1. Luonto ilman ihmistä ei sisällä arvoja. Ei ole arvokasta eikä arvotonta. Nihilismin uhka syntyy Jumalan kuolemasta.
2. Arvot tulevat maailmaan ihmisen myötä. Ihminen on arvioija (schätzen).
3. Arvo perustuu perspektiiviin. On vain perspektiivistä arviointia.
4. Perspektiivin luovat inhimilliset tarpeemme ja toiveemme, eli viettimme (Trieb).
5. Viettejä ohjaa tahto valtaan. Ne tulkitsevat maailmaa omasta perspektiivistä ja tahtovat alistaa muut vietit oman perspektiivin palvelukseen.
6. Vietit ovat evoluution tulos ja evoluution taustalla elämää ohjaava voima on tahto valtaan (ks. erit. Richardson: Nietzsche's new darwinism).
7. Viettejä voidaan tutkia genealogian avulla eli tutkimalla viettien evoluutiota (ks. MA).
8. Tutkimalla viettien syntyhistoriaa, voimme arvottaa arvot uudelleen oikeille paikoilleen.
9. On olemassa terveyttä edistäviä ylhäisiä viettejä, jotka kohottavat elämää yhä korkeampiin potentiaaleihinsa ja sairaitautta aiheuttavia alhaisia viettejä, jotka surkastuttavat ja köyhdyttävät elämää. Tämä arvottava elementti perustuu elämän ontologiseen ja metafyysiseen perustaan Wille zur Macht. Sieltä mistä alkaa voiman väheneminen, alkavat myös elämän kuihtuminen ja köyhyys.
10. Vallitseva kulttuuri on alhaisten kristillisten viettien pauloissa, joten arvojen uudelleen arvottaminen lähtee liikkeelle kristinuskon kukistamisesta.
11. Kristinuskon rikkomus on rikkomus elämää kohottavaa perspektiivistä arvottamista vastaan. Sen syntejä ovat altruismi (heikoksi tuleminen, persoonan disintegraatio), asketismi (minuudesta ja maallisista arvoista luopuminen), objektiivisuus (perspektiivisyyden ja sitä kautta elämän kieltäminen) ja elämän painopisteen siirtäminen tuonpuoleiseen elämään (viimeinen tuomio). Kristinusko edustaa luovuttamista, heikkotahtoisuutta ja masennuksen filosofiaa. Motto: käännetään toinenkin poski.
12. Kristillinen heikkotahtoisuus kukistetaan suuren politiikan avulla.
13. Suuren politiikan avulla syntyy uusi aristokraattinen järjestelmä, jonka luomia arvoja ovat kilpailullisuus, voimakkuus, vapaus, itsekkyys ja omapäisyys. Motto: se mikä ei tapa, vahvistaa.
14. Suuren politiikan avulla tapahtuu siis sosiaalista evoluutiota ja alhaiset kristilliset vietit painetaan ihmiskehossa oppositioon. Siellä alhaiset vietit alkavat hiljalleen kuihtumaan myös biologisesta evoluutiosta ja tulevaisuudessa voimme saavuttaa yli-ihmisen, jonka biologinen viettipohja on terve, eivätkä alhaiset vietit vaikuta enää yli-ihmisen elimistössä ollenkaan.
perjantai 23. huhtikuuta 2010
torstai 8. huhtikuuta 2010
Tahto valtaan kritiikki
Kävin blogitekstissä Tahto valtaan ja etiikka läpi Nietzschen ontologisia ja arkipsykologisia perusteluja, joiden avulla hän tahtoi oikeuttaa tahto valtaan -politiikan uudenlaiseksi Suureksi Politiikaksi (grosse politik), jonka lopputuloksena olisi kaikkien arvojen uudelleen arvottaminen. Tässä blogissa esitän arkipsykologisesta näkökulmasta kritiikkiä Nietzschen perusteluja kohtaan.
Nietzschelle tahto valtaan -etiikan keskeinen elementti on itsensä voittaminen. Normatiivisena doktriinina tämä tarkoittaa sitä, että elämä on kamppailua, taistelua ja pyrkimystä kohti yhä hienompia ja loistavampia lopputuloksia. Olympialaisten kultamitalisti, uratykki tai vaikkapa virtuoosimainen rock-kitaristi voivat olla yli-ihmisyyteen yltäviä henkilöitä, jos he ovat pyrkineet kohti unelmiaan omasta tahdostaan ja samalla ovat uhranneet menestykselleen kaiken mahdollisen.
Tahto valtaan -etiikan normatiivisuus tarkoittaa siis pakostikkin jonkinasteista suorittavaa asennetta. Huipuksi ei tulla ellei pakkomielteen eteen ainakin jossain määrin tehdä puhtaasti suorittavaa työtä. Vastuksien voittaminen merkitsee viimeistä puristusta maalisuoralla, unettomia öitä työpöydän ääressä ja herpaamatonta harjoittelua kitaran parissa. Voittaminen merkitsee omistautumista ihanteelle, jonka täytyy korvata menetetyt mahdollisuudet ja unettomat yöt.
Yli-ihmisideaalin ongelmista suurimmat liittyvät itse ihanteeseen. Entäpä jos ihanne tulee saavutettua. Kun maaliin saapunut hiihdon kultamitalisti kakistaa kurkustaan kyynelvirran keskellä sanat: "tätä minä olen aina halunnut!" ja kaatuu ilosta huohottaen suksien päälle, ongelmat ovat vasta alkamassa. Kun ihanne on saavutettu, voi olla, että tilalle kasvaa hitaasti tyhjiö. Ongelma on tietysti sama vaikkei ihannetta saavuttaisikaan, mutta se loukkaantumisen tai muun syyn takia riistetään ihmiseltä. Tässä voisi kysyä, että mikä vaivaa Mika Myllylää?
Toinen ongelma liittyy suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä katoaa helposti nautinto, jos ihanteen eteen joutuu uhraamaan kaiken. Jos huippu-urheilijan perspektiivistä ruoka on pelkkiä proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja, sää, joko kelvollista urheilulle tai ei, ja jokainen tehty lenkki vain huippuunsa viritetyn koneen hienosäätöä, voitaneen sanoa, että tahto valtaan -etiikassa on jotain vialla.
Miten Nietzsche voi sitten arvottaa oman tahto valtaan -etiikkansa muiden etiikoiden yläpuolelle. Miksei esimerkiksi nautinnollinen hyvässä seurassa tehty hiihtolenkki ja päälle tehty herkullinen yhteinen ateria voisi olla arvokkaampi eettinen suuntaus kuin Nietzschen kova oikeistolainen kaikki viimeisetkin pisarat irti oleva mehutus? Miksi tahto valtaan kuin vaikkapa hedonismi?
Nietzschen filosofian suuren mörön muodostaa nihilismi. Nietzsche näkee nihilismin juuria jokaisessa asiassa. Rauhassa nautiskellen tehty hiihtolenkki ilman viimeisiä mehuja irrottavaa loppukiriä merkitsee Nietzschelle tunteen ja tahdon palottomuutta. Leppoisa lenkkeilijä ei ole nietzscheläistä dynamiittia vaan halpaa ja mautonta vehnäjauhomakkaraa. Leppoisa lenkkeilijä on eloton ja heikkotahtoinen vätys, joka todennäköisesti antaa periksi kaikille elämän vastoinkäymisille ja lopulta kumoaa kurkkuunsa myrkkypikarin todeten Sokrateen lailla elämän olevan vain väsyttävä ja rasittava pikkutapahtuma. Nietzschen arkipsykologinen sointu, kuten Nietzsche asian sanoisi, on siis nihilismin värjäämää.
Koska Nietzschen maailma on nihilismin värjäämä tulee siitä samalla dikotominen. Nietzschen issue pakottaa hänet polarisoimaan maailman voimakkaisiin ja heikkoihin tahtoihin. Kaikki mikä perustuu voimakkuuteen ilmentää tahtoa valtaan ja on siis hyvää sinänsä. Kaikki mikä syntyy heikkoudesta on nihilismiä ja siis huonoa sinänsä. Jako on ehdoton. Elämää puolustava Dionysos asettuu kuolemaa edustavaa Kristusta vastaan. Kysymys on siis lopulta elämästä ja kuolemasta. Joko viimeiset ihmiset tai yli-ihminen.
Miten erilaisista aste-eroista ja hienouksista alati puhuva filosofi voi lopulta langeta tämänkaltaiseen olkinukkemaiseen vastakkainasetteluun?
Sanotaan nyt vain näin, että Nietzschellä oli vakavia issueita nihilismin kanssa.
Nietzschelle tahto valtaan -etiikan keskeinen elementti on itsensä voittaminen. Normatiivisena doktriinina tämä tarkoittaa sitä, että elämä on kamppailua, taistelua ja pyrkimystä kohti yhä hienompia ja loistavampia lopputuloksia. Olympialaisten kultamitalisti, uratykki tai vaikkapa virtuoosimainen rock-kitaristi voivat olla yli-ihmisyyteen yltäviä henkilöitä, jos he ovat pyrkineet kohti unelmiaan omasta tahdostaan ja samalla ovat uhranneet menestykselleen kaiken mahdollisen.
Tahto valtaan -etiikan normatiivisuus tarkoittaa siis pakostikkin jonkinasteista suorittavaa asennetta. Huipuksi ei tulla ellei pakkomielteen eteen ainakin jossain määrin tehdä puhtaasti suorittavaa työtä. Vastuksien voittaminen merkitsee viimeistä puristusta maalisuoralla, unettomia öitä työpöydän ääressä ja herpaamatonta harjoittelua kitaran parissa. Voittaminen merkitsee omistautumista ihanteelle, jonka täytyy korvata menetetyt mahdollisuudet ja unettomat yöt.
Yli-ihmisideaalin ongelmista suurimmat liittyvät itse ihanteeseen. Entäpä jos ihanne tulee saavutettua. Kun maaliin saapunut hiihdon kultamitalisti kakistaa kurkustaan kyynelvirran keskellä sanat: "tätä minä olen aina halunnut!" ja kaatuu ilosta huohottaen suksien päälle, ongelmat ovat vasta alkamassa. Kun ihanne on saavutettu, voi olla, että tilalle kasvaa hitaasti tyhjiö. Ongelma on tietysti sama vaikkei ihannetta saavuttaisikaan, mutta se loukkaantumisen tai muun syyn takia riistetään ihmiseltä. Tässä voisi kysyä, että mikä vaivaa Mika Myllylää?
Toinen ongelma liittyy suorittamiseen. Kaikesta tekemisestä katoaa helposti nautinto, jos ihanteen eteen joutuu uhraamaan kaiken. Jos huippu-urheilijan perspektiivistä ruoka on pelkkiä proteiineja, hiilihydraatteja ja rasvoja, sää, joko kelvollista urheilulle tai ei, ja jokainen tehty lenkki vain huippuunsa viritetyn koneen hienosäätöä, voitaneen sanoa, että tahto valtaan -etiikassa on jotain vialla.
Miten Nietzsche voi sitten arvottaa oman tahto valtaan -etiikkansa muiden etiikoiden yläpuolelle. Miksei esimerkiksi nautinnollinen hyvässä seurassa tehty hiihtolenkki ja päälle tehty herkullinen yhteinen ateria voisi olla arvokkaampi eettinen suuntaus kuin Nietzschen kova oikeistolainen kaikki viimeisetkin pisarat irti oleva mehutus? Miksi tahto valtaan kuin vaikkapa hedonismi?
Nietzschen filosofian suuren mörön muodostaa nihilismi. Nietzsche näkee nihilismin juuria jokaisessa asiassa. Rauhassa nautiskellen tehty hiihtolenkki ilman viimeisiä mehuja irrottavaa loppukiriä merkitsee Nietzschelle tunteen ja tahdon palottomuutta. Leppoisa lenkkeilijä ei ole nietzscheläistä dynamiittia vaan halpaa ja mautonta vehnäjauhomakkaraa. Leppoisa lenkkeilijä on eloton ja heikkotahtoinen vätys, joka todennäköisesti antaa periksi kaikille elämän vastoinkäymisille ja lopulta kumoaa kurkkuunsa myrkkypikarin todeten Sokrateen lailla elämän olevan vain väsyttävä ja rasittava pikkutapahtuma. Nietzschen arkipsykologinen sointu, kuten Nietzsche asian sanoisi, on siis nihilismin värjäämää.
Koska Nietzschen maailma on nihilismin värjäämä tulee siitä samalla dikotominen. Nietzschen issue pakottaa hänet polarisoimaan maailman voimakkaisiin ja heikkoihin tahtoihin. Kaikki mikä perustuu voimakkuuteen ilmentää tahtoa valtaan ja on siis hyvää sinänsä. Kaikki mikä syntyy heikkoudesta on nihilismiä ja siis huonoa sinänsä. Jako on ehdoton. Elämää puolustava Dionysos asettuu kuolemaa edustavaa Kristusta vastaan. Kysymys on siis lopulta elämästä ja kuolemasta. Joko viimeiset ihmiset tai yli-ihminen.
Miten erilaisista aste-eroista ja hienouksista alati puhuva filosofi voi lopulta langeta tämänkaltaiseen olkinukkemaiseen vastakkainasetteluun?
Sanotaan nyt vain näin, että Nietzschellä oli vakavia issueita nihilismin kanssa.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Oliko Nietzsche postmodernisti?
"Lilleri Lalleri laudalla makasi. Lilleri Lalleri laudalta putosi. Ei ole sellaista miestä Suomen maassa, joka Lilleri Lallerin parantais."
Näillä sanoilla äitini täti kertoi minulle lapsena kansanlorumaisen arvoituksen, jonka juuret palautuvat englanninkieliseen 1800-luvun alkupuolen loruun. Loru Lilleri Lallerista on eräänlainen kasvatuksellinen arvoitus, jonka yhtenä tarkoituksena lienee valmistaa lapsia kohtaamaan elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä. Joitain asioita ei vain voida korjata.
Nietzschen ajattelun ja postmodernismin ydin on yhteinen. Maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Elämän ytimessä on ristiriita, jota ei voida koskaan sovittaa.
Nietzschelle ristiriita paljastuu erityisesti ihmisessä. Yksi on monta. Yksilö on moninaisuus, joka pitää sisällään ristiriitaisia tarpeita ja toiveita. Tätä kautta jokaiseen haluun, toiveeseen ja tavoitteeseen liittyy vastustusta. Nietzschelle ihminen on viettien kudelma ja jokainen vietti yrittää vallata isäntänsä mielen ja synnyttää oman mielensä mukaisen toiminnan.
Verrattuna Nietzschen eläimiin sijoittaman lähes olemattoman ristiriidan, Nietzschen ongelmaksi muodostuu ihmisessä kasvava sairaus. Meissä on kasvava määrä erilaisia viettejä. Vaikka vieteillä on herramainen tahto ja ne tahtoisivat alistaa isäntänsä palvelukseensa ei se onnistu nykysin yhtä hyvin kuin ennen, sillä ulkoinen ja sisäinen paine eli tahto valtaan uhkaa heikentyä ihmisessä. Nietzschelle ihmisen tietoisuusvietti on synnyttänyt uudenlaisen nihilistisen tahdon valtaan, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kääntää ihminen pois elämästä.
Nietzschen poliittisena projektina oli puolestaan puolustaa elämän biologista tahtoa valtaan ja asettaa se tietoisuusvietin luomaa nihilististä tahtoa valtaan vastaan. Vaikka viettien moninaistuminen merkitseekin ihmisessä sairautta voi niistä kutoutua suurempi terveys, kun yhä uudet vietit luovat ihmiseen variaatiota ja sitä kautta ihmisen suuruus kasvaa. Ihminen voi olla kuitenkin ainoastaan silloin terve, kun tuo variaatio on sulautunut osaksi kokonaisjärjestelmää. Vasta tällöin yksilö on voittanut itsensä ja kasvanut itseänsä suuremmaksi yli-ihmiseksi.
Zarathustra sanoo: "ihminen on eläimen ja yli-ihmisen väliin viritetty tie kuilun yllä".
Ihminen ei siis voi palata muutamien viettien ohjaamaksi eläimeksi. Ihminen ei voi myöskään pysähtyä ihmisyyteen, sillä moninaisuus uhkaa tiputtaa ihmisen narulta kohti tyhjyyden ja nihilismin kuilua. Ihmisen on astuttava eteenpäin kohti yli-ihmisyyttä, jolloin pluralistiset vietit on pakotettu järjestykseen ja ihminen kasvaa terveyden ja sairauden välillä yhä suuremmaksi ja voittaa siten aina itsensä. Itseksi tuleminen on siis yhä suuremmaksi, voimakkaammaksi ja sisäisesti vahvemmaksi tulemista. Yli-ihmisessä elämän perimmäinen ristiriita ratkeaa kun erilaisten viettien ahdas puristus pakottaa ne järjestykseen ja sairaudesta tulee sublimoitua. Sairaus siis "poistuu" kun ihminen yhä varmemmin tietää mitä "hän (vietit) tahtoo".
Konservatiivisen tulkinnan mukaan postmodernistit puolestaan ratkaisevat elämän perustassa olevan ristiriidan syleilemällä moninaisuutta. Nietzschen hitlermäinen yli-ihmisprojekti korvataan emansipoituneella nihilismillä. Postmoderni yli-ihminen syleilee ja tasa-arvoistaa kaikki vietit samanarvoiseksi. Postmoderni yli-ihminen on Nietzschen Zarathustrassa kuvaama skitsofreninen aasi, joka vinkuu kaikelle JAA. Lopussa kuitenkin käy niin, että leijonat popsivat aasit poskeensa ja aasien impotenssiin johtanut aikakausi saa päätöksensä.
Oliko Nietzsche siis postmodernisti? Jos postmodernismin määritelmässä pitäydytään ainoastaan siihen, että sovitusta ei ole ja elämän ytimen muodostaa ristiriita, Nietzschen voidaan sanoa olleen ehdottomasti yksi ensimmäisistä postmodernin ajattelusuuntauksen edustajista. Jos postmodernismiin lisätään eettinen määre, että sovituksen ollessa mahdoton, täytyy moninaisuus ottaa eettiseen syleilyyn, ei Nietzsche enää ole postmodernisti. Tätä kautta ajateltuna Nietzschen tahto valtaan -ontologia asettuu postmodernismin pluralismin ontologiaa vastaan ja erilaisista ontologioista seuraa vastakkaiset eettiset käsitykset. Nietzschen voidaan sanoa olleen postmodernisti vähän samaan tapaa kuin kolikolla voidaan nähdä olevan kaksi eri puolta. Nietzsche siis on ja ei ole postmodernisti, mutta käypää valuttaa yhtä kaikki.
Näillä sanoilla äitini täti kertoi minulle lapsena kansanlorumaisen arvoituksen, jonka juuret palautuvat englanninkieliseen 1800-luvun alkupuolen loruun. Loru Lilleri Lallerista on eräänlainen kasvatuksellinen arvoitus, jonka yhtenä tarkoituksena lienee valmistaa lapsia kohtaamaan elämässä tapahtuvia vastoinkäymisiä. Joitain asioita ei vain voida korjata.
Nietzschen ajattelun ja postmodernismin ydin on yhteinen. Maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Elämän ytimessä on ristiriita, jota ei voida koskaan sovittaa.
Nietzschelle ristiriita paljastuu erityisesti ihmisessä. Yksi on monta. Yksilö on moninaisuus, joka pitää sisällään ristiriitaisia tarpeita ja toiveita. Tätä kautta jokaiseen haluun, toiveeseen ja tavoitteeseen liittyy vastustusta. Nietzschelle ihminen on viettien kudelma ja jokainen vietti yrittää vallata isäntänsä mielen ja synnyttää oman mielensä mukaisen toiminnan.
Verrattuna Nietzschen eläimiin sijoittaman lähes olemattoman ristiriidan, Nietzschen ongelmaksi muodostuu ihmisessä kasvava sairaus. Meissä on kasvava määrä erilaisia viettejä. Vaikka vieteillä on herramainen tahto ja ne tahtoisivat alistaa isäntänsä palvelukseensa ei se onnistu nykysin yhtä hyvin kuin ennen, sillä ulkoinen ja sisäinen paine eli tahto valtaan uhkaa heikentyä ihmisessä. Nietzschelle ihmisen tietoisuusvietti on synnyttänyt uudenlaisen nihilistisen tahdon valtaan, jonka perimmäisenä tarkoituksena on kääntää ihminen pois elämästä.
Nietzschen poliittisena projektina oli puolestaan puolustaa elämän biologista tahtoa valtaan ja asettaa se tietoisuusvietin luomaa nihilististä tahtoa valtaan vastaan. Vaikka viettien moninaistuminen merkitseekin ihmisessä sairautta voi niistä kutoutua suurempi terveys, kun yhä uudet vietit luovat ihmiseen variaatiota ja sitä kautta ihmisen suuruus kasvaa. Ihminen voi olla kuitenkin ainoastaan silloin terve, kun tuo variaatio on sulautunut osaksi kokonaisjärjestelmää. Vasta tällöin yksilö on voittanut itsensä ja kasvanut itseänsä suuremmaksi yli-ihmiseksi.
Zarathustra sanoo: "ihminen on eläimen ja yli-ihmisen väliin viritetty tie kuilun yllä".
Ihminen ei siis voi palata muutamien viettien ohjaamaksi eläimeksi. Ihminen ei voi myöskään pysähtyä ihmisyyteen, sillä moninaisuus uhkaa tiputtaa ihmisen narulta kohti tyhjyyden ja nihilismin kuilua. Ihmisen on astuttava eteenpäin kohti yli-ihmisyyttä, jolloin pluralistiset vietit on pakotettu järjestykseen ja ihminen kasvaa terveyden ja sairauden välillä yhä suuremmaksi ja voittaa siten aina itsensä. Itseksi tuleminen on siis yhä suuremmaksi, voimakkaammaksi ja sisäisesti vahvemmaksi tulemista. Yli-ihmisessä elämän perimmäinen ristiriita ratkeaa kun erilaisten viettien ahdas puristus pakottaa ne järjestykseen ja sairaudesta tulee sublimoitua. Sairaus siis "poistuu" kun ihminen yhä varmemmin tietää mitä "hän (vietit) tahtoo".
Konservatiivisen tulkinnan mukaan postmodernistit puolestaan ratkaisevat elämän perustassa olevan ristiriidan syleilemällä moninaisuutta. Nietzschen hitlermäinen yli-ihmisprojekti korvataan emansipoituneella nihilismillä. Postmoderni yli-ihminen syleilee ja tasa-arvoistaa kaikki vietit samanarvoiseksi. Postmoderni yli-ihminen on Nietzschen Zarathustrassa kuvaama skitsofreninen aasi, joka vinkuu kaikelle JAA. Lopussa kuitenkin käy niin, että leijonat popsivat aasit poskeensa ja aasien impotenssiin johtanut aikakausi saa päätöksensä.
Oliko Nietzsche siis postmodernisti? Jos postmodernismin määritelmässä pitäydytään ainoastaan siihen, että sovitusta ei ole ja elämän ytimen muodostaa ristiriita, Nietzschen voidaan sanoa olleen ehdottomasti yksi ensimmäisistä postmodernin ajattelusuuntauksen edustajista. Jos postmodernismiin lisätään eettinen määre, että sovituksen ollessa mahdoton, täytyy moninaisuus ottaa eettiseen syleilyyn, ei Nietzsche enää ole postmodernisti. Tätä kautta ajateltuna Nietzschen tahto valtaan -ontologia asettuu postmodernismin pluralismin ontologiaa vastaan ja erilaisista ontologioista seuraa vastakkaiset eettiset käsitykset. Nietzschen voidaan sanoa olleen postmodernisti vähän samaan tapaa kuin kolikolla voidaan nähdä olevan kaksi eri puolta. Nietzsche siis on ja ei ole postmodernisti, mutta käypää valuttaa yhtä kaikki.
tiistai 19. tammikuuta 2010
Reflektiota vastaan?
Vaikka Nietzsche painottaa filosofiassaan, että on syytä epäillä onko vastakohtia tai vastakohtapareja - kuten totuus ja erhe, itsekkyys ja epäitsekkyys, hyvä ja paha - ollenkaan olemassa (HP §2). Vaikka elämä olisikin vääristynyt ja kieroutunut eri perspektiiveistä nähtynä useille eri tarkastelutasoille ja pinnoille, jotka ovat yhteismitattomia, voidaan vastinparien avulla nostaa esiin aste-eroja myös nietzscheläisen perspektivismin maailmassa. Asetetaan siis aluksi vastinparit ja tarkastellaan mitä puolta Nietzsche filosofiassaan kannatti. Ongelmana on tietysti, että Nietzsche puhui usein saman asian puolesta että sitä vastaan. Mutta ehkäpä siinä piileekin Nietzschen ajattelun tulkitsemisen haasteellisuus. Lähestyikö Nietzsche ajattelussaan samaa pistettä eri suunnista ja eri tasoista kolmiulotteisessa käsiteavaruudessa vai oliko hän vain epäkoherentti ja traaginen hahmo, jonka filosofiasta voi repiä irrallisia mielipiteitä suuntaan tai toiseen ja Nietzschen filosofia toimii eräänlaisena musteläiskätestinä, joka kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin tekstistä? Paljon on siis pelissä, joten käydäänpä asiaan.
Huolettomuus ja vakavuus.
Lapsien voidaan sanoa yleisesti ottaen olevan huolettomia. Lapsista huokuu iloisuus ja vallattomuus ja lapset ovat aina liikkeessä. Liikkeen kautta surut koostuvat hetkittäisistä sattumista ja ne vaipuvat yhtä nopeasti unholaan kuin ne saivat alkunsakin. Huolettomuus ja päätön meno tai aivot narikkaan -asenne kulkevat siis käsi kädessä. Huolettomalla yksilöllä onnen perusta on itsessä ja kaikessa siinä kauneudessa mikä maailmasta löytyy. Lapselle pieni kivi, nallekarhu tai rätti voivat olla korvaamattomia aarteita. Huolettoman lapsen onnen perusta on sisältä kumpuava arvojen ja merkitysten maailma. (Lapsi on yksi keskeinen käsite Nietzschen Zarathustrassa).
Aikuiset sen sijaan ovat usein kovin vakavia. Suruttomat ja huolettomat lapsuuden päivät ovat korvautuneet jatkuvalla huolella. Huoli ja vastuu pistävät puolestaan ajattelemaan. Huvittelun sijaan aikuisien elämään kuuluu ennen kaikkea vakavuus, totisuus ja raskasmielisyys. Vakavalla yksilöllä onnen perusta on aristoteelisessa tragediassa. Vakava ihminen ajattelee kaikkea maailman kurjuutta ja kärsimystä ja onnellisuus perustuu siihen kun ei itse joudu sitä kaikkea kestämään ja kärsimään. Vakavan ihmisen ilo ja onni ovat luonteeltaan reaktiivisia, sillä ne tarvitsevat aina vertailupisteen, josta käsin oma tilanne näyttää paremmalta.
Tällä tavoin ronskisti stereotypisoimalla Nietzschen amor fati ja lapsien ihailu puoltavat ensimmäistä painotusta. Nietzschen tragedia ei ole aristoteelista katharsista, vaan yhdessäoloa maailman traagisen luonteen kanssa (ks.esim. EH). Päätön meininki on dionyysista tragediaa parhaimmillaan.
Tietoinen reflektio vai alitajuiset impulssit
Ongelmallisen tällaisesta vastakkainasettelusta tekee se, että Nietzcshelle suurin osa tietoista ajattelua perustuu vaisto-toiminnoille eikä tietoisuus ole näin ollen vastakohta tiedostamattomalle. Ei Minä voi koskaan ajatella, koska ajatus tulee tietoisuuteen silloin kun ajatus tahtoo. Ei ole mitään maagista transsendenttia tietoista Minää, joka kutsuisi ajatuksia tyhjyydestä käsin luokseen. Minä tai tietoisuus on vain tautologia. "Ajattelua on ja sen vuoksi on ajatuksia" (ks. HP; WP). Se, että on ajattelua ei tarkoita, että meillä "ajattelevilla olioilla" olisi mitään hajuakaan siitä syystä, jonka vaikutuksena ajatukset tietoisuutemme peiliin heijastuvat. Tietoisuus on eräällä tapaa ainoastaan viimeinen päätepiste, jonne jotkut ajatukset päätyvät, mutta matkalla on käyty monenlaista kamppailua ruumiissamme siitä, mitkä ajatukset pääsevät päätepysäkille asti.
Vaikka emme pääsisikään edes Descartesin lausumaan viimeiseen varmuuteen kiinni, vaan ajattelunkin taustalla oleva subjekti katoaa Jumalan tavoin käsityskykymme tuolle puolen, voidaan kuitenkin jälleen tarkastella Nietzschen suhtautumista tietoisuuteen ja alitajuisiin voimiin. Tietoisuudesta voidaan kuitenkin puhua, sillä se on peili, josta ajatukset heijastuvat näkyviksi ja tulevat sitä kautta uudenlaisen muistiin perustuvan käsittelyn alaisiksi.
Nietzsche ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa tietoisuuden ja tiedostamattoman kamppailuun ja asettuu systemaattisesti tiedostamattoman eheyttä ja voimaa luovalle puolelle. "Ei tietoisuuden lisääminen ole maali, vaan voiman määrän lisääminen" (WP §711; ks. myös §707). Nietzschelle tietoisuus on sairas ja se laajenee yhä suuremmaksi, jolloin tietoisuuden päätepysäkille saapuu yhä suurempi määrä ristiriitaisia ja eripuraisia tahtoja. "Jokainen täydellinen teko on puolestaan tiedostamaton" (WP §289). Nietzschelle arvo ja arvokas toiminta perustuvat lapsen huolettomaan aktiivisuuteen. Tietoisuuden kautta nousevat arvot nojaavat puolestaan vakavuuteen ja niihin piiloutuu tietynlaista sairaalloisuutta, sillä tietoisuusaffekti astuu tällöin ruumiillisuuden ulkopuolelle ja tavoittelee puhdasta objektiivisuutta yrittämällä karistaa itsestään kaiken muun affektiivisen viettiperustan (WP §423). Kun tietoisuusaffekti pääsee vallan kahvaan on seurauksena sisäinen arvotyhjiö ja toiminnasta tulee aikuismaista reaktiivisuutta. Tätä kautta tietoisuusaffekti on yksilön ulkoisen maailman eli lauman edustaja. Kun lauma pääsee yksilössä ääneen tulee yksilöstä itsestään vieraantunut nahjus. Lapsesta lähtöisin oleva ruumiillinen tai fysiologinen pathos löytää puolestaan ilon ja arvokkuuden sitä edes tiedostamattaan (ks. WP §68; §439; §440). Jokaisessa intohimossa on Nietzschelle jo aste järkeä ja yksilö tietää tiedostamattaan sen mikä on hänelle parasta (WP).
Nietzschelle tietoisuus ja vakavamielinen ajattelu ovat paradoksaalisia työkaluja, sillä mitä filosofia yleensä ottaen on muuta kuin vakavamielistä ajattelua. Se, että jokainen filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna on Nietzschelle selviö, vaikkakin hän usein ajattelee muiden filosofien tapaan, että juuri hänen (tahto valtaan) -filosofiansa yltää totuuteen. Tämä johtuu tietysti siitä, että tahto valtaan -filosofiassa jokainen "filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna". Tahto on puolestaan kompleksinen affekti- ja viettikokonaisuus, jossa ajattelu ja liike perustuvat käsky- ja alistussuhteisiin. Tässä mielessä käsite tahto korvaa käsitteet tietoisuus ja tiedostamaton, sillä ei ole olemassa kuin tahto, joka saa liikkeen aikaan valtaamalla ja alistamalla toiset tahdot palvelukseensa. Se, että juon tässä kirjoitellessani mehua, tarkoittaa että mehutahtoni on vallannut vesitahtoni alistukseensa. Se, etten juo kahvia, johtuu siitä, että kahvitahtoni ei ole koskaan päässyt hallitukseen, vaan istuu surkeana ja voimattomana oppositiossa.
Ongelmana kuitenkin on, että miten Nietzsche voi ylistää filosofiassaan huoletonta lapsen "ajattelu"maailmaa, kun filosofia on luonteeltaan reflektiivistä toimintaa. Filosofiassaan Nietzsche ensin reflektoi itse kovasti lukijoilleen viestittämiä ajatuksia ja lukija puolestaan sen jälkeen pureskelee lukemaansa. Nietzsche koki olevansa kasvattaja, jonka tehtävänä oli nostaa kykeneviä ihmisiä näkemään hänen laillaan tietoisuuteen kietoutuvia ongelmia, mutta filosofisen kasvattajan välineenä voi olla ainoastaan tietoisuuden ristiriitaisuuksien lisääminen ja perspektivistinen pohdinta sekä lukijan että kirjoittajan osalta. Piiloutuisiko tähän kohtaan jokin salaisuus Nietzschen filosofiassa?
Salaisuutta voitaisiin lähteä purkamaan yli-ihmisen käsitteen kautta. Yli-ihminen on Nietzschen korkein tavoite ja yli-ihmisen voitaisiin puolestaan sanoa olevan sekä lapsi että aikuinen, skeptikko ja aito sekä reflektoiva ja päätön. Yli-ihminen on olento, jonka sisällä on suurin mahdollinen määrä ristiriitaisuuksia tietoisuuden peilissä ja samaan aikaan hänellä on lapsen aktiivinen kyky luoda arvoja. Yli-ihminen on siis tietoisuuden välityksellä reaktiivisessa suhteessa sekä sisäiseen että ulkoiseen ympäristöönsä että tiedostamattoman välityksellä aktiivisessa suhteessa omiin vaistoihin ja affekteihin. Yli-ihminen on siis tasapainoinen yksilö, jonka tahto on äärettömän laaja (koostuu siis monista tahdoista), mutta se on hierarkkisesti määräytynyt. Yli-ihminen on siis pluraali, mutta pluralismi voi toimia ainoastaan hierarkkisessa järjestelmässä. Tuon hierarkkisen järjestyksen luominen tai takominen on kuin taideteoksen väsäämistä. Mutta keskeinen tekijä taiteen luomisessa on Nietzschelle kyky tehdä sitä ilman tietoisuuden ohjausta. Kun tietoisuus pidetään puhtaana kaikista ulkoisista pakotteista ja lauman äänestä, löytyy järjestystä luova ihanne tiedostamattoman syövereistä.
Loppuun voisi siis sanoa, että Nietzschelle tietoisuus on väline, jonka avulla ihminen voi kasvattaa kokoaan (tahtojen määrää). Tiedostamattomat affektit ovat puolestaan ne, jotka laittavat rakenteen järjestykseen. Juomien kohdalla tämä on helppoa. Vesi on ihan ok, mehu on usein parempaa, mutta kahvi maistuu aina kuralta. Kun kysytään suurempia kysymyksiä, kuten "mitä haluat elämältäsi?" tai "mikä on tavoittelemisen arvoista?" voi kysymykset jäädä ilman vastausta. Lapselta vastaukset tulevat yleensä kuin tykin suusta, mutta entäpä me aikuiset?
Huolettomuus ja vakavuus.
Lapsien voidaan sanoa yleisesti ottaen olevan huolettomia. Lapsista huokuu iloisuus ja vallattomuus ja lapset ovat aina liikkeessä. Liikkeen kautta surut koostuvat hetkittäisistä sattumista ja ne vaipuvat yhtä nopeasti unholaan kuin ne saivat alkunsakin. Huolettomuus ja päätön meno tai aivot narikkaan -asenne kulkevat siis käsi kädessä. Huolettomalla yksilöllä onnen perusta on itsessä ja kaikessa siinä kauneudessa mikä maailmasta löytyy. Lapselle pieni kivi, nallekarhu tai rätti voivat olla korvaamattomia aarteita. Huolettoman lapsen onnen perusta on sisältä kumpuava arvojen ja merkitysten maailma. (Lapsi on yksi keskeinen käsite Nietzschen Zarathustrassa).
Aikuiset sen sijaan ovat usein kovin vakavia. Suruttomat ja huolettomat lapsuuden päivät ovat korvautuneet jatkuvalla huolella. Huoli ja vastuu pistävät puolestaan ajattelemaan. Huvittelun sijaan aikuisien elämään kuuluu ennen kaikkea vakavuus, totisuus ja raskasmielisyys. Vakavalla yksilöllä onnen perusta on aristoteelisessa tragediassa. Vakava ihminen ajattelee kaikkea maailman kurjuutta ja kärsimystä ja onnellisuus perustuu siihen kun ei itse joudu sitä kaikkea kestämään ja kärsimään. Vakavan ihmisen ilo ja onni ovat luonteeltaan reaktiivisia, sillä ne tarvitsevat aina vertailupisteen, josta käsin oma tilanne näyttää paremmalta.
Tällä tavoin ronskisti stereotypisoimalla Nietzschen amor fati ja lapsien ihailu puoltavat ensimmäistä painotusta. Nietzschen tragedia ei ole aristoteelista katharsista, vaan yhdessäoloa maailman traagisen luonteen kanssa (ks.esim. EH). Päätön meininki on dionyysista tragediaa parhaimmillaan.
Tietoinen reflektio vai alitajuiset impulssit
Ongelmallisen tällaisesta vastakkainasettelusta tekee se, että Nietzcshelle suurin osa tietoista ajattelua perustuu vaisto-toiminnoille eikä tietoisuus ole näin ollen vastakohta tiedostamattomalle. Ei Minä voi koskaan ajatella, koska ajatus tulee tietoisuuteen silloin kun ajatus tahtoo. Ei ole mitään maagista transsendenttia tietoista Minää, joka kutsuisi ajatuksia tyhjyydestä käsin luokseen. Minä tai tietoisuus on vain tautologia. "Ajattelua on ja sen vuoksi on ajatuksia" (ks. HP; WP). Se, että on ajattelua ei tarkoita, että meillä "ajattelevilla olioilla" olisi mitään hajuakaan siitä syystä, jonka vaikutuksena ajatukset tietoisuutemme peiliin heijastuvat. Tietoisuus on eräällä tapaa ainoastaan viimeinen päätepiste, jonne jotkut ajatukset päätyvät, mutta matkalla on käyty monenlaista kamppailua ruumiissamme siitä, mitkä ajatukset pääsevät päätepysäkille asti.
Vaikka emme pääsisikään edes Descartesin lausumaan viimeiseen varmuuteen kiinni, vaan ajattelunkin taustalla oleva subjekti katoaa Jumalan tavoin käsityskykymme tuolle puolen, voidaan kuitenkin jälleen tarkastella Nietzschen suhtautumista tietoisuuteen ja alitajuisiin voimiin. Tietoisuudesta voidaan kuitenkin puhua, sillä se on peili, josta ajatukset heijastuvat näkyviksi ja tulevat sitä kautta uudenlaisen muistiin perustuvan käsittelyn alaisiksi.
Nietzsche ottaa kuitenkin voimakkaasti kantaa tietoisuuden ja tiedostamattoman kamppailuun ja asettuu systemaattisesti tiedostamattoman eheyttä ja voimaa luovalle puolelle. "Ei tietoisuuden lisääminen ole maali, vaan voiman määrän lisääminen" (WP §711; ks. myös §707). Nietzschelle tietoisuus on sairas ja se laajenee yhä suuremmaksi, jolloin tietoisuuden päätepysäkille saapuu yhä suurempi määrä ristiriitaisia ja eripuraisia tahtoja. "Jokainen täydellinen teko on puolestaan tiedostamaton" (WP §289). Nietzschelle arvo ja arvokas toiminta perustuvat lapsen huolettomaan aktiivisuuteen. Tietoisuuden kautta nousevat arvot nojaavat puolestaan vakavuuteen ja niihin piiloutuu tietynlaista sairaalloisuutta, sillä tietoisuusaffekti astuu tällöin ruumiillisuuden ulkopuolelle ja tavoittelee puhdasta objektiivisuutta yrittämällä karistaa itsestään kaiken muun affektiivisen viettiperustan (WP §423). Kun tietoisuusaffekti pääsee vallan kahvaan on seurauksena sisäinen arvotyhjiö ja toiminnasta tulee aikuismaista reaktiivisuutta. Tätä kautta tietoisuusaffekti on yksilön ulkoisen maailman eli lauman edustaja. Kun lauma pääsee yksilössä ääneen tulee yksilöstä itsestään vieraantunut nahjus. Lapsesta lähtöisin oleva ruumiillinen tai fysiologinen pathos löytää puolestaan ilon ja arvokkuuden sitä edes tiedostamattaan (ks. WP §68; §439; §440). Jokaisessa intohimossa on Nietzschelle jo aste järkeä ja yksilö tietää tiedostamattaan sen mikä on hänelle parasta (WP).
Nietzschelle tietoisuus ja vakavamielinen ajattelu ovat paradoksaalisia työkaluja, sillä mitä filosofia yleensä ottaen on muuta kuin vakavamielistä ajattelua. Se, että jokainen filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna on Nietzschelle selviö, vaikkakin hän usein ajattelee muiden filosofien tapaan, että juuri hänen (tahto valtaan) -filosofiansa yltää totuuteen. Tämä johtuu tietysti siitä, että tahto valtaan -filosofiassa jokainen "filosofia kertoo ainoastaan siitä, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen filosofin sisimmät vietit ovat sijoitettuna". Tahto on puolestaan kompleksinen affekti- ja viettikokonaisuus, jossa ajattelu ja liike perustuvat käsky- ja alistussuhteisiin. Tässä mielessä käsite tahto korvaa käsitteet tietoisuus ja tiedostamaton, sillä ei ole olemassa kuin tahto, joka saa liikkeen aikaan valtaamalla ja alistamalla toiset tahdot palvelukseensa. Se, että juon tässä kirjoitellessani mehua, tarkoittaa että mehutahtoni on vallannut vesitahtoni alistukseensa. Se, etten juo kahvia, johtuu siitä, että kahvitahtoni ei ole koskaan päässyt hallitukseen, vaan istuu surkeana ja voimattomana oppositiossa.
Ongelmana kuitenkin on, että miten Nietzsche voi ylistää filosofiassaan huoletonta lapsen "ajattelu"maailmaa, kun filosofia on luonteeltaan reflektiivistä toimintaa. Filosofiassaan Nietzsche ensin reflektoi itse kovasti lukijoilleen viestittämiä ajatuksia ja lukija puolestaan sen jälkeen pureskelee lukemaansa. Nietzsche koki olevansa kasvattaja, jonka tehtävänä oli nostaa kykeneviä ihmisiä näkemään hänen laillaan tietoisuuteen kietoutuvia ongelmia, mutta filosofisen kasvattajan välineenä voi olla ainoastaan tietoisuuden ristiriitaisuuksien lisääminen ja perspektivistinen pohdinta sekä lukijan että kirjoittajan osalta. Piiloutuisiko tähän kohtaan jokin salaisuus Nietzschen filosofiassa?
Salaisuutta voitaisiin lähteä purkamaan yli-ihmisen käsitteen kautta. Yli-ihminen on Nietzschen korkein tavoite ja yli-ihmisen voitaisiin puolestaan sanoa olevan sekä lapsi että aikuinen, skeptikko ja aito sekä reflektoiva ja päätön. Yli-ihminen on olento, jonka sisällä on suurin mahdollinen määrä ristiriitaisuuksia tietoisuuden peilissä ja samaan aikaan hänellä on lapsen aktiivinen kyky luoda arvoja. Yli-ihminen on siis tietoisuuden välityksellä reaktiivisessa suhteessa sekä sisäiseen että ulkoiseen ympäristöönsä että tiedostamattoman välityksellä aktiivisessa suhteessa omiin vaistoihin ja affekteihin. Yli-ihminen on siis tasapainoinen yksilö, jonka tahto on äärettömän laaja (koostuu siis monista tahdoista), mutta se on hierarkkisesti määräytynyt. Yli-ihminen on siis pluraali, mutta pluralismi voi toimia ainoastaan hierarkkisessa järjestelmässä. Tuon hierarkkisen järjestyksen luominen tai takominen on kuin taideteoksen väsäämistä. Mutta keskeinen tekijä taiteen luomisessa on Nietzschelle kyky tehdä sitä ilman tietoisuuden ohjausta. Kun tietoisuus pidetään puhtaana kaikista ulkoisista pakotteista ja lauman äänestä, löytyy järjestystä luova ihanne tiedostamattoman syövereistä.
Loppuun voisi siis sanoa, että Nietzschelle tietoisuus on väline, jonka avulla ihminen voi kasvattaa kokoaan (tahtojen määrää). Tiedostamattomat affektit ovat puolestaan ne, jotka laittavat rakenteen järjestykseen. Juomien kohdalla tämä on helppoa. Vesi on ihan ok, mehu on usein parempaa, mutta kahvi maistuu aina kuralta. Kun kysytään suurempia kysymyksiä, kuten "mitä haluat elämältäsi?" tai "mikä on tavoittelemisen arvoista?" voi kysymykset jäädä ilman vastausta. Lapselta vastaukset tulevat yleensä kuin tykin suusta, mutta entäpä me aikuiset?
lauantai 9. tammikuuta 2010
Jumala on kuollut, nyt tahdon yli-ihmisen elävän
Jumalan kuoleman standardiesityksiä on jo niin monia, että tässä blogissa ajattelin esittää asiat vähän suorasukaisemmin. Jumala on kuollut, mutta ihmisen olisi elettävä. Mitä Jumalan kuolema tarkoittaa?
Sekularismia.
Mitä sekularismi tarkoittaa?
Sekularisaatio liitetään yleensä länsimaisiin yhteiskuntiin ja tätä puhutaan länsimaisten utopioiden kuihtumisesta. Länsimaisten utopioiden taustalla oleva kristillinen maailmankatsomus on sekularisaation seurauksena menettänyt oman elämän suuntaa ja päämääriä selittävän moraalisen voimansa ja se on enemmän tai vähemmän latistunut seuraavana esiteltäviin teeseihin.
1. Let's make some money! Ajatuksen on tiivistänyt Oscar Wilde kun hän totesi, että "An economist is a man who knows the price for everything and the value of nothing". Jumala on kuollut. Kaikki on enemmän tai vähemmän pinnallista vouhotusta, mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Ekonomistin motto: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some money!"
2. Let's make some babies! Tai no jos ei itse lapsia, niin harjoitetaan ainakin lasten tekemistä. Ajatuksen tiivisti muutama vuosi sitten YLE:n dokumentissä esitellyt pohjois-karjalaiset miehet, joista toinen totesi jotenkin näin: "kun olin nuorempi, niin setäni totesi, että pillun päällä se maailma pyörii. Ja nyt kun ikää on tullut lisää, niin täytyy todeta, että PILLUN PÄÄLLÄ SE MAAILMA PYÖRII!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some babies!"
3. Let's make some maksakirroosi! Jos ei raha tai seksi kiinnosta tai on luonnon lotossa saanut vähän huonomman arvan käteen, niin kuningas Alkoholi pelastaa edes hetkeksi. Kuten Eput laulaa, reitti voi olla ojasta allikkoon: "työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some maksakirroosi!"
Jos länsimaisista utopioista on jotain jäljellä, niin sekulaarissa kulttuurissamme nuo kolme tekijää nousevat esiin. Muita ehdokkaita voi tietysti esittää, kuten let's eat! Live beautiful, die young! tai let's collect some panties!, kuten Japanissa on tapana. Yhteistä kaikille ihanteille on kuitenkin tietynlainen kylmyys ja värittömyys, mitkä vaivaavat noiden pinnallisten tavoitteiden alla. On kylmempää kuin ennen Jumalan kuolemaa ja sekulaarin kulttuurin edustajina lähes jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa Jumalan surmaamaan. "Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat" (Iloinen Tiede §125)?
Tässä yhteydessä sitten yleensä törmätään sarjaan Don Quijoteja ja Sancho Panzoja (jollaiseksi minuakin on lehtorin toimesta tituleerattu), jotka löytävät vieraantumiseen syyn yllä kuvatuista ilmiöistä. Aapo Riihimäki esittää teoksessaan Nietzschen Arvoitus, että rahan palvonta on syy vieraantumiseemme. Yhtä lailla voisi kysyä, onko vieraantumisemme syy rahan palvontaan? Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, jotka taistelevat puolestaan kulttuurin yliseksualisoitumista vastaan ja toiset sen puolesta (Herbert Marcuse). Rasvainen ruoka, mainonta ja liikalihavuus nostattavat myös tunteita. Kaikille on taustalla paljon humaaneja ajatuksia ja toiveita, että edes Jumalan varjosta voitaisiin saada jotain irti. Tätä joukkiota voisi kutsua vaikkapa nietzscheläisiksi humanisteiksi. Jumala on kuollut, mutta ihmisyys voittaa kyynisyyden.
Nietzscheä ei voi kutsua kuitenkaan kovinkaan suureen ääneen humanistiksi. Eipä häntä voi kutsua kyyniseksikään. Hän ottaa kuitenkin filosofisen tuotantonsa puolivälissä lopulliseksi päämääräkseen Jumalan varjonkin hävittämisen (Iloinen Tiede §108). Mikä oli Nietzschen ratkaisu?
Yksityishenkilönä Nietzschen ei voida sanoa täyttäneen nykyisen sekulaarin maailmaan kolmea hegemonista päämäärää, vaan hän oli absolutisti erakko, joka eli enimmäkseen vähäisillä varoillaan pienissä vuokratiloissa. Elämässään Nietzsche tahtoi löytää oman ja omimman korkean päämäärän ja ihanteen, jota palvoa. Päämäärän löytänyt ihminen on puolestaan "oikeudenkin eikä vain tekojensa ja tuomariensa yläpuolella" (IT §267). Aktiivinen nihilisti ei etsi sovinnaisuutta, vaan kamppailua, haastetta ja sotaa. Yli-ihminen vetää rajat ympärilleen ja julistaa, että tällainen Minä olen ja minuudestani en luovu, enkä käy kauppaa. Yli-ihminen ei tarvitse sovinnaisuutta, vaan sanoo asiat suoraan niinkuin ajattelee, eikä pelkää riitoja tai kiusallisia tilanteita. Vaikka Jumala on kuollut ja maa on kadonnut jalkojen alta, yli-ihminen kykenee perustuksen luomaan ja julistamaan, että tässä seison enkä muuta voi! Yli-ihminen ei ole kuitenkaan mikään pelle, joka tekee sopimattomia asioita, vain sen tähden, että niiden katsotaan olevan sopimattomia. Rémi Gaillardin motto: "C'est en faisant n'importe quoi qu'on devient n'importe qui" ei ole yli-ihmisen motto.
Sekularismia.
Mitä sekularismi tarkoittaa?
Sekularisaatio liitetään yleensä länsimaisiin yhteiskuntiin ja tätä puhutaan länsimaisten utopioiden kuihtumisesta. Länsimaisten utopioiden taustalla oleva kristillinen maailmankatsomus on sekularisaation seurauksena menettänyt oman elämän suuntaa ja päämääriä selittävän moraalisen voimansa ja se on enemmän tai vähemmän latistunut seuraavana esiteltäviin teeseihin.
1. Let's make some money! Ajatuksen on tiivistänyt Oscar Wilde kun hän totesi, että "An economist is a man who knows the price for everything and the value of nothing". Jumala on kuollut. Kaikki on enemmän tai vähemmän pinnallista vouhotusta, mutta rahalla saa ja hevosella pääsee. Ekonomistin motto: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some money!"
2. Let's make some babies! Tai no jos ei itse lapsia, niin harjoitetaan ainakin lasten tekemistä. Ajatuksen tiivisti muutama vuosi sitten YLE:n dokumentissä esitellyt pohjois-karjalaiset miehet, joista toinen totesi jotenkin näin: "kun olin nuorempi, niin setäni totesi, että pillun päällä se maailma pyörii. Ja nyt kun ikää on tullut lisää, niin täytyy todeta, että PILLUN PÄÄLLÄ SE MAAILMA PYÖRII!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some babies!"
3. Let's make some maksakirroosi! Jos ei raha tai seksi kiinnosta tai on luonnon lotossa saanut vähän huonomman arvan käteen, niin kuningas Alkoholi pelastaa edes hetkeksi. Kuten Eput laulaa, reitti voi olla ojasta allikkoon: "työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe!" Mottona toimii: "kaikki on enemmän tai vähemmän paskaa, mutta let's make some maksakirroosi!"
Jos länsimaisista utopioista on jotain jäljellä, niin sekulaarissa kulttuurissamme nuo kolme tekijää nousevat esiin. Muita ehdokkaita voi tietysti esittää, kuten let's eat! Live beautiful, die young! tai let's collect some panties!, kuten Japanissa on tapana. Yhteistä kaikille ihanteille on kuitenkin tietynlainen kylmyys ja värittömyys, mitkä vaivaavat noiden pinnallisten tavoitteiden alla. On kylmempää kuin ennen Jumalan kuolemaa ja sekulaarin kulttuurin edustajina lähes jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa Jumalan surmaamaan. "Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat" (Iloinen Tiede §125)?
Tässä yhteydessä sitten yleensä törmätään sarjaan Don Quijoteja ja Sancho Panzoja (jollaiseksi minuakin on lehtorin toimesta tituleerattu), jotka löytävät vieraantumiseen syyn yllä kuvatuista ilmiöistä. Aapo Riihimäki esittää teoksessaan Nietzschen Arvoitus, että rahan palvonta on syy vieraantumiseemme. Yhtä lailla voisi kysyä, onko vieraantumisemme syy rahan palvontaan? Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, jotka taistelevat puolestaan kulttuurin yliseksualisoitumista vastaan ja toiset sen puolesta (Herbert Marcuse). Rasvainen ruoka, mainonta ja liikalihavuus nostattavat myös tunteita. Kaikille on taustalla paljon humaaneja ajatuksia ja toiveita, että edes Jumalan varjosta voitaisiin saada jotain irti. Tätä joukkiota voisi kutsua vaikkapa nietzscheläisiksi humanisteiksi. Jumala on kuollut, mutta ihmisyys voittaa kyynisyyden.
Nietzscheä ei voi kutsua kuitenkaan kovinkaan suureen ääneen humanistiksi. Eipä häntä voi kutsua kyyniseksikään. Hän ottaa kuitenkin filosofisen tuotantonsa puolivälissä lopulliseksi päämääräkseen Jumalan varjonkin hävittämisen (Iloinen Tiede §108). Mikä oli Nietzschen ratkaisu?
Yksityishenkilönä Nietzschen ei voida sanoa täyttäneen nykyisen sekulaarin maailmaan kolmea hegemonista päämäärää, vaan hän oli absolutisti erakko, joka eli enimmäkseen vähäisillä varoillaan pienissä vuokratiloissa. Elämässään Nietzsche tahtoi löytää oman ja omimman korkean päämäärän ja ihanteen, jota palvoa. Päämäärän löytänyt ihminen on puolestaan "oikeudenkin eikä vain tekojensa ja tuomariensa yläpuolella" (IT §267). Aktiivinen nihilisti ei etsi sovinnaisuutta, vaan kamppailua, haastetta ja sotaa. Yli-ihminen vetää rajat ympärilleen ja julistaa, että tällainen Minä olen ja minuudestani en luovu, enkä käy kauppaa. Yli-ihminen ei tarvitse sovinnaisuutta, vaan sanoo asiat suoraan niinkuin ajattelee, eikä pelkää riitoja tai kiusallisia tilanteita. Vaikka Jumala on kuollut ja maa on kadonnut jalkojen alta, yli-ihminen kykenee perustuksen luomaan ja julistamaan, että tässä seison enkä muuta voi! Yli-ihminen ei ole kuitenkaan mikään pelle, joka tekee sopimattomia asioita, vain sen tähden, että niiden katsotaan olevan sopimattomia. Rémi Gaillardin motto: "C'est en faisant n'importe quoi qu'on devient n'importe qui" ei ole yli-ihmisen motto.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Objektiivisuus ja Nietzschen poststrukturalismi
Nietzschen tietoteorialla on ollut merkittävä vaikutus jälkistrukturalistisen ajattelun taustavirroissa. Filosofiassaan Nietzsche käy läpi jälkistrukturalistisen ajattelun keskeiset elementit, kuten "toimijan", minän tai egon hajottamisen sekä merkityksen rakentumisen tulkitsijasta itsestään käsin ei ulkopuolisesta "objektiivisesta" tekstistä. Nietzsche myös painottaa filosofiassaan useiden erilaisten ja ristiriitaisten tulkintojen tekemisen tärkeyttä. "Tahto systematisoida on rehellisyyden puutetta" (Epäjumalat osa 1 §26).
Koska emme voi saada luontoon tai maailmaan Jumalan tai enkelten perspektiiviä katoaa tulkinnoiltamme pohja pois. Jokainen tulkinta perustuu erheelle ja ei ole mitään rajoitusta siihen miten monella eritavalla voimme maailmaa tulkita. Maailma on dionyysinen moninaisuus, million tai multitude ja pohjimmiltaan maailmalla ei ole mitään struktuuria. Kaikki maailmassa oleva "rakenne" perustuu vain ihmismielen hetkelliseen kuvitelmaan kyvystä rakentaa pysyvää tietoa.
Miksi maailma on kaaos?
Nietzschelle maailma on siis kaaos sen vuoksi, että se on jatkuvassa tulemisen tilassa ja siksi, että kokonaisuus ei ole leikattavissa paloiksi. Tämän vuoksi Nietzschen filosofiassa Herakleitos asettuu kunnia-arvoiseen asemaan, koska hänen filosofiassaan maailman virtaamisen ajatus esiintyy selkeimmin ensimmäisen kerran. Nietzschelle maailma on kaaoksen virtaa.
Kysymys on tärkeä ja kuuluu modernin maailman ongelmiin. Nietzschen poststrukturalistinen lähtökohta eroaa kuitenkin moderneista pyrkimyksistä. Nietzschen huomio keskittyy tarkastelemaan kysyjää. Nietzsche kääntää kysymyksen muotoon: mikä on se vietti tai voima, joka saa kyseisen ihmisen janoamaan tietoa? Miksi juuri tietoa tai totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä?
Miksi pyrkimys objektiiviseen totuuteen on alhaista?
2) Pyrkimys objektiivisuuteen on pyrkimystä taistella "luonnon moraalista imperatiivia" vastaan. Mikä sitten on luonnon imperatiivi - ”Homo natura. Tahto valtaan.” (Wille zur... §391). Luonnon moraalinen imperatiivi eli tahto valtaan opettaa perspektiivin supistamista "ja siis tavallaan tyhmyyttä elämän- ja kasvunedellytyksenä" (Hyvän ja... §188). Luonnon "moraali" on päin vastainen kuin tieteen, siis tieteelliseksi omaksitunnoksi muuntuneen kristillisyyden, objektiivinen "moraali". Moninaisuuden maailmassa pyrkimys objektiivisuuteen on tätä kautta perspektiivin pirstomista ja moninaisuuteen hukkumista. Se on oleskelua käsitteiden ja loogisten proseduurien parissa, jolloin persoonavaisto turmeltuu persoonamattomaksi. Se on aivan liian suurta 'objektiivisuutta' eli yksilöintressin heikentymistä, tasapainottomuutta ja "itsekkyyden" menettämistä (Antikristus §20).
Nietzschelle objektiivisen totuuden etsintään liittyy siis jonkinasteista patologisuutta, joka johtaa masennukseen. Näiden patologisten piirteiden takia Nietzsche asettaa itse totuuden tahdon kyseenalaiseksi. Jos maailma perustuu pakosti erheille, miksi ei voitaisi kunnioittaa sitä voimaa joka synnyttää nämä erheet enemmän kuin sitä voimaa, joka pyrkii poistamaan kaikki erheet. Arvojen uudelleen arvottamisen kautta Nietzsche hyökkää erityisesti sitä modernin maailman pyrkimystä vastaan, jonka nojalla yritetään askel askeleelta paljastaa jokaikinen maailman osanen. Nietzschelle objektiivisuudessa kyse on patologisesta tiedon halusta löytää vastauksia kysymyksiin, jotka pakenevat ihmisymmärrystä. Ihmiseläin ei vain ole valmistettu tietoa varten, koska ihminen ei pääse käsiksi jumalallisiin merkityksiin ja tarkoituksiin. Nietzschelle ei ole Derridan ohella olemassa viimeistä kielen referenttiä tai merkitsijää, joka sitoisi kielen maailmaan.
Missä on ongelma?
Jos Nietzsche todella olisi ajatellut, että tiede olisi vain tahdon valtaan hienonnus ei ongelmaa olisikaan olemassa. Tällöin pyrkimys tieteelliseen objektiivisuuteen olisi vain maailmaa vääristävien kategorioiden, käsitteiden ja sääntöjen luomista. Näiden avulla taas voimme helpommin organisoida moninaisuuden massaa ja saada tahdon valtaan kautta muotoja ja pintoja maailmaan, joka pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä. Tahto valtaan synnyttää siis esineitä ja ilmiöitä, jotka ovat suhteellisen kestäviä ja suhteellisen samankaltaisia, jotta voimme tulla toimeen ja tiede on vain tämän maailman voiman käsikassara. Yritys nähdä maailma ja todellisuus strukturoimattomana tulemisen kaaoksena, millainen se todella on, johtaisi ihmisen tuhoon. Jokainen struktuuri väärentää todellisuutta, mutta erhe on elämän ehto.
Tätä kautta voidaankin todeta, että Nietzschelle pyrkimys objektiivisuuteen on alhaista ainoastaan hänen arvojensa kautta. Kyse ei ole tietoteoreettisista pulmista, vaan mielenterveydellisistä seikoista. Nietzsche on filosofiassaan vakuuttunut, että pyrkimys objektiivisuuteen ja "viisauteen" johtavat masennukseen. Nietzschelle tuo pyrkimys on elämälle vastakkaista, sillä silloin pyritään ylittämään perspektiiviset arviointimme ja sen seurauksena on heikentynyt tarkoituksen luomisen voima (Wille ... §608). Koska Nietzschelle ”objektiivinen ihminen on (…) tavallisesti ihminen vailla substanssia ja sisällystä, ’itsetön’ ihminen" ... eikä "siis myöskään mitään naisille soveliasta, in parenthesi", tulee pyrkimystä objektiivisuuteen välttää. Elämää säilyttäviin voimiin kuuluvat sen sijaan kyky unohtaa ja kyky vajota tietämättömyyteen.
"On paljon, mitä en kerta kaikkiaan halua tietää. - Viisaus piirtää tiedollekin rajat." (Epäjumalat osa 1 §5.)
Nietzschen painotus on selviö. All work and no play makes Nietzsche a dull philosophist. Ainakin välillä täytyy osata ottaa rennommin. Siksipä siis, mene siitä bailaamaan ja lopeta tämän Nietzsche-tulkinnan objektiivisuuteen pyrkivän blogin lukeminen. Hus ulos siitä!
Tätä kautta voidaankin todeta, että Nietzschelle pyrkimys objektiivisuuteen on alhaista ainoastaan hänen arvojensa kautta. Kyse ei ole tietoteoreettisista pulmista, vaan mielenterveydellisistä seikoista. Nietzsche on filosofiassaan vakuuttunut, että pyrkimys objektiivisuuteen ja "viisauteen" johtavat masennukseen. Nietzschelle tuo pyrkimys on elämälle vastakkaista, sillä silloin pyritään ylittämään perspektiiviset arviointimme ja sen seurauksena on heikentynyt tarkoituksen luomisen voima (Wille ... §608). Koska Nietzschelle ”objektiivinen ihminen on (…) tavallisesti ihminen vailla substanssia ja sisällystä, ’itsetön’ ihminen" ... eikä "siis myöskään mitään naisille soveliasta, in parenthesi", tulee pyrkimystä objektiivisuuteen välttää. Elämää säilyttäviin voimiin kuuluvat sen sijaan kyky unohtaa ja kyky vajota tietämättömyyteen.
"On paljon, mitä en kerta kaikkiaan halua tietää. - Viisaus piirtää tiedollekin rajat." (Epäjumalat osa 1 §5.)
Nietzschen painotus on selviö. All work and no play makes Nietzsche a dull philosophist. Ainakin välillä täytyy osata ottaa rennommin. Siksipä siis, mene siitä bailaamaan ja lopeta tämän Nietzsche-tulkinnan objektiivisuuteen pyrkivän blogin lukeminen. Hus ulos siitä!
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Laumamoraali
Nietzsche kritisoi filosofiassaan voimakkaasti sellaista moraalin muotoa, jota hän kutsuu laumamoraaliksi. Mitä laumamoraali on Nietzschelle?
Kysymystä on lähettävä tarkastelemaan merkityksen näkökulmasta. Merkityksellinen toiminta on toimijalle mielekästä. Mieli (Sinn) ja mielekkyys taas sisältää itsessään tahdon. Mielekäs toiminta kumpuaa jokaisen toimijan sisäisestä palosta, kipinästä tai kuten Nietzsche asian ilmaisee, tahdosta valtaan. Ihmisen toiminta on eri tavalla päämääräsuuntautunutta kuin eläinten. Nietzschelle ihmisen toiminnan ja tahdon keskeinen elementti on, että hän sisällyttää toimintaansa tarkoituksen.
Laumamoraalin ihminen poikkeaa Nietzschen ideaalista tahto valtaan -ihmisestä. Laumaeläin ihmisellä ei oikeastaan ole tuota sisäistä paloa tai kipinää. Laumamoraalin ihminen on eräällä tapaa hukassa. Hän elää jonkinasteisessa eksistentiaalisessa tyhjiössä. Täyttääkseen tuon tyhjiön, laumaeläin ihminen tarvitsee uskoa. Ulkopuolinen usko täyttää laumayksilön sisäisen tyhjiön. Mieli ja mielekkyys on uskon asia.
"Joka ei osaa panostaa tahtoaan asioihin, sijoittaa niihin ainakin mielekkyyden (Sinn): hän siis uskoo, että niissä on tahto jo valmiina ('uskon' periaate)" (Epäjumalten hämärä osa 1 §18).
Mikä laumamoraalin aiheuttaa?
Nietzsche kuvaa filosofiassaan ihmistä eläimenä, jonka vaistot ovat ajan myötä heikentyneet ja heikentyvät yhä. Vaistot sinällään eivät ole tietysti yhtään mitään, vaan niiden taustalla oleva muotoa luova voima eli tahto valtaan on siis heikentynyt ihmisessä. Tuo heikentyminen on tapahtunut uudenlaisen vaiston syntymisen seurauksena. Tuo uudenlainen vaisto on syntynyt, kun ihminen on joutunut aikojen saatossa ratkaisemaan päämääriinsä liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkomisen seurauksena eläimelliset vaistot ovat ajan mittaan henkistyneet. Yhä vaikeampien ja monimutkaisempien koneiden ja laitteiden sekä sosiaalisten ongelmien ratkominen ovat synnyttäneet eläimen, jolle on syntynyt ensimmäistä kertaa maailman historiassa suunnaton muisti. Viisas ihminen, Homo Sapiens, on siis vuosituhantisen kehityksen tulos ja ero eläimeen ei suinkaan piile siinä, että ihmisellä on olemassa järki ja eläimellä vaisto. Nietzschelle ihmisen itsestään tietoinen mieli on vain tahdon valtaan synnyttämä korkeammanasteinen vaisto.
Ero eläimeen piilee siinä, ettei ihmisen tietoinen vaisto omaa sitä varmuutta minkä eläimet toiminnassaan omaavat. Vaistot eivät enää sano ihmiselle mitä hänen on tehtävä. Itsenä olemisen ja tulemisen teofilosofia prakaa. Näin ollen ihminen ei enää tiedä, mitä hän oikeastaan haluaa, ja on siksi mieluummin valmis tekemään, mitä muut häneltä haluavat. Laumaeläin ihminen on siis äärimmäisen sopeutuvainen ja heikkotahtoinen. Tämän takia hän on myös autoritaaristen johtajien armoilla.
Itselleen vieras laumaeläin ihminen nojaa perinteeseen. Modernissa maailmassa, jo sanan moderni sisällön perusteella, kaikki on kuitenkin uutta. Modernissa maailmassa laumaeläin ihminen ei voi enää nojata edes perinteeseen, joten hän on entistä enemmän itsensä kanssa hukassa. Fight clubin skitsofreenisen päähenkilön tavoin hänen isänsä ei ole enää kertomassa, mitä seuraavaksi tulisi tehdä.
Laumaeläin ihmisen tarina alkaa olla jo lopussa. Skitsofreeninen sekopää uhkaa päättää päivänsä. Nietzsche näkee tässä kuitenkin mahdollisuutensa. Laumaeläin ihmisten hengen ahdistus saa osan heistä huutamaan "herraa, käskijää aivan kuin jokapäiväistä leipää" (Hyvän ja pahan tuolla puolen §242). Laumaeläin ihmisleijonien meneillään oleva hengen ahdistus on omiaan synnyttämään leijonien jälkeisiä lapsia. Lapset ovat sitten niitä yli-ihmistyranneja, jotka ulkoisen muotonsa jykevällä karismalla alistavat tyhjyydessä pyörivät leijonat palvelukseensa.
On syytä panna merkille, että Nietzschelle moninaisuuden maailmassa ainoastaan tyranni on vapaa ja tyrannius edustaa vapautta. Olkootkin, että Nietzsche pehmentää tyranniuttaan lisäämällä tyranniuteen henkisen merkityksen. Korostamalla henkeä ja henkisyyttä, Nietzsche tavoittelee jälleen maailmaa muovaavaa, ihmisen sisäistä tarkoitusorientoitunutta kipinää, tahtoa valtaan.
Modernin laumaeläin ihmisen eksistentiaalinen tyhjiö johdattaa Nietzschen mielenkiintoisiin filosofisiin päätelmiin. Jos ihmisellä ei ole sisäistä elämän kipinää, joka johtaa hänet kohti uusia haasteita ja päämääriä, on ihminen kärsivä, hukassa ja ainakin pinnan alta masentunut. Laumaeläin ihmiset taas ovat eurooppalaisen sukeutumisprosessin tulosta, jolloin demokratisoituminen tarkoittaa myös yksilön sisäisten vaistojen demokratisoitumista ja hajaantumista. Tässä kohtaa Nietzschen kohtaa filosofiassaan kaikista suuremman ongelman. Kaikki näennäisesti hyvä onkin eräällä tapaa pahaa, koska hyvänä pidetyt yhteiskunnalliset rakenteet ja ilmiöt pitävät sisällään suurta henkistä sairautta. Viimeistään tässä kohtaa lukijan on kysyttävä, onko Nietzsche kenties oikeassa, vai olisiko sittenkin niin, että Nietzschen syy- ja seuraussuhteissa olisi tarkastamisen aihetta?
Kysymystä on lähettävä tarkastelemaan merkityksen näkökulmasta. Merkityksellinen toiminta on toimijalle mielekästä. Mieli (Sinn) ja mielekkyys taas sisältää itsessään tahdon. Mielekäs toiminta kumpuaa jokaisen toimijan sisäisestä palosta, kipinästä tai kuten Nietzsche asian ilmaisee, tahdosta valtaan. Ihmisen toiminta on eri tavalla päämääräsuuntautunutta kuin eläinten. Nietzschelle ihmisen toiminnan ja tahdon keskeinen elementti on, että hän sisällyttää toimintaansa tarkoituksen.
Laumamoraalin ihminen poikkeaa Nietzschen ideaalista tahto valtaan -ihmisestä. Laumaeläin ihmisellä ei oikeastaan ole tuota sisäistä paloa tai kipinää. Laumamoraalin ihminen on eräällä tapaa hukassa. Hän elää jonkinasteisessa eksistentiaalisessa tyhjiössä. Täyttääkseen tuon tyhjiön, laumaeläin ihminen tarvitsee uskoa. Ulkopuolinen usko täyttää laumayksilön sisäisen tyhjiön. Mieli ja mielekkyys on uskon asia.
"Joka ei osaa panostaa tahtoaan asioihin, sijoittaa niihin ainakin mielekkyyden (Sinn): hän siis uskoo, että niissä on tahto jo valmiina ('uskon' periaate)" (Epäjumalten hämärä osa 1 §18).
Mikä laumamoraalin aiheuttaa?
Nietzsche kuvaa filosofiassaan ihmistä eläimenä, jonka vaistot ovat ajan myötä heikentyneet ja heikentyvät yhä. Vaistot sinällään eivät ole tietysti yhtään mitään, vaan niiden taustalla oleva muotoa luova voima eli tahto valtaan on siis heikentynyt ihmisessä. Tuo heikentyminen on tapahtunut uudenlaisen vaiston syntymisen seurauksena. Tuo uudenlainen vaisto on syntynyt, kun ihminen on joutunut aikojen saatossa ratkaisemaan päämääriinsä liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkomisen seurauksena eläimelliset vaistot ovat ajan mittaan henkistyneet. Yhä vaikeampien ja monimutkaisempien koneiden ja laitteiden sekä sosiaalisten ongelmien ratkominen ovat synnyttäneet eläimen, jolle on syntynyt ensimmäistä kertaa maailman historiassa suunnaton muisti. Viisas ihminen, Homo Sapiens, on siis vuosituhantisen kehityksen tulos ja ero eläimeen ei suinkaan piile siinä, että ihmisellä on olemassa järki ja eläimellä vaisto. Nietzschelle ihmisen itsestään tietoinen mieli on vain tahdon valtaan synnyttämä korkeammanasteinen vaisto.
Ero eläimeen piilee siinä, ettei ihmisen tietoinen vaisto omaa sitä varmuutta minkä eläimet toiminnassaan omaavat. Vaistot eivät enää sano ihmiselle mitä hänen on tehtävä. Itsenä olemisen ja tulemisen teofilosofia prakaa. Näin ollen ihminen ei enää tiedä, mitä hän oikeastaan haluaa, ja on siksi mieluummin valmis tekemään, mitä muut häneltä haluavat. Laumaeläin ihminen on siis äärimmäisen sopeutuvainen ja heikkotahtoinen. Tämän takia hän on myös autoritaaristen johtajien armoilla.
Itselleen vieras laumaeläin ihminen nojaa perinteeseen. Modernissa maailmassa, jo sanan moderni sisällön perusteella, kaikki on kuitenkin uutta. Modernissa maailmassa laumaeläin ihminen ei voi enää nojata edes perinteeseen, joten hän on entistä enemmän itsensä kanssa hukassa. Fight clubin skitsofreenisen päähenkilön tavoin hänen isänsä ei ole enää kertomassa, mitä seuraavaksi tulisi tehdä.
Laumaeläin ihmisen tarina alkaa olla jo lopussa. Skitsofreeninen sekopää uhkaa päättää päivänsä. Nietzsche näkee tässä kuitenkin mahdollisuutensa. Laumaeläin ihmisten hengen ahdistus saa osan heistä huutamaan "herraa, käskijää aivan kuin jokapäiväistä leipää" (Hyvän ja pahan tuolla puolen §242). Laumaeläin ihmisleijonien meneillään oleva hengen ahdistus on omiaan synnyttämään leijonien jälkeisiä lapsia. Lapset ovat sitten niitä yli-ihmistyranneja, jotka ulkoisen muotonsa jykevällä karismalla alistavat tyhjyydessä pyörivät leijonat palvelukseensa.
On syytä panna merkille, että Nietzschelle moninaisuuden maailmassa ainoastaan tyranni on vapaa ja tyrannius edustaa vapautta. Olkootkin, että Nietzsche pehmentää tyranniuttaan lisäämällä tyranniuteen henkisen merkityksen. Korostamalla henkeä ja henkisyyttä, Nietzsche tavoittelee jälleen maailmaa muovaavaa, ihmisen sisäistä tarkoitusorientoitunutta kipinää, tahtoa valtaan.
Modernin laumaeläin ihmisen eksistentiaalinen tyhjiö johdattaa Nietzschen mielenkiintoisiin filosofisiin päätelmiin. Jos ihmisellä ei ole sisäistä elämän kipinää, joka johtaa hänet kohti uusia haasteita ja päämääriä, on ihminen kärsivä, hukassa ja ainakin pinnan alta masentunut. Laumaeläin ihmiset taas ovat eurooppalaisen sukeutumisprosessin tulosta, jolloin demokratisoituminen tarkoittaa myös yksilön sisäisten vaistojen demokratisoitumista ja hajaantumista. Tässä kohtaa Nietzschen kohtaa filosofiassaan kaikista suuremman ongelman. Kaikki näennäisesti hyvä onkin eräällä tapaa pahaa, koska hyvänä pidetyt yhteiskunnalliset rakenteet ja ilmiöt pitävät sisällään suurta henkistä sairautta. Viimeistään tässä kohtaa lukijan on kysyttävä, onko Nietzsche kenties oikeassa, vai olisiko sittenkin niin, että Nietzschen syy- ja seuraussuhteissa olisi tarkastamisen aihetta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
