Autenttisuus liittyy vahvasti ihmisen kokemukseen omasta arvosta. Kokeakseen olevansa arvokas, ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että hän on ainakin jossain määrin päämäärä sinänsä eikä vain väline johonkin päämäärään. Kunnioitus ja arvonanto liittyvät aina ihmisten väliseen toimintaan ja aina on olemassa jokin hallitseva ideologinen arvopohja, joka muodostaa hegemonisen pohjan ihmisten väliselle arvostuksen jaolle.
Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.
Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.
Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.
Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.
Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.
Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.
Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.
Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.
Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.
Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.
maanantai 12. heinäkuuta 2010
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Autenttisuuden etiikka
1. Mitä on autenttisuus?
Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.
Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.
2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?
Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.
Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.
Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.
Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.
3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?
Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.
Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.
Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.
Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.
Tragedian Synnyssä Nietzsche asettaa vastinpareiksi Dionysoksen ja Apollonin. Kreikkalaisessa mytologiassa Dionysos on viinin ja kasvillisuuden jumala ja Nietzschelle Dionysos edustaa kohtuutonta, irrationaalista ja alati muuttuvaa luontoa. Apollon puolestaan on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala sekä musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollon on Dionysokselle vastakkainen elementti ja se edustaa tällöin kohtuullisuutta, järjenkäytön puolustusta ja itsen ja omien rajojen tuntemista.
Dionysoksen ja Apollonin toimiva liitto mahdollistaa yksilön autenttisuuden. Tällöin itsetuntemus on saavutettu ja ihminen tietää kuka hän on ja mitä hän tahtoo. Luonnon ja ihmisen liitto perustuvat kuitenkin ainoastaan unikuviin, jossa tietoisuus itsestä rajautuu unenomaisen lumeen rajaukseen ja tämän seurauksena autenttisuus on vain hetkellistä. Apollonin ja Dionysoksen liitto on siis viinihumalassa muodostunut hurmoksellinen unikuva, joka peittää alleen moninaisuuden. Kun biletila on ohi käy aina niin, että dionyysinen viettipohja rikkoo apollonisen eheyden ja herättää yksilön unesta. Ollakseen jatkuvasti autenttinen dionyysistä viettipohjaa kohtaan, täytyisi ihmisen impulsiivisesti noudattaa alati ailahtelevaa dionyysistä luontoa tai olla vaihtoehtoisesti käytännössä aina humalassa.
2. Miten tulla autenttiseksi ihmiseksi?
Kysymys on Nietzschen filosofisen tuotannon läpileikkaava ongelma ja autenttiseksi tai aidoksi ihmiseksi tuleminen on puolestaan Nietzschen filosofisen tuotannon maali. Lisämausteen Nietzschen filosofiaan tuo kristillinen ajattelu, jonka tavoitteena Nietzsche katsoo olevan pyrkimyksen kohti epäautenttisuutta. Nietzschelle ihmisestä tulee epäautenttinen silloin, kun hän asettaa itsensä ja tahtonsa välineelliseen asemaan. Välineellisyyttä on kun esimerkiksi käy päivätöissä saadakseen kohtuullisen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta (vrt.Sartre), alistuu sosiaalisissa suhteissa toisten tahdon alle tai ylipäätään alistuu yhteisön / ”lauman” normien alle.
Nietzschellä kuluukin isoin osa kirjoitetusta materiaalista pikemminkin kristillisen eli Nietzschelle välineellisen näkökulman kritisointiin, kuin omien näkemysten kriittiseen argumentointiin. Nietzschelle kristillinen ihmisen ”sivistäminen” on luonnon ja sitä kautta itsen pois kouluttamista. Se on hampaiden repimistä suusta, ettei niitä enää särkisi. Tämä ”sivistämisen” historia on perustunut julmiin rangaistuksiin ja kidutusmenetelmiin, joiden avulla ihmisen moninainen viettipohja on pakotettu tai yritetty pakottaa pysyvämmäksi, luotettavammaksi sekä sopuisaksi että joustavaksi (MA). ”Sivistyksen” päämääränä on ollut siis synnyttää omasta tahdosta pitäytyviä askeetikkoja. ”Sivistyksen” lopullisena päämääränä on kuitenkin ollut altruistinen maailma, jossa säyseät ja sopuisat eli Nietzschelle tahdottamat viimeiset ihmiset ovat vapautuneet maailmaan pahuutta aiheuttavasta tahdosta. Kristillisen maailman askeettinen maali on Nietzschelle Jeesus.
Nietzschen positiivinen ratkaisu autenttisuuteen löytyy Zarathustrasta ja pääasiassa sen jälkeisen tuotannon kirjojen lopuista. Nietzsche korvaa filosofiassaan olkinukkemaiseksi maalaamansa kristillisen luonnon poistamisen, luonnon sublimaatiolla. Dionyysistä luontoa ei tule ”kristilliseen tapaan” tappaa, vaan sitä täytyy kouluttaa ja koulia ja sitä kautta pakottaa nämä luontaiset vietit ja monsterit suurempien päämäärien palvelukseen. Nietzschellä luonteen luominen ja sitä kautta syntyvä autenttisuus vaatii siis pakottamista, takomista ja kärsimystä, vaikka alkuvaiheen filosofian haikailut sisältä löytyvästä ethoksesta tuntuivat aluksi aidolta mahdollisuudelta. Samalla Nietzsche luopuu ainakin periaatteellisesta mahdollisuudestaan päästä käsiksi autenttisuuteen ilman välineellisyyden ilkeää lisämakua. Onhan pakotettu, taottu, kärsivä ja sublimoitu osa välineellisessä asemassa suhteessa uudelleen muotoiltuun luonteeseen tai ”itseen”.
Vaikka täydellistä ratkaisua autenttisuuteen Nietzsche ei löydä edes yksilötasolla, hän laajentaa autenttisuuden visionsa koskemaan koko yhteiskuntaa. Nietzschelle yksilö on yhteiskunta pienoiskoossa ja jokaisen yksilön sisällä on ”yhteiskuntarakenne”, jossa autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan edellä kuvatuin keinoin. Tästä Nietzsche pääseekin jouhevasti eteenpäin ja voi todeta, että autenttinen yhteiskunta voidaan saavuttaa ainoastaan, kun on olemassa herrat ja rengit sekä kokonaisuudessaan aristokraattinen järjestelmä. Tällöin jalot, aidot ja ylhäiset herrat voivat edes saavuttaa autenttisuuden, kun taas orjat saavat kokea autuutta, ei sentään autenttisuutta, olleessaan herrojensa tahdon välineitä.
3. Mitä Nietzscheltä voi oppia?
Yksi keskeinen opetus sisältyy juuri autenttisuuden ja välineellisyyden liittoon. Kyse on erottamattomasta liitosta, jossa molempien ääripäiden tavoittelu on yksilön kannalta tuhoisaa. Luonto ja maailma pakenevat kaikkea fatalistista autenttisuuteen pyrkivää reduktionismia, ihmisen yrittäessä tappaa ja täyttää eläviä ja kasvavia ilmiöitä, vain paremmin hallitakseen maailmaa. Vaikka Nietzsche kaikin voimin taisteleekin välineellisyyttä vastaan, on kuitenkin selvää, että myös välineellisyys kuuluu erottamattomasti tasapainoiseen sosiaaliseen elämään. Työtä on tehtävä silloinkin kun se ei jaksa pätkän vertaa kiinnostaa, kumppanista ei kannata erota silloinkaan kun hän kohtuuttomasti käyttäytyy, eikä barrikadeille tarvitse nousta aina, kun jokin yhteinen asia ei mene oman mielen mukaisesti. Yleisesti Nietzsche kiehtoo lukijaa juuri taidostaan vapauttaa yksilö välineellisyyden ikeestä autenttisuuden piiriin. Nietzscheltä voi toisaalta myös oppia, että välineellisyys on osa elämää, ymmärrys välineellisyyden erottamattomuudesta kasvattaa ja välineellisyyden kanssa on vain opittava elämään.
Opetusta voidaan edelleen jatkaa Nietzschen visiolla yli-ihmisestä. Yli-ihminen on lopulta välineellisyyden aikaansaannos. Yli-ihminenhän on ensisijaisesti Nietzschen vastavisio Jeesukselle, jossa voisimme kasvattaa ja jalostaa pitkän välineellisen aikajakson seurauksena ihmisen, jonka biologinen viettipohja on yksinkertaisempi ja ristiriidattomampi, siis autenttisempi. Yli-ihmisyyteen pääsee käsiksi siis ainoastaan välineellistämisen eli pakottamisen ja luonteen ”takomisen” jälkeen. Välineellistämällä siis luodaan rajat, jotka pitävät yksilön persoonan ja luonteen järkkymättömänä tiukoissakin tilanteissa. Näin Nietzsche tahtoo ylittää perimmäisen Dionysoksen ja Apollonin vastakkainasettelun ja kasvattaa yksilön, jolla on sisäistä voimaa ja vahvuutta olla välineenä silloin, kun heikommat eivät siihen pysty. Vahva ihminen pystyy siis antamaan suurempia lahjoja toisille ihmisille kuin heikompi ihminen ja vahvuus on Nietzschelle tämän vuoksi myös eettinen normi. Nietzschen mukaan vastoinkäymiset jalostavat, kasvattavat ja vahvistavat. Tämän vuoksi vastustus, kamppailu ja vastoinkäymiset ovat henkisen suuruuden ennakkoehtoja, eikä niitä tule pelätä taikka paeta.
Yhteiskunnallisissa ja sosiaalisen toiminnan visioissaan Nietzschen voidaan ainakin jossain määrin sanoa sitä vastoin jääneen oman aikakautensa näkemysten vangiksi. Näkemykset naisen asemasta kahden ihmisen kumppanuudessa ovat paikoin pöyristyttäviä, kuten myös aristokraattiset visiot terveestä ylhäisöstä ja autuaista alamaisista. On vaikeaa sanoa miksi Nietzsche ei voi nähdä sosiaalista toimintaa laajemmalti vastavuoroisena lahjojen antamisena ja ottamisena, vaikka kuvaukset ylhäisten ihmisten armeliaisuudesta antavatkin siihen osviittaa. Nietzschen henkilöhistorian perusteella paras veikkaus olisikin, että koettuaan epäonnea ihmissuhteissa, Nietzschen oma henkinen suuruus ei saanut vastakaikua eikä Nietzsche saanut vastalahjoja elämänsä varrella kulkeneilta ihmisiltä. Kun pienet ihmiset eivät osanneet eivätkä antaneet suurelle filosofille hänelle kuuluvaa arvoa, täytyy vian olla pienissä ihmisissä. Koska lahjan logiikka (Tit for tat) ei toimi, on suuret ihmiset suuria varten ja henkisesti pienet ihmiset pysykööt poissa silmistä. Tällä sosiaalisella strategialla Nietzsche lopulta erakoituu ja jää oman ylhäisyytensä vangiksi.
Vaikka Nietzschen strategia onkin kehnonpuoleinen, ei Jeesuksen jatkuva altruistinen lahjojen antaminen ja posken kääntäminenkään kuulosta kovinkaan hulppealta strategialta tilanteessa, jossa toinen osapuoli on vain ottavana osapuolena ja usko Jumalan antamaan ruhtinaalliseen palkkioon kaikista uhrauksista kuoleman jälkeen kuulostaa epäuskottavalta. Nietzschen aristokraattisen yhteiskuntavision vitsi piilee kuitenkin siinä, että puolet ihmisistä pitäisi olla altruistisia Jeesuksia ja toiset puolet yli-ihmisiä. Tämän vuoksi pelkkien yli-ihmisten ylhäinen tulevaisuus on mahdoton. Nietzsche tiedostaa kyllä ongelman puhuessaan herra- ja orjamoraalista sekoituksina niin yksilössä kun yhteiskunnassakin. Hän ei vaan sitä vastoin pääse yli oman suureellisen egonsa matalasta sosiaalisesta arvostuksesta. Ehkäpä Nehamas on näiltä osin oikeassa. Nietzsche oli osittain ”loistelias filosofi”, mutta sosiaalisilta taidoiltaan vain ”säälittävä pieni mies”.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
Nehamaksen kömmähdys
Biologinen harha. Harhasta vapautuminen. Kollektiivinen harha. Harhasta vapautuminen. Uusi oma harha on vain tarinankerrontaa itselle, jossa moninaisuudesta yritetään rakentaa eheä ja toimiva kokonaisuus. Tietysti tarinakin on harhaa, joten kaikki on harhaa. Ainoa metatotuus on, että elämä on taiteellista luomista ja taiteelliset kriteerit kuolivat Jumalan kuoleman yhteydessä. Siispä: Life as literature.
Alexander Nehamas (Nietzsche: Life as Literature 1985) esitti, sittemmin vaikutusvaltaisessa tulkinnassaan, lyhykäisyydessään yllä kuvatun kuvion. Nehamaksen mukaan Nietzsche luopuu filosofiassaan kaikenlaisista totuusvaateista ja maailmasta tulee tätä kautta taideteos tai jokaisen vapaasti tulkittavissa oleva teksti, jota voidaan lukea ja tulkita ristiriitaisin eri tavoin (ks. erit. 3, 73). Tällä liikkeellä Nehamas kruunaa Nietzschen postmodernismin isähahmoksi, kuitenkin todeten, että perspektivismi ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jonka mukaan "mikä tahansa näkökulma on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu näkökulma" (72).
Postmodernin impotenssin eli paradoksaalisen ja samalla surkuhupaisan yrityksen vapautua kaikista harhoista maailmassa, joka koostuu vain harhoista, Nehamas osittain vielä onnistuu väistämään, tulkitessaan Nietzschen filosofiaa taiteelliseksi luomiseksi. Lähimmäksi totuusväitteitä Nehamas pääsee kun hän kieltää, että mikä tahansa itselle kerrottu valhe ei kelpaa, jos samaan aikaan yksilö vain kieltäytyy hyväksymästä valheen taakse piiloutunutta moninaisuutta. Tällaisen valheen seurauksena on ainoastaan "eheyden tunne, ei eheys itsessään" (186).
Mikä tahansa kerrottu harha ei Nehamakselle siis kelpaa. Jos uskottelen itselleni joka päivä peiliin katsoessa, että joulupukkihan se siinä ja käyttäydyn lopun päivää joulupukkimaisesti, niin, ainakin tässä tapauksessa, voisin siis saavuttaa maksimissaan ja ainoastaan eheyden tunteen joulupukkimaisesta identiteetistä, mutta en eheyttä itsessään, koska ainakin porot puuttuvat, jos ei määrättömän monia muitakin asioita.
Nehamas kuitenkin epäonnistuu irroittaessaan Nietzschen Nietzschen evolutiivisista totuuksista. (ks.myös ed.blogi kohta 3). Arvojen uudelleen arvottaminen tarvitsee kylläkin tuekseen kriittistä ja dekonstruktiivista genealogiaa, jolloin kaikki arvoperspektiivit ovat kritisoitavissa muista perspektiiveistä käsin, mutta genealogiaan piiloutuu Nietzschelle opetus ylhäisestä ja alhaisesta elämästä. Nietzschen genealoginen hajuaisti (arkipsykologia) arvioi maailmaa uniikista biologisesta perspektiivistä, jolla on erilainen totuusarvo kuin muilla perspektiiveillä, näin siis ainakin Nietzschen mielestä. Nietzschen genealoginen totuus ei siis ainoastaan kritisoi vallitsevaa kristillistä perspektiiviä, vaan julistaa oman perspektiivinsä totuudenmukaisuutta.
Tämän vuoksi Nietzsche on ennen kaikkea poliittinen ajattelija ja hänen visionsa yhteiskunnan jalostuksesta kohti aristokraattista ihannetta ja lopullista messiaanista yli-ihmistä ovat seikkoja, joita kukaan itselleen rehellinen Nietzsche-tutkija ei voi kieltää. Tähän kenties perustuukin sitten Nehamaksen tulkinnan salaisuus. Sterilisoimalla Nietzschen poliittisen ajattelun, Nehamas voi arvostaa Nietzscheä "suuremmoisena filosofina" eikä "säälittävänä pienenä miehenä", kuten Nehamas itse asian parhaiten ilmaisee (234). Se, että monella Nietzsche-tutkijalla olisi tässä kohtaa peiliin katsomisen paikka, ei kuitenkaan vielä riitä. Vaikeampi ja tärkeämpi haaste on yrittää ymmärtää, miksi Nietzsche päätyi aristokraattisiin lopputulemiin.
Alexander Nehamas (Nietzsche: Life as Literature 1985) esitti, sittemmin vaikutusvaltaisessa tulkinnassaan, lyhykäisyydessään yllä kuvatun kuvion. Nehamaksen mukaan Nietzsche luopuu filosofiassaan kaikenlaisista totuusvaateista ja maailmasta tulee tätä kautta taideteos tai jokaisen vapaasti tulkittavissa oleva teksti, jota voidaan lukea ja tulkita ristiriitaisin eri tavoin (ks. erit. 3, 73). Tällä liikkeellä Nehamas kruunaa Nietzschen postmodernismin isähahmoksi, kuitenkin todeten, että perspektivismi ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jonka mukaan "mikä tahansa näkökulma on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu näkökulma" (72).
Postmodernin impotenssin eli paradoksaalisen ja samalla surkuhupaisan yrityksen vapautua kaikista harhoista maailmassa, joka koostuu vain harhoista, Nehamas osittain vielä onnistuu väistämään, tulkitessaan Nietzschen filosofiaa taiteelliseksi luomiseksi. Lähimmäksi totuusväitteitä Nehamas pääsee kun hän kieltää, että mikä tahansa itselle kerrottu valhe ei kelpaa, jos samaan aikaan yksilö vain kieltäytyy hyväksymästä valheen taakse piiloutunutta moninaisuutta. Tällaisen valheen seurauksena on ainoastaan "eheyden tunne, ei eheys itsessään" (186).
Mikä tahansa kerrottu harha ei Nehamakselle siis kelpaa. Jos uskottelen itselleni joka päivä peiliin katsoessa, että joulupukkihan se siinä ja käyttäydyn lopun päivää joulupukkimaisesti, niin, ainakin tässä tapauksessa, voisin siis saavuttaa maksimissaan ja ainoastaan eheyden tunteen joulupukkimaisesta identiteetistä, mutta en eheyttä itsessään, koska ainakin porot puuttuvat, jos ei määrättömän monia muitakin asioita.
Nehamas kuitenkin epäonnistuu irroittaessaan Nietzschen Nietzschen evolutiivisista totuuksista. (ks.myös ed.blogi kohta 3). Arvojen uudelleen arvottaminen tarvitsee kylläkin tuekseen kriittistä ja dekonstruktiivista genealogiaa, jolloin kaikki arvoperspektiivit ovat kritisoitavissa muista perspektiiveistä käsin, mutta genealogiaan piiloutuu Nietzschelle opetus ylhäisestä ja alhaisesta elämästä. Nietzschen genealoginen hajuaisti (arkipsykologia) arvioi maailmaa uniikista biologisesta perspektiivistä, jolla on erilainen totuusarvo kuin muilla perspektiiveillä, näin siis ainakin Nietzschen mielestä. Nietzschen genealoginen totuus ei siis ainoastaan kritisoi vallitsevaa kristillistä perspektiiviä, vaan julistaa oman perspektiivinsä totuudenmukaisuutta.
Tämän vuoksi Nietzsche on ennen kaikkea poliittinen ajattelija ja hänen visionsa yhteiskunnan jalostuksesta kohti aristokraattista ihannetta ja lopullista messiaanista yli-ihmistä ovat seikkoja, joita kukaan itselleen rehellinen Nietzsche-tutkija ei voi kieltää. Tähän kenties perustuukin sitten Nehamaksen tulkinnan salaisuus. Sterilisoimalla Nietzschen poliittisen ajattelun, Nehamas voi arvostaa Nietzscheä "suuremmoisena filosofina" eikä "säälittävänä pienenä miehenä", kuten Nehamas itse asian parhaiten ilmaisee (234). Se, että monella Nietzsche-tutkijalla olisi tässä kohtaa peiliin katsomisen paikka, ei kuitenkaan vielä riitä. Vaikeampi ja tärkeämpi haaste on yrittää ymmärtää, miksi Nietzsche päätyi aristokraattisiin lopputulemiin.
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Rakkauden lumo
Nietzschelle totuus kietoutuu kysymykseen arvoista. Kysyessään mikä on totta, Nietzsche kysyy mikä on tavoittelemisen arvoista. Tämän vuoksi Nietzsche jäsentää totuuden useampiosaiseksi.
1. Nietzschen keskituotannon (Aamurusko, Inhimillistä, aivan liian... ja osittain Iloinen Tiede) filosofiassa korostuu episteemisen totuuden korostaminen. Totuuden tahto ja tieteellinen lähestymistapa ovat keinoja leikata vallitsevia "totuuksia". (vrt. Foucault. "Tieto ei ole ymmärtämistä varten: se on leikkaamista varten"). Tässä vaiheessa Nietzsche asettaa vallitsevien kristillisten "totuuksien" leikkaamisen tehtäväkseen ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa totuuteen. "Tieteellinen ihminen on seuraava evoluution vaihe verrattuna artistiseen ihmiseen" (Inhim.. osa 1). Totuuksien leikkaajatiedefilosofin perimmäinen viisaus purkautuu seuraaviin teeseihin:
1.1. Totuutta ei ole olemassa. Perimmältään arvon käsite pakenee ihmisymmärrystä. Perimmältään ihminen on kaiken mitta ja asettaa maailmaan arvoja, joita kohteena oleva maailma vastustaa, pakenee ja hylkii. Tähän kietoutuu myös elämän perimmäinen ristiriita ja tämä johtaa Nietzschellä toiseen episteemiseen totuuteen:
1.2. Totuus on ruma. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", maailmasta tulee kylmempi paikka elää. Tieteellinen ihminen tappaa Jumalan ja tieto Jumalan kuolemasta nostaa esiin elämään piiloutuvan tragiikan.
1.3. Totuus on iloinen. Ymmärrys Jumalan kuolemasta ei tarvitse halvauttaa toimintaa, vaan se voi myös vapauttaa. Perimmäinen tieteellinen "totuus" arvojen luonteesta vapauttaa ihmisen kristillisestä moraalista.
2. Myöhäistuotannossaan Nietzsche löytää jälleen varhaistuotannon esteettisen totuuden. Tahto totuuteen korvautuu tahdolla valtaan. Artistifilosofin tehtävänä ei ole "totuuksien" leikkaaminen, vaan "valheiden" luominen. "Taide on [perimmäistä] totuutta arvokkaampaa" (WP §853). Tämän johdosta artistinen totuus asettuu perimmäistä totuutta vastaan ja Nietzsche asettuu takaisin artistifilosofin puolelle ja eräällä tapaa tiedefilosofia vastaan.
2.1. Totuudet ovat valheita. Tiedefilosofi tietää, että "totuudet" perustuvat illuusioille, mutta artisti valehtelee itselleen ja hukkuu valheeseensa ilman, että tieto illuusion luonteesta haittaisi kokemasta tavoiteltavaa asiaa arvokkaana. Ensimmäinen esteettisen totuuden "taso" on katsojan taso. Ensimmäisellä ja Nietzschelle vähiten arvokkaalla esteettisellä tasolla ihminen tyytyy pitämään, Nietzschelle schopenhauerilaisittain ja kantilaisittain, totena kauniina pitämiään asioita, mutta ei ole valmis luomaan uutta.
2.2. Totuus on nainen. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", joudumme elämään näennäisessä maailmassa. Näennäisyys on pintaa ja totuus kietoutuu itse pintaan. Siinä missä nainen kaunistaa itseään, keimailee kävellessään viehättävästi ja monin muin tavoin lisää vetovoimaansa, samoin totuus on seikka, joka vetää katsojaa puoleensa. Kun jokin asia vetää puoleensa, täytyy katsojan muuntua luovaksi artistiksi. Totuus on totuuden luomista ja luomisen lähde on rakkaus. Rakkauden lähde on oma itse ja itsen löytäminen ei perustu sosiaaliseen sovinnaisuuten ja lauman äänen kuuntelemiseen, vaan eläimellisen viettipohjan tai seksuaalisen energian sublimointiin ja ohjaamiseen kohti rakastettavaa kohdetta. Luova artisti eräällä tapaa siis luo itsensä ja rakastettavan kohteensa. Luomiseen kätkeytyy taito nähdä kohde juuri sopivalta etäisyydeltä ja muokata sekä itseä että kohdetta tarpeen mukaisesti.
3. Totuus "an sich" kulkee käsi kädessä evoluution kanssa. Nietzschen viimekätinen poliittinen Totuus kietoutuu genealogisen metodin tuomiin havaintoihin. Näin ollen kolmas ja tärkein esteettisen totuuden taso on arvioiminen/tuomitseminen. Ihminen on biologinen olento, jonka historiaa tutkimalla voidaan Nietzschen mukaan paikantaa kaksi erilaista moraalioppia: Herra- ja orjamoraali. Näistä ensimmäinen edustaa terveyttä, sisäisen eheyden ja esteettisen totuuden mielessä, ja jälkimmäinen sairautta, sisäisen hajaannuksen ja tieteellisen totuuden mielessä. Tämän jaottelun avulla Nietzsche tahtoo luoda arvojen välille biologiseen Totuuteen perustuvan hierarkian ja hän haluaa ohjata ihmiskunnan evoluutiota kohti viimeistä päämäärää eli yli-ihmistä. Yli-ihminen on sitten tervein ja sisäisesti voimakkain ja vahvin henkilö mitä maa päällään on kantanut ja hän kykenee rakastamaan kohdettaan sellaisella palavalla rakkaudella mitä maan päällä ei ole koskaan nähty.
Evolutiivinen kehitys kohti yli-ihmistä on lopulta tärkein opettaja-Nietzschen oppi ja näin ollen se on myös terveen Nietzschen viimeinen sana. Sairas, konkreettisesti viimeiset vuodet sairas, Nietzsche on puolestaan epäuskoinen kaikista polttavintakin rakkautta kohtaan ja epäillä voisi, että tuo rakkaus oli usko yli-ihmistotuuteen. Haasteena siis itse kullekin on löytää se jokin, jonka rakkaus lumoaa.
1. Nietzschen keskituotannon (Aamurusko, Inhimillistä, aivan liian... ja osittain Iloinen Tiede) filosofiassa korostuu episteemisen totuuden korostaminen. Totuuden tahto ja tieteellinen lähestymistapa ovat keinoja leikata vallitsevia "totuuksia". (vrt. Foucault. "Tieto ei ole ymmärtämistä varten: se on leikkaamista varten"). Tässä vaiheessa Nietzsche asettaa vallitsevien kristillisten "totuuksien" leikkaamisen tehtäväkseen ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa totuuteen. "Tieteellinen ihminen on seuraava evoluution vaihe verrattuna artistiseen ihmiseen" (Inhim.. osa 1). Totuuksien leikkaajatiedefilosofin perimmäinen viisaus purkautuu seuraaviin teeseihin:
1.1. Totuutta ei ole olemassa. Perimmältään arvon käsite pakenee ihmisymmärrystä. Perimmältään ihminen on kaiken mitta ja asettaa maailmaan arvoja, joita kohteena oleva maailma vastustaa, pakenee ja hylkii. Tähän kietoutuu myös elämän perimmäinen ristiriita ja tämä johtaa Nietzschellä toiseen episteemiseen totuuteen:
1.2. Totuus on ruma. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", maailmasta tulee kylmempi paikka elää. Tieteellinen ihminen tappaa Jumalan ja tieto Jumalan kuolemasta nostaa esiin elämään piiloutuvan tragiikan.
1.3. Totuus on iloinen. Ymmärrys Jumalan kuolemasta ei tarvitse halvauttaa toimintaa, vaan se voi myös vapauttaa. Perimmäinen tieteellinen "totuus" arvojen luonteesta vapauttaa ihmisen kristillisestä moraalista.
2. Myöhäistuotannossaan Nietzsche löytää jälleen varhaistuotannon esteettisen totuuden. Tahto totuuteen korvautuu tahdolla valtaan. Artistifilosofin tehtävänä ei ole "totuuksien" leikkaaminen, vaan "valheiden" luominen. "Taide on [perimmäistä] totuutta arvokkaampaa" (WP §853). Tämän johdosta artistinen totuus asettuu perimmäistä totuutta vastaan ja Nietzsche asettuu takaisin artistifilosofin puolelle ja eräällä tapaa tiedefilosofia vastaan.
2.1. Totuudet ovat valheita. Tiedefilosofi tietää, että "totuudet" perustuvat illuusioille, mutta artisti valehtelee itselleen ja hukkuu valheeseensa ilman, että tieto illuusion luonteesta haittaisi kokemasta tavoiteltavaa asiaa arvokkaana. Ensimmäinen esteettisen totuuden "taso" on katsojan taso. Ensimmäisellä ja Nietzschelle vähiten arvokkaalla esteettisellä tasolla ihminen tyytyy pitämään, Nietzschelle schopenhauerilaisittain ja kantilaisittain, totena kauniina pitämiään asioita, mutta ei ole valmis luomaan uutta.
2.2. Totuus on nainen. Koska emme pääse käsiksi "arvoihin sinänsä", joudumme elämään näennäisessä maailmassa. Näennäisyys on pintaa ja totuus kietoutuu itse pintaan. Siinä missä nainen kaunistaa itseään, keimailee kävellessään viehättävästi ja monin muin tavoin lisää vetovoimaansa, samoin totuus on seikka, joka vetää katsojaa puoleensa. Kun jokin asia vetää puoleensa, täytyy katsojan muuntua luovaksi artistiksi. Totuus on totuuden luomista ja luomisen lähde on rakkaus. Rakkauden lähde on oma itse ja itsen löytäminen ei perustu sosiaaliseen sovinnaisuuten ja lauman äänen kuuntelemiseen, vaan eläimellisen viettipohjan tai seksuaalisen energian sublimointiin ja ohjaamiseen kohti rakastettavaa kohdetta. Luova artisti eräällä tapaa siis luo itsensä ja rakastettavan kohteensa. Luomiseen kätkeytyy taito nähdä kohde juuri sopivalta etäisyydeltä ja muokata sekä itseä että kohdetta tarpeen mukaisesti.
3. Totuus "an sich" kulkee käsi kädessä evoluution kanssa. Nietzschen viimekätinen poliittinen Totuus kietoutuu genealogisen metodin tuomiin havaintoihin. Näin ollen kolmas ja tärkein esteettisen totuuden taso on arvioiminen/tuomitseminen. Ihminen on biologinen olento, jonka historiaa tutkimalla voidaan Nietzschen mukaan paikantaa kaksi erilaista moraalioppia: Herra- ja orjamoraali. Näistä ensimmäinen edustaa terveyttä, sisäisen eheyden ja esteettisen totuuden mielessä, ja jälkimmäinen sairautta, sisäisen hajaannuksen ja tieteellisen totuuden mielessä. Tämän jaottelun avulla Nietzsche tahtoo luoda arvojen välille biologiseen Totuuteen perustuvan hierarkian ja hän haluaa ohjata ihmiskunnan evoluutiota kohti viimeistä päämäärää eli yli-ihmistä. Yli-ihminen on sitten tervein ja sisäisesti voimakkain ja vahvin henkilö mitä maa päällään on kantanut ja hän kykenee rakastamaan kohdettaan sellaisella palavalla rakkaudella mitä maan päällä ei ole koskaan nähty.
Evolutiivinen kehitys kohti yli-ihmistä on lopulta tärkein opettaja-Nietzschen oppi ja näin ollen se on myös terveen Nietzschen viimeinen sana. Sairas, konkreettisesti viimeiset vuodet sairas, Nietzsche on puolestaan epäuskoinen kaikista polttavintakin rakkautta kohtaan ja epäillä voisi, että tuo rakkaus oli usko yli-ihmistotuuteen. Haasteena siis itse kullekin on löytää se jokin, jonka rakkaus lumoaa.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Nietzsche pähkinänkuoressa (revised)
1. Luonto ilman ihmistä ei sisällä arvoja. Ei ole arvokasta eikä arvotonta. Nihilismin uhka syntyy Jumalan kuolemasta.
2. Arvot tulevat maailmaan ihmisen myötä. Ihminen on arvioija (schätzen).
3. Arvo perustuu perspektiiviin. On vain perspektiivistä arviointia.
4. Perspektiivin luovat inhimilliset tarpeemme ja toiveemme, eli viettimme (Trieb).
5. Viettejä ohjaa tahto valtaan. Ne tulkitsevat maailmaa omasta perspektiivistä ja tahtovat alistaa muut vietit oman perspektiivin palvelukseen.
6. Vietit ovat evoluution tulos ja evoluution taustalla elämää ohjaava voima on tahto valtaan (ks. erit. Richardson: Nietzsche's new darwinism).
7. Viettejä voidaan tutkia genealogian avulla eli tutkimalla viettien evoluutiota (ks. MA).
8. Tutkimalla viettien syntyhistoriaa, voimme arvottaa arvot uudelleen oikeille paikoilleen.
9. On olemassa terveyttä edistäviä ylhäisiä viettejä, jotka kohottavat elämää yhä korkeampiin potentiaaleihinsa ja sairaitautta aiheuttavia alhaisia viettejä, jotka surkastuttavat ja köyhdyttävät elämää. Tämä arvottava elementti perustuu elämän ontologiseen ja metafyysiseen perustaan Wille zur Macht. Sieltä mistä alkaa voiman väheneminen, alkavat myös elämän kuihtuminen ja köyhyys.
10. Vallitseva kulttuuri on alhaisten kristillisten viettien pauloissa, joten arvojen uudelleen arvottaminen lähtee liikkeelle kristinuskon kukistamisesta.
11. Kristinuskon rikkomus on rikkomus elämää kohottavaa perspektiivistä arvottamista vastaan. Sen syntejä ovat altruismi (heikoksi tuleminen, persoonan disintegraatio), asketismi (minuudesta ja maallisista arvoista luopuminen), objektiivisuus (perspektiivisyyden ja sitä kautta elämän kieltäminen) ja elämän painopisteen siirtäminen tuonpuoleiseen elämään (viimeinen tuomio). Kristinusko edustaa luovuttamista, heikkotahtoisuutta ja masennuksen filosofiaa. Motto: käännetään toinenkin poski.
12. Kristillinen heikkotahtoisuus kukistetaan suuren politiikan avulla.
13. Suuren politiikan avulla syntyy uusi aristokraattinen järjestelmä, jonka luomia arvoja ovat kilpailullisuus, voimakkuus, vapaus, itsekkyys ja omapäisyys. Motto: se mikä ei tapa, vahvistaa.
14. Suuren politiikan avulla tapahtuu siis sosiaalista evoluutiota ja alhaiset kristilliset vietit painetaan ihmiskehossa oppositioon. Siellä alhaiset vietit alkavat hiljalleen kuihtumaan myös biologisesta evoluutiosta ja tulevaisuudessa voimme saavuttaa yli-ihmisen, jonka biologinen viettipohja on terve, eivätkä alhaiset vietit vaikuta enää yli-ihmisen elimistössä ollenkaan.
2. Arvot tulevat maailmaan ihmisen myötä. Ihminen on arvioija (schätzen).
3. Arvo perustuu perspektiiviin. On vain perspektiivistä arviointia.
4. Perspektiivin luovat inhimilliset tarpeemme ja toiveemme, eli viettimme (Trieb).
5. Viettejä ohjaa tahto valtaan. Ne tulkitsevat maailmaa omasta perspektiivistä ja tahtovat alistaa muut vietit oman perspektiivin palvelukseen.
6. Vietit ovat evoluution tulos ja evoluution taustalla elämää ohjaava voima on tahto valtaan (ks. erit. Richardson: Nietzsche's new darwinism).
7. Viettejä voidaan tutkia genealogian avulla eli tutkimalla viettien evoluutiota (ks. MA).
8. Tutkimalla viettien syntyhistoriaa, voimme arvottaa arvot uudelleen oikeille paikoilleen.
9. On olemassa terveyttä edistäviä ylhäisiä viettejä, jotka kohottavat elämää yhä korkeampiin potentiaaleihinsa ja sairaitautta aiheuttavia alhaisia viettejä, jotka surkastuttavat ja köyhdyttävät elämää. Tämä arvottava elementti perustuu elämän ontologiseen ja metafyysiseen perustaan Wille zur Macht. Sieltä mistä alkaa voiman väheneminen, alkavat myös elämän kuihtuminen ja köyhyys.
10. Vallitseva kulttuuri on alhaisten kristillisten viettien pauloissa, joten arvojen uudelleen arvottaminen lähtee liikkeelle kristinuskon kukistamisesta.
11. Kristinuskon rikkomus on rikkomus elämää kohottavaa perspektiivistä arvottamista vastaan. Sen syntejä ovat altruismi (heikoksi tuleminen, persoonan disintegraatio), asketismi (minuudesta ja maallisista arvoista luopuminen), objektiivisuus (perspektiivisyyden ja sitä kautta elämän kieltäminen) ja elämän painopisteen siirtäminen tuonpuoleiseen elämään (viimeinen tuomio). Kristinusko edustaa luovuttamista, heikkotahtoisuutta ja masennuksen filosofiaa. Motto: käännetään toinenkin poski.
12. Kristillinen heikkotahtoisuus kukistetaan suuren politiikan avulla.
13. Suuren politiikan avulla syntyy uusi aristokraattinen järjestelmä, jonka luomia arvoja ovat kilpailullisuus, voimakkuus, vapaus, itsekkyys ja omapäisyys. Motto: se mikä ei tapa, vahvistaa.
14. Suuren politiikan avulla tapahtuu siis sosiaalista evoluutiota ja alhaiset kristilliset vietit painetaan ihmiskehossa oppositioon. Siellä alhaiset vietit alkavat hiljalleen kuihtumaan myös biologisesta evoluutiosta ja tulevaisuudessa voimme saavuttaa yli-ihmisen, jonka biologinen viettipohja on terve, eivätkä alhaiset vietit vaikuta enää yli-ihmisen elimistössä ollenkaan.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Tahto valtaan kritiikki
Kävin blogitekstissä Tahto valtaan ja etiikka läpi Nietzschen ontologisia ja arkipsykologisia perusteluja, joiden avulla hän tahtoi oikeuttaa tahto valtaan -politiikan uudenlaiseksi Suureksi Politiikaksi (grosse politik), jonka lopputuloksena olisi kaikkien arvojen uudelleen arvottaminen. Tässä blogissa esitän arkipsykologisesta näkökulmasta kritiikkiä Nietzschen perusteluja kohtaan.
Nietzschelle tahto valtaan -etiikan keskeinen elementti on itsensä voittaminen. Normatiivisena doktriinina tämä tarkoittaa sitä, että elämä on kamppailua, taistelua ja pyrkimystä kohti yhä hienompia ja loistavampia lopputuloksia. Olympialaisten kultamitalisti, uratykki tai vaikkapa virtuoosimainen rock-kitaristi voivat olla yli-ihmisyyteen yltäviä henkilöitä, jos he ovat pyrkineet kohti unelmiaan omasta tahdostaan ja samalla ovat uhranneet menestykselleen kaiken mahdollisen.
Tahto valtaan -etiikan normatiivisuus tarkoittaa siis pakostikkin jonkinasteista suorittavaa asennetta. Huipuksi ei tulla ellei pakkomielteen eteen ainakin jossain määrin tehdä puhtaasti suorittavaa työtä. Vastuksien voittaminen merkitsee viimeistä puristusta maalisuoralla, unettomia öitä työpöydän ääressä ja herpaamatonta harjoittelua kitaran parissa. Voittaminen merkitsee omistautumista ihanteelle, jonka täytyy korvata menetetyt mahdollisuudet ja unettomat yöt.
Yli-ihmisideaalin ongelmista suurimmat liittyvät itse ihanteeseen. Entäpä jos ihanne tulee saavutettua. Kun maaliin saapunut hiihdon kultamitalisti kakistaa kurkustaan kyynelvirran keskellä sanat: "tätä minä olen aina halunnut!" ja kaatuu ilosta huohottaen suksien päälle, ongelmat ovat vasta alkamassa. Kun ihanne on saavutettu, voi olla, että tilalle kasvaa hitaasti tyhjiö. Ongelma on tietysti sama vaikkei ihannetta saavuttaisikaan, mutta se loukkaantumisen tai muun syyn takia riistetään ihmiseltä. Tässä voisi kysyä, että mikä vaivaa Mika Myllylää?
Toinen ongelma liittyy suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä katoaa helposti nautinto, jos ihanteen eteen joutuu uhraamaan kaiken. Jos huippu-urheilijan perspektiivistä ruoka on pelkkiä proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja, sää, joko kelvollista urheilulle tai ei, ja jokainen tehty lenkki vain huippuunsa viritetyn koneen hienosäätöä, voitaneen sanoa, että tahto valtaan -etiikassa on jotain vialla.
Miten Nietzsche voi sitten arvottaa oman tahto valtaan -etiikkansa muiden etiikoiden yläpuolelle. Miksei esimerkiksi nautinnollinen hyvässä seurassa tehty hiihtolenkki ja päälle tehty herkullinen yhteinen ateria voisi olla arvokkaampi eettinen suuntaus kuin Nietzschen kova oikeistolainen kaikki viimeisetkin pisarat irti oleva mehutus? Miksi tahto valtaan kuin vaikkapa hedonismi?
Nietzschen filosofian suuren mörön muodostaa nihilismi. Nietzsche näkee nihilismin juuria jokaisessa asiassa. Rauhassa nautiskellen tehty hiihtolenkki ilman viimeisiä mehuja irrottavaa loppukiriä merkitsee Nietzschelle tunteen ja tahdon palottomuutta. Leppoisa lenkkeilijä ei ole nietzscheläistä dynamiittia vaan halpaa ja mautonta vehnäjauhomakkaraa. Leppoisa lenkkeilijä on eloton ja heikkotahtoinen vätys, joka todennäköisesti antaa periksi kaikille elämän vastoinkäymisille ja lopulta kumoaa kurkkuunsa myrkkypikarin todeten Sokrateen lailla elämän olevan vain väsyttävä ja rasittava pikkutapahtuma. Nietzschen arkipsykologinen sointu, kuten Nietzsche asian sanoisi, on siis nihilismin värjäämää.
Koska Nietzschen maailma on nihilismin värjäämä tulee siitä samalla dikotominen. Nietzschen issue pakottaa hänet polarisoimaan maailman voimakkaisiin ja heikkoihin tahtoihin. Kaikki mikä perustuu voimakkuuteen ilmentää tahtoa valtaan ja on siis hyvää sinänsä. Kaikki mikä syntyy heikkoudesta on nihilismiä ja siis huonoa sinänsä. Jako on ehdoton. Elämää puolustava Dionysos asettuu kuolemaa edustavaa Kristusta vastaan. Kysymys on siis lopulta elämästä ja kuolemasta. Joko viimeiset ihmiset tai yli-ihminen.
Miten erilaisista aste-eroista ja hienouksista alati puhuva filosofi voi lopulta langeta tämänkaltaiseen olkinukkemaiseen vastakkainasetteluun?
Sanotaan nyt vain näin, että Nietzschellä oli vakavia issueita nihilismin kanssa.
Nietzschelle tahto valtaan -etiikan keskeinen elementti on itsensä voittaminen. Normatiivisena doktriinina tämä tarkoittaa sitä, että elämä on kamppailua, taistelua ja pyrkimystä kohti yhä hienompia ja loistavampia lopputuloksia. Olympialaisten kultamitalisti, uratykki tai vaikkapa virtuoosimainen rock-kitaristi voivat olla yli-ihmisyyteen yltäviä henkilöitä, jos he ovat pyrkineet kohti unelmiaan omasta tahdostaan ja samalla ovat uhranneet menestykselleen kaiken mahdollisen.
Tahto valtaan -etiikan normatiivisuus tarkoittaa siis pakostikkin jonkinasteista suorittavaa asennetta. Huipuksi ei tulla ellei pakkomielteen eteen ainakin jossain määrin tehdä puhtaasti suorittavaa työtä. Vastuksien voittaminen merkitsee viimeistä puristusta maalisuoralla, unettomia öitä työpöydän ääressä ja herpaamatonta harjoittelua kitaran parissa. Voittaminen merkitsee omistautumista ihanteelle, jonka täytyy korvata menetetyt mahdollisuudet ja unettomat yöt.
Yli-ihmisideaalin ongelmista suurimmat liittyvät itse ihanteeseen. Entäpä jos ihanne tulee saavutettua. Kun maaliin saapunut hiihdon kultamitalisti kakistaa kurkustaan kyynelvirran keskellä sanat: "tätä minä olen aina halunnut!" ja kaatuu ilosta huohottaen suksien päälle, ongelmat ovat vasta alkamassa. Kun ihanne on saavutettu, voi olla, että tilalle kasvaa hitaasti tyhjiö. Ongelma on tietysti sama vaikkei ihannetta saavuttaisikaan, mutta se loukkaantumisen tai muun syyn takia riistetään ihmiseltä. Tässä voisi kysyä, että mikä vaivaa Mika Myllylää?
Toinen ongelma liittyy suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä katoaa helposti nautinto, jos ihanteen eteen joutuu uhraamaan kaiken. Jos huippu-urheilijan perspektiivistä ruoka on pelkkiä proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja, sää, joko kelvollista urheilulle tai ei, ja jokainen tehty lenkki vain huippuunsa viritetyn koneen hienosäätöä, voitaneen sanoa, että tahto valtaan -etiikassa on jotain vialla.
Miten Nietzsche voi sitten arvottaa oman tahto valtaan -etiikkansa muiden etiikoiden yläpuolelle. Miksei esimerkiksi nautinnollinen hyvässä seurassa tehty hiihtolenkki ja päälle tehty herkullinen yhteinen ateria voisi olla arvokkaampi eettinen suuntaus kuin Nietzschen kova oikeistolainen kaikki viimeisetkin pisarat irti oleva mehutus? Miksi tahto valtaan kuin vaikkapa hedonismi?
Nietzschen filosofian suuren mörön muodostaa nihilismi. Nietzsche näkee nihilismin juuria jokaisessa asiassa. Rauhassa nautiskellen tehty hiihtolenkki ilman viimeisiä mehuja irrottavaa loppukiriä merkitsee Nietzschelle tunteen ja tahdon palottomuutta. Leppoisa lenkkeilijä ei ole nietzscheläistä dynamiittia vaan halpaa ja mautonta vehnäjauhomakkaraa. Leppoisa lenkkeilijä on eloton ja heikkotahtoinen vätys, joka todennäköisesti antaa periksi kaikille elämän vastoinkäymisille ja lopulta kumoaa kurkkuunsa myrkkypikarin todeten Sokrateen lailla elämän olevan vain väsyttävä ja rasittava pikkutapahtuma. Nietzschen arkipsykologinen sointu, kuten Nietzsche asian sanoisi, on siis nihilismin värjäämää.
Koska Nietzschen maailma on nihilismin värjäämä tulee siitä samalla dikotominen. Nietzschen issue pakottaa hänet polarisoimaan maailman voimakkaisiin ja heikkoihin tahtoihin. Kaikki mikä perustuu voimakkuuteen ilmentää tahtoa valtaan ja on siis hyvää sinänsä. Kaikki mikä syntyy heikkoudesta on nihilismiä ja siis huonoa sinänsä. Jako on ehdoton. Elämää puolustava Dionysos asettuu kuolemaa edustavaa Kristusta vastaan. Kysymys on siis lopulta elämästä ja kuolemasta. Joko viimeiset ihmiset tai yli-ihminen.
Miten erilaisista aste-eroista ja hienouksista alati puhuva filosofi voi lopulta langeta tämänkaltaiseen olkinukkemaiseen vastakkainasetteluun?
Sanotaan nyt vain näin, että Nietzschellä oli vakavia issueita nihilismin kanssa.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Oliko Nietzsche postmodernisti?
"Lilleri Lalleri laudalla makasi. Lilleri Lalleri laudalta putosi. Ei ole sellaista miestä Suomen maassa, joka Lilleri Lallerin parantais."
Näillä sanoilla äitini täti kertoi minulle lapsena kansanlorumaisen arvoituksen, jonka juuret palautuvat englanninkieliseen 1800-luvun alkupuolen loruun. Loru Lilleri Lallerista on eräänlainen kasvatuksellinen arvoitus, jonka yhtenä tarkoituksena lienee valmistaa lapsia kohtaamaan elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä. Joitain asioita ei vain voida korjata.
Nietzschen ajattelun ja postmodernismin ydin on yhteinen. Maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Elämän ytimessä on ristiriita, jota ei voida koskaan sovittaa.
Nietzschelle ristiriita paljastuu erityisesti ihmisessä. Yksi on monta. Yksilö on moninaisuus, joka pitää sisällään ristiriitaisia tarpeita ja toiveita. Tätä kautta jokaiseen haluun, toiveeseen ja tavoitteeseen liittyy vastustusta. Nietzschelle ihminen on viettien kudelma ja jokainen vietti yrittää vallata isäntänsä mielen ja synnyttää oman mielensä mukaisen toiminnan.
Verrattuna Nietzschen eläimiin sijoittaman lähes olemattoman ristiriidan, Nietzschen ongelmaksi muodostuu ihmisessä kasvava sairaus. Meissä on kasvava määrä erilaisia viettejä. Vaikka vieteillä on herramainen tahto ja ne tahtoisivat alistaa isäntänsä palvelukseensa ei se onnistu nykysin yhtä hyvin kuin ennen, sillä ulkoinen ja sisäinen paine eli tahto valtaan uhkaa heikentyä ihmisessä. Nietzschelle ihmisen tietoisuusvietti on synnyttänyt uudenlaisen nihilistisen tahdon valtaan, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kääntää ihminen pois elämästä.
Nietzschen poliittisena projektina oli puolestaan puolustaa elämän biologista tahtoa valtaan ja asettaa se tietoisuusvietin luomaa nihilististä tahtoa valtaan vastaan. Vaikka viettien moninaistuminen merkitseekin ihmisessä sairautta voi niistä kutoutua suurempi terveys, kun yhä uudet vietit luovat ihmiseen variaatiota ja sitä kautta ihmisen suuruus kasvaa. Ihminen voi olla kuitenkin ainoastaan silloin terve, kun tuo variaatio on sulautunut osaksi kokonaisjärjestelmää. Vasta tällöin yksilö on voittanut itsensä ja kasvanut itseänsä suuremmaksi yli-ihmiseksi.
Zarathustra sanoo: "ihminen on eläimen ja yli-ihmisen väliin viritetty tie kuilun yllä".
Ihminen ei siis voi palata muutamien viettien ohjaamaksi eläimeksi. Ihminen ei voi myöskään pysähtyä ihmisyyteen, sillä moninaisuus uhkaa tiputtaa ihmisen narulta kohti tyhjyyden ja nihilismin kuilua. Ihmisen on astuttava eteenpäin kohti yli-ihmisyyttä, jolloin pluralistiset vietit on pakotettu järjestykseen ja ihminen kasvaa terveyden ja sairauden välillä yhä suuremmaksi ja voittaa siten aina itsensä. Itseksi tuleminen on siis yhä suuremmaksi, voimakkaammaksi ja sisäisesti vahvemmaksi tulemista. Yli-ihmisessä elämän perimmäinen ristiriita ratkeaa kun erilaisten viettien ahdas puristus pakottaa ne järjestykseen ja sairaudesta tulee sublimoitua. Sairaus siis "poistuu" kun ihminen yhä varmemmin tietää mitä "hän (vietit) tahtoo".
Konservatiivisen tulkinnan mukaan postmodernistit puolestaan ratkaisevat elämän perustassa olevan ristiriidan syleilemällä moninaisuutta. Nietzschen hitlermäinen yli-ihmisprojekti korvataan emansipoituneella nihilismillä. Postmoderni yli-ihminen syleilee ja tasa-arvoistaa kaikki vietit samanarvoiseksi. Postmoderni yli-ihminen on Nietzschen Zarathustrassa kuvaama skitsofreninen aasi, joka vinkuu kaikelle JAA. Lopussa kuitenkin käy niin, että leijonat popsivat aasit poskeensa ja aasien impotenssiin johtanut aikakausi saa päätöksensä.
Oliko Nietzsche siis postmodernisti? Jos postmodernismin määritelmässä pitäydytään ainoastaan siihen, että sovitusta ei ole ja elämän ytimen muodostaa ristiriita, Nietzschen voidaan sanoa olleen ehdottomasti yksi ensimmäisistä postmodernin ajattelusuuntauksen edustajista. Jos postmodernismiin lisätään eettinen määre, että sovituksen ollessa mahdoton, täytyy moninaisuus ottaa eettiseen syleilyyn, ei Nietzsche enää ole postmodernisti. Tätä kautta ajateltuna Nietzschen tahto valtaan -ontologia asettuu postmodernismin pluralismin ontologiaa vastaan ja erilaisista ontologioista seuraa vastakkaiset eettiset käsitykset. Nietzschen voidaan sanoa olleen postmodernisti vähän samaan tapaa kuin kolikolla voidaan nähdä olevan kaksi eri puolta. Nietzsche siis on ja ei ole postmodernisti, mutta käypää valuttaa yhtä kaikki.
Näillä sanoilla äitini täti kertoi minulle lapsena kansanlorumaisen arvoituksen, jonka juuret palautuvat englanninkieliseen 1800-luvun alkupuolen loruun. Loru Lilleri Lallerista on eräänlainen kasvatuksellinen arvoitus, jonka yhtenä tarkoituksena lienee valmistaa lapsia kohtaamaan elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä. Joitain asioita ei vain voida korjata.
Nietzschen ajattelun ja postmodernismin ydin on yhteinen. Maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Elämän ytimessä on ristiriita, jota ei voida koskaan sovittaa.
Nietzschelle ristiriita paljastuu erityisesti ihmisessä. Yksi on monta. Yksilö on moninaisuus, joka pitää sisällään ristiriitaisia tarpeita ja toiveita. Tätä kautta jokaiseen haluun, toiveeseen ja tavoitteeseen liittyy vastustusta. Nietzschelle ihminen on viettien kudelma ja jokainen vietti yrittää vallata isäntänsä mielen ja synnyttää oman mielensä mukaisen toiminnan.
Verrattuna Nietzschen eläimiin sijoittaman lähes olemattoman ristiriidan, Nietzschen ongelmaksi muodostuu ihmisessä kasvava sairaus. Meissä on kasvava määrä erilaisia viettejä. Vaikka vieteillä on herramainen tahto ja ne tahtoisivat alistaa isäntänsä palvelukseensa ei se onnistu nykysin yhtä hyvin kuin ennen, sillä ulkoinen ja sisäinen paine eli tahto valtaan uhkaa heikentyä ihmisessä. Nietzschelle ihmisen tietoisuusvietti on synnyttänyt uudenlaisen nihilistisen tahdon valtaan, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kääntää ihminen pois elämästä.
Nietzschen poliittisena projektina oli puolestaan puolustaa elämän biologista tahtoa valtaan ja asettaa se tietoisuusvietin luomaa nihilististä tahtoa valtaan vastaan. Vaikka viettien moninaistuminen merkitseekin ihmisessä sairautta voi niistä kutoutua suurempi terveys, kun yhä uudet vietit luovat ihmiseen variaatiota ja sitä kautta ihmisen suuruus kasvaa. Ihminen voi olla kuitenkin ainoastaan silloin terve, kun tuo variaatio on sulautunut osaksi kokonaisjärjestelmää. Vasta tällöin yksilö on voittanut itsensä ja kasvanut itseänsä suuremmaksi yli-ihmiseksi.
Zarathustra sanoo: "ihminen on eläimen ja yli-ihmisen väliin viritetty tie kuilun yllä".
Ihminen ei siis voi palata muutamien viettien ohjaamaksi eläimeksi. Ihminen ei voi myöskään pysähtyä ihmisyyteen, sillä moninaisuus uhkaa tiputtaa ihmisen narulta kohti tyhjyyden ja nihilismin kuilua. Ihmisen on astuttava eteenpäin kohti yli-ihmisyyttä, jolloin pluralistiset vietit on pakotettu järjestykseen ja ihminen kasvaa terveyden ja sairauden välillä yhä suuremmaksi ja voittaa siten aina itsensä. Itseksi tuleminen on siis yhä suuremmaksi, voimakkaammaksi ja sisäisesti vahvemmaksi tulemista. Yli-ihmisessä elämän perimmäinen ristiriita ratkeaa kun erilaisten viettien ahdas puristus pakottaa ne järjestykseen ja sairaudesta tulee sublimoitua. Sairaus siis "poistuu" kun ihminen yhä varmemmin tietää mitä "hän (vietit) tahtoo".
Konservatiivisen tulkinnan mukaan postmodernistit puolestaan ratkaisevat elämän perustassa olevan ristiriidan syleilemällä moninaisuutta. Nietzschen hitlermäinen yli-ihmisprojekti korvataan emansipoituneella nihilismillä. Postmoderni yli-ihminen syleilee ja tasa-arvoistaa kaikki vietit samanarvoiseksi. Postmoderni yli-ihminen on Nietzschen Zarathustrassa kuvaama skitsofreninen aasi, joka vinkuu kaikelle JAA. Lopussa kuitenkin käy niin, että leijonat popsivat aasit poskeensa ja aasien impotenssiin johtanut aikakausi saa päätöksensä.
Oliko Nietzsche siis postmodernisti? Jos postmodernismin määritelmässä pitäydytään ainoastaan siihen, että sovitusta ei ole ja elämän ytimen muodostaa ristiriita, Nietzschen voidaan sanoa olleen ehdottomasti yksi ensimmäisistä postmodernin ajattelusuuntauksen edustajista. Jos postmodernismiin lisätään eettinen määre, että sovituksen ollessa mahdoton, täytyy moninaisuus ottaa eettiseen syleilyyn, ei Nietzsche enää ole postmodernisti. Tätä kautta ajateltuna Nietzschen tahto valtaan -ontologia asettuu postmodernismin pluralismin ontologiaa vastaan ja erilaisista ontologioista seuraa vastakkaiset eettiset käsitykset. Nietzschen voidaan sanoa olleen postmodernisti vähän samaan tapaa kuin kolikolla voidaan nähdä olevan kaksi eri puolta. Nietzsche siis on ja ei ole postmodernisti, mutta käypää valuttaa yhtä kaikki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
