Nietzsche ja Schopenhauer

Siinä missä Karl Marx käänsi G. W. F. Hegelin absoluuttisen idealismin nurinpäin ja perusti historiallinen materialismin nimellä kulkevan ajattelusuuntauksen, Nietzsche teki saman tempun Arthur Schopenhaurin pessimistiselle filosofialle. Mitä yhteistä ja mitä eroa näillä kahdella filosofian kaanonin merkkihenkilöillä oikeastaan sitten oli?

1. Realistinen ankaruus. Molemmilla filosofeilla oli äärimmäinen pyrkymys kuvata ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin ihmisen tulisi olla. Itsekkyys, julmuus, kovuus, rumuus ja ankaruus näyttäytyvät molempien filosofien tuotannossa keskeisinä elämää luovina voimina.

2. Aktiivinen ja passiivinen (reaktiivinen). Aktiivinen toiminta on pyrkimystä, tekemistä ja tahtomista. Passiivinen toiminta on puolestaan itsensä unohtamista ja tahdotonta hukkumista maailmaan. (vrt. das man)

3. Darwinismi. Schopenhauer oli ensimmäisiä filosofeja, jotka puhuivat avoimesti seksuaalisesta vietistä. Schopenhauer yhdisti kyseisen vietin 'tahdoksi elämään' (wille zur leben), sillä se on ennen kaikkea lajiasäilyttävä. Nietzsche jakoi Schopenhauerin kanssa ajatuksen viettivoimista, jotka julistivat omaa tahtoansa, mutta nuo voimat eivät tahtoneet suinkaan sinänsä sisällyksetöntä viittauksen kohdetta 'elämä', vaan ne tahtovat saada äänensä kuuluviin, ne tahtovat valtaan.

4. Musiikki on taiteen ylin muoto. Musiikki puhuttelee viettejä ja aisteja suoremmin kuin mikään muu taidemuoto. Näin ollen musiikin kyky nostaa ihmisen mielialaa on ylivertainen verrattuna muihin maallisiin asioihin.

5. Nerot ovat harvinaisia poikkeuksia, joita tulee ylistää. Schopenhauer tuppasi toteamaan neroista, (kuten Goethe, Schiller, Kant ja Beethoven), että he olivat 'kitsaan luonnon' tuotoksia, joiden vastakohdaksi syntyy aina miljoonia ikäviä ihmisiä. Nietzschelle oli samoilla linjoilla, mutta lisäsi neron ominaispiirteeksi rikkauden tahdosta valtaan.

Filosofien keskeisiä eroja kannattaa lähteä purkamaan tahdon käsitteestä. Schopenhauer oli omaksunut Kantin filosofiasta jaon noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Noumenaalinen maailma eli 'olio sinänsä' oli Schopenhauerille maailman perimmäinen substanssi ja perusvoima eli tahto: "Tahto on olio sinänsä, syvin sisältö, maailman essentia, kun taas elämä, näkyvä maailma, ilmiö (fenomeeni), on vain Tahdon peili, tämä maailmassa oleva tahto kulkee perimmäisen Tahdon rinnalla, kuten varjo vaeltajansa rinnalla" (Maailma tahtona ja mielteenä, luku 54).

Nietzschelle myös maailma on vain tahtoa ja kaikki muu vain tahdon heijastetta. Näin ollen tahto edeltää ontologisella tasolla myös järkeä ja tietoisuutta. Nietzschelle tietoisuus on vain pinnallinen, pienin ja huonoin osa kaikkea ihmisen ajattelua. Tätä kautta ihminen on rikkaus, multitude, Million, dionysos, jonka tietoinen perspektiivi on aina väärennys, pintapuolistus ja yleistys. Tietoinen minuus on siis Nietzschelle tahdon valtaan tuottama illusorinen väärennös ja sisäisen hierarkian huippu, jonka kummallisiin kuvitelmiin sisältyy myös Schopenhauerin pessimistiset ja nihilistiset sekä ennen kaikkea hätiköidyt tulkinnat.

Näin Nietzsche irrottaa itsensä ja filosofiansa Schopenhauerin pessimistisestä kahleesta. Tietoisuuden "tieto" on vain ennakkoluuloja ja pinnallisia höpinöitä. Jos yksilö toteaa maailman arvottomaksi ja rumaksi, on se pikemminkin oire yksilön sisäisestä tahdon valtaan (häiriö)rakenteesta, eikä maailmasta sinänsä. Yhtä lailla itsekkyys on myös arvokasta ja aktiivinen ja rohkea, elämään palavasti sukeltava yksilö on yhtä lailla perspektiivi maailmaan, ja tuo perspektiivi on yhtä oikeassa kuin Schopenhauerin näkemykset. Itse asiassa Schopenhauer on heikoilla, jos maailma on tahtoa valtaan. Jos maailma on pohjimmiltaan moninaisuus, on elämä itsessään tätä moninaisuuden voittamista. Se on kilvoittelua, valtaamista, sukeutumista ja virtaamista kohti uusia muotoja ja maaleja. Ei tahto elämään, vaan tahto valtaan on luonnon moraalinen imperatiivi. Ihminen luo itse merkitysten ja arvojen maailman ja on tässä suhteessa Jumalan kaltainen. Suurimmat luojat ovat sitten nerokkuuden ja voiman (sic! vrt. Star Wars) tihentymiä, jotka ansaitsevat tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Ei ole siis yhdentekevää millaisia metafyysisiä ja ontologisia oletuksia meillä on maailmasta tai 'oliosta sinänsä'. Se olkoon filosofien yhteinen opetus.

Zarathustra: Postmodernin ajan raamattu?

Näin puhui Zarathustra: Kirja kaikille ja ei kenellekään on anakronistisesti tulkittuna postmodernin ajan uusi raamattu tai näin Nietzsche ainakin sen uskoakseni tarkoitti. Vaikka 1800-luvulla ei käsitettä postmoderni ollut edes olemassa Nietzschen voidaan katsoa kirjoittaneen tuleville sukupolville ja olleen Jumalan kuoleman profetioineen aikaansa edellä. Teos voidaan nähdä myös raamatullisena allegoriana, jossa 30 vuoden ikäinen profeetta (vrt. Zarathustra/jeesus) opastaa ihmisiä oikealle polulle.

Zarathustran juuret ulottuvat persialaiseen profeettaan, joka perusti aikoinaan zarathustralaisuuden uskonnon. N:n mukaan Z oli ensimmäinen ajattelija, joka asetti moraaliin (taistelun hyvän ja pahan välillä) perimmäiseksi ja viimekätiseksi ihmisiä liikuttavaksi voimaksi. Tämän vuoksi Z:n täytyy olla myös ensimmäinen ajattelija, joka tunnistaa tuon ajattelutavan perustuvan erheeseen. Z on N:n kirjassa totuudellisempi kuin oikea elänyt Z konsanaan. N:n Z:n korkein hyve on totuudellisuus. (Ecce Homo.)

Totuudellisuus tarkoittaa, että Z on ensimmäinen immoralisti eli perinteen vastainen ajattelija (ks. blogin immoralismipätkä). Immoralistina Z:n tehtävänä on uudistaa tapa, jolla ajattelemme ja puhumme moraalista. Z on N:lle taikatempun paljastaja, illuusioiden riisuja, mutta lopulta oman uskon ja elämänarvojen luoja. Tämän vuoksi kirja on kaikille ja ei kenellekään. Kirjan tarkoituksena on vapauttaa yksilö moraalin ja muiden illuusioiden kahleista ja vapauttaa lukija ajattelemaan omana itsenään. Z on siis opettaja, joka ohjaa lukijaa kohti itsenäistä ajattelua, oman tahdon löytämistä ja omien arvojen luomista. Mitä nuo arvot sitten ovat, on jokaisen oma asia.

Yksi teoksen keskeisistä käsitteistä onkin itsensä voittaminen (Selbstüberwindung). Ihminen seisoo nuoralla eksistentiaalisen tyhjyyden päällä. Takaisin ei enää pääse, apinaksi eli tiedostamattomaksi olennoksi ei ole ihmisen tuleman. Nuoran päällä seisominen on tyhjyyden ympäröimänä olemista, joten eteenpäin on mentävä, ettei tipahda nihilistiseen merkityksettömyyteen.

Kirjan ydin koostuu sitten tästä haasteesta. Mikä on lopulta arvokasta? Alussa Z julistaa Jumalan kuolleeksi, jolloin Jumala ei enää takaa ihmisen arvokkuutta, luonnosta ei ole löydettävissä järjestystä, eikä myöskään ihmisen paikkaa ja kokonaisuudessaan arvojen taustalla oleva metafysiikka paljastetaan. Kun Jumala on kuollut, nousee esiin Schopenhauerin pessimistisen filosofian haamu elämän tarpeettomasta kärsimyksestä ja ihmiselämän tarkoituksettomuudesta. Ankaruudessaan Z kulkee ihmisten parissa ja paljastaa heidän illuusionsa ja valheensa ja pakottaa lopulta kuulijansa kohtaamaan kysymyksen arvoista ja astumaan nuoralle. Z:n mukaan kysymys arvoista on elämän suurin haaste ja samalla vapauttaja.

Kirjan loppua kohti haaste kääntyy oikeaan muotoon: mikä on lukijalle arvokasta? Tämä muodonmuutos tapahtuu vertauksen ja opetuksen kautta. Tuo opetus on ikuinen paluu. Ikuisen paluun mukaan jokainen hetki on ikuisuus, sillä kaikki toistuu yhä uudestaan. Ikuisen paluun tehtävänä on vapauttaa lukija kristillisen moraalin kahleesta. Ensimmäisessä vertauksessa paimen (Jeesus/Nietzsche? N totesi, että Jeesus olisi luopunut opetuksestaan, jos hän olisi vain elänyt kyllin kauan) makaa maassa ja ikuisen paluun ajatus meinaa tukahduttaa hänet. Paimen ajattelee, että kieltämällä oman tahtoni maailma on parempi paikka, teen sitä kautta hyvää ja minut palkitaan sitten kyllä auliisti kuoleman jälkeen. Entäpä jos tuonpuoleista ei ole. Entäpä, jos paimen on pohjimmiltaan vain väsynyt elämään ja on pohjimmiltaan nihilisti, joka ei usko maallisen elämän arvokkuuteen, vaan odottaa vain pääsyä taivaaseen. Ikuinen paluu heittää vastaheiton. Entäpä jos myötäkärsimyksen uskonto ja omasta tahdosta pitäytyminen ovatkin se limbo, johon paimen on heitetty. Eikö silloin olisi parempi yrittää nauttia elämästä, olla murehtimatta turhia ja keskittyä joka hetki siihen mikä tekee maailmasta kauniin ja hyvän.

Yli-ihmisessä yhdistyvät nämä kaksi teemaa. Yhtäältä yli-ihminen luo oman itsensä, siinä ovat luoja ja luomus yhdessä. Luonteen luominen on muotoon pakottamista, puristamista ja luonteenlujuuden kasvattamista, mutta samalla itsen kehittämistä, suuremmaksi kasvamista(vrt. Aristoteles: suurisieluisuus) ja sitä kautta syvemmäksi tulemista. Samalla luominen on itsensä pettämistä, sillä tehdessämme jätämme tekemättä, valitessamme valitsematta. Tässä tulee mukaan toinen teema. Yli-ihminen keskittyy siihen minkä on valinnut eikä siihen mitä on jättänyt valitsematta. Yli-ihmisen lasi on aina puoliksi täysi. Yli-ihminen tahtoo olla kyllä-sanoja kaikelle sille, mikä on kaunista ja hyvää valinnoissa. Kyllä-sanomisen erheellinen vastakohta on pluralistinen tohveliaasi, jolla ei ole omaa tahtoa ja joka sanoo kaikelle kyllä. Omaa tahtoa ja luonnetta ei puolestaan ole niillä lukuisilla hahmoilla, jotka ovat kiinni perinteessä tai elävät lauman tahdon mukaan, kuten viimeiset ihmiset.

Yli-ihmisen keskeisin kyky ja taito on rakastaa (jopa pakkomielteisesti). Rakkaus ohjaa niin oman itsen luomista kuin tehtyjen valintojen hyvyyttä. Yli-ihminen heittää viimeisetkin murheet pois kun hän ilmaisee rakkautensa kohtaloaan kohtaan (Amor fati). Mennyttä ei voi tahto tahtoa takaisin, eikä siis muuttaa, joten turha siitä on murhetta kantaa. On katsottava eteenpäin ja nähtävä jokainen hetki mahdollisuutena heittäytyä elämään täysillä.

Yli-ihmisessä tahto valtaan on sitten väkevin, sillä yli-ihminen on ”löytänyt” oman itsensä, oppinut optimistiksi, ymmärtää oman arvonsa ja on ennen kaikkea voimaantunut tästä kaikesta. Yli-ihminen on siis henkisesti suuri ihminen, joka seisoo järkähtämättömänä omalla paikallaan, kykenee osoittamaan positiivista arvostusta toisia kohtaan, (niitäkin, jotka tekevät hänelle väärin, sillä hän ei katkeroidu ja muutu kaunaiseksi) ja omistaa positiivisen elämänkatsomuksen. Yli-ihminen on siis elämästä vahva yksilö, joka osaa sitoa elämänarvon maahan, maanpäälliseen elämään ja hän kykenee tarttumaan hetkeen.

Vahvan yksilön vastakohtana ovat sitten heikot, jotka tahtovat järkyttää yli-ihmisen voimakkuutta ja he yrittävät tehdä kaikista heikkoja. Tämä on N:lle kristillisen moraalin missio. Kristillisenä missiona on tehdä kaikista heikkoja myötäkärsimyksen ihmisiä, jolloin kukaan ei tee kenellekään pahaa ja kaikki elävät sulassa sovussa. Tällä tavoin saadaan N:n mukaan enemmän huonoa kuin hyvää aikaan. Myötäkärsimyksen ihmisiä ohjaa kateus, kaunaisuus ja koston henki. Myötäkärsimys on N:lle heikon kostoa tyytymättömyydestä omaan asemaansa. Elämästä heikko ihminen kostaa pahan olonsa tavalla tai toisella muille ihmisille. Valittaminenkin on vain keino tuntea tahtoa valtaan ja vallan huumaa, sillä valittaessaan yksilö kertoo olevansa arvokkaampi, kuin mitä hänen senhetkinen tilansa antaa ymmärtää. Heikko ihminen on arvosta/elämästä/tahdosta valtaan köyhä.

Mikä sitten erottaa vahvan ja heikon? Mistä tulee yli-ihmisen viimekätinen vahvuus? Se tulee vastauksena kysymykseen: mikä tekee minusta ja elämästäni perimmältään arvokkaan? Yli-ihminen ratkaisee Zarathustran esteet ja löytää positiivisen vastauksen. Heikko sortuu matkalla ja jää kaunan ja koston hengen vangiksi, murtuu tahdottomaksi aasiksi tai yrittää muuten vain keplotella eteenpäin pakenemalla itse kysymystä.

Nietzschen kopernikaaninen kumous

Nikolaus Kopernikus toisti 1500-luvulla jo antiikin aikana esitetyn ajatuksen, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Kirkon kiivaasta vastustuksesta huolimatta tieteellinen vallankumous vei voiton ja heliosentrinen maailmankuva on vakiintunut tieteellisen ymmärryksen basikseen.

Immanuel Kant uskalsi viedä kriittisen ajattelun filosofiaan ja teki 'kopernikaanisen vallankumouksen' filosofiassa, väittämällä, ettei 'oliosta sinänsä', eli ihmismielen ulkopuolisesta maailmasta, voida tietää perimmäisessä mielessä mitään, vaan ihmismieli jäsentää aistihavaintonsa sellaisten kategorioiden, kuten ajan, paikan, syyn ja seurauksen sekä hyvän ja pahan, avulla. Kantille ’hyvä sinänsä’ perustuu ihmisen kategoriseen ominaisuuteen eli hyvään tahtoon, joka järjen avulla pystyy päättelemään kyseisen seikan.

Nietzschen kopernikaaninen vallankumous on puolestaan jäänyt filosofian kaanonissa enimmäkseen huomiotta, vaikkakin vastaavia näkemyksiä on sittemmin esitetty erityisesti fyysikkojen ja biologien suulla. Nietzschen kumouksellinen ajatus liittyy mielenfilosofiaan.

Minä tahdon vai tahto tahtoo?

Ihmiset tuntuvat ottavan itsestään selvänä väitteen, että on olemassa ihmissubjekti, joka on ajatusten alkusyy. Väite voidaan paikantaa vaikkapa René Descartesin kuuluisaksi nousseesta toteamuksesta Cogito ergo sum eli (Minä) ajattelen, siis olen olemassa.

Descartes päätyi ratkaisemaan mielen eli Minän ja ruumiin ongelman päättelemällä, että kommunikaatio mielen ja ruumiin välillä tapahtui käpyrauhasen kautta. Sittemmin kyseinen hypoteesi on kumottu, mutta Nietzscheä Descartesin dualistiset hypoteesit eivät jaksaneet muutenkaan kiinnostaa, sillä Nietzschen mukaan ei ole olemassa mielen ja ruumiin ongelmaa.

Nietzschen ratkaisee ongelman väittämällä, ettei ole olemassa mitään minää. Ihmisen usko subjekti-ajatteluun on siten Nietzschen mukaan virheellistä. 'Ajattelen, siis olen' on ptolemaiolaisuutta filosofiassa, 'ajattelua on, sen vuoksi on ajatuksia' on puolestaan kopernikaanista nerokkuutta.

Tämä taustaoletus on keskeinen asia ymmärtää Nietzschen teoksia luettaessa. Mieli/ruumis -ongelmat ja tahdon vapauden -kysymykset joutavat romukoppaan, sillä ne perustuvat virheelliselle oletukselle siitä mitä on ihminen. Yksilö, subjekti tai Minä kuvittelee itsensä auringon tilalle, mutta todellisuudessa minuus kiertää paikallaan pysyvää aurinkoa, joka luo, liikuttaa ja ylläpitää minuutta.

Nietzschelle paikallaan pysyvä aurinko on kantilainen ’olio sinänsä’. Ihminen on itselleen tuntematon ja latinankielinen kehoitus Nosce te ipsum (tunne itsesi) on periaatteessa mahdotonta toteuttaa.

Nietzsche kuitenkin päättelee, että ’(ihmis)oliolla sinänsä’ on joitain tunnistettavissa olevia ominaisuuksia.

1. ’Olio sinänsä’ koostuu lukemattomista potentiaaleista. Nuo potentiaalit omaavat erilaisia tahtoja, jotka pyrkivät saamaan äänensä esiin. ’Olio sinänsä’ on siis dionyysinen moninaisuus, jonka miljoonat potentiaalit kielivät dionyysisistä alkuvoimista.
2. 'Olio sinänsä’ luo muotoja maailmaan. Tämän seurauksena ’olio sinänsä’ luo järjestystä ja järjestys perustuu aina hierarkkisiin suhteisiin. Ilman hierarkiaa ei siis ole muotoa, ei järjestystä, eikä illuusiota minuudesta.

Nietzsche nimeää ’olion sinänsä’ tahdoksi valtaan. Tahto valtaan on dionyysista alkuvoimaa, jonka moraalinen periaate on tulla yhtä aikaa laajemmaksi ja voimakkaammaksi, siis kasvaa potentiaaliltaan ja muodostaa yhä sofistikoituneempi ja suurempi rakenne. Suurimmat dionyysiset auringot ansaitsevat lopulta tulla kutsutuiksi yli-ihmisinä.

Tietoisuus ongelmana?

Jos ’olio sinänsä’ koostuu tahdoista, tahtojen taistellessa johtopaikasta auringossa, niin mitä sitten on tietoisuus ja järki? Arkiymmärryksen valossahan tietoisuus on subjekti ja muu todellisuus sen objekti. Mitä on tietoinen ajattelu Nietzschelle?

Nietzschelle tietoinen ”ajattelu” ja järki ovat myös ainoastaan dionyysisen auringon tuloksia, sillä Nietzschen mukaan ”ajatus tulee silloin kun se tahtoo, eikä silloin kun Minä tahdon”. Dionysos on siis alkuvoima tai perimmäinen materiaalinen substanssi. Tämä tarkoittaa, että ”on olemassa myös ainetta, joka ajattelee”. Tietoisuus on puolestaan peili, johon nuo ajatukset heijastuvat, mutta erehdyksessä peiliin tuleviin ajatuksiin kuuluu myös, että peili itsessään olisi noiden ajatusten alkuperä. Todellisuudessa peili tai ihmisen minuus on vain Dionysoksen osittainen heijastuma.

Nietzsche ratkaisee tietoisuuden ongelman asettamalla tahdon (Wille) kaikkeen materiaan. Kivi tahtoo olla kivi, puu tahtoo olla puu ja ihminen tahtoo olla ihminen. Sitä emme puolestaan tiedä, onko tahto (Wille) kausaalinen, mutta joka tapauksessa järjestys ja muoto perustuvat organisoivan voiman määrään. Tällöin voidaan ajatella, että kahden voiman kohdatessa, voimien laatu ja määrä, ratkaisevat kohtaamista seuraavan muodon, jolloin kaikki liike olisi kausaalista.

Jos kaikki liike on perimmältään kausaalista, myös ajatukset, jotka tulevat tietoisuuden peiliin ovat kausaalisia. Tuo kausaliteetti toimii tietysti monimutkaisella tavalla, sillä tietoisuus ei todennäköisesti koskaan pysty tyhjentävästi selittämään eri voimien laatuja ja määriä. (Miksi muistamme joitain asioita ja unohdamme äkisti toiset? Miksi jokin vetää meitä puoleensa ja toiset asiat ovat luotaantyöntäviä?) Tahdon sisältämien voimien laatuerojen vuoksi ei voida puhua myöskään mekanistisesta materialismista. Joka tapauksessa, periaatteessa ja käytännössä, yksilö on toiminnassaan aina rajallisuutensa armoilla. Olemme niiden tahdonvoimien summa, jotka olemme elämämme aikana pystyneet sisäistämään ja sulattamaan itseemme.

Metafysiikasta etiikkaan?

Tässä kohtaa Nietzsche ottaa ratkaisevan askeleen rakentamastaan tahto valtaan -metafysiikasta etiikan puolelle. (vaikka tahto valtaan on Nietzschen ontologisen käsitteistön ytimessä, siitä on pitkälle menevien oletusten seurauksena puhuttava metafysiikkana) Tahto valtaan ja siis kaikki elämä on valtaamista, sulattamista, kasvua ja voimaantumista ja samalla tietysti supistumista, hajoamista, kutistumista ja heikentymistä. Nietzschelle ’hyvä sinänsä’ ja ’huono sinänsä’ rakentuvat tämän metafyysisen oletuksen pohjalta. Ensimmäistä edustaa terveys, jalous, ylhäisyys, aktiivisuus, nerokkuus ja yläpuolella oleminen. Jälkimmäistä edustaa dekadenssi, heikkous, kauna, koston henki, reaktiivisuus ja pyrkimys tasa-arvoon.

Terveimmät ihmiset ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmisen resepti voisi olla puolestaan seuraava: kehitä itseäsi oppimalla ja kokemalla uutta, kasva henkisesti suuremmaksi uuden oppimisen ja kokemusten kautta syntyvistä vastoinkäymisistä ja huomaa lopulta, miten paljon olet entisten vertaistesi yläpuolella. Todelliset nerot ja suuruudet ovat harvinaisia, mutta sellaisiakin syntyy kovan paineen alaisuudessa. Suuruus vaatii kamppailua, taistelua, verta, hikeä ja kyyneleitä, joten näille neroille täytyy antaa tunnustusta ja heidät tulee nostaa tavallisten massojen yläpuolelle.

Ajatusrakennelma toimii näennäisesti, mutta Nietzschen logiikka katkeaa Kantin ja kumppaneiden tavoin Humen giljotiinissa. Ontologia ei taivu etiikaksi. Miten siitä, että elämä on kasvua ja supistumista, voidaan päätellä, että kasvu on hyvää ja supistuminen on huonoa? Vastaus on tietysti, ettei mitenkään. Se ei poista kuitenkaan sitä tosiasiaa, että Nietzschellä todellakin oli olemassa filosofinen systeemi ja rakennelma esittämilleen moraalisille kehotuksille ja normeille sekä aristokraattisille visioille. Tämä rakennelma lävistää koko Nietzschen tuotannon, vaikka niin Zarathustra kuin Nietzsche itsekin tietävät, ettei se selviä giljotiinista. Kyseessä on kuitenkin koukku, jonka avulla Nietzsche toivoo nostavansa pinnalle sellaisia arvoja, mitä hän itse näkee ja kokee arvokkaaksi. Ohimennessään Nietzsche tulee puolestaan tehneeksi filosofisia havaintoja, jotka askarruttavat vielä tänäkin päivänä monia lukijoita ja mielenfilosofeja.

Nietzschen ihmiskäsitys paketissa

Filosofiset ihmiskäsitykset jaetaan perinteisesti neljään kategoriaan, joiden alla on sitten lukuisia alakategorioita. Käydään ensin läpi neljä yleistä kategoriaa ja tarkastellaan sen jälkeen Nietzschen suhdetta niihin.

Essentialismi:

1. Kosminen normatiivinen järjestys -> Ihmisen olemus kertoo ihmisen paikan ja tehtävän maailmassa.
2. Dualismi (maailma koostuu materiasta ja hengestä)
3. Ihmisen tulee toimia järjen avulla tavoitettavan kosmisen järjestyksen periaatteiden mukaisesti.

Ongelma: Miten voidaan perustella kosmisesti normatiivinen järjestys eli miten mieli kykenee saavuttamaan Jumalan? Miten henki ja materia liittyvät toisiinsa?

Naturalismi:

1. Kosmos on pohjimmiltaan kaaos, johon rakentunut luonnonjärjestys on vain todettavissa oleva tosiasia -> Tiede on paras keino kertoa, millainen ihminen on.
2. Monismi (maailma on redusoitavissa materiaan)
3. Ihminen on luonnonkappale siinä missä muutkin eikä moraaliin liity mystiikkaa. Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla, mutta luontoa tutkimalla voidaan sanoa joitain asioita tavoittelemisen arvoiseksi ja toisia vähemmän tavoiteltaviksi.

Ongelma: Miten voidaan perustella subjektius ja normatiivisuus?

Eksistentialismi:

1. Olemassaolo on ennen olemusta -> Elämä on pähkinä, joka on annettu ihmiselle pohdittavaksi.
2. Maailma on mitä se on, mutta ihminen itse rakentaa inhimillisen ja merkityksellisen maailman.
3. Ihminen on rajallinen olento ja noiden rajojen kautta hänelle rakentuu merkitykset.

Ongelma: Miten saavuttaa autenttinen olemassaolo?

Kulturalismi (konstruktionismi):

1. Ihminen kuuluu normatiivisesti rakentuneeseen luonnonjärjestykseen, minkä hän on itse alun perin luonut. Ihminen siis inhimillistää kaaoksen, normittaa tekemänsä ratkaisut ja antaa järjestyksen perintönä eteenpäin. Kulturalismi on siis synteesi edellisistä.
2. Maailma on lähinnä pragmaattinen kysymys.
3. Perinne ohjaa arvoja ja hyvää elämää haluttiin sitä tai ei.

Ongelma: Miten perustella perinteen luoma järjestys?

Nietzsche:

1. Essentialismi: Tahto valtaan on essentialistinen, sillä se pyrkii aina kohti eheää järjestystä oli tuo järjestys mitä hyvänsä. Tahto valtaan luo maailmaa näköisekseen, jolloin voimakkuus ja terveys ovat tahdon valtaan normit.
2. Naturalismi: Maailma on pohjimmiltaan kaaos. Maailma koostuu ainoastaan materiamaisesta substanssista, jota tahto valtaan ohjaa. Materia pitää sisällään miljoonat erilaiset mahdollisuudet, joten maailma on plastista massaa. Subjekti on illuusio. Normatiivisuus perustuu ylhäisen muodon voimaan eli järjestys on testi ja järjestyksen tulee perustua ylhäisen muodon oikeutukseen eli varmaan ja väkevään hierarkkiseen muotoon.
3. Eksistentialismi: Autenttisuus voidaan saavuttaa ainoastaan voimakkaiden ja pysyvien hierarkioiden vallitessa. Myös ihmisen sisällä on aina hierarkia.
4. Kulturalismi: Tahto valtaan rakentaa kaaokseen hierarkioita, jotka muodostavat ajan mittaan suhteellisen pysyviä järjestyksiä ja siten ylhäisiä ja alhaisia kulttuureja. Kulttuuriset perinteet ohjaavat arvoja, mutta arvot ovat aina kumottavissa.

Ongelma: Mikä on tahdon valtaan ja materian suhde? Tarvitaanko tahtoa valtaan selittäjänä? Miten ylhäinen muoto on perusteltavissa ja erotettavissa alhaisista muodoista? Onko tahto valtaan uskottavaa metafysiikkaa?

Nietzsche ja anarkismi

”Jokainen moraali, laisser aller’n vastakohtana, on tyranniutta ’luontoa’, myös ’järkeä’ kohtaan: mutta tämä ei vielä ole mikään siihen kohdistuva vastaväite, ellei jo taas säädetä jostakin moraalista käsin, että kaikenlainen tyrannius ja järjettömyys on kiellettyä. Jokaisen moraalin olennainen puoli on siinä, että se on pitkällistä pakkoa.” (HP §188.)

Yksinkertaistettuna, Nietzschen maailma koostuu muovailuvahasta. Muovailuvahalla on tiettyjä ominaisuuksia, joiden mukaan siitä voidaan muotoilla erinäisiä asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita. Muovailuvahasta on muovailtu näppäimistö, jolla kirjoitan, ajatukset, jotka piirtyvät kuvaruudulle ja lukija, joka tekstiäni silmäilee. Koko maailma on siis pohjimmiltaan muodotonta massaa, energiaa ja atomeja.

Muovailuvahalla ei ole ’luontoa’ tai luonnollista muotoa, johon se tulisi muotoilla. Muovailuvahasta onkin muotoiltu meriä, mantuja, hirmuliskoja ja vesihiisejä, vailla sen kummempaa lopullista päämäärää. Ne ovat vain asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita, jotka muovailuvahasta ovat muodostuneet.

Nietzschen mukaan muovailuvahalla ei ole mitään jumalallista muovailijaa ellei sitten muovailuvahan sisäistä tahtoa valtaan ymmärretä jumalalliseksi. Joka tapauksessa tuo tahto valtaan ei ole missään määrin ’järjellinen’ tai siinä ei ole ’järkeä’, vaan se virtaa plastisena massana, kuten vesi tällä hetkellä Helsingin Itäväylällä (hs.fi, 15.1.2011). Plastisuus muistuttaa meitä vaistosta, sillä elämä ryöpsähtelee vaistonvarassa kohti uusia asioita, esineitä, ilmiöitä tai valtioita.

Tahdolla valtaan on kuitenkin moraalinen imperatiivi. Tuo moraalinen imperatiivi on pakko. Jotta saamme ihastella vesihiisiä, on muovailuvahaa pakotettu yhteen suuntaan jo hyvin pitkän aikaa. Tuo pakko perustuu tietysti mielivaltaan, mutta olennaisinta on, että muovailuvaha on totellut mielivaltaista tahtoa valtaan. Näin ovat syntyneet kaikki asiat, esineet, ilmiöt tai valtiot, mitä voimme ihastella ja ihmetellä.

Tahto valtaan astuu moraalin alueelle siksi, että samalla kun muovailuvahasta on muotoutunut vesihiisi, jotain muuta on jäänyt muotoutumatta sen sijaan. Meillä ei ole esimerkiksi mielikuvituksekkaita herhanttiaista tai kolmemetristä ilnitskijäistä. Me emme voi myöskään enää syödä ruohoa niityllä dinosaurusten kanssa. Julma tahto valtaan suorastaan, moraalin kielellä, murhasi dinosaurukset ja abortoi ilnitskijäiset.

Nietzschen mukaan hänen aikainen ihmisolentoja ohjaava moraali oli laumaeläinmoraalia, joka ilmentää myötäkärsimyksessään heikkoutta ja rappiota. Tällä Nietzsche tarkoittaa, että ihminen rapistuu, heikentyy ja degeneroituu, jolloin kenties viimeisten ihmisten tilalle tulee sitten ilnitskijäinen. Degeneraatiota Nietzschen mukaan edisti myös sen aikainen kristillinen valtio, jota Nietzsche parjaa useaan otteeseen (anarkisteille tärkein Z, Uudesta epäjumalasta). Parjatessaan kylmistä hirviöistä kylmintä hirviötä eli valtiota, Nietzschen kritiikki osuu kuitenkin ainoastaan luovuuteen kykenemättömiin moderneihin kristtyihin.

Nietzschen mukaan anarkistihurtilla (HP §202) on kylläkin jossain määrin yhteinen tavoite eli vallitsevan moraalisen järjestyksen hävittäminen. Nietzschelle ero piilee kuitenkin motiiveissa. Nietzschen tahtona on tuhota vallitseva moraalinen järjestelmä, jotta tilalle voisi tulla terve ja ylhäinen aristokraattinen järjestelmä. Anarkistit sen sijaan ovat kaunan ja koston hengen lumoissa ja heidän täytyy hävittää sen tähden, että heitä ”vihastuttaa ja kuohuttaa olemassa oleva, niin, kaikki säilyminen, kaikki oleminen” (IT §370; MA toinen osa §11; ks. blogin loppulainaus).

Nietzschelle vapaus muodostaa paradoksin. Ihminen on vapaa, silloin kun hän pääsee muovailemaan ja luomaan uutta maailmaa. Luovuudessa tahto valtaan on voimakkaimmillaan ja silloin ”sotaisat ja voitonhaluiset vaistot hallitsevat muita vaistoja” (EJ §38). Tämän seurauksena vapaus on tahtoa vastuullisuuteen. Ihminen tahtoo pitää arvokkaasta luomisestaan kiinni kaikin voimin. Tällöin toimintaa ohjaa sisäinen pakko, kuri ja auktoriteetti – tahdon valtaan moraalinen imperatiivi. Liberaalit instituutiotkin suosivat vapautta ja tukevat elämän moraalista imperatiivia siinä vaiheessa kun niiden puolesta vielä taistellaan. Kun luomus tulee valmiiksi, seurauksena on kaiken valmiin melankolia. Esimerkiksi ”liberaalit instituutiot lakkaavat heti olemasta liberaaleja, kun ne on saavutettu: myöhemmin ei ole pahempaa ja perusteellisempaa vapauden vahingoittajaa kuin liberaalit instituutiot. Tiedetäänhän, mitä ne saavat aikaan: ne nakertavat tahto valtaan, ne ovat moraaliksi korotettua vuorten ja laaksojen tasoittamista, ne tekevät pieneksi, raukkamaiseksi ja nautinnonhaluiseksi.” (EJ §38.)

Tässä kohtaa Nietzsche ei kuitenkaan ole itselleen täysin rehellinen. Suuret kulttuurit ja suuret luomukset kestävät eheinä pidempään ja loistavat kauniimpina yli vuosituhansien. Tällainen oli esimerkiksi Rooman imperiumi ja sen ensimmäinen keisari Julius Caesar. Syystä taikka toisesta kovan pakon alaisessa Rooman imperiumissa oli Nietzschen mukaan elämästä väkevämpiä ihmisiä.

Nietzschelle kaikki kaunis syntyy siis pakon paineesta. Kun muovailuvaha tottelee kauan ja samaan suuntaan, kovassa paineessa tahto valtaan luo artistisella taitavuudellaan elämänvoimaa uhkuvia asioita. Siellä missä pakko ja paine katoavat, alkaa rappio. Anarkistihurttien pyrkimys vapautua mielivallan lakien pakosta onkin vain köyhtyneen elämän ilmaus. Keskittyisivät mieluummin luomaan kuin möyhyämään.

"Kristitty ja anarkisti. - Kun anarkisti, yhteisön huonontuvien kerrosten äänitorvena vaatii kaunopuheisen närkästyneesti 'oikeutta', 'oikeudenmukaisuutta', 'yhtäläisiä oikeuksia', on hän tällöin vain epäkulttuurinsa paineen alainen, joka ei pysty selittämään, miksi hän oikeastaan kärsii, - minkä suhteen hän on köyhä, nimittäin elämän... Hänessä vallitsee valtava syyn tarve: jonkun on oltava syypää hänen huonoon oloonsa... ’Kaunopuheinen närkästys’ tekee hänelle jo hyvää, kaikkien piruparkojen tyydytyksenä on pilkkaaminen, - se tuo pienoisen vallanhuuman. Jo valitus, itsestään valittaminen voi antaa elämälle viehätyksen, jonka vuoksi sitä sietää: jokaisessa valituksessa on hienokseltaan annos kostoa, huonovointiset syyttävät kurjasta olostaan, joskus jopa kurjuudestaan toisenlaisia, ikään kuin nämä olisivat syyllistyneet epäoikeudenmukaisuuteen, kaapanneet itselleen luvattoman etuoikeuden. ’Jos minä olen katurahvasta, on sinunkin oltava’: tämän logiikan nojalla tehdään vallankumouksia. – Missään tapauksessa valittelu ei kelpaa mihinkään: se on lähtöisin heikkoudesta. Suurta eroa ei ole sillä, syytetäänkö kurjuudesta toisia vaiko itseään – ensin mainittua harrastaa sosialisti, viimemainittua esimerkiksi kristitty. Yhteistä ja samalla arvotonta siinä on, että jonkun pitää olla syypää kärsimykseen – lyhyesti sanoen, että kärsivä määrää itselleen lääkkeeksi koston hunajaa. Kostontarve mielihyvänä kohdistuu milloin mihinkin: kärsivä löytää kaikkialta syitä tuulettaa pikkuista kostoaan, - jos hän on kristitty, kuten sanottu, hän löytää ne itsestään... Kristitty ja anarkisti ovat molemmat dekadentteja.” (EJ, Aikaansa sopeutumattoman vaelluksia §36.)

Nietzsche paketissa

Yllä olevan laatikkoleikin tarkoituksena on ottaa Nietzschen filosofian keskeiset elementit haltuun yhdellä kertaa. Liikkeelle on lähdettävä siitä, että Nietzsche on ennen kaikkea identiteettifilosofi. Nietzscheä ajaa eteenpäin kysymys siitä, miten yksilö voi kokea maailman mielekkäänä ja elämisen arvoisena. Vastaukseksi Nietzsche löytää tunneperäisen yksilön, joka löytää ja rakentaa arvot itsestään.

Ennen kuin yksilö astuu esteettiselle ja konstruktiiviselle, arvoja luovalle puolelle, matkaan sisältyy kuitenkin monia haasteita. Ensimmäinen haaste löytyy itsestä. Ihminen kuten myös maailma on pohjimmiltaan moninaisuus. Ihminen pitää sisällään monia erilaisia sieluja tai persoonia ja ne ovat jatkuvassa muutoksessa. Tätä kautta mikään ei ole ehdotonta, eheää tai täydellistä, vaan kaikki on hetkellistä ja muuttuu aikanaan. Ristiriita paljastuu vaikkapa suhteessa lapsiimme. Lapsiaan voi yhtä aikaa rakastaa ja vihata.

Maallistuneen maailman näyttää täyttävän puolestaan päämäärätön hörhöily. Jumala tuli kuopattua ihmisen toimesta, kun ihminen merestä maalle noustuaan pysähtyi ihmettelemään omaa asemaansa maailmankaikkeuden keskellä. Huomattuaan olevansa yksin omine visaisine ongelmineen, ihmistä alkaa puistattaa. Mitä sitä elämällään pitäisi oikeastaan tehdä? Mikä olikaan elämän tarkoitus?

Kolmannen kapulan rattaisiin heittää kristilliset moraalikäsitykset. Jos yksilö sattuisikin selviämään kahdesta ensimmäisestä haasteesta ja päätymään selvään visioon siitä mitä elämältään haluaa, muut tulevat vielä osakseen sotkemaan kuvioita. Oma tahto ja toiveet tulee sopeuttaa toisten tahtoihin ja toiveisiin, jos yhdessä ja vielä sovussa meinataan elää. Nietzschelle kristillinen moraali vaatii vielä enemmän. On luovuttava omasta itsestä, että voi sulavasti toimia osana muurahaislaumaa.

Jottei kävisi niin, että ihminen vaipuisi ikuiseen identiteetin diffuusiotilaan, monien persoonien hallitsemaan skitsofreniaan tai kosmologiseen nihilismiin, tarvitaan elämää ehevöittäviä voimia. Tällöin mukaan astuu taiteellinen luominen ja tietoisesti ohjatut valinnat. Näin ollen ihmisessä ovat luoja ja luomus yhdessä. Välineiksi tarvitaan elämää ohjaavaa tahtoa valtaan, joka luo muotoja moninaisuudesta, kun sille annetaan tilaa. Tietoisuuden avulla voidaan siis avata persoonuutta luovat tiedostamattomat voimat, jotka muokkaavat ihmisestä taideteoksen. Mukaan tarvitaan myös hyppäyksellinen tanssia, tunnetta ja dionyysistä huumaa, jolloin kosmologinen hölynpöly elämäntarkoituksineen unohtuu. Viimeinen askel onkin sitten vaikein, mutta mukaan tarvitaan myös reilulla kädellä tervettä itsekkyyttä, jolloin yksilö ei enää nihiloi omaa tahtoaan, vaan auliisti vaatii oman äänensä kuuluviin.

Lopputuloksena on sitten terve ja leikkisä lapsi, jolla on eheä persoonallisuus ja joka nauttii iloiten itsestään ja elämästä. Lapsi nukkuu yönsä hyvin ja rauhallisesti, koska hän tietää olevansa ikuisuuden edessä mittaamattoman arvokas.

Ps. Homman pitäisi siis toimia ainakin teoriassa. Lukijalle ei voi takuuta kuitenkaan antaa. Syystä taikka toisesta, heräsin keskellä yötä vain huomatakseni pohtivani jälleen näitä samoja, jokseenkin jonninjoutavia Nietzsche-läpätyksiä. Varoituksen sanana onkin siis sanottava, että Nietzsche voi koukuttaa.

Rakkauden jana, jatkoa

Olen yrittänyt blogissani korostaa, että (poliittisessa)filosofiassa ja elämässä ylipäätään on useimmiten kyse painotuksista. Usein käy niin, että osapuolet saattavat olla oikeasti tarkasteltavasta asiasta samaa mieltä, mutta eivät tiedä tätä, koska he eivät jaa ääneenlausumattomia lähtöoletuksia. Sijoitin Nietzschen aikaisemmin politiikan siniseen kulmaukseen ja mainitsin perusteluina muun muassa Nietzschen ääneen lausuman lähtöoletuksen eli elämän ontologisen perustan tahdon valtaan. Kun ontologiasta siirrytään Nietzschen tekstien psykologiseen tarkasteluun, on Nietzschen ajattelulle paikannettavissa myös muita lähtöoletuksia.

On lähdettävä liikkeelle kristinuskosta. Kristillisen ajattelun perustana on, että jokainen yksilö on pohjimmiltaan syntinen, siis itsekäs. Kristillisyydessä ihminen on siis perustaltaan itsekäs ja tuota itsekkyyttä vastaan tarvitaan kulttuurisia mekanismeja, jotta yksilöt ottaisivat myös muut paremmin huomioon, eivätkä ajattelisi vain omaa etuaan. Lähtökohta on ennen kaikkea peliteoreettinen, mikä tarkoittaa, että yhteistyöllä muurahaisetkin rakentavat komeimmat kekonsa. Kristillinen ajattelu ja kapitalismi kulkevat kauniisti käsi kädessä kohti suurempia ja kauniimpia kekoja, kun vain itsekkyys saadaan pidettyä kurissa. Motto: Jos vain ihmiset ottaisivat paremmin toiset ihmiset huomioon, maailma olisi parempi paikka elää.

Entäpä Nietzschen lähtökohdat? Nietzsche syntyi pappissukuun. Hänen isänsä oli pappi, joka oli naimisissa pastorin tyttären kanssa. Suvussa oli molemmilta puolilta luterilaisia pappeja monessa sukupolvessa. Nuoren Friedrichin odotettiin menevän kirkon palvelukseen, mutta kyllästyminen teologian opintoihin tapahtui vuodessa. Nietzsche oli ollut suhteellisen harras uskovainen, mutta opiskeltuaan vain hetken aikaa, hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin.

Nietzschestä ei siis tullut pappia. Perinteet eivät saaneet Nietzscheä taipumaan sellaisen asian taakse, johon hän ei enää kokenut voivansa uskoa. Nietzsche lähti etsimään Totuutta filologian parista, joka johdatti hänet Bonnin kautta Leipzigiin. Leipzigissa nuori filologi tutustui Arthur Schopenhauerin teokseen Die Welt als Wille und Vorstellung (1818). Schopenhauerin nihilistinen filosofia (”Pessimismi on nihilismin esimuoto” (WzurM §9)) teki nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen.

On perusteltua jäsentää nämä kaksi tekijää Nietzschen elämän keskeisiksi tapahtumiksi. Ensinnäkin koko Nietzschen arvomaailma ja kasvatus veivät häntä kohti pastorin virkaa. Tuon päämäärän mahdottomuus ja toteutumattomuus on varmasti synnyttänyt voimakkaan arvotyhjiön nuoren Friedrichin maailmaan. Nietzsche joutui nuorena miehenä tilanteeseen, jossa hänen oli kyettävä löytämään oma polkunsa maailmassa, kaukana suvustaan ja sen ohjauksesta. Samalla suvun perinne velvoitti Nietzscheä ryhtymään papiksi ja näin oli tukahduttaa nuorukaisen, joka löysi itsestään piirteitä, jotka eivät mahtuneet valmiiksi valettuun muottiin.

Tähän arvomaailman romahdukseen ja tyhjiöön Nietzsche löysi lohtua Schopenhauerin eksistentiaalisesti painottuneesta filosofiasta. Tämän toisen keskeisen tapahtuman johdosta Nietzsche tunsi löytäneensä kutsumuksensa ja filologian työtkään eivät enää maistuneet. Schopenhauer kuitenkin vain syvensi Nietzschen kokemaa arvotyhjiötä. Schopenhauer ei millään tavoin ollut ratkaisu Nietzschen eksistentiaaliseen kriisiin. Teoksessaan Moraalin alkuperästä (osa 1 §5) Nietzsche toteaakin suhteestaan ”suureen opettajaansa”, että hänen oli selvitettävä välinsä Schopenhauerin kanssa ja tämä tapahtui ainoastaan tutkimalla itse moraalin arvoa. Moraalista Nietzsche löysi syntipukin omaan eksistentiaaliseen tilaansa, joka lopulta olisi johtanut elämän kieltämiseen ellei Nietzsche olisi hyökännyt tuota kieltoa vastaan, (nihilististä) moraalia vastaan. Näin ollen voitaneen todeta, että Nietzschen filosofia on yhden miehen henkilökohtaista taistelua nihilismiä ja sen kristillistä liittolaista vastaan.

Yritän siis tällä pitkähköllä psykologisoinnilla perustella, että Nietzschen lähtökohta rakkauden janan tarkasteluun on äärimmäisen vasemmalta käsin. Nietzschen filosofiassa yksilöt ovat kristillisen maailmankuvan orjuuttamia ja äärimmäisen vasemmistolaisuuden kyllästämiä. Nietzschen lähtökohtana on, että yksilöt kasvatetaan ja on kasvatettu on tiileiksi muuriin ja kilteiksi muurahaisiksi suuren keon valmistukseen, jolloin laumaan sopeutumattomilta purraan pää poikki, jotta yhteinen hyvä palaa muistiin (vrt. MA). Kuten Zarathustra valistaa (korkeimpia) ihmisiä: ”Älkää olko hyveisiä yli voimienne!" Nietzsche valistaa: "Liiallinen toisten huomioiminen tappaa itseyden ja siitä seuraa myös pahoinvointia. Rakastakaa siis ensin itseänne ja sitten kykenetta rakastamaan myös toisianne!" Motto: "Jos vain ihmiset oppisivat rakastamaan itseään, maailma olisi parempi paikka elää!"

Vaikka bloggaus uhkaa venyä, mieli tekee vielä lainata "ainoata psykologia, jolta [Nietzschelläkin] on ollut jotain opittavaa" (EH). Dostojevski vertaa Karamazovin Veljeksissä psykologiaa keppiin, "jossa on kaksi päätä". Psykologisoinnin ongelmana on, että "sen pohjalta voi tehdä millaisia päätelmiä hyvänsä" (s.1033, Karisto,HML, 1993). Yhtäältä voi löytää myös viitteitä Nietzschen ajattelunvapaudesta jo nuoruusvuosilta ”tiesin jo naurettavan varhain, seitsemän vuoden ikäisenä, etteivät ihmisten lausumat sanat tulisi koskaan liikuttamaan minua” (EH §10 59). Tällöin arvotyhjiöpuhe, nihilismin vastustaminen ja kristillisyyteen liittyvät probleemat ovat tyhjiä yrityksiä selittää Nietzschen monimutkaista ja monivaiheista ajattelun kehittymistä. Näin ollen motiivit ja Nietzschen filosofian psykologiset lähtökohdat jäävät ikuisiksi ajoiksi pimentoon, kuten ne jäävät usein yksilöiltä itseltäänkin.

Siinä missä Dostojevskin kritiikki koskee blogin pitäjää, se koskee myös ennen kaikkea Nietzscheä. Nietzschelle psykologia on tie perusongelmiin (HP §23 27). Nietzschen mukaan maailmamme on niin vasemmistolaisuuden kyllästämää, että koko psykologiamme eli tapamme jäsentää maailmaa makaa alhaisella kristillisten lauma-vaistojen ohjaamalla pohjalla, jota siivittää kauna, huono omatunto, askeettisuus ja koston henki. Nietzschelle hänen aikalaiset ihmiset olivat dekadenttisuuden kyllästämiä ja dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (TW osa 7 170) eli Nietzschelle täydellistä epäitsekkyyttä.

Nietzschen maailmassa itsettömät muurahaiset kulkevat kohti nihilismiä ja syynä on kristillinen kehoitus rakastaa lähimmäistä niinkuin itseäsi (Luuk. 10:27; Room. 13:8 – 10) ja “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” (Luuk. 6:31). Nietzschelle tuo rakkauden laki määrää valtavan vaateen ja sen toteuttaminen käy lopulta liian raskaaksi. Nietzschelle kristillisen rakkauden lakia noudattavat ihmiset ovat itsettömiä dekadentteja, jotka nuoren Lutherin tavoin piiskaavat itsekkyyttä itsestään pois ja täten saavat lopulta paljon pahaa aikaan kun eivät sitten kuitenkaan jaksa kantaa huonoa oloansa. Ulkopuolinen tarkkailija voikin sitten tänä päivänä todeta, että Nietzsche oli poliittisessa filosofiassaan mies, joka ratsasti peitsi tanassa tuulimyllyjä vastaan. Jos jotain opittavaa on, niin ainakin se, että liika on liikaa. Elämässä on usein kyse painotuksista, yhteisymmärryksen saavuttamiseen tarvitaan yhteiset lähtöoletukset ja yhteisten lähtöoletusten rakentaminen ja löytäminen on vaikeaa ja haasteellista, sillä ne ovat näkymättömiä usein yksilöille itselleenkin.