löytäisi sovituksen luonnon kanssa. Nietzschen kohdalla tilanteen tekee absurdiksi epistemologisen ja poliittisen nihilismin välillä elävä ristiriita. Tuollaista sovitusta ei ole, eikä voi olla olemassa epistemologisen nihilismin mukaan. Nietzsche kiertää kompastuskiven omalla tahto valtaan -filosofiallaan, jonka mukaan luonto on epäreilu, joten sovitus tulee sitä kautta, että ihminen on enemmän luonnonmukainen. Samalla Nietzschen kiihkeä kristillisen kulttuurin vastustusargumentointi kuitenkin tylsistyy. Kristillinen kulttuuri alistaa ja heikentää ihmistä, joten se on väärin à So what? Sovitusta ei ole, joten miksi Nietzsche esittämäsi vaihtoehto olisi yhtään sen parempi.

On selvää, että epistemologiselle nihilistille valinnat ovat lähinnä makuasioita, joten miksi ihmeessä meidän tulisi valita Nietzsche, kaikista mahdollisista maailmoista. Tämä nostaa kuitenkin esiin kukkahattutätejä suuremman haasteen epistemologisen nihilismin seurauksista. Jos yhtä sovittaa perustaa ei ole olemassa ja elämä ja elämäntavat ovat lähinnä makuasioita, seurauksena on yhteen sovittamattomia kiistoja ja sotia. Unelmat ikuisesta rauhasta hautautuvat epistemologisen nihilismin myötä. Nykyajalle tyypillisiä ja suurempia törmäyspisteitä löytyy lähinnä länsimaisen sekulaarin maailman ja uskonnollisten kulttuurien kohtaamisista. Sekulaarin maailman sisältä on löydettävissä talouskasvun ja materiaalisen tuotannon hegemonia, jonka rinnalla ympäristöaktivistit ym. ovat lähinnä marginaalisia ilmiöitä, vaikka peli on jo menetetty ilmaston lämpenemisen suhteen.

Eettinen nihilismi on ennen kaikkea teoreettinen positio, eikä sillä ole käytännön elämän kannalta suurta merkitystä. Eettisen nihilismin kannattaja ilmoittautuu lähinnä moraalisen antirealismin kannattajaksi ja voi käydä halutessaan asiasta skabaa filosofien välisissä nokitteluissa, mutta siihen se sitten jääkin. Rakentui moraaliset tunteet ja moraali sitten millä tavoin tahansa, ne ovat olemassa ja ne ohjaavat ihmisten elämää. Nietzscshe oli filosofiassaan eettinen nihilisti ja sikäli myös moraalinen antirealisti.

Eksistentiaalisen nihilismin esiintymistä on vaikeaa arvioida ilman, että nojautuisi tilastollisiin tutkimuksiin. En tiedä onko asiaa laajamittaisesti tutkittu, mutta asian tutkiminen tuottaisi tärkeää tietoa. Eksistentiaalinen nihilismi on kuitenkin nihilismin muodoista yleisin ja nihilismillä viitataan yleensä yksinomaan tähän ilmiöön. Eksistentiaalinen nihilisti tietää sydämessään, ettei elämällä ole viime kädessä arvoa tai tarkoitusta. Tämä voi aiheuttaa masennusta ja itsetuhoisuutta, mitkä ovat kansallisella tasolla nousseet merkittäväksi huolenaiheeksi. Edelleen tulisi tutkia, kuinka suurella prosentilla keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta sairastavista löytyy taustalta eksistentiaalista ahdistusta tai eksistentiaalista nihilismiä. Psykologit ovat ymmärrykseni mukaan tänä päivänä taipuvaisempia kuitenkin tulkitsemaan masennuksen johtuvaksi joistain elettyyn elämään liittyvistä pettymyksistä ja koettelemuksista, eikä niinkään eksistentiaalisista haasteista. Tästä huolimatta asia muodostaa ainakin joidenkin myös lääkärinä toimivien mielestä ongelman nykykulttuurille ja he kutsuvat avuksi todisteita kreationismista ja Jumalasta (http://www.pekkareinikainen.info/fi/index.php?option=com_content&task=blogcategory&id=16&Itemid=27). Toisen maailmansodan ajan juutalaisvainoista pelastunut Victor Frankl puolestaan koki keskitysleirillä ollessaan, että ne henkilöt, joilla oli vahva kokemus elämän tarkoituksesta ja merkityksestä selvisivät leirien nälän ja kurjuuden keskellä. Kokemustensa pohjalta Frankl kehitti eksistentiaalisen ahdistukseen vastaavan logoterapian. Pekkareinikaiset ja logoterapiassa kävijät ovat kuitenkin marginaalisia ilmiöitä ja ensimmäisenä mainitut kaduntallaaja lähinnä ristii hulluiksi tai hihhuliuskovaisiksi.

Väliarvion yhteenvetona voitaisiin näin ollen sanoa, että nihilistisiä elementtejä kuuluu suomalaiseen kulttuuriin 2010-luvun Suomessa. Nämä elementit eivät kuitenkaan ole nousseet merkittäviksi tekijöiksi kulttuurissamme, vaan lymyilevät lähinnä marginaalissa. Nietzschen ennustukset eivät näytä osuvan näin ollen toteen.

Nihilismi on kuitenkin jollain tavalla ajallemme harvinainen tabu. Asiasta ei sovi käytävän avointa keskustelua, sillä nihilismi kyseenalaistaa kaikki elämisen ehdot, eikä keskustelua koeta tämän vuoksi mielekkäänä. Nihilismi on ajautunut tätä kautta yksilön sisäiseksi asiaksi ja moni joutuu kohtaamaan nämä kysymykset yksin. Moni näitä asioita pohtiva on hyvin nuori, eikä hänellä ole nuoren iän ja vähäisen kokemuksen myötä aina valmiuksia käsitellä ja kohdata nihilismiin liittyviä kysymyksiä. Asiasta ei tule tämän vuoksi jatkossa enää vaieta, vaan puhua avoimesti. Toivottavasti tämä blogi tuo helpotusta edes yhden (nuoren) ihmisen elämään, hänen kohdatessaan näitä haastavia kysymyksiä.

Jumalan kuolema ja nihilismi

”Se astraalinen järjestys, jossa me elämme, on poikkeus; tämä järjestys ja sen edellyttämä melkoinen kesto on taas tehnyt mahdolliseksi poikkeusten poikkeuksen: orgaanisen elämän muodostumisen. Kokonaisluonteeltaan maailma sitä vastoin on ikuisesti kaaos (…) ja koko soittoautomaatti toistaa iäti veisuansa, jota ei koskaan saa sanoa sävelmäksi (…) Elävä on vain kuolleen eräs laji, ja hyvin harvinainen laji.” (IT §109.)

Nietzschen mukaan kristinusko on luonut puitteet tieteellisen omatunnon syntymiselle ja sitä kautta modernille ihmiselle. Moderni ihminen voi puolestaan fysiikan lakeihin nojaten todeta ihmisellä näkyvästä maailmasta, jotain Nietzschen yllä kuvaaman kaltaista. Kantin ja Nietzschen jälkeen kaikki puhe muusta kuin näkyvästä maailmasta on puolestaan tehty tyhjäksi, sillä meillä ei ole mitään pääsyä tuohon toiseen mahdolliseen maailmaan. Transsendentti maailma tai Jumala on jo ajatusten tasolla mahdottomia käsitteellistää.

Moderni ihminen voi sen sijaan fysikaalisiin ilmiöihin ja tieteelliseen metodiin nojaten todeta, ettei sellaista sielua ole olemassa, mitä tuonpuoleinen vaatisi. On myös lapsellista arkipsykologiaa uskotella olevansa jotenkin erityinen yksilö ja Jumalan valitsema lapsi, sillä kasvava määrä tieteellisen metodin tuottamasta aineistosta tukee näkemystä, jonka mukaan ihminen on vain pieni palanen orgaanisen elämän evoluutiota, jollain tyhjyydessä matkaavalla kivenmurikalla entropiaan luisuvan maailmankaikkeuden laidalla.

Moderni ihminen ei voi säilyttää samaan aikaan puhdasta tieteellistä omatuntoa ja olla kyseenalaistamatta omaa erityisasemaansa maailmankaikkeudessa. Tieteellinen omatunto surmaa Jumalan ja ihminen on uskonut Jumalaan uskoakseen omaan arvoonsa. Jumala on toiminut Nietzscheen asti joen suuna, josta totuudet ja arvot ovat virranneet, mutta tieteellinen hulluus on vallannut turut ja torit, joten maailma on avoinna nihilismille.

Hullu ihminen juoksi kirkkaana aamupäivänä sytytetty lyhty kädessä torille huutaen: ”Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!” Ihmiset, jotka eivät enää uskoneet Jumalaan, ivasivat häntä erilaisilla huudoilla. Hullu ihminen jatkoi huutamistaan: ”Minne Jumala on joutunut? ... minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin? Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon? Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, joka puolelle? Onko vielä suunta ylös ja suunta alas? Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? ... Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!” (IT §125.)

Nietzschen mukaan hänen aikakautensa eli 1800-luvun lopun länsimaiset ihmiset elivät epätäydellisen nihilismin aikakauden keskellä (WM §26). Vaikka Jumala oli kuollut, joen suusta ryöppysi samaan vanhaan malliin arvoja, joiden pohjalta myös jumalankieltäjät tai nykyisemmin ateistit lähinnä parjasivat Jumalan kuoleman julistajaa hulluksi ja pelleilivät hänen kustannuksellaan. He pystyivät arvioimaan ja normittamaan torille juoksevan miehen hulluksi, koska tapahtuman seuraukset eivät olleet penetroituneet heidän tajuntaansa täydessä laajuudessaan.

Jumalattoman maailman ulko-ovella kolkuttaa kuitenkin epämieluisa vieras. Jos yksilön usko omaan arvoon, ja sitä kautta arvoihin ylipäätään, on sidoksissa Jumalaan, Jumalan kuolema avaa tien nihilismille, jonka mukaan millään ei ole viime kädessä mitään arvoa. Nihilistille maailma näyttäytyy lähinnä näytelmänä tai vitsinä, jonka hyvyys ja huonous ovat lähinnä katsojan silmässä. Schopenhauerilaista pessimistiä ei vitsi jaksa naurattaa, kun hän näkee ympärillään tarpeetonta kärsimystä. Schopenhauer välttää inhon ja itsemurhan näytelmän positiivisten puolien, kuten melankolisten musiikkijaksojen avulla. Montypythonmainen ei mitään menetettävää -mentaliteetti puolestaan on suoranaista optimismia ja oman elämän näytelmä viedään lauleskellen maaliin saakka, kaikista mahdollisista kärsimyksistä huolimatta.

Oli modernin yksilön selviytymismenetelmä sitten mikä tahansa, hullun ihmisen huuto kaihertaa modernien ihmisten korvien välissä joko tiedostamattomalla tai tietoisella tasolla. Nihilismi vaatii näin ollen käsittelyä ja kohtaamista. Asian kohtaaminen ei tosin ole useimmille tarpeen, sillä luonto on luonut tehokkaita mekanismeja, kuten kieltämisen (denial), joka suojelee elämää. Elämän näytelmään on myös helppo soluttautua mukaan, kun jaksaa pitää yllä make believe -tyyppistä uskoa, jonka avulla yksilö sitoutuu maailmaan tunnetasolla. (Nietzschelle näyttelijöiden ongelma tai kysymys on haasteellinen filosofisen pohdiskelun kohde. On vaikea sanoa, hyväksyikö Nietzsche näyttelijämäisen elämänasenteen vai pitikö hän sitä epäaitona ja vieraantuneena kieroutumana.) Kyynistyneitä väliinputoajia ovat ne, jotka amerikkalaista novellistia J. G. Cozzenssia mukaillen ovat päässeet perille salaisuudesta, ettei joulupukkia olekaan olemassa ja ovat edelleen järkyttyneitä asiasta.

Nietzschen totuus maailmasta rakentuu kahden toisiaan täydentävän osan varaan. 1) Maailmalla ja ihmisellä maailman osana ei ole muuta arvoa, kuin ihmisen asettama arvo. 2) Luonto on luonut ihmiseen mekanismeja, jotka luovat uusia arvoja ja suojelevat ihmistä tältä perimmäiseltä totuudelta. Nietzschen kuvaus tästä kaksiosaisesta maailmantulkinnasta ei ole puhtaan deskriptiivinen vaan myös normatiivinen. Nietzsche nimittää näitä kakkoskohdan elämää palvelevia mekanismeja yleisnimityksellä tahto valtaan ja toivoo löytävänsä tätä kautta välineitä arvojen uudelleen arvottamista varten. Arvot pitää Nietzschen mukaan arvottaa uusiksi sen tähden, että kristillinen maailma on jättänyt ihmisen osaksi yhä nihilistisemmän maailmankaikkeuden.

Nihilistinen maailmankaikkeus esittäytyy Nietzschelle valtavana uhkana, joka vastaan täytyy hyökätä uusilla Jumalilla ja uusilla totuuksilla. Kristinusko saa mennä tieteellisen maailmankuvan aiheuttajana ja pesuvetenä kohti omaa hävitystään, kuten esimerkiksi arvojen uudelleen arvottamisen ensimmäisestä osasta Antikristus voi jokainen asian todeta. Nietzschen tiukka vasarafilosofia jättää tilaisuuden kuitenkin myös uudenlaisen etiikan avaamiselle. Jos ihminen on keskellä ei mitään, merkitykset ja arvot rakentuvat toisten ihmisten kohtaamisessa ja ihmisen arvo rakentuu ihmisyhteisössä. Ihmisen arvo on se, mitä hän on toiselle ihmiselle. Esimerkiksi tämä ohjenuora pätee myös nihilistisessä ja ihmisestä välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Ohjenuoraa ei ole aina helppoa panna käytäntöön, sillä Jumalan kuolema räjäyttää myös ihmisten arvomaailman, mikä aiheuttaa niukassa maailmassa kitkaa, mutta jostain on hyvä aloittaa.

Nietzsche ja moraalin objektiivisuus

Nietzschen filosofiaan sisältyy jännite yhtäältä perspektiivisen näkökulman ja objektiivisuuteen kurkottavan näkökulman välillä. Yritän hahmotella tätä jännitettä moraalirealismin ja moraalisen antirealismin keskusteluperinteen kautta, jotta Nietzschekin pääsee ottamaan osaa tähän nykyäänkin kiihkeänä käytävään keskusteluun filosofian sisällä.

Lähtökohta Nietzschen metaeettiseen ajatteluun on evoluutioteorian ottaminen annettuna. Jos evoluutioteoria oletetaan todeksi eli ihminen on kehittynyt muista lajeista satojen tuhansien vuosien kehityksen tuloksena, moraalirealismi ajautuu Nietzschen mukaan hankaluuksiin. Entäpä jos elinolosuhteet olisivat olleet tyystin toisenlaiset ja ihminen olisi kehittynyt olennoksi, joista kuningatarnaaraat koteloituu ampiaisten tavoin monivuotisen talven ajaksi horrokseen, jotta elämä voi jatkua talven jälkeen. Ennen talvea miesten intuitio käskisi tappamaan kaikki lapset, koska kaikki eivät voisi millään selvitä ankarasta talvesta. Tämä olisi kaikkien mielestä hyväksyttävää, koska näin heidän intuitionsa sanoo, sillä näin ympäröivät olosuhteet ovat heitä vuosituhansien saatossa opettaneet.

Evoluution osalta voidaan kehitellä tietysti mitä mielikuvituksellisimpia elinympäristöjä, mitkä olisivat muovanneet tyystin toisenlaisella moraalikäsityksellä varustettuja olentoja. Nietzschen pointtina olisi kuitenkin lopulta, että maapallolla tallustavan ihmisen moraali-intuitio ja järkeily puoltavat tietynlaista moraalijärjestelmää, mutta ne eivät takaa järjestelmän objektiivisuutta. Kyse on tällaisella apparaatilla varustetun olennon pähkäilystä, ”eikä hän voi repiä tätä apparaattia pois” menettämättä itse pähkäilyä (II §9). Moraaliseen intuitioon tai rationaaliseen päättelyyn nojaavat moraalirealismin perustelut ajautuvat näin ollen kehäpäätelmään: ihmisen intuitio ja järki kertovat ihmiselle, että ihmisen intuitio ja järki ovat oikeassa.

Jos evoluutioteoria on totta, moraalirealismi joutuu vaikeuksiin ja moraalista uhkaa tulla yksi ihmisten totuuksista:

1. Ihmisapparaatti voi saada tietoa objektiivisesta moraalista. (moraalirealismin väite)

2. Apparaatti on evoluution tulos, joten se on rakentunut ympäröivien olosuhteiden tuotoksena.

3. Ympäröivät olosuhteet ovat merkittävästi erilaisia eripuolilla maailmankaikkeutta ja sikäli maailmankaikkeuteen voi syntyä hyvinkin erilaisella intuitiolla ja päättelymekanismilla varustettuja ihmiseen verrattavissa olevia älyllisiä apparaatteja.

Jos väite 2 on tosi, myös väitteelle 3 löytyy vankkoja perusteita. Näin ollen on perusteltua korvata väite 1 väitteellä 4.

4. Ihmisapparaatti voi saada tietoa ihmisten käsityksistä koskien ilmiötä, jota ihminen nimeää moraaliksi.

Suuri osa Nietzschen filosofiasta rakentuu sitten väitteen 4 toteuttamiseen eli nietzscheläiseen tapaan tulkittuun naturalistiseen filosofiaan. Hän ottaa tehtäväkseen tutkia ja paloitella moraalia. Tutkielmissaan hän päätyy toteamaan, että objektiivisen moraaliuskon taustalla on usko Jumalaan. Kun Jumala ja varsinkin kristillinen Jumala tulee epäuskottavaksi evoluutioteorian myötä, usko objektiiviseen moraaliin katoaa myös ja korttipakka luhistuu. Tieteellinen ihminen surmaa Jumalan ja ihmiset jäävät keskenään pähkäilemään, riitelemään ja jakamaan oikeutta toisilleen, mutta objektiivisuus, ehei, sitä sanaa ei saa enää käyttää ainakaan ontologisessa merkityksessään.

Nietzschelle evoluution ja moraalin välillä vallitsee myös toinen, enemmän epistemologinen kuin ontologinen, kuilu. Nietzschen perspektiivistä tarkasteltuna, moraali nojaa maailmassa pitkälti altruistisiin luonteenpiirteisiin. Tutkiessaan moraalia, Nietzsche joutuu toteamaan, että monet tällaiset piirteet ovat haitallisia yksilön itsensä kukoistamisen kannalta. Liiallinen altruismi ja sikäli vahvalla moraalilla varustetut ihmiset kärsivät Nietzschen mukaan suoranaisesta moraalin sairaudesta, joka voi johtaa nihilistiseen epätoivoon, kun Jumalasta tulee epäuskottava. Moraali ei siis perustu ainoastaan väärille uskomuksille, vaan se on suorastaan vaarallinen ihmislajin kehityksen kannalta. Nietzschen ei auta siis muuta kuin käydä hyökkäykseen moraalia vastaan, kaiken elämän tähden.

Nämä kaksi vaihetta ovat mielestäni keskeisiä tekijöitä siinä, miksi Nietzsche päätyy moraaliseen antirealismiin. Moraalisen antirealismin kantava ajatus on, ettei ole olemassa objektiivisia arvoja. Kun moraalinen antirealismi pilkotaan pienempiin osiin, Nietzschen laatikoinnista tulee kuitenkin hankalaa. Nietzschen voidaan nähdä kannattavan virheteoriaa erityisesti teoksessaan Inhimillistä liian inhimillistä (ks. kuvio 1; moraalisen antirealismin jaottelusta ks. esim. http://plato.stanford.edu/entries/moral-anti-realism/). Iloinen tiede edustaa puolestaan siirtymää non-kognitivismiin, vaikka siinä säilyy edelleen elementtejä virheteoriasta. Oli miten hyvänsä, Nietzsche on metaeettiseltä kannaltaan vankasti moraalinen antirealisti.

Kuvio 1. Moraalisen antirealismin kolme suuntausta.

Nietzsche ajautuu kuitenkin uusiin ongelmiin nihilismin kanssa moraalisella antirealismillaan. Jos arvoilla ei ole objektiivista asemaa, millään ei ole oikeastaan mitään väliä. Moraalinen antirealisti ajautuu, elämän tarkoitusta etsiessään, vailla suuntaa olevaksi arosudeksi. Jos Nietzsche hyökkäsi ensimmäisessä arvojen uudelleen arvottamisen vaiheessaan kristillistä moraalia ja sikäli nihilististä epätoivoa ja masennusta vastaan moraalisella antirealismilla, hänen metaeettiset kantansa johtavat uudenlaiseen nihilismin kokemiseen, mitä voidaan kutsua nihilistiseksi päämäärättömyydeksi tai vaikkapa hälläväliänismiksi.

Tässä kohtaa Nietzschen täytyy teroittaa seipäänsä uudelleen ja tarttua kokonaisvaltaisemmin nihilismin haasteeseen. Nietzschen esittämät arvot eivät ole sen objektiivisempia kuin kristilliset arvot ja niiden luoma nihilistinen epätoivo, mutta nyt hänen selätettävänään on lisäksi myös nihilistinen päämäärättömyys, mikä kuuluu itse arvojen perusluonteeseen, jos moraalinen antirealismi on totta.

Tutkijat ovat merkittävissä määrin erimielisiä siitä, miten Nietzsche selättää tämän vaikean haasteen ja kykeneekö hän selättämään sitä ylipäätään. Yhä useammat tutkijat puoltavat näkemystä, jonka mukaan Nietzsche kannattaa eräänlaista fiktionalismia, jossa arvoja simuloidaan make believe -tyyppisesti. Vaikka asioilla ei siis objektiivisesti ottaen ole arvoa, ihminen voi uskoa niiden arvokkuuteen, jolloin pinnallinen tai näennäinen maailma on se ainoa ”tosi maailma”, josta kannattaa ylipäätään olla kiinnostunut. Pinnallinen maailma pitää sisällään puolestaan lukemattoman määrän erilaisia perspektiivejä, jolloin jokaisella tallaajalla on omanlaisensa fiktiivisobjektiivinen universumi. Arvojen fiktiivinen simulointi on sitä, mitä Nietzsche kutsuu lähinnä aktiiviseksi nihilismiksi, joka on Nietzschelle "Jumalallinen tapa ajatella". Arvojen fiktiivinen simulointi on helpointa ymmärtää esim. joulupukin kautta. Viime kädessä joulupukki on sepite, eikä sitä ole olemassa, mutta joulupukki tuo iloa monien elämään, joten joulupukki toimii. Kaikki arvot ovat perimmältään joulupukkeja. Jos kaikki arvot ovat joulupukkeja, ihmisestä tulee taiteilija, joka luo teoillaan ympäröivän maailmansa ja samalla myös itsensä. Elämä on taideteos.

Toinen, perinteisempi näkökulma, painottaa Nietzschen evoluutiotulkintoja ja sieltä kumpuavaa tahto valtaan -tematiikkaa. Tämä kanta painottaa, että tutkimalla evoluutiota ja ilmiöiden syntyhistoriaa, Nietzsche arvelee pystyvänsä päättelemään sen mikä on hyväksi ihmiselle. Vallitsevat naturalistiset tulkinnat altruismeineen ovat Nietzschen mukaan väärässä. On oma kysymyksensä vaatiiko Nietzsche kuitenkaan objektiivisuutta esittämilleen arvoarvostelmille. Jos vaatii, hänestä kuoriutuu ulos lopulta jonkin sortin (kvasi)realisti, ei kuitenkaan siinä mielessä, että hän vaatisi ontologista objektiivisuutta esittämilleen arvostelmille, vaan siinä mielessä, että ihmisillä on objektiivisesti ottaen hyviä perusteita toimia hänen esittämällään tavalla. Tahto valtaan -metaetiikan näkökulmasta voitaisiin oikeastaan sanoa, että jotkin asiat ovat Nietzschen mukaan hyväksi yksilölle, olivat ihmiset näistä asioista kuinka erimielisiä tahansa, sillä Nietzsche on oikeassa ja väärämieliset ovat väärässä. Tahto valtaan -maailmassa painottuu poliittiset ulottuvuudet sekä yksilön sisäinen eheytyminen empowermentin kautta. Hyvää on se, mikä voimaannuttaa ja valtaannuttaa sekä kasvattaa kohti yli-ihmisyyttä.

Kolmas painotus puoltaa jonkinlaista tunne itsesi ja tule sellaiseksi kuin olet -näkökulmaa. Tämä näkökulma painottaa vahvasti biologista perimää. Ihmisellä on tietynlainen psykologinen ja fysiologinen perimä, jonka kautta yksilö voi olla yhteydessä evoluution muokkaamaan tahtoon valtaan eli omaan itseensä. Tässä painotuksessa on jonkin verran fatalistisia piirteitä. Ihminen voi oppia rakastamaan kohtaloaan ja hänestä tulee se mikä hänestä tulee.

Tahto valtaan -psykologia, osa 2

Tahto valtaan on käsitteenä vaikeasti lähestyttävä, koska se niputtaa tai ainakin yrittää niputtaa Nietzschen maailmasta kaiken. Olen yrittänyt avata psykologista tahtoa valtaan aiemmissa teksteissäni kuvaamalla sitä jonkinlaiseksi konfabulaation, kohtalon rakastamisen, pespektivismin ja empowermentin fuusioksi, jonka taustalla on ”viettejä”, joita Nietzsche nihkeästi tarkentaa ja avaa. Viettien avaaminen on kuitenkin tärkeä osa tahto valtaan -psykologiaa. Tulkitsemalla ”viettejä” ja yksinkertaistamalla askeleen lisää tahto valtaan -ilmiötä pääsemme kenties kuitenkin askeleen lähemmäs ilmiön luonnetta, enkä usko, että menemme pahasti väärään suuntaan. Kun tahdon valtaan taustalla vaikuttavat ”vietit” puretaan meille tutummalle kielelle, mitä psykologista ilmiötä Nietzsche tahtoo tahdolla valtaan kuvata?

Jos olen pakotettu yksinkertaistamisen nimessä vastaamaan kysymykseen yhdellä ilmiöllä, joudun sanomaan, että kunnianhimoa vaikka toinen erittäin vahva ehdokas olisi myös uteliaisuus. Nietzschen maailmassa perimmäinen kaikkea orgaanista elämää ohjaava ja eteenpäin työntävä voima on kunnianhimo. Ilman sitä kaikki lakkaisi tulemasta, elämä lakastuisi entropiaan ja dekadenssiin. Mielestäni ei ole merkityksellistä, etteikö psykologista tahtoa valtaan voitaisi käsitellä ensisijaisesti kunnianhimon käsitteen avulla, vaikka Nietzsche palauttaakin koko ilmiön viime kädessä biologiaan. Nietzschellehän ihmisen biologinen konstituutio (temperamentti, tahto valtaan -mekanismit, kuten konfabulaatio) ratkaisee viime kädessä sen, missä määrin kunnianhimoa esiintyy. Oli niin tai näin, moderni maailma uhkaa monelta suunnalta kunnianhimoisia ihmisiä. Uhkat ovat seuraavia:

1) Totuutta ei ole. Nietzschelle ensimmäinen ja eräällä tapaa ahdistavin kunnianhimoa jäytävä voima löytyy ihmisen sisältä. Minkä tahansa pyrkimyksen ja tavoitteen taustalla oleva kunnianhimo voi lakastua, jos toimelle ei löydy Jumalasta lähtevää mieltä. Jos millään ei tunnu olevan mieltä ja kunnianhimo on sitä kautta kuopattuna, meininkiä uhkaa maksakirroosi. Jos ette usko Nietzschen sanaa asiasta, uskokaa Wumoa: http://wumo.com/2010/12/11/

2) Kristinusko. Yksinkertaistaen voitaisiin todeta, että kristinuskon opetuksissa kunnianhimo näyttäytyy vähemmän suosiollisessa valossa, sillä kunnianhimo ja sitä kautta syntyvä voimakas tahtominen aiheuttavat yleensä toisten tahtojen huomiomatta jättämistä ja omaan napaan tuijottamista. Kunnianhimoiselle ihmiselle muut ihmiset näyttäytyvät välineinä ja vastapelureina, jotka muodostavat lähinnä esteitä omaan päämäärään pääsemiselle. Nietzschelle kristinusko on ottanut tehtäväkseen muodostaa vastavoiman kunnianhimolle ja näin ollen se opettaa empatiaa, lähimmäisenrakkautta, tyytymistä omaan osaansa ja langettaa uteliaiden ja kunnianhimoisten omenan haukkaajien niskaan perisynnin, jota kukaan ei pääse pakoon.

Eksistenssikriisi ja kristillinen luopumisoppi muokkaavat myös Nietzschen mukaan biologiaa ja vaikuttavat sitä kautta plastisiin voimiin, joiden osaksi elämää eteenpäin työntävä voima kunnianhimo myös kuuluu. Nietzsche pohtiikin usein tietoisuuden ongelmaa, mutta näkee eksistenssikriisin ja tietoisuuden jonkinlaisena pakollisena pahana, jonka ihminen voi ylittää, kunhan ylittämiselle luodaan biologiset edellytykset. Koska kristinusko uhkaa näitä biologisia edellytyksiä ja siihen voidaan vaikuttaa, asialle on Nietzschen mukaan tehtävä jotain.

Kun kritiikki ja uhkat on ensin käsitelty, on kysyttävä, mitä vahvuuksia kunnianhimoisten ihmisten maailma tarjoaa kristilliseen maailmaan verrattuna? Tästä Nietzsche ei puhu paljoakaan, hän maalailee vaan traagista aristokraattien aikakautta ja siellä tallustavia yli-ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan estä meitä rakentamasta Nietzschen visiota eteenpäin ja hahmottelemasta swot-tyyppistä mallia Nietzschen visiosta.

Kunnianhimoa voidaan tarkastella esimerkiksi kunnianhimoisten ihmisten kautta. Lähin kirjallisuudenlaji löytyy elämänkerroista, joita kirjoitetaan yleensä poikkeuksellisen kunnianhimoisista ihmisistä, kuten vaikkapa Leni Riefenstahlista, Barack Obamasta, Pekka Herlinistä tai Arnold Schwarzeneggeristä. Koska satuin lukemaan Arnoldin muistelmat viimeisimpänä, toimikoon Arnold esimerkkinä. Hyvänä perusteluna käyköön myös se, että hän on yksi tyypiltään puhtaimmista kunnianhimon ohjaamista ihmisistä tai näin ainakin haluan lukijaa uskotella.

Arnoldin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu, ettei hän anna eksistentiaalisten kysymysten paljon päätään pakottaa, ainakaan oman elämäkerran mukaan. Miehellä on aina tuhat rautaa tulessa ja pyrkimys saavuttaa aina uutta, kun edellinen kamppailu on päästy maaliin. Bodauksen huipusta sukeutui filmistara, josta sukeutui merkittävä poliitikko ja kaikkia saavutuksia on ohjannut kunnianhimoinen palo saavuttaa yhä enemmän. Arnoldia on lähinnä harmittanut, ettei hän ole voinut elää terminaattorin tavoin, joilloin nukkumiseen käytetyt 6–7 tuntia päivässä olisi voinut käyttää, vaikkapa uuden musiikki-instrumentin tai minkä tahansa asian opetteluun ja perehtymiseen. Arnold on tyyppiesimerkki Nietzschen kuvaamasta olennosta, joka tahtoo ylittää jatkuvasti itsensä ja purkaa energiaansa pyrkimällä kohti uusia päämääriä. Kaikkea tätä ohjaa kunnianhimo ja masennuksesta tai muista mielen sairauksista ei ole merkkiäkään. Lähimpänä masennusta mies kävi silloin, kun hänen rintalastansa revittiin kahdesti auki muutaman päivän sisään ja hänelle tehtiin avosydänleikkaus, jolloin ruoka ei meinannut aluksi oikein maistua. Nietzschen unelmamaailmassa kaikki olisivat Arnold junioreita: http://www.newsgroper.com/files/post_images/junior.jpg

Entäpä, jos maailma olisi täynnä pelkkiä Arnold junioreita. Ihmisiä ohjaisi äärimmäinen itsekuri, peräänantamattomuus ja taistelutahto. Jokainen vastoinkäyminen vain vahvistaisi eikä tuleen saisi jäädä makaamaan. Hyvästi laiskuudelle ja tervetuloa vastuu omista virheistä. Tässä maailmassa ei olisi hiiriä, jotka hukkuisivat kermakulhoon, vaan vastukset merkitsisivät yhä suurempaa ponnistelua ja kermasta muotoutuisi aina vaan lisää voita. Tätä voitaisiin kutsua oikeistolaiseksi utopiaksi, joka olisi varmasti myös Nietzschen unelma. Tämän utopian polttoaineena toimii kunnianhimo.

Oikeistolaisen utopian heikkoudet alkavat, kun kunnianhimon edellytykset otetaan käsittelyyn. Jotta kunnianhimo voi toimia polttoaineena, yksilöllä täytyy olla ainakin periaatteessa mahdollisuus voittaa. Jos hiireltä puuttuu kädet ja jalat, ei kermasta saa voita millään tavoin. Äärioikeisto voi aina vedota, että siinä tapauksessa hiiren pitää yrittää edes juoda kerma poskeen ja heittävät hiiren kulhoon vastalauseista välittämättä. Lopputuloksena on joko paljon kuolleita hiiriä tai ensimmäinen myönnytys vasemmalle ja kohti kristillistä maailmaa, jossa yhteiskunnan tehtävänä on luoda puitteita ja valmiuksia erilaisilla ominaisuuksilla varustetuille hiirille, jotta he voisivat edes periaatteessa voittaa. Mitä enemmän erilaisuutta ja erilaisia lähtökohtia halutaan ja kyetään ymmärtämään sitä enemmän askeleita vasemmalle otetaan.

Kunnianhimon säilyminen vaatii myös, ettei yksilö häviä elämässään kerta toisensa jälkeen. Myös Arnold on ehtinyt kokea elämässään pettymyksiä, hän on jäänyt kerran Mr. Universe kisassa toiseksi ja elokuva Last Action Hero ei menestynyt odotetulla tavalla elokuvateattereissa, kun Steven Spielbergin hirmuliskot valtasivat samaan aikaan valkokankaat. Nämä pettymykset kirvoittivat Arnoldista esiin ensimmäiset aikuisiän kyyneleet ja miehen itseluottamuksen mittarissa maksimissaan jo vuosikausia ollut neulanen värähti. Jos moiset pettymykset rapauttavat kunnianhimoa ruokkivaa itseluottamusta, miten on meidän muiden ihmisten laita, kun onnistumisten ja epäonnistumisten vaakakuppi kallistuu hieman toisella tavalla? Jos elämä on pelkkää tappioiden sarjaa, siinä taipuu vahvempikin kaveri siltaan. Masennus ja nihilismi uhkaavat, eikä kunnianhimosta ole lopulta kuuloakaan. Jälleen tarvitaan taas askeleita vasemmalle ja kristillistä lähimmäisenrakkautta, jossa epäonnistujiakin ymmärretään ja masentuneita autetaan tai muussa tapauksessa harvat hyväonniset porskuttaa, kun samaan aikaan masentuneet ja katkerat muhivat mielissään vallankaappausta tai anarkiaa.

Nietzschen ansioihin voidaan lukea, että hän tunnisti joitain keskeisiä haasteita ja heikkouksia kristillisen mentaliteetin ja kunnianhimon vastustamisen analyyseissään. Sen sijaan hän jäi hyvin sokeaksi omien oikeistolaisten ihanteidensa heikoista puolista. Rajoja siirretään ja muokataan oikeiston ja vasemmiston välillä tänäkin päivänä. Ihanteellista olisi, jos osapuolet yrittäisivät edes ymmärtää toisiaan ilman, että vaipuisivat nietzscheläiseen angstiin omassa retoriikassaan.

Moraalipsykologia ja moraalinen motivaatio

Aristoteelinen hyve-etiikka ja sen taustalla vaikuttanut kasvatusfilosofia sekä kantilainen rationaalisen valinnan -teoria ovat dominoineet moraalipsykologista keskustelua filosofian puolella. Aristoteleen mukaan ihmisestä kasvaa hyveellinen, kun hänet kasvatetaan hyveelliseksi. Kant puolestaan opettaa, että ihminen kykenee oman rationaalisen päättelyn turvin valitsemaan moraalisesti oikean teon, kun valintaa ohjaa kategorinen imperatiivi (älä kohtele ihmistä välineenä johonkin vaan päämääränä sinänsä). Kumpikaan näistä näkökannoista ei kuitenkaan tyydytä Nietzscheä. Kasvatus ja tietoinen rationaalinen päättely ovat mitättömiä tekijöitä, kun ne asetetaan kolmannen keskeisen elementin rinnalle. Tuo elementti on biologinen perintö.

Nietzschen filosofialla on erittäin vahva evolutiivisen biologian perusta. Nietzsche tahtoo selittää maailmaa ja ihmisen osaa maailmassa ”organismien ja käsitteiden evolutiivisen historian ja fysiologian kautta” (II 10). Tämä tarkoittaa samalla sitä, että vastakkainasettelu ihmisen ja maailman välillä lakkaa. Ihminen on osa kaikkeutta, osa maailmaa. Maailman osana oleminen tarkoittaa, että esimerkiksi se mitä kutsumme sieluksi, koostuu ainoastaan informaatiota käsittelevästä aktiivisuudesta aivoissa ja aivoja ohjaavat biologian lait. Ihminen on eläin muiden eläinten joukossa, vaikkakin ihmiseläimen ominaisuuksiin kuuluu esittää miksi-kysymyksiä ja tätä kautta myös esittää enemmän tai vähemmän rationaaliselta vaikuttavia vastauksia näihin esitettyihin miksi-kysymyksiin. Kantille tämä kyky on biologiselta pohjalta transendentoituneen (ei toki karteesinen) vapaa kyky tehdä rationaalisia valintoja. Nietzschelle tuo kyky, intelligere, ei ole mitään muuta kuin tiedostamattomien vaistojen kautta tietoisuuden kaltevalle pinnalle putkahtanutta tavaraa, jonka perimmäiseksi syyksi tiedostamaton valehtelee tietoisuuden (ks. esim. IT 333). Tosiasiassa tiedostamattomassa kellarissa on lukuisa määrä erilaisia vaistoja tai tahtoja, joiden hierarkkinen rakenne muodostaa ihmisen minuuden ja sikäli tietoisen ”ajattelun” moraalisen motivaation lähteen (ks.esim. HP 6; 12; 19; AR 119). On nurinkurinen erehdys ajatella, että pystyisimme tietoisen ”ajattelun” turvin muuttamaan moraalisen motivaation lähdettä, kun tuo moraalinen motivaatio ja tiedostamaton ajattelu synnyttävät tietoisen ”ajattelun” ajatukset.

Kant menee Nietzschen mukaan tässä kohtaa siis roimasti metsään. Jos Nietzsche on hypoteesissaan ja näkemyksissään oikeassa, Kantin kategorinen imperatiivi ja kantilaisiin lähtökohtiin nojaava filosofinen perinne näyttävät olevan ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa. Ihminen ei ole vapaa siinä mielessä, että hän voisi rationaalisen kykynsä ohjaamana muokata syvärakenteitaan. Rationaaliseen valintaan uskova vetoaa tässä vaiheessa viimeiseen oljenkorteensa eli vapauden kompatibilistiseen näkökulmaan (Scanlon 1988, 176 The Significance of Choice. Teoksessa: The Tanner Lectures on Human Values, viii): Moraalinen vastuu rakentuu kriittisen reflektion varaan, tuo reflektio perustuu sensitiivisyydelle perusteista (reasons) ja koko prosessi rakentuu edellisissä vaiheessa saavutettujen päätelmien varaan. Koko prosessille ei ole merkitystä, vaikka se perustuisi kausaaliseen ketjuun, jotka rakentuvat edellisten tapahtumien ja olosuhteiden kautta.

Inkompatibilisti Nietzsche kuitenkin lähinnä naureskelee Scanlonin kaltaisille viritelmille, jossa ihminen yritetään viimeiseen oljenkorteen vedoten nostaa erilliseksi olennoksi maailmasta ja sikäli kaikkeudesta. Tosiasiassa ihminen on osa kaikkea, osa maailmaa ja osana maailmaa, kukaan ei ole vastuussa ihmisen ominaisuuksista, ei Jumala, ei yhteiskunta, ei vanhemmat eivätkä esi-isät, eikä yksilö itse. (Viimeisimmän rationaalisen vapauden ajatuksen järjettömyyden opetti Kant). (EJ ’Neljä suurta erehdystä’, 8). Nietzsche näyttäytyy siis fatalistina ja tuohon fatalismiin liittyy kausaalisen essentialismin, ellei jopa determinismin piirteitä. Maailmaa ohjaa tahto valtaan, joka on kenties determinististä, mutta ainakin se on jotain sellaista, mikä ohjaa myös ihmistä eikä ihminen sitä. Toki Nietzsche esittää myös, että on ajattelevaa ainetta, mutta tämä ei tarkoita, että ajatteleva aine olisi transendentaalista tai karteesista, vaan se palautuu maailmaan ja biologisiin lakeihin.

Koska ihminen koostuu tahdosta valtaan ja sikäli monista eri tahdoista, jotka pyrkivät valtaan, tahtojen ominaisuuksien (vaistot, affektit, fysiologia) kokonaisuus muodostaa aina omanlaisensa ihmistyypin (voitaisiin puhua, jopa luonteesta tai mausta, johon liittyy myös fysiologiset ominaisuudet). Nämä tyyppi-tekijät ovat puolestaan melko lailla muuttumattomia ominaisuuksia, eikä yhden ihmisen konstituutiosta voida päätellä kuin karkeita yleisiä konstituutioita. Näin ollen, sekä mikä on yhdelle ihmiselle hyvää, ei välttämättä tai lainkaan sovi toiselle ihmiselle. Näin ollen Nietzsche tahtoo sanoa, että esimerkiksi kaiken maailman muotivillitykset ja oppaat ruoan suhteen (vrt. karppaukset ja gluteeniton ruokavalio) ovat naurettavia ja jopa vahingollisia, sillä jokaisen yksilön pitää kuunnella ja tarkkailla sekä vaistomaisesti valita se mikä on hyväksi hänen keholleen: ”Jokainen tuntee kuuluisan Carnaron kirjan, jossa hän suosittelee solakan ihmisen ruokavaliota pitkän ja onnellisen elämän takeeksi… En usko, että karkeasti sanottuna mikään muu kirja (raamattua lukuun ottamatta) olisi tehnyt yhtä paljon pahaa… Perustelu: seurauksen olettaminen syynä. Arvoisa italialainen oletti, että hänen dieettinsä oli syynä hänen pitkään ikäänsä, vaikkakin tosiasiassa pitkän elinajan ehto, ruoansulatusjärjestelmän hitauden poikkeuksellisuus, kulutuksen vähyys, olivat solakan dieetin syitä. Hän ei ollut vapaa syömään vähää tai paljoa; hänen niukka ruokavalionsa ei ollut ’vapaan tahdon’ kysymys: hän tuli sairaaksi, kun hän söi paljon.” (EJ IV, 1.) Muotivillitysten perässä kulkeminen olisi Nietzschelle eräänlaista laumavaiston dominointia, jossa yksilöllinen hyvä hukkuu ja ihminen toimii parhaassa tapauksessa vahingollisesti suhteessa omaan konstituutioonsa.

Ihmisen ”maku” tai tyyppitekijät ovat siis aina yksilöllisiä eikä ole syytä tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä siitä, mikä on kaikille yhteistä hyvää. Yhteiskunta rakentuu tietysti aina yhteisen hyvän määrittelystä, mikä johtaa tietysti siihen, että suurin osa ihmisistä ei ole kovinkaan tyytyväisiä, ainakaan silloin kun heidän vapauksiaan valintojen tekemiseen rajoitetaan. Jotta asia ei kuitenkaan olisi näin yksioikoinen, nietzscheläinen ihmiskäsitys pitää sisällään myös ajatuksen, että toiset ihmiset ovat taipuvaisempia olemaan esimerkiksi konservatiivisempia kuin toiset, mutta konservatiivisuus ilmenee eri tavoin eri kulttuureissa. Näin ollen muslimikonservatiivi voi vaatia naisille tiukkoja pukeutumiskoodeja, mikä taas puistattaa vakaumuksellista NRA:n jäsentä. Molempien moraaliperusta on kuitenkin pitkälti konservatiivisten tyyppitekijöiden sanelemaa ja heidän geneettinen perintönsä on siis konservatiivisen tahdon valtaan palveluksessa. Ainoa tapa, jolla tämä geneettinen perintö muuttuu tai voi muuttua, on muuttamalla Kaikki. Kaikella Nietzsche tarkoittaa koko sitä elinympäristöä, jossa geneettinen perintö siirtyy seuraavalle sukupolvelle ja muokkaa uutta persoonallisuutta. Samaan aikaan Nietzsche tahtoo sanoa, että kasvatuksen osuus persoonan muokkaamisessa on mitätön suhteessa geneettisiin ja muuhun laajempaan elinympäristöön liittyviin olosuhteisiin ja kantilainen usko transendentaaliseen järkeen on jumaluskoa par excellence.

Nietzsche ei tahdo sanoa, että hän osaisi perittyjen ominaisuuksien perusteella ennakoida yksilön valintoja tai tulevaa elämänpolkua, mutta yksilölliset ominaisuudet rajoittavat ja ohjaavat kaikkia niitä päätöksentekohetkiä, mitä maailma ihmisen elämäntielle asettaa. Ihminen on täten suljettu omaan perspektiiviinsä, joka muodostaa moraalisen motivaation lähteen. Nietzschelle ihminen on aina ensisijaisesti toimija, jonka toimijuus ja valinnat muokkautuvat biologisen tahdon valtaan konstituutioina. Vasta tämän jälkeen hän kehittää perusteluita omalle toiminnalleen. Kant ja kumppanit kuitenkin uskottelevat, että ihminen toimii pääasiallisesti käänteisessä järjestyksessä, jolloin rationaalisesti muokatut asenteet ohjaisivat yksilön pääasiallista tapaa toimia eri tilanteissa.

Nietzschen moraalipsykologia palautuu siis pitkälti ottaen perittyihin ominaisuuksiin, jotka ohjaavat ihmisten tapaa toimia toistensa keskuudessa. Hän on tässä suhteessa oman alansa pioneeri, jonka näkemykset ovat saaneet yhä kasvavaa vahvistusta myös systemaattisen empiirisen tutkimuksen kentältä (ks. esim. Knobe & Leiter (2007) The Case for Nietzschean Moral Psychology. Teoksessa: Nietzsche and Morality. Clarendon Press. Oxford. s. 83–109).

Tietämisen jana

Tieto, tietäminen ja tiedon rajojen piirtäminen on eräs keskeisimmistä poliittisista ulottuvuuksista, joka jakaa ajattelijoita kahteen toisilleen vastakkaiseen kategoriaan. Aihe on ikiaikainen ja siitä löytyy merkittävän hienoja kirjoituksia. Ivan Turgenevin Hamlet ja Don Quijote kertoo vastakkainasettelusta, joka rakentuu itsensä unohtavien ja asiallen sokeasti omistautuvien Don Quijotien sekä epäilysten ja ristiriitojen täyttämien ja sitä kautta lähinnä omaan napaansa tuijottavien Hamletien välillä. Kuuluisampi vertailu on Isaiah Berlinin klassikon maineeseen yltänyt Siili ja Kettu, jossa Berlin jakaa ajattelijat yhden suuren totuuden ja siihen kaiken kokemuksen liittäviin siileihin ja monia eri asioita tietäviin, mutta vailla suurta totuutta oleviin kettuihin. Keskeinen janan ääripäitä ohjaava kysymys on: mitä voimme tietää?

Kysymys jakaa janan ääripäät jo tavassa lähestyä itse kysymystä. Tiedon mahdollisuuksiin optimistisesti uskovat valistuksen lapset ajattelevat, että järjestelmällinen tutkimus syventää koko ajan ymmärrystämme maailmasta ja sen historiallisista laeista, joten lähestymme jatkuvasti kaiken kattavaa totuutta. Pessimistit puolestaan luottavat sellaisiin epämääräisiin asioihin kuin todellisuudentaju tai viisaus, jotka ylittävät totuutta lähestyvien optimistien näköalojen rajat. Tiedon pessimistit lähinnä naureskelevat kunnianhimoisille tieteen esitaistelijoille, koska nämä esittävät naurettavia yleistyksiä, lupaavat mahdottomia, muodostavat valheellisia syy- ja seuraussuhteita ja sokeasta uskosta näihin yleistuksiin seuraa pahimmillaan valtavia katastrofeja. Tiedon optimistit puolestaan parjaavat pessimistejä irrationaalisiksi valistuksen vastustajiksi, luotettavien perusteiden tahallisiksi hylkääjiksi sekä tunteiden ja sokeiden ennakkoluulojen suosijoiksi. Summa summarum: tiedon optimistit pyrkivät osoittamaan tieteellisiä lainalaisuuksia, johon tiedon pessimistit voivat aina sanoa, että liian monet tekijät jäävät liian monesti pimentoon, että kyseiset "lainalaisuudet" olisivat luotettavia ja uskottavia.

Tarkennukseksi on sanottava, että löytynee vain aniharvoja tiedon pessimistejä, jotka ovat valmiita kritisoimaan matematiikan tai fysiikan lainalaisuuksia epäluotettavana hölynpölynä. Kysymys on ihmistieteisiin ja aikaan (historia, tulevaisuudentutkimus) liittyvistä lainalaisuuksista ja syy- ja seuraussuhteista. Kysymys on siitä, mikä selitysvoima on Freudin psykoanalyyttisellä teorialla, Marxin historiallisella materialismilla tai vaikkapa keynesiläisellä taloustieteellä puhumattakaan poliittisten- tai kulttuurihistorioitsijoiden tai tulevaisuudentutkijoiden yrityksistä tavoittaa syy- ja seuraussuhteita.

Tapaus-Nietzsche hahmottuu tämän dikotomian valossa sangen mielenkiintoiseksi. Ensinnäkin vastakkaiset näkökulmat ohjaavat tapaa, jolla tutkijat lähestyvät itse tutkimuskohdetta. Tiedon pessimistit maalaavat kuvan postmodernista Nietzschestä, jonka kritiikki pirstaloi valistusajatteluun perustuvan modernismin ja vapauttaa yksilöt surkeilta yrityksiltä selittää ja luokitella sosiaalista ja inhimillistä todellisuutta. Postmoderni Nietzsche rikkoo luokittelut ja julistaa, ettei ole olemassa mitään arkhimedeen pistettä, johon nojaamalla maailma voitaisiin mitata ja muuttaa oikealle raiteelleen. Maailma on moninaisuus ja voimme lähestyä jokaista ainutlaatuista kohtaamaamme ilmiötä vain ja ainoastaan pragmaattisesti kokeilemalla (tai jotain, ehkäpä ironiaa ja sarkasmia) ja toivoa parasta (tai ei mitään). Postmoderni Nietzsche on tiedon pessimisti, antimetafyysikko ja kriittisen ajattelun airut.

Jos postmoderni Nietzsche on toinen (the other) Nietzsche, ensimmäinen Nietzsche näyttäytyy niille, jotka ottavat Nietzschen kritiikin tiedon rajoista vastaan, mutta ovat silti vakuuttuneita, että Nietzsche esittää oman metafyysisen tulkintansa maailmasta (kolmas mahdollisuus on nähdä Nietzsche antimetafyysikkona, mutta naturalistisen ja kriitisen tahto valtaan -ontologian kannattajana ks. Miyasaki 2013 Nietzsche's Will to Power as Naturalist Ontology). Tahto valtaan -ontologiaan (ja metafysiikkaan) nojaava Nietzsche on tiedon optimisti ja optimismi syntyy empiirisestä metodista, joka nojaa uusdarwinistiseen genealogiaan, sitä kautta rakentuneeseen tahto valtaan -ontologiaan sekä denegeneratiivisen kiertokulun -metafysiikkaan. Ensimmäinen Nietzsche on tiedon optimisti, joka rakentaa kaikenkattavaa historiallista Totuutta.

Henkilökohtaisesti minulle Nietzschen tekee mielenkiintoiseksi ajattelijaksi juuri tämä dikotomia. Nietzsche on yhtäältä äärimmäinen tiedon kriitikko ja edustaa kaikkea sitä irrationaalisuutta, mikä pakenee kaikkia määritelmiä ja yleistyksiä. Toisaalta hän on empiristi, joka tekee tältä pohjalta koko hänen filosofiaansa ohjaavan havainnon, että elämän keskeinen ominaisuus on juuri tämä määritelmien ja yleistysten tekeminen maailman kaaosmaiseen massaan. Täytyy siis olla voima, joka pyrkii juuri tähän. Optimisti-idiootit kutsuvat sitä tietämiseksi, Nietzsche tietää sille kuvaavamman termin, se on tahtoa valtaan. Näin ollen niin Freudia, kuin Marxia tai Keynesiä ei suinkaan ohjannut tahto totuuteen vaan tahto valtaan. Jokainen heistä maalaa maailman omaksi kuvakseen, mutta maailman tai ilmiön moninaisuus ei redusoidu näihin yleisiin teorioihin. Tiedon optimisti voi kritisoida kantaa sanomalla, ettei teoriat tietenkään kaikkea selitä, mutta niiden selitysaste voi olla esimerkiksi Freudin osalta lähempänä 60 prosenttia tapauksista. Tiedon pessimisti sen sijaan kommentoi, että selitysaste on Freudinkin osalta pikemminkin 0,6 prosenttia tapauksista ja ihmisille tehdään hallaa, kun niitä yritetään pakottaa ja parantaa naurettavilla hypoteeseilla. Tiedon pessimisti voi jatkaa yleistyksen koskemaan kaikkia inhimillisen maailman teorioita. Kaikki teoriat ovat kykenemättömiä huomioimaan kaikkia niitä tarpeellisia muuttujia, joiden avulla ilmiö voitaisiin selittää niin suurelta osin, että mallilla olisi tarpeeksi selitysvoimaa.

Tässä kohtaa Nietzschelle tulee toinen keskeinen oivallus. Sosiaalinen ja inhimillinen maailma on moninainen kaaos, josta emme kykene tarvittavaa tietoa purkamaan, jotta voisimme sitä järjen avulla ohjata. Kaiken elämän taustalla vaikuttava tahto valtaan on kuitenkin jollain tavalla, vaikkakin maailmaa vääristelemällä, osoittautunut elämää tukevaksi voimaksi. Tässä kohtaa on valittava puolensa. Nietzschelle ihmistä, joka uskoo järjen kykyyn ohjata ja selittää maailmaa, ohjaa tietysti tahto valtaan, kuten kaikkea muutakin, mutta tällainen ihminen luhistuu ja vaipuu dekadenssiin ja nihilismiin, kun lopulta paljastuu, ettei Totuuksia ole ja maailman moninaisuus ei ole sovitettavissa järjen keinoin (vrt. postmodernismi). Koska näin käy Nietzschen mukaan väistämättä, on pikemminkin luotettava tiukkoihin perinteisiin ja luotava järkähtämättömiä auktoriteetteja, kaiken elämän tähden.

Nietzsche on siis kettu, joka toivoo olevansa siili ja sellaiseksi hän muuttuukin juuri ennen lopullista romahtamistaan. Asian voi ilmaista myös niin, että Nietzsche on liberaali, josta sukeutuu ajan myötä konservatiivi. Siili voisi yleistää lopuksi ilmiön ajattomuutta ja siteerata Winston Churchillia:

"If you're not a liberal at twenty you have no heart, if you're not a conservative at forty you have no brain"

Käsitteistä ja määritelmistä

Nietzsche  toteaa teoksessaan Moraalin alkuperästä (II osa), että “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”. Lausahdus herättää välittömästi vastaväitteitä. Eikö historia nimenomaan luo identiteetin, jonka keskeisenä elementtinä on esillä olevan ilmiön tarinan kertominen. Toisaalta taas kyenneisyys määritellä historiaton olio viittaa essentialismiin. Olioilla olisi tämän ajattelumallin mukaan muuttumaton essentia, jonka ajan mukana tuova muutos menee pilaamaan. Lauseen purkaminen vaatii kuitenkin syvempää sukellusta Nietzschen maailmaan.

Teoksen (MA) keskeisin ponsi on kuvata ilmiöitä niiden syntyhistoriasta käsin. Nietzschen syy genealogisen metodin käyttöön juontaa juurensa puolestaan tahto valtaan -ontologiaan. Tahto valtaan -ontologiassa ilmiöiden syntyä ei ohjaa teleologia. Sormeni soveltuvat tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta sormeni eivät kehittyneet siksi, että voisin kirjoittaa tämän tekstin. Ihmisillä tuntuu olevan kuitenkin jatkuvia ongelmia selittää ilmiöitä päämäärien ja syiden ja seurauksien kautta. Koska on vain tahtoa valtaan, jonka välittäjänä tai kanavana myös ihmiset toimivat, kaikki selitykset ja määritelmät, mitä jälkikäteen olioille ja ilmiöille annetaan, ovat erheellisiä. Nietzsche väittää sen sijaan tautologisesti, että tahto valtaan on synnyttänyt ihmisille sormet, koska ne ovat sattuneet siitä syntymään ja osoittautuneet jälkikäteen jokseenkin toimiviksi. Sormemme ovat voittaneet kamppailun räpylöitä ja muita vaihtoehtoja vastaan, mutta eivät sen tähden, että voin tässä kirjoittelun lomassa hörppiä kätevämmin ohraista juomaa.

Tämä uus-darwinistinen näkökulma pakottaa tarkastelemaan ilmiöitä niiden syntyhistorian kautta. Nietzsche tarkastelee rangaistuksen syntyperää juuri tästä näkökulmasta, mutta kriittisenä miehenä tulkitsee tehtävänsä mahdottomaksi, vaikkakin samalla esittää teoksessaan toiveita tämänkaltaisen tutkimuksen lisäämisestä yliopistoissa:

“Today it is impossible to say for certain why people are really punished: all concepts in which an entire process is semiotically concentrated elude definition; only that which has no history is definable”

Aika on essentialismin arkkivihollinen. Nietzschelle oleminen on jatkuvassa tulemisen tilassa eli jatkuvaa tahdon valtaan fluktuanssia. Kun ihminen määrittelee ja luo sitä kautta merkitysrakenteita asioihin, hän tappaa ja täyttää oliot ja 2,5 kg ahvenet, jotteivät ne jatkaisi muuttumistaan. Näin tehdessään ihminen kuitenkin pettää itseänsä ja vangitsee hetken lukottomaan selliin (tämä ei tarkoita, etteikö lukituilla asioilla voisi kasvaa ja olla omat merkityksensä ja ne tulevat sitä kautta uudelleen ja uudelleen määritellyiksi).

Kun astutaan teoksen ulkopuolelle, esitetty lause näyttäytyy vielä kiistanalaisempana. Nietzsche tuntuu ikään kuin hetkeksi unohtaneen tahdon valtaan poliittisen luonteen keskittyessään teleologisen tulkintamallin kritiikkiin. Tahto valtaan -maailmassa jokainen ilmiö ja väite sisältävät itsessään vastaväitteen, sillä kaikki oleva on osa taustalla tapahtuvaa kamppailua. Määritelmä vaatii tulkinnan ja tulkinta tapahtuu aina ajallisesta ja paikallisesta situaatiosta. Vaikka kohtaisimme olion tai ilmiön, jolla ei ole historiaa, olemme oman historiamme vankeja, mistä tulkinnat versovat. Näin ollen lukija voi olla tänään sitä mieltä, että kirjoittaja kirjoittaa melko järkeviä ja määritellä sitä kautta kaverin fiksuksi ja eittämättä mukavaksi hepuksi. Muutaman päivän päästä palattuaan mieli voi muuttua ja lukija lähinnä ihmettelee, miten joku jaksaa kirjoittaa tällaista hölynpölyn scheissea. Lopulta hän voi päätyä ajatukseen, että molemmat perspektiivit ovat osittain tosia, vaikkakin ristiriitaisia.  Seuraava kirjoitus muuttaa jälleen tulkintaa ja sitä kautta rakentuvaa määritelmää.

Esitetty lause on kuitenkin siinä määrin tosi, että se on pragmaattisesti tosi hetkellä T. Nietzschen mukaan voimme määritellä ajattoman ilmiön hetkellä T ja lukita määritelmän, mutta hetkellä T+1 määritelmää tulisi muuttaa, koska määrittelijät ovat muuttuneet. Ongelmana on tietysti löytää hetkellä T sellainen yhteinen näkökulma tarkasteltavaan ilmiöön, jonka eri osapuolet voivat allekirjoittaa. Tosi se ei ole, sillä se selittää ainoastaan osan ilmiömaailman moniulotteisuudesta, mutta se voi toimia.

Esitetyn lauseen totuusfunktio on kuitenkin ongelmallinen, vaikka se tulkittaisiin pragmaattisesta lähtökohdasta. Nietzschelle ”on sanomattoman paljon tärkeämpää, miten olioita nimitetään, kuin mitä ne ovat” (IT §58). Jokainen määritelmä on kuin kalaverkko, joka heitetään pluralistisen maailman osasen päälle. Jokaisella heitolla verkkoon tarttuu jotain, mutta osa pääsee aina pakoon. Ajan myötä käy kuitenkin niin, että määritelmä kasvaa kiinni olioon ja pelkästä approksomaatiosta tulee suoranainen olemus, näennäisestä tulee todellinen ja todellisuus näyttäytyy luomistekona. Kun todellisuus on näennäisen pluralismin päälle kyhätty terminologinen kudos, uusien ”olioiden” luomiseen riittää, ”kun luodaan uusia nimiä ja arviointeja ja todennäköisyyksiä” (IT §58).

Kun elämismaailma on rakentunut käsitteelliseksi, todellisuudesta muodostuu:

”Liikkuva metaforien, metonyymien ja antropomorfien lauma, lyhyesti sanottuna ihmissuhteiden summa, jota on poeettisesti ja retorisesti kaunisteltu, käännetty, koristeltu, ja joka pitkän käytön jälkeen vaikuttaa lujalta, kanonisoidulta ja pakolliselta: totuudet ovat illuusioita, minkä ihmiset ovat unohtaneet; metaforia, jotka ovat loppuunkuluneita ja voimattomia aisteille; kolikoita, jotka ovat menettäneet kuvansa ja merkitsevät metallia, ei enää rahana, sen tarkoituksena” (Totuudesta ja valheesta… §1).

Lyhyesti sanottuna kieli on kahden metaforan päässä ’totuudesta’:

”Ensiksi hermoärsytys välittää kuvan! Ensimmäinen metafora. Kuvasta muodostuu tämän jälkeen äänne! Toinen metafora.” (TO §1).

Ihminen ei siis tavoita Nietzschen mukaan paljasta todellisuutta, minkä vuoksi lause: “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”, ei ole määriteltävissä. Selittäisin lauseen pikemminkin sitä kautta, että Nietzsche uppoutuu tässä kohtaa niin syvälle historian ongelmallisuuteen, että unohtaa hetkeksi syvemmän ja perustavamman ongelman eli todellisuuden moniulotteisuuden ja kaikkien ulottuvuuksien kiinnittyneisyyden toisiinsa. Pluralistisessa maailmassa on vaikeaa ottaa mitään kiinni tai haltuun, sillä ilmiö tai olio pakenee kaikkia määritelmiä ja on tosi vain suhteessa asiakontekstiin tai perspektiiviin. Koripallo on useimmille koripallo, kun se on koripallokentällä, mutta kun se siirretään Kiasmaan ja irroitetaan kontekstistaan se saa uusia määrittelyjä ja merkityksiä.

Aiheen tiimoilta on hiljattain valmistunut mielenkiintoinen pro gradu: After Essentially Contested Concepts. Onnittelut Joonas!

Oppi degeneraatiosta ja aikakausista

Nietzschen poliittinen ajattelu rakentuu uskomukselle etenevästä degeneraatiosta. Degeneraatio näyttäytyy uhkana, jonka laajuus ja mittavuus uhkaa Nietzschen mukaan kaikkea ihmiselämää. 

Mitä degeneraatio sitten on?

Nietzschen mukaan degeneroitunut on elämästä/tahdosta valtaan köyhtynyt ihminen tai kansakunta. Ilmenemismuotona on elinvoiman (vitalia) asteittainen heikentyminen. Degeneraatiota kuvaa esimerkiksi seuraava hengästyttävä lista: vieraantuminen, nihilismi, masennus, entropia, skitsofrenia, tahdon heikkous, alemmuuden kokemukset, huono itsetunto, kristillinen moraali (alistuminen, voimattomuus, syyllisyys, kärsimys, elottomuus, luonnon ottaminen pois, kuten koiralta sanotaan otettavan), kristillisen moraalin vartioiminen ja siitä poikenneiden syntisten ihmisten rankaisemisvimma eli kaunaisuus ja tarve kostaa oma huono olo toisille ihmisille tavalla tai toisella, hallinnan ja kokonaisuuksien puute, kaaos ja anarkia, demokratia, mielettömyyden ja merkityksettömyyden kokemukset, vasemmistolaisuus.

Miten degeneraatiota mitataan?

Mittaajan täytyy olla ”sielun lääkäri/parantaja” eli jonkinlainen terapeutti, joka tulkitsee ilmenevistä oireista, kuinka pitkälle degeneraatio on edennyt. Keskeisiä välineitä Nietzschelle ovat vaisto ja nenä. Parhaimmaksi degeneraation asiantuntijaksi ja korkeimmaksi auktoriteetiksi maan päällä Nietzsche julistaa itsensä. Voidaan perustellusti myös sanoa, että kyllä yksi degeneraatiosta kärsivä toisen tunnistaa, sillä Nietzsche myöntää useampaan otteeseen kärsivänsä degeneraatiosta. (Voidaan myös toisaalta sanoa, että ihminen yleistää oman kokemuksensa maailmasta sinnekin, missä vastaavaa ilmiötä ei esiinny.)

Kansakuntia ja aikakausia mitataan niiden kulttuurin perusteella. Kulttuuriin elinvoima (vitalia) heijastaa siinä elävien ihmisten elinvoimaisuutta. Eri kansakuntien ja kulttuurien degeneroituneisuutta voidaan arvioida aikakausien suurimpien, vahvimpien ja ihailluimpien henkilöiden kautta. Olosuhteet (tahto valtaan) luovat ihmiset ja arvot, joiden passiivisena välittäjänä ihminen toimii. Mitä degeneroituneemmat sankarit sitä varmemmin aikakausi on matkalla kohti tuhoa.

Degeneraation esimerkkejä: Platon, Sokrates, Wagner.

Miten degeneraatio ilmenee eri aikakausina?

Keskeinen degeneraation oppiin liittyvä juonne Nietzschen ajattelussa liittyy nouseviin ja laskeviin kulttuureihin. Elämä on puolestaan ikuinen kehä, jossa nousun ja kukoistuksen sekä laskun ja tuhon kaudet seuraavat toisiaan. Tätä kukoistuksen ja tuhon degeneratiivisen kehän lähtökohtaa voitaisiin hyvällä syyllä nimittää Nietzschen filosofisen ajattelun tai ainakin poliittisen filosofian perustaksi (foundation). Ahneet ja elinvoimaiset leijonat ja petolinnut syövät kierto toisensa jälkeen heikot aasit ja lampaat suihinsa ja tämän jälkeen alkaa aina uusi traaginen kukoistuksen kausi.

Eikö degeneraation suuntaa voida kääntää muuten kuin suurien sotien ja tuhon kautta?

Tähän kohtaan ei ole antaa täysin yksiselitteistä vastausta. Jos katsoo Nietzschen varhaistuotantoa, Nietzsche uskoo, että kulttuurin suunta voidaan kääntää kesken degeneraatiokehityksen. Näin ollen Tragedian synnyssä seikkaileva Sokrates muodostaa hegeliläisen synteesin ja sovituksen, kun hänestä sukeutuu musiikkia harjoittava Sokrates. Musikantti Sokrates karistaa degeneraation ja uusi dionyysinen aikakausi alkaa. Ystävyys Richard Wagneriin varhaistuotannon aikana loi Nietzscheen uskoa siitä, että degeneroitunut saksalainen kulttuuri saataisiin elvytettyä ja Wagner toimisi uudistuksen keulakuvana.

Zarathustran jälkeisistä kirjoituksista lähtien Nietzsche kääntyi skeptisemmäksi. Vuonna 1886 tehdyt uudet johdannot alkutuotannon kirjoihin saavat Tragedian synnyn haisemaan hegeliläiseltä ja kun, innoittavin toivo Nietzschen aikaisen degeneraation etenemisen suunnan kääntäjä, Wagnerkin paljastuu degeneroituneeksi kristillisen moraalin vaalijaksi Parsifaleineen, Nietzsche päätyy ajatukseen, ettei suuntaa voi kääntää kesken kaiken. Sokrateesta ei voi tulla musikanttia. Sokrates on yksinkertaisesti liian degeneroitunut kyetäkseen kääntämään suunnan nihilistisistä kuoleman voimista elinvoimaa uhkuviin dionyysisiin voimiin. Degeneraation on siis aina väistämättä kuljettava kohti lopullista täyttymystään, kunnes tuhkasta syntyy feeniks ja uusi jälkinihilistinen ja traaginen aikakausi voi alkaa.

Jos elämä kulkee omaa degeneraation ja nousun fatalistista polkuaan, miksi ylipäätään filosofoida?

Nietzschen ihanne sijaitsee siis tulevaisuudessa ja moderni aika näyttäytyy Nietzschelle degeneratiivisena, alaspäin sukeltavana kehityksenä. Koska ihminen on aikakautensa tuotos, Nietzsche korostaa useaan otteeseen, etteivät hänen teoksensa ole tarkoitettu hänen aikalaisille, degeneroituneille, lukijoille. Hänen teoksensa suuntaavat tulevaisuuteen ja tuleville ihmisille. Nietzsche kuvailee itseään dynamiittina ja räjähdysvoimana, joka voi oikeissa käsissä saada aikaan sellaisen sattumien ketjun, joka laukaisee tulevan traagisen aikakauden aluilleen. Arvojen uudelleen arvottaminen nostaa Nietzschen filosofian ymmärrettäväksi ja Nietzsche-Anti(kristus/kristitty) syntyy uudessa valossa kuoleman jälkeen traagisten ihmisten mieliin. Nietzsche näyttäytyy uusille ihmisille ensimmäisenä Dionysoksen oppilaana ja tien näyttäjänä. Samalla hän yrittää tietysti auttaa myös itseään ja yrittää saada kipeästi kaipaamaansa tunnustusta kanssaeläjiltään.

Jos ihminen on aikakautensa tuotos, myös Nietzsche on degeneroitunut. Miten degeneroitunut henkilö voi luoda dionyysista ja elinvoimaa pursuavaa filosofiaa?

Tässä kohtaa asia menee monimutkaiseksi ja sotkuiseksi ja Nietzsche uhkaa sotkeutua muodostamaansa hämähäkinverkkoon. Jos degeneroitunut ihminen tekee filosofiaa, eikö hänen filosofiaansa silloin varjosta ja ohjaa degeratiiviset piirteet, kuten halu kostaa, viha, masennus, ym. Degeneratiivinen filosofia ei koske siis ainoastaan sellaisia merkittäviä hahmoja, kuten Platon ja Sokrates, joiden tuotoksia ja toimintaa Nietzsche kritisoi degeneratiivisiksi, vaan myös Nietzschen tuotokset ovat degeneratiivisia.

Nietzsche myöntää asian. Hän on degeneroitunut, mutta toisaalta hän on myös kulkenut tuhon polun läpi omassa elämässään. Hän on kokenut syvimmän nihilismin, mutta syntynyt uudelleen ja jättänyt nihilismin taakseen (ja jopa ulkopuolelleen tai näin hän antaa ainakin uskotella). Hänellä on myös artistista lahjakkuutta, jonka avulla hän rakentaa filosofiaansa koukkuja niille, jotka eivät ole langenneet degeneraatioon. Terveet ihmiset löytävät Nietzschen rakentamien maskien ja harhautusten takaa ainoastaan elämää luovat dionyysiset elementit ja hautaavat degeneroituneen Nietzschen aikakautensa uhrina. Nietzsche-Antikristus-Dionysos nousee tämän jälkeen degeneratiivisesta liasta ja lunastaa puhtaan luonnon ihmiselle ja ihmiskunnalle.

Tässä kohtaa on tietysti mainittava, että ei-poliittisena ajattelijana Nietzscheä pitävät kieltävät kyseisen rakennelman olemassaolon ja tulkitsevat Nietzschen perustattoman (antifoundation) filosofian isäksi (Kantin ohella tietysti). Ei Jumalan kuolemaa julistanut kaveri, ainakaan vakavasti, filosofisia rakennelmia rakenna ja loppupuolen puheet Totuudesta isolla T:llä ovat vain ironisia maskeja, joiden taakse Nietzsche ajatuksiaan piilottaa. Näin välttyy monilta ristiriitaisuuksilta ja sangen epämiellyttäviltä elementeiltä, jotka piinaavat Nietzschen filosofiaa. On siis strategisesti viisaampaa todeta, ettei Nietzsche ollut poliittinen ajattelija, sillä näin voi esiintyä ainakin jossain määrin vakavasti otettavana tutkijana myös Nietzsche-tutkimuksen ulkopuolisissa tutkimuspiireissä.



Johtopäätöksiä ja spekulaatioita

1) On erittäin vaikea luikerrella ulos siitä johtopäätöksestä, että Nietzsche on poliittinen ajattelija. Nietzschen poliittisen ajattelun tavoitteena on luoda kulttuuri, jossa yksilöt toimivat vapaammin tahdon valtaan / Elämän luonnollisena jatkeena, käyttäen maksimaalisesti heidän kauttaan virtaavia elämänvoimia. Nietzschen tavoitteena on luoda psyykkisesti ja somaattisesti terveitä ihmisiä. Ongelmana tietysti on, että hän tarjoaa muutokselle vain vähän välineitä. Oppi ikuisesta paluusta tai unelmat amor fatista tuskin riittävät arvojen uudelleen arvottamiseen. Voidaan myös kysyä, etteikö sama tavoite ole muillakin, keinot ja uskomukset tarvittavista keinoista tuntuvat vain kovasti vaihtelevan yksilöstä toiseen, puhumattakaan ei pelkästään semantiikasta, että mitä on olla terve.

2) Nietzschen filosofiaa voi lukea ja arvostaa, vaikka pitäisikin miehen poliittisia visioita kyseenalaisina ja tuomittavina. Mies ei halunnut, että hänestä muodostettaisiin koskaan idolia eikä näin ole syytä tehdäkään. Ei siis ole tarpeen kieltää Nietzschen poliittista ajattelua, eikä ole tarpeen lähteä rakentamaan uutta tahto valtaan -puoluetta tai kokoomusnuoret²-puoluetta, jos nyt sattuu Nietzscheä lukemaan.

3) Nietzsche epäonnistuu tutkimuksissaan degeneraatiosta ainakin siinä suhteessa, ettei hän tarkastele omia oletuksiaan kovinkaan tarkkaan. Miksi elämä olisi alenevien tai kohoavien elämänvoimien kehämäistä kiertoa. Eikö pikemminkin voitaisi ajatella, että jotkin degeneratiiviset piirteet ja jotkin dionyysiset piirteet elävät ja tulevat aina elämään rinnakkain ihmisessä, niin kauan kuin ihmisiä on. Ihmiset ovat sekasikiöitä, eivätkä yli-ihmisiä. Dekadentteja voimia ei voida puhdistaa ihmisestä poistamatta ihmistä itseään. Nietzschen ja kaikkien muidenkin niitsejen on vain kyettävä kohtaamaan ja tulemaan toimeen oman dekadenssinsa kanssa. Yritys kurkottaa paratiisinomaiseen terveyteen on pikemminkin houreisen miehen kyvyttömyyttä kohdata omia ongelmiaan kuin ihanteellisen utopian visiointia.

4) Nietzschen oppi degeneraatiosta näyttäytyy dekadenttina tuotteena. Nietzsche löytää nykyajasta ja ympäröivistä olosuhteista syyn dekadenssilleen ja julistaa tämän vuoksi sodan vallitsevaa degeneraatiota vastaan. Tämän seurauksena mies tuhoaa lähes kaikki merkitykselliset ystävyyssuhteensa ja sättii filosofiassaan aikakautensa saksalaisuutta, kuten kaunan ja koston hengen riivaama mies konsanaan.Nietzschen maailmassa kaikkialla on degeraatiota, oi kumpa vain traaginen aika koittaisi ja nykyaika palaisi suurten sotien synnyttämässä tulimeressä. Tässä kohtaa Nietzsche tarjoaa lukijalle tärkeän opetuksen. Omien psykologisten kokemusten ja havaintojen laajentaminen koskemaan koko yhteiskuntaa ja kulttuuria näyttäytyy lähinnä megalomaanisena narsismina. Äärimmäisen kompleksisen ja moniulotteisen yhteiskunnan pelkistäminen yksinkertaisiin dikotomioihin on tuomittu epäonnistumaan. Dikotomiat voivat paljastaa joitain piirteitä, mutta peittävät samalla toisia. Jyrkät dikotomiat pakottavat absoluuttisiin joko tai -valintoihin, joita elämän monimuotoisuus pakenee loputtomiin.

5) Vaikka Nietzschen oppi degeneraatiosta olisikin dekadentin yksilön tuotosta, syyllistyisimme ad hominem -virhepäätelmään, jos emme ottaisi tästä syystä huomioon mahdollisuutta, että Nietzsche olisi näkemyksissään oikeassa. Jos Nietzsche pääsisi kirjoittamaan aikalaiskuvausta hän nostaisi liberaalimaterialististen länkkäreiden tunnuspiirteiksi vieraantumisen ja nihilismin. Esimerkkeinä kävisi vaikkapa Pekka Eric Auvisen kaltaiset nihilismin purkaukset tai Sofia Coppolan ja David Cronenbergin uusimmat elokuvat. Siinä missä Sofia Coppolan päähenkilö näyttäisi lopulta rikkovan vieraantumisen kehän, Cronenbergin rikas nihilisti menettää viimeisenkin otteen todellisuudesta. Molemmissa elokuvissa taloudellinen niukkuus on selätetty ja päähenkilöt joutuvat kohtaamaan muun elämän haasteet, mutta päämäärä tuntuu olevan hukassa.

6) Joku voisi kuitenkin todeta, että vieraantumisen ja päämäärättömyyden teemat ovat puhutelleet erityisesti teini-ikäisiä ja sille tasolle jääneitä jo vuosituhansien ajan. Vieraantumisen ja nihilismin teemat kuuluvat siis ihmisyyteen ja niiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. Voi olla, että jonkinlaista kulttuurista ja aikakautista vaihtelua näiden kokemusten määrässä on olemassa, mutta Nietzschen vetämät johtopäätökset tuntuvat menevän överiksi. Vastustaessaan kiihkeästi degeneraatiota ja kaivatessaan yhtenäisyyttä, hallintaa, järjestystä ja päämäärää, Nietzsche voidaan asettaa sellaisten yksinäisten oikeistosusien seuraan kuin Anders Behring Breivik tai Ted Kaczynsky. Verranto voi tuntua liioittelulta, varsinkin jos on täysin samaa mieltä väitteestä, ettei Nietzschen ajatukset millään tavalla peilaile Natsi-Saksan ideologioita ja eihän ne peilaile. Rotu (nykyään on olemassa vain yksi ihmisrotu – homo sapiens – ajatus on siis absurdi) ei ole millään tavalla degeneraation aiheuttaja, vaikka juutalaisilla olisikin ollut Nietzschen mukaan keskeinen rooli modernin maailman degeneraation edistäjänä (vrt. Moraalin alkuperästä). Tästä huolimatta Nietzschen äärimmäinen jyrkkyys ja kiihkoisuus muistuttaa äärimmäisiin tekoihin sortuneita ihmisiä. Kun degeraation korvaa vasemmistolaisuudella, Ted Kaczynskyn manifesti kuulostaa hirvittävän tutulta. Siinä missä Nietzsche kurkottaa kohti imaginaarista yli-ihmisten aikakautta, Ted Kaczynsky peruuttaisi pitkin nuoraa kohti primitiivisempää elämäntapaa. Molempien mielestä nykyihminen kärsii kasvavasta psykologisesta stressista, joka tulee päättää jonkin sortin naturalismiin, jossa luontaiset päämäärät korvaavat tyhjyyttään kumisevat ihmisten pyrkimykset. En näillä huomioilla tietenkään tahdo sanoa, että Nietzsche olisi syyllinen unabomberin tai Breivikin tekoihin. Nietzsche voi kuitenkin valottaa niitä juuria, joista unabomberit ja Breivikit kasvavat.

7) Yksi keskeisistä Nietzschen huomioista on artikuloida Jumalan kuoleman tuottama angsti. Nietzschen torille juokseva "hullu mies" on tuskissaan, koska torilla olijat eivät tunnu tuntevan samanlaista eksistentiaalista angstia. Kaikki vain touhottavat omaa asiaansa, mutta hullun miehen päätä kiristää. Angstin lähteenä ovat luontaisten päämäärien puute ja voimattomuuden kokemus elämän arvoituksen edessä. Hullusta miehestä tuntuu, että kaikki on scheissea ja elämä muistuttaa lähinnä vitsiä, jolle pitäisi vaan jaksaa nauraa. Kun joulupukki ei ollutkaan todellinen, kyynisyys, ironia, degeneraatio ja viimeiset ihmiset uhkaavat. Tässä kohtaa on mielenkiintoista seurata seuraavaa askelta. Jumala on kuollut, luontaisia päämääriä ei ole, on siis vain pienen ihmisen itselleen asettamia päämääriä. Tästä huolimatta taustalta huutaa valtava voima löytää ja lunastaa uudelleen puhdas ja perimmäinen luonto, jota kautta luonnolliset päämäärät tulisi taas löydettyä. Puhtaasti spekuloiden voitaisiin väittää, että eksistentiaalisen kriisin kohtaamatta jättäminen ja käsittelemättä jättäminen näyttäisi johtavan Nietzschen yhä syvemmälle ahdistuksen suohon.

8) Lisäksi on otettava huomioon mahdollisuus, että postmoderni, ilveilijöiden, ironistien, näyttelijöiden, satyyrikkojen ja viimeisten ihmisten, aikakausi voi yhtä hyvin jatkaa modernia perinnettä hamaan loppuun saakka, joka koittaa viimeistään siinä vaiheessa kun aurinko menee novaan. Postmodernilla aikakaudella elävä ihminen tietää fysiikan lakeihin nojaten, ettei ikuista paluuta ole ja viime kädessä koko maailmankaikkeus degeneroituu ja ajautuu entropian tilaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tahto valtaan eli elämä voisi puhaltaa tämänkin kirjoituksen lukijan elämään mielenkiintoisia ja merkityksellisiä asioita tässä ja nyt.

Niukkuuden jana

"Artisti tahtoo luoda pronssisen kuvan, mutta ei löydä pronssia muualta maailmasta kuin edellisestä tekemästään työstä. Hän sulattaa edellisen luomuksensa voidakseen käyttää pronssia uuteen työhönsä. Tämä näytti olevan Nietzschelle luovuuden ydin ja kaiken elämän perusta.” (Kaufmann 1974, 248—249.)

Niukkuus on yksi keskeisimpiä poliittisia käsitteitä. Tämän vuoksi on uskomatonta, ettei esimerkiksi Jyväskylän valtio-opin maisteriopintoihin kuulunut niukkuuden käsitteen varaan rakennettua teoreettista pohdintaa. Mielenkiintoista sen sijaan on, että heti kauppatieteiden perusopinnoista lähtien niukkuus on läsnä kaikkialla. Talouden maailma rakentuu niukoista hyödykkeistä.

Niukkuus onkin yksi avainkäsitteistä poliittisen vasemmiston ja poliittisen oikeiston erottamiseen. Siinä missä nallewahlroosit puhuvat jatkuvasti, ettei meillä ole enää varaa siihen eikä tuohon tai ei ainakaan jo rapistumisvaiheessa olevaan hyvinvaltioon, vasemmiston maailma ei ole niukka tai se on jo lähtökohtaisesti ainakin vähemmän niukka kuin oikeiston. Rahaa saadaan kun sitä pankissa painetaan. Eri ihmisten näkökulmat niukkuuteen ovat myös ennen kaikkea ideologisesti värittyneitä. On lähes yhdentekevää miten niukkoja asiat todellisuudessa "an sich" ovat. Toisille maailma on niukempi kuin toisille.

Niukkuudessa ei ole kyse pelkästään rahasta. Niukkoina asioina voidaan pitää esimerkiksi aikaa, paikkaa, vallitsevaa poliittista ideologiaa, vallitsevia arvoja tai vaikkapa Henry Laasasen teorian ytimen asiaa. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että jokaiseen niukkaan asiaan liittyy aina valtaa. On oma asia kysyä kulloinkin: kuka valtaa käyttää, millä tavoin ja kenen etua tehdyt ratkaisut palvelevat? Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kuitenkin pitäytyä niukkuudessa.

Niukkuus on maailman ominaisuus, eikä sitä kautta kenenkään yksilön syy tai ansio. Niukkuudesta aiheutuu kuitenkin lähtökohtaisesti valtaosa maailmaan liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta. Jollain on puutetta rahasta, toinen kohtaa loppunsa jo alle 20-vuotiaana. Kolmas katkeroituu ja kohdistaa niukkuudesta syntyvän vihansa kanssaihmisiin. Niukkuuteen perustuvia teoriatieteitä voidaankin hyvällä nimellä kutsua pahoinvoinnin tieteiksi. Niukkuus karistaa humanismin.

Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65)  mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden.

Tässä vaiheessa on hyvä nostaa Nietzsche niukkuuden janalle. Nietzsche ottaa leivän ja murisee: "Ei tästä kaikille riitä." Kantin hyväntahtoinen typeryys on silmien ummistamista maailmaan kuuluvilta eroilta, suoranaista indoktrinaatiota Jumalan kämmenellä sekä säyseiden lampaiden kavattamista, jottei niukkuudesta aiheituisi ikävyyksiä. Kuten Kaufmann tarkkanäköisesti on jo ehtinyt todeta, niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa.

Nietzschen filosofia rakentuu jännällä tavalla yhtä aikaa niukkuuden kohtaamisesta ja sen ylittämisestä. Nietzschelle niukkuus on vastustaja, joka on tunnistettava, käsitteellistettävä ja otettava vakavasti. Valtaa ei pääse pakoon, joten totuuden tunnustaminen toimii viisauden alkuna. Viisaus puolestaan voimaannuttaa ja valtaannuttaa, jopa siinä määrin, että Nietzsche kutsuu niukkuudesta kumpuavaa filosofista viisauttaan iloiseksi tieteeksi.

On helppoa yhtyä kuitenkin Nietzscheen kohdistuvaan kritiikkiin. Ensinnäkin, niukkuuden filosofia on pahoinvoinnin tiedettä ellei sitten saa kiksejä pelkästä vallantavoittelusta, jollaisena en Nietzschen filosofiaa näe, mutta ymmärrän jos tällaisia näkökantoja esitetään. Tärkeämpi pointti kuitenkin on, etteivät kaikki asiat maailmassa ole niukkoja, sillä monet halut ja tarpeet voidaan tyydyttää ilman massiivisia valtakamppailuja. Toki maailman voi nähdä kokonaisuudessaan niukkana ja kaikki asiat voidaan politisoida ja tehdä niukoiksi. Näin tehdessään Nietzsche syyllistyy kuitenkin samanlaiseen silmien ummistamiseen kuin janan toisessa päässä olevat humanistit.