Niukkuuden jana

"Artisti tahtoo luoda pronssisen kuvan, mutta ei löydä pronssia muualta maailmasta kuin edellisestä tekemästään työstä. Hän sulattaa edellisen luomuksensa voidakseen käyttää pronssia uuteen työhönsä. Tämä näytti olevan Nietzschelle luovuuden ydin ja kaiken elämän perusta.” (Kaufmann 1974, 248—249.)

Niukkuus on yksi keskeisimpiä poliittisia käsitteitä. Tämän vuoksi on uskomatonta, ettei esimerkiksi Jyväskylän valtio-opin maisteriopintoihin kuulunut niukkuuden käsitteen varaan rakennettua teoreettista pohdintaa. Mielenkiintoista sen sijaan on, että heti kauppatieteiden perusopinnoista lähtien niukkuus on läsnä kaikkialla. Talouden maailma rakentuu niukoista hyödykkeistä.

Niukkuus onkin yksi avainkäsitteistä poliittisen vasemmiston ja poliittisen oikeiston erottamiseen. Siinä missä nallewahlroosit puhuvat jatkuvasti, ettei meillä ole enää varaa siihen eikä tuohon tai ei ainakaan jo rapistumisvaiheessa olevaan hyvinvaltioon, vasemmiston maailma ei ole niukka tai se on jo lähtökohtaisesti ainakin vähemmän niukka kuin oikeiston. Rahaa saadaan kun sitä pankissa painetaan. Eri ihmisten näkökulmat niukkuuteen ovat myös ennen kaikkea ideologisesti värittyneitä. On lähes yhdentekevää miten niukkoja asiat todellisuudessa "an sich" ovat. Toisille maailma on niukempi kuin toisille.

Niukkuudessa ei ole kyse pelkästään rahasta. Niukkoina asioina voidaan pitää esimerkiksi aikaa, paikkaa, vallitsevaa poliittista ideologiaa, vallitsevia arvoja tai vaikkapa Henry Laasasen teorian ytimen asiaa. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että jokaiseen niukkaan asiaan liittyy aina valtaa. On oma asia kysyä kulloinkin: kuka valtaa käyttää, millä tavoin ja kenen etua tehdyt ratkaisut palvelevat? Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kuitenkin pitäytyä niukkuudessa.

Niukkuus on maailman ominaisuus, eikä sitä kautta kenenkään yksilön syy tai ansio. Niukkuudesta aiheutuu kuitenkin lähtökohtaisesti valtaosa maailmaan liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta. Jollain on puutetta rahasta, toinen kohtaa loppunsa jo alle 20-vuotiaana. Kolmas katkeroituu ja kohdistaa niukkuudesta syntyvän vihansa kanssaihmisiin. Niukkuuteen perustuvia teoriatieteitä voidaankin hyvällä nimellä kutsua pahoinvoinnin tieteiksi. Niukkuus karistaa humanismin.

Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65)  mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden.

Tässä vaiheessa on hyvä nostaa Nietzsche niukkuuden janalle. Nietzsche ottaa leivän ja murisee: "Ei tästä kaikille riitä." Kantin hyväntahtoinen typeryys on silmien ummistamista maailmaan kuuluvilta eroilta, suoranaista indoktrinaatiota Jumalan kämmenellä sekä säyseiden lampaiden kavattamista, jottei niukkuudesta aiheituisi ikävyyksiä. Kuten Kaufmann tarkkanäköisesti on jo ehtinyt todeta, niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa.

Nietzschen filosofia rakentuu jännällä tavalla yhtä aikaa niukkuuden kohtaamisesta ja sen ylittämisestä. Nietzschelle niukkuus on vastustaja, joka on tunnistettava, käsitteellistettävä ja otettava vakavasti. Valtaa ei pääse pakoon, joten totuuden tunnustaminen toimii viisauden alkuna. Viisaus puolestaan voimaannuttaa ja valtaannuttaa, jopa siinä määrin, että Nietzsche kutsuu niukkuudesta kumpuavaa filosofista viisauttaan iloiseksi tieteeksi.

On helppoa yhtyä kuitenkin Nietzscheen kohdistuvaan kritiikkiin. Ensinnäkin, niukkuuden filosofia on pahoinvoinnin tiedettä ellei sitten saa kiksejä pelkästä vallantavoittelusta, jollaisena en Nietzschen filosofiaa näe, mutta ymmärrän jos tällaisia näkökantoja esitetään. Tärkeämpi pointti kuitenkin on, etteivät kaikki asiat maailmassa ole niukkoja, sillä monet halut ja tarpeet voidaan tyydyttää ilman massiivisia valtakamppailuja. Toki maailman voi nähdä kokonaisuudessaan niukkana ja kaikki asiat voidaan politisoida ja tehdä niukoiksi. Näin tehdessään Nietzsche syyllistyy kuitenkin samanlaiseen silmien ummistamiseen kuin janan toisessa päässä olevat humanistit.

Historian hyödystä ja haitasta elämälle

Nietzschen mukaan tieteellinen menetelmä tarkastelee kaikkia asioita steriilisti ja etäisyyden päästä. Se jättää kaikki kokemukset kylmiksi ja etäännyttää ihmisen elävästä elämästä. Tieteen tarkoituksena on tiedon lisääminen ja sitä kautta suunnattoman muistin kasvattaminen. Muisti puolestaan kertoo klausuulin ’olipa kerran’, josta seuraa ’sinun ei pidä’. Tämän seurauksena elämästä tulee ulkokohtaista oppimista ja virheiden välttämästä, vailla elettävää elämää. Ihmisistä kasvaa sisäisesti onttoja ja vieraantuneita olentoja, jotka ovat kykenemättömiä ilmaisemaan omaa tunne-elämäänsä. Tieteellinen menetelmä ja ulkokohtainen opetus siitä, mitä on joskus ollut vieraannuttavat siis ihmisen itsestään ja ihminen sairastaa tällöin historiatautia.

Nietzsche etsii historiatautiin lääkettä tai vastamyrkkyä. Hän löytää lääkkeet epähistoriallisesta ja ylihistoriallisesta näkökulmasta elämään. Epähistoriallisella Nietzsche tarkoittaa unohtamisen ja hetkeen heittäytymisen kykyä. Tällöin ihminen sulkee silmänsä lukemattomilta eri perspektiiveiltä asioihin ja ilmiöihin. Tällöin ihminen astuu ulos loputtoman reflektion suosta, on yhteydessä omiin tunteisiinsa ja antautuu yhden perspektiivin valtaan. Epähistoriallinen lähestymistapa on siis eräällä tapaa käänteinen tapa tieteellishistorialliselle lähestymistavalle, joka Nietzschen mukaan dominoi hänen aikalaistaan kasvatusta ja pilasi ja vieraannutti nuoret sukupolvet omasta tunne-elämästään.

Ylihistoriallisella näkökulmalla Nietzsche tarkoittaa kosketusta ikuisen ja pysyvän jatkumoon. Ikuisella ja pysyvällä on puolestaan merkityksen ja tarkoituksen antavia voimia. Pysyvän ja ikuisen välineitä ovat uskonto ja kulttuuri. Tieteellinen menetelmä uhkaa kuitenkin tuhota molemmat. Tieteellinen menetelmä paljastaa ja selittää uskonnon epäloogisuudet ja purkaa ja tuhoaa myytit. Tieteellisen menetelmän ihmiset siis murhaavat kyvyn uskoa Jumalaan. Tieteellinen ihminen tekee samoin kulttuurille samoin kun uskonnolle. Tieteellinen ihminen rakentaa museoita ja sivistää ihmisiä opettamalla heille kaikkea, mitä eri aikakausina on tehty ja ollut. Sivistyneet ja kultivoituneet ihmiset kiertävät puolestaan museoissa ja turuilla ja toreilla tutkimassa ja ihastelemassa eri aikakausien ihmeitä tai mikä pahempaa, opettelevat näitä asioita taidehistorian ynnä muilla kursseilla. Opista tulee tätä kautta ulkokohtaista, ihmiset viilettävät taideteoksesta toiselle ja heiltä katoaa oma luomisvoima. Kaikki on jo tehty ja kaikki on jo nähty. Taide on kuollut ja murhaajina ovat olleet tieteelliset ihmiset.

Nietzsche ottaakin tehtäväkseen rohkaista nuorisoa vastahyökkäykseen tieteellistä ajattelutapaa vastaan. Nietzsche tiedostaa vastamyrkkyjen vaarallisuuden ja niistä koituvat murheet, traagisuudet ja vaarat, mutta kokee samalla, että ”sivistynyt” ihminen tuhoaa omalla lähestymistavallaan maailmaan kaikki ne perusedellytykset, joiden varaan elämä rakentuu ja on sen vuoksi vaarallisempi kuin tuleva traaginen sukupolvi koskaan tulisi olemaan.

Nietzsche kuitenkin painottaa, että vastamyrkkyjen vaikutuksen jälkeen historiataudista parantuneet voivat käyttää tieteellishistoriallista menetelmää kolmella eri tavalla. 1) Monumentaalisesti, jolloin menneet suuruudet toimivat esimerkkinä ja inspiraationa luovuudelle, 2) Antikvaarisesti, jolloin historiasta haetaan juuria, perinteitä, kunnioitusta ja ylipäätään konservatiivisia elementtejä, sekä 3) Kriittisesti, jolloin nykytapojen taustalla olevia syitä ja juuria tutkitaan, arvioidaan ja lopulta tuomitaan. Tämä viimeinen tarkastelutapa on säälimätön, murskaava ja hajottava, mutta toimii viime kädessä terveemmän kulttuurin ja tulevaisuuden puolesta.

Jos vastalääkkeet epäonnistuvat ja kultivoituneet tieteellishistorialliset ihmiset perivät maan, seurauksena on viidenlaisia vaaroja:

1. Liika historiallisuus luo persoonallisuutta heikentävän sisäisen ja ulkoisen yhdenmukaisuuden vastakohtaisuuden. Liian historiallisuuden seurauksena yksilöstä on tullut heikko persoonallisuus, jolla on paljon ”sisältöä” vailla muotoa. Yhdet ovat käveleviä tietosanakirjoja. Toiset puolestaan elävät totunnaisuuden sääntöjen mukaan. Molempia yhdistää ulkoisen paineen voima, jonka vuoksi he vieraantuneet omasta tahdostaan, vaistoistaan ja tarpeistaan. Kaduilla kävelee vain naamioihin pukeutuneita universaali-ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan omia itsejään. He ovat niin kietoutuneita ulkoisiin naamioihinsa, etteivät enää ole muuta kuin pelkkiä tyhjiä kaapuja. Esimerkistä käy vaikkapa virkamies, joka on objektiivisuudessaan, tunteettomuudessaan ja elottomuudessaan, kuin pelkkä ajatus-, kirjoitus- ja puhekone. Tutkijoita Nietzsche puolestaan vertaa eunukkeihin, joille tutkimuskohde on kuin nainen eli jotain mikä on olemassa, muttei herätä pienintäkään virinää ala- eikä yläpäässä. Karrikoiden sanottuna liika historiallisuus johtaa henkiseen ja fyysiseen impotentiaan.

2. Liika historiallisuus voi johtaa (hegeliläiseen) omahyväisyyteen oman kulttuurin ylivertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta suhteessa menneeseen. Tämä perustuu virheelliseen käsitykseen ”objektiivisuudesta” ja kyvystä tavoittaa ja tuomita historiallisia tapahtumia. Löydetyt lainalaisuudet ovat pikemminkin historioitsijan luomia kuvitelmia, kun todelliset tapahtumat ovat sattumien summaa, vailla vääjäämättömän kehityksen suuntaa. Hegelistit sen sijaan ajattelivat, että Saksan valtio oli maailmanhistoriallisen prosessin huippu. Tämä tietysti tarkoittaa, että kaikki on valmista ja elämä on enää vain jo tapahtuneen jälkinäytöstä. Tästä puolestaan seuraa kohtien 4 ja 5 kaltaisia ongelmia.

3. Liika historiallisuus tukahduttaa vaistoja ja estää yksilöitä ja kansakuntia kypsymästä. Kypsyys vaatii peittäviä illuusioita, jotka mahdollistavat juurten kasvun. Vahvat juuret syntyvät ainoastaan illuusioiden seurauksena. Jos illuusiot puretaan ja paljastetaan, jäljelle ei jää totuutta, vaan juurettomuus ja kodittomuus. Tämä sairastuttaa ja heikentää ihmisen persoonallisuutta.

4. Liika historiallisuus aiheuttaa vahingollisen uskon vanhoihin aikoihin ja asettaa nykyihmiset perässätulijoiden asemaan. Seurauksena on kaiken valmiin melankolia ja harmaapäisten viimeisten ihmisten jäähyväisfanfaarit. Historiankuume tekee ihmisistä passiivisia, reaktiivisia ja elottomia. Se opettaa ’olipa kerran’ ja ’sinun ei pidä’.

5. Liika historiallisuus tekee kyyniseksi ja ironiseksi. Seurauksena on itsekkäitä paskiaisia, joilta puuttuu laajempi elämänkatsomus ja elämisentaito. Yksilöitä ohjaa narsismi ja sosiaalidarwinismi.

Aika ja ikuinen paluu

Eräällä tapaa Nietzschen koko filosofian haastavin ja kiinnostavin problematiikka liittyy aikaan. Aika muodostaa vihollisen ja taisteluparin, joka on filosofian avulla kumottava. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastaus ajan haasteeseen löytyy ikuisesta paluusta.

Ensinnäkin on sanottava, että ikuinen paluu tulkitaan useimmiten eräänlaisena testinä, jossa vastakkain asettuvat elämän myöntäminen ja elämän kieltäminen eli oma tahto tai nihilismi. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastakkainasetteluksi muodostuu oleminen ja tuleminen. Kokonaisnäkemyksessä nämä teemat asettuvat jossain määrin päälekkäin, sillä oleminen on oman tahdon löytämistä ja toteuttamista ja tuleminen voidaan tulkita schopenhauerilaiseksi turhien, vaihtelevien ja ristiriitaistenkin mielihalujen mielettömäksi jatkumoksi. Jos ihminen on vain tulemisen tilassa, sitä voidaan kutsua myös vieraantumiseksi. Vieraantuneen ihmisen elämä valuu silmien edessä, mutta hän ei varsinaisesti tavoita koskaan omaa olemistaan ja lipuu kodittomana ja haluttomana maailman ja erilaisten tahtotilojen äärettömässä meressä.

Palataan kuitenkin ontologiaan ja Zarathustraan. Z:n keskeisimpiä teemoja on aika. Aika pilaa muutoin täydellisen olemisen. Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi. Aika näyttää siis vangitsevan ihmisen jatkuvaan tulemisen tilaan, jota ei pääse karkuun. Miten tämä ontologinen haaste voidaan ratkaista?

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa.

Ajatus voi kuulostaa yksinkertaiselta, naurettavalta ja myös typerältä (ja sitä se myös osittain on :)), mutta samaan aikaan ajatukseen liittyy syvällistä viisautta. Kyse ei ole pienestä asiasta, eikä se tule vailla seurauksia. Voitaisiin sanoa, että Nietzschen oppi ikuisesta paluusta on voimakkaampi versio kaikille tutusta Carpe diem -painotuksesta, jossa hetkeen tarttuminen nähdään tärkeimpänä elämiseen liittyvänä arvona ja ohjenuorana. Jos ajatus ikuisesta paluusta tulkitaan ontologisena periaatteena, käytännön neuvoihin kuuluu lapsen maailmaan sukeltaminen, jossa kaikenlainen impulsiivisuus ja voimakkaat tunteet nousevat pintaan. Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, menettääkö ihminen kokonaan tulevaisuusperspektiivin kiinnittymällä pelkkään olemiseen eli "silmänräpäykseen"?

On vaikea sanoa, miten pitkälle Nietzsche toivoi meidän kykenevän hetkeen heittäytymiseen. Eräällä tapaa liian pitkälle tulevaisuuteen ulottuva elämäntapa, sitkun-ajatteluneen, lukeutunee ainakin filosofin vastustamiin ajattelutapoihin. Tässä mielessä Nietzsche vastustaa myös aikuistumista, sillä siihen kiteytyy lähes kaikki vastustettavat ja vieraannuttavat elementit. Henkilökohtaisesti ajattelen, että Nietzschen voidaan tässä kohtaa menneen aika lailla äärinmäisyyksiin. Ei se tietenkään poista, etteikö Nietzscheltä voisi jotain myös oppia, vaikka olisikin seurauksista erimieltä. Vai kuuluvatko vieraantuminen ja sitkuttelu välttämättömänä osana vastuulliseen aikuisuuteen?

Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisesta näkökulmasta, Nietzschen henkilöhistorian viimeisiin vuosiin avautuu myös filosofinen näkökulma. Viattoman ja piiskatun luontokappaleen kaulaan syösynyt ja muutenkin yhä impulsiivisemmin käyttäytyvä filosofi tarttui kiinni hetkeen ennennäkemättömällä tavalla ja hullaantui yhdestä jos toisestakin asiasta. Tässä mielessä esimerkiksi edellisessä bloggauksessa viitatut eksentrikot onnistuivat omassa yli-ihmisyydessään kuitenkin Nietzscheä paremmin, sillä esimerkiksi kymmenien tuhansien puutarhatonttujen omistaja ja niille vaatteita tekevä, on sitonut itsensä pysyvämmällä ja kiinteämmällä tavalla rakkautensa kohteeseen, kuin lopulta totaalisen romahduksen kärsinyt viiksekäs filosofi.

Nietzsche ja eksentrismi

Sanakirjan mukaan eksentrisellä tarkoitetaan tavallisuudesta poikkeavaa, outoa tai erilaista. Eksentrikko on puolestaan ihminen, joka on heittänyt yhteisön tuomat normatiiviset rajoitteet yltään ja toimii täysin oman mielensä mukaan. Jos eksentrikko kohtaa omalle toiminnalleen vastustusta, hän tuomitsee vastapuolen oikopäätä alimpaan helvettiin.

Meitä normaaleja ihmisiä eksentrikot hämmästyttävät ja kiehtovat, mutta samalla eksentrikot koetaan helposti uhkana ja vastenmielisinä. Suuret poikkeamat normista aiheuttavat pelkoa ja epäluottamusta. Samalla poikkeamat vaativat usein selitystä ja ulkoistamista. Leimaamalla poikkeama sairaaksi tai mielenvikaiseksi, yhteisö pystyy poistamaan pelkoa ja epäluottamusta. Erilaisuus on helpompi medikalisoida, puhdistaa tai normalisoida, kuin ottaa avoimesti vastaan.

Onhan selvää, että yhteisön tasolla eksentrikot muistuttavat meitä myös vapaamatkustajista. Miksi ihmeessä meidän täytyy noudattaa sosiaalisia konventioita ja kurittavilta tuntuvia normeja, kun samaan aikaan eksentrikot nauttivat tyystin erilaisista vapauksista ja tuntuvat elävän elämänsä parasta aikaa. Me tavalliset sen sijaan kuritumme orwellilaisessa jokavelimaailmassa, jossa sosiaalisten normien ohjaamat winstonit hiljentävät sisäistä ääntään ja pyrkivät omaksumaan ja sisäistämään yhä paremmin Oceanian synnyttämät sosiaaliset vaatimukset. Meidän normaalien vannetta kiristää, kun joku random bloggarikin puhuu ”meistä normaaleista” tai ”meistä tavallisista”. Winstonien päiden sisällä huutaa, että: Ei, ei, ei, olen erilainen, vaikka hyviä tapoja ja sosiaalisia normeja enemmän tai vähemmän noudatankin.

Eksentrikon vapaus koskee siis myös ja ennen kaikkea vapautumista toisten arvioivilta katseilta. Eksentrikko arvostaa oman näkemyksensä ja kokemuksensa korkeammalla kuin kenenkään muun, eikä sen tähden kaipaa arvonantoa tai hyväksyntää omalle toiminnalleen. Eksentrikkoa ei minkäänlainen kilpailu muiden ihmisten kanssa kiinnosta, sillä omat intressit ajavat niiden ohi.

Eksentrikkoja ei yhdenmukaisuuden vaatimusten tuoma stressi paina. He ovat päättäneet jonain päivänä vaihtaa vapaalle pysyvästi. He ovat päättäneet kuunnella vastedes omaa sisäistä ääntään ja jättää normaalisuuden ja elämän huolet muille. Eksentrikon vapaus onkin ennen kaikkea vapautta ulkopuolisen paineen tuottamalta stressiltä ja avautumista sisäisen maailman normeja rikkoville mielihaluille ja pyrkimyksille. Sen sijaan normaalisuuden ikeen alla elävien irroittelukin on vahvasti sosiaalisiin normeihin sidottua. Vapaalle vaihdettaessakin kysytään itsehillintää ja kontrollia. Päällimmäisenä elää hallinnankokemus. Hallinnan vastakohtana on heittäytyminen epävarmuuteen, irrationaalisuuteen ja samalla potentiaaliseen turmioon.

Nietzschelle moraalin rikkominen tarkoitti ennen kaikkea vallitsevien tapojen rikkomista ja normista poikkeamista. Nietzschen suurin toivo yli-ihmisyydestä onkin eräällä tapaa pyrkimystä kohti eksentrismiä. Samalla Nietzschen henkilöhistoria avautuu uudessa valossa ja legendaksi muodostunut oletus tertiäärisen kupan roolista Nietzschen viimeisten kymmenen elinvuoden osalta paljastuu erittäin kyseenalaiseksi (ks. myös Schain, Richard: The Legend of Nietzsche's Syphilis: (Contributions in Medical Studies)). Voisiko sittenkin olla niin, että Nietzschen ”hulluus” oli vain työnsä tehneen miehen viimeinen eksentrinen kurotus kohti yli-ihmisyyttä, mutta senkin ulkomaailma medikalisoi, normalisoi ja piilotti normaalisuuden nimissä.



Ps. Eksentrismin tarkempaa määrittelyä ja suhdetta psykiatrisiin sairauksiin avaa kansantajuisella kirjoitustyylillään David Weeks, jonka teos Eccentrics: A Study of Sanity and Strangeness on ainoa laatuaan, mutta omalla tavaillaan näkökulmia avaava myös Nietzschen yli-ihmisyyttä ajatellen.

Ongelmana auktoriteetti

Vesi liplattaa veneen alla virran viedessä kolmea matkaajaa yhä syvemmälle tuntemattomia vesiä. Matka sujuu jokseenkin mukavasti auringon syleillessä veikkosia ja tulevaisuudenhuolia ei tunnu matkaajilla juurikaan olevan. Jokainen matkaaja on kuullut tarinoita joesta, sen vaaroista ja määränpäästä, joka heitä odottaa.

Rauhallisen kelluskelun keskeyttää eteen asettuva haarauma. Joki jakautuu kolmeen eri suuntaan. Ensimmäinen kaveruksista kertoo tarinan, missä vasemmalle kaareutuva haara johtaa leikkimielisestä kilvoittelusta ja rikkaasta kamppailukulttuurista tunnettuun heimoon, joka palkitsee uudet tulokkaat anteliain lahjoin. Toinen kaveruksista puolestaan kertoo, ettei tarina pidä ollenkaan paikkaansa, vaan sillä suunnalla on muiden tarinoiden mukaan villiheimo, joka vangitsee vierasmaalaiset ja tappaa heidät villien rituaalien säestämänä. Toinen kaveruksista jatkaa myös, että keskimmäisessä haaraumassa virtaus on nopein ja sisämaassa on moninaisista rikkauksistaan tunnettu heimo, jonka ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta monet tarinat kertovat. Tähän ensimmäinen kaverus tuumaa, että keskimmäinen reittivalinta on tunnetusti itsemurha, sillä se johtaa suoraan lähes sadan metrin korkuiseen putoukseen. Hän lisää myös, että hänen heimonsa kilvoitteleva kulttuuri sopii heille muutenkin paremmin, sillä he voisivat saada vahvoina miehinä kunniaa ja arvostusta kyseisen kulttuurin parissa ja nousta merkittävään asemaan uudessa yhteiskunnassa, jolloin jokaiselle olisi tarjolla niin monta vaimoa kuin he vain tohtisivat ottaa. Tämä saa toisen kaverin pyörittämään päätään järkytyksessä, jolloin kolmas kaveri näkee tilaisuutensa. Hän on kuullut tarinoita, joissa joen kolmas haara on virtaukseltaan sopiva pienellekin veneelle ja määränpäänä on tieteellisistä kilvoitteluista tuttu, ystävällismielinen heimo, jolla on valtava määrä tietoa matemaattisista ja astronomisista asioista. Tämä lausahdus saa kaksi ensimmäistä kaverusta pyörittämään päätään, sillä heidän mielestään on tunnettu tosiasia, ettei kukaan oikeanpuoleisen jokihaaran valinnut ole palannut sieltä elossa takaisin ja ainoat huhut kertovat loputtomasta suomaasta, jonka sietämättömänä kiusana ovat kuolemaa levittävät sääsket. Sitä paitsi heitä eivät matemaattiset totuudet ja tähtien asennot kiinnosta.

Pian on ilmiselvää, etteivät mitkään rationaalisilta kuulostavat argumentit saa kaveruksia muodostamaan yhteisymmärrystä parhaasta ratkaisusta. Mitä on siis tehtävä? Miten valita reitti, kun takaisinpaluuta ei enää ole? Kuka päättää ja kenen ehdoilla mennään?

Nietzsche esittelee ja teilaa teksteissään tärkeimpiä mahdollisia keinoja ratkaisun aikaansaamiseksi. Tunnetuin ihmisten käyttämä keino on ollut kautta aikojen Jumalaan vetoaminen. Papit, shamaanit ja selvännäkijät ovat tulkinneet Jumalan tahtoa ja kertoneet kaikelle kansalle, mikä kulkureitti johtaa parhaaseen tulokseen. Tieteellisen skeptisyyden nousu on kuitenkin suistanut papit valtaistuimiltaan ja sekularisaation seurauksena on syntynyt uusi kylmä hirviö eli valtio. Valtio puolestaan luottaa karismaattisiin johtajiin ja koulutukseen, joiden avulla uskotaan saatavan aikaan riittävä ilman väkipakkoa muodostettava konsensus valittavasta reitistä. Sekularisaation eteneminen kuitenkin laittaa valtion hegemoniaan perustuville ideologioille kapuloita kölin alle. Yhä moninaistuvat uskomukset, ideologiat ja arvojen pluralisaatio näyttävät johtavan lopulta takaisin tilanteeseen, jossa kolme miestä joenhaaraumassa parhaillaan ovat. Moderni valtio tarvitsee pakottamattoman normatiivisen konsensuksen hallitakseen, mutta sekularisaatio näyttää tekevän pakottamattoman konsensuksen ajoittain mahdottomaksi.

Mikä siis ratkaisuksi?

Demokratia? Nietzschen skeptisyys demokratiaa kohtaan on erittäin voimakasta. Kolme matkaajaa ovat eri mieltä toistensa kanssa valittavasta reitistä, eikä kukaan suostu kääntämään takkiaan, koska heidän uskomustensa mukaan seurauksena on turmio. Deliberatiivinen demokratia ei auta yhtään, kun asioista ollaan vahvasti eri mieltä, eikä kenelläkään ole antaa varmoja takeita tulevaisuudesta. Tässä tapauksessa demokratia johtaa hajaannukseen, joka voi lopulta johtaa siihen, että miehet nääntyvät kuoliaaksi joen haaralle tai päätyvät käyttämään voimakeinoja oman valinnan läpiviemiseksi. Nietzschelle demokratia on ”organisoivan voiman rappiomuoto”. Kaikkien pään mukaan ei siis voida tehdä, jos ihmiset ovat tässä määrin eri mieltä asioista.

Anarkismi? Nietzsche lähinnä naureskelee anarkistipelleille, joita ei voi edes ottaa vakavasti. No rules, no masters. Jokainen voi kyllä heittäytyä krokotiilien sekaan ajopuuksi kohti omaa unelmaansa, mutta siinä tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kaikille käy kehnosti. Jos yhdessä meinataan elää tai ylipäätään elää, täytyy päätöksille olla ja löytyä auktoriteetti, joka ylittää yksittäisen eriävää mieltä olevan ihmisen tahtotilan. Jos demokratia ei toimi, niin anarkismi toimii vielä vähemmän. Kaikkien pään mukaan ei voida tehdä, jos ihmiset ylipäätään ovat eri mieltä asioista ja ihmisethän todellakin ovat eri mieltä asioista.

Arvojärjestys eli aristokratia? Niin armeijassa kuin aristokratiassa päätökset eivät muodostu ongelmaksi. Alempiarvoiset kuuluvat pressun alle ja pressun alla ollaan päätöksiä tehtäessä hiljaa. Asiasta päättää siis laivan tai tässä tapauksessa veneen kapteeni ja loput pitävät mölyt tämän jälkeen mahassaan ja alistuvat päätökseen. Ongelmana tietysti on, että miten sekulaarissa maailmassa voidaan ihmisten välille muodostaa luonnolliselta vaikuttava arvojärjestys, kun sellaista ei luonnostaan tuntuisi olevan? Nietzschen mukaan helposti, ”ihmiset eivät ole samanarvoisia”. Tämä lause saa puolestaan modernin lukijan pudistamaan päätään ihmetyksestä. Tilanne ei ole ongelmaton myöskään Nietzschelle. Nietzsche palaa yhä uudelleen samaan ongelmaan. Miten sekulaarissa maailmassa voidaan muodostaa itsenäinen normatiivinen auktoriteetti, joka ei perustu valtioideologiaan tai pappien jumalalliseen sanaan? Kenellä on oikeutettu ja perusteltu valta sanoa, miten ollaan ja eletään ja mikä reitti tulevaisuuteen valitaan? Onhan kuitenkin selviö, että Nietzschelle (vrt. tekstit Nietzsche ja anarkismi & tahto valtaan ja etiikka), kuten varmasti useimmalle lukijallekin, valinnan tekeminen on positiivinen asia, sillä ainoastaan pitkäaikaisten linjausten ja valintojen vallitessa voidaan aikaansaada hienoja ja kestäviä asioita, joiden varaan elämää voi rakentaa.

Nietzsche hakee vastauksia aristokratiasta ja yrittää varsinkin myöhäistuotannossaan rakentaa arvojen välille järjestystä, joka perustuu hänen tekemiin psykologisiin havaintoihin. Arvojen uudelleen arvottaminen jää kuitenkin kesken ja mies luhistuu mahdottomalta vaikuttavan kysymyksen edessä. Nietzscheä onkin kuvattu myös poliittiseksi skeptikoksi (vrt. Shaw, Tamsin (2007) Nietzsche’s Political Skepticism). Nietzschelle ”oikeustilat ovat poikkeustiloja” ja yhteiskunta on testi, joka aika-ajoin heittää vastaan kolmea miestä kohtaavia haasteita. Kun tarkasteluja peilaa, vaikkapa Belgiassa olevaan poliittiseen hajaannukseen vallonialaisten ja flandereiden välillä, Kreikan säätökuuriin ja mellakoihin, Euroopan Unionin tukipaketteihin tai vaikkapa kotosuomen poliittiseen tilanteeseen, nietzscheläinen poliittinen skeptisismi ei vaikuta täysin vailla pohjaa olevalta teoreettiselta näkökannalta. Tosin eihän se mikään ratkaisu tietenkään ole ja kolme miestä ovat edelleen joenhaaraumassa odottamassa, mitä tehdään.

Tahto valtaan psykologia

Ontologinen/tietoteoreettinen taso

"Niin pitkälti kuin sanalla ’tieto’ on ylipäätään merkitystä (Sinn), maailma on tiedettävissä; mutta se on tulkittavissa muilla tavoin, sillä ei ole olemassa merkitystä tulkinnan takana, vaan lukuisia merkityksiä. –’Perspektivismi’." (WzM §481.)

Kuten Nietzschen lainauksesta käy ilmi, tahto valtaan ja siihen sisältyvä perspektivismi merkitsevät ontologisella tasolla sitä, että voin todeta, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa, eikä kenelläkään ole viimekädessä asiaan nokankoputtamista. Tieto, sikäli kun sillä on tämän tosiasian kanssa merkitystä, voi ainoastaan palvella tätä päämäärää eli voin tehdä töitä sen eteen, että saavutan välineet kyseisen toiminnon toteuttamiseksi, millä on ainoastaan minulle merkitystä. Purjehtiminen on vain perspektiivi ja päämääriä voi olla niin monia kuin on ihmisiä omine päämäärineen (perspektiiveineen).

Mistä nuo päämäärät ja perspektiivit sitten tulevat? Miksi yksi tahtoo vain purjehtia, toinen tykkää äidistä ja kolmas tyttärestä? Miksi jokin asia on merkityksellistä?

Psykologinen taso

"Tarpeemme (Bedürfnis) ovat maailman tulkkeja; meidän viettimme (Trieb) ja niiden myöntö ja kielto. Jokainen vietti on vallanhaluinen; jokaisella vietillä on oma perspektiivinsä, jonka normin alaiseksi se tahtoo muut vietit alistaa." (WzM §481.)

Nietzschen selitys on siis, ettei asialle ole varsinaista selitystä. Asia voidaan kuitenkin nimetä. Toinen tykkää äidistä sen takia, että jokin hänen sisällään työntää häntä äitiä kohden. Kyse on siis biologiasta, kemiasta ja ylipäätään naturalismista. Olemme tunneperäisiä atomimöykkyjä, jotka tuntevat vetoa joihinkin asioihin niiden synnyttämien reaktioiden seurauksena tuossa atomimöykyssä. Atomimöykyn sisällä käydään puolestaan jatkuvia taisteluja siitä, millaiset kokemukset, aistimukset ja tuntemukset pääsevät valloittamaan riittävän suuren osan atomimöykyn toimintojaohjaavasta keskuksesta, että koko atomimöykyn yhteiskuntarakenne tuumaa, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa.

Mikä mahdollistaa päätösten tekemisen ja vältymme siltä, ettei yhteiskuntarakenteemme ajaudu anarkiaan, jolloin seurauksena on inertia, toimettomuus ja apatia? Entäpä jos tykkää sekä äidistä että tyttärestä, mutta molempia ei voi saada?

Tähän tarvitaan sitten monia tekijöitä, joiden yhteiseksi nimittäjäksi Nietzsche lanseeraa termin tahto valtaan.

1. Psykologinen perspektivismi eli kokemuksen värittyneisyys jo havaintohetkellä. Biologia, oman elämänhistorian rakkaat ja kipeät kokemukset sekä kulttuuriset ihanteet ohjaavat tapaamme havainnoida ympäristöämme, kuten yllä on pohjustettu.
2. Konfabulaatio eli sepitetyn muistiaineksen tunkeutuminen oikean sekaan asioita mieleenpalautettaessa ilman että yksilö huomaa paikkansapitämättömyyden. Freudin sanotaan ihastuneen Nietzschen toteamukseen: "Minä olen tehnyt tämän, sanoo muisti; ’Minä en ole voinut tehdä tätä’, sanoo ylpeys. Viimein muisti antaa periksi.” Freudin ohella teemaan ovat ihastuneet myös neurobiologit. Ihminen on omassa mielessään aina oikeassa. Emme ole koskaan väärässä, sillä heti kun tunnistamme olevamme väärässä, olemme jo oikeassa. Ihminen on viimekädessä epäkoherentti ja järjetön otus, mutta sepittelemme itsellemme asiat niin, että ne suurin piirtein skulaavat ulkomaailman realiteettien kanssa. Toiset tekevät tätä enemmän ja toiset vähemmän, mutta kaikki tätä tekevät. Ihminen on sokea itselleen.
3. Amor fati eli kohtalon rakastaminen. Jos ihminen on sokea itselleen, viisain ihminen ymmärtää myös pettää itseään. Mikään tunne ei ole koskaan täydellinen eikä yksikään perspektiivi ole ristiriidaton. Vaikka tytär kiinnostaa juuri nyt kovasti, pienet virinät on myös äitiä kohtaan, ainakin toisinaan, ja toisaalta mielen perukoilla kummittelee ajatus ikuisesta yksinpurjehtijasta maailman myrskyisillä merillä. Sitä paitsi jos tytär kiinnostaa kovasti tänään, niin mikäänhän ei takaa, etteikö ajan mittaan tilanne muuttuisi ja karkuun sitä lopulta kuitenkin olisi lähdettävä. On siis kyettävä valitsemaan ja uskottelemaan itselle päivä toisensa jälkeen, että valinta oli oikea. Rakkaus kohtaloon tekee valinnasta itsestäänselvyyden, jota ei pääse pakoon. Rakkaus kohtaloa kohtaan mahdollistaa itsestä taideteoksen muokkaamisen.

Näistä tekijöistä kaksi ensimmäistä muodostavat varsinaisen biologisen tahdon valtaan ja viimeinen konstruktiivisen eli kulttuurisen tahdon valtaan. Merkityksellisintä on, että Nietzschen johtopäätös poikkeaa modernin maailman emansipatorisista tavoitteista, jotka ovat painottaneet Sokrateesta lähtien olemaan tarkkana oman rajallisuutemme ja sokeiden pisteidemme kanssa. Nietzschelle tahto valtaan ei ole tässä mielessä negatiivinen asia, vaan itse asiassa koko elämämme roikkuu tämän ohuen langan varassa. Jos tahto valtaan -mekanismi on mennyt ihmisessä rikki, oireina on skitsofreniaa, nihilististä päämäärättömyyttä, masennusta, tunteettomuutta, päätöksenteon vaikeuksia ym. ym. eli moderniin maailmaan kuuluvia perusasioita. Nietzsche yrittää filosofiallaan ravistella ihmisiä näkemään, miten modernit tavoitteet tiedon, epäilemisen metodin ja kyseenalaistamisen pyrkimyksineen tekevät ihmisistä rumia (vrt. Z rumin ihminen).

Nietzsche tuntuu sanovan, että liiallinen pyrkimys totuuteen tappaa sen, mikä tekee meille asioista rakkaita ja merkityksellisiä. Miksi siis totuutta? Miksi ei mieluummin erhettä? Ehkä erheelle on annettava suurempi arvo kuin totuudelle! (HP.) Moderni emansipatorinen perspektiivi paljastuu Nietzschelle siksi sokeaksi pisteeksi, jolta ihmisen pitäisi myös kyetä suojaamaan itseään.

Velallinen ja saamamies

Nietzsche ruotii ja arvottaa teksteissään kulttuureja ylhäisiin ja alhaisiin. Kristinusko on Nietzschelle paariakulttuuria ja yksi sen keskeisistä ongelmista piilee Nietzschen mukaan velallisen ja saamamiehen välisessä jännitteessä. Mistä jännitteessä on kyse?

Jokainen meistä tuntee sen kaverin, joka kulkee aina viimeisenä ovesta, tarjoaa kavereille oluet, pyykkää ja silittää puolison sukatkin ja auttaa lähimmäisiä ensimmäisenä, koska näin kuuluu tehdä. Hahmo on tuttu myös telkkarista. Keltaisten piirroshahmojen aina hyväntuulinen ja positiivinen Flanders, jaksaa pitää huolta lähimmäisistään aina Homerin äärimmäisyyteen menevää itsekkyyttä myöden.

Flanders kelpaisi Nietzschelle epäilemättä kristillisen kulttuurin esimerkillisestä yksilöstä. Flanders jakaa rakkautta niillekin, jotka eivät sitä ole pyytäneet. Jakaessaan rakkautta, flanderskulttuuriin syntyy Nietzschen mukaan velkasuhteita. Velka syntyy ihmisen perimmäisestää moraalikäsityksestä, jossa otetaan ja annetaan yhtä paljon (tit for tat). Kun Flanders antaa, vastapuolesta tulee flanderskulttuurin velallinen ja mitä enemmän Flanders antaa sitä enemmän toinen osapuoli on velkaa.

Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun velallinen ei ymmärrä antaa ja saamamiestä alkaa pännimään. Saamamiehen pahamieli muuttuu katkeruudeksi, kaunaksi ja lopulta koston hengeksi. Kun Flanders ei saa tarpeeksi respectiä, jonkun täytyy olla syypää hänen huonoon oloonsa. Pyyteettömästä lähimmäisenrakastajasta kuoriutuu Nietzschen mukaan lopulta ikävä ihminen.

Entäpä jos Flanderssit pääsisivät valtaan ja Homerit alistuisivat. Nietzschen mukaan laumasta tulisi tällöin saamamies ja yksilöistä velallisia. Jatkuvasta velasta seuraa puolestaan syyllisyyden kokemuksia, huonoa omatuntoa, julmia rangaistuksia ja lopulta lauman kontrollia. Tämä johtaa Nietzschen mukaan huonon omantunnon ylilyöntiin ja sairaalloisen masentavaan maailmaan, jossa ihmiset ainoastaan reagoivat ympäristöön, eivätkä aktiivisesti toteuta itseään. Velallisen kauna synnyttä lopulta arvoja, joiden ydin on pidäyttäytymisessä ja askeettisissa ihanteissa. Tuon arvomaailman keinovalikoimaan kuuluvat puolestaan synti ja syyllisyys, jotka kaikuvat Flanderssien huulilta heidän noustessaan saarnastuoleihin. Samalla askeettinen ihminen tekee kärsimyksestä ja laumasta elämän tarkoituksen (kristillinen moraali) sekä paljastaa syyllisen yksilöstä itsestään (perisynti). Tämä vääjäämättömältä näyttäytyvä kauhuskenaario saa lopulta Nietzschen suunnittelemaan kaikkien arvojen uudelleen arvottamista.

Jos palataan Nietzschen kauhuskenaarioista takaisin maan päälle, haasteena on yleensä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen. Homer ei alistu idioottiflandersin kulttuuriin, kuten hän sitä nimittäisi, sillä Homerin rakkaus pyörii lähinnä oman navan ympärillä. Nietzsche näkee flandersmaailman niin vaarallisena ja epäterveenä ihmisen psyykkeelle, että hän kallistuu raivoisasti kannattamaan Homerin itserakkautta, sillä vaikka myös Homer on idiootti, on Homer iloinen idiootti. Viimekädessä kahden erilaisen kulttuurin törmääminen aiheutuu Homerin kokemasta luottamuspulasta ja siitä seuraavasta maailmassaolemisen perspektiivistä sekä Flandersin kyvyttömyydestä nähdä omaan maailmassaolemisentapaansa liittyvä alistuva hengettömyys, josta seuraa kaunaisuutta. Osapuolet eivät ymmärrä toisiaan ja tappelevat sekä kinastelevat keskenään, vain koska he eivät ymmärrä toisiaan, eivätkä välttämättä edes tahdo ymmärtää.

Jos astutaan Simpsonien maailman ulkopuolelle, ongelmana helposti on tietysti se, että läheissuhteissa toinen osapuoli antaa enemmän, mutta toinen ei sitä huomaa, eikä edes ymmärrä olevansa velallinen. Helposti käy myös niin, että molemmat kokevat olevansa saamamiehiä, jolloin tilien tasaaminen käy hankalaksi. Nietzschen ratkaisu on, ettei velalliseen suhteeseen pidä alunperinkään lähteä, jolloin jokainen hoitakoon oman tonttinsa. Nietzschen kunniaksi sanottakoon, että hän paljastaa kristilliseen flandersmaailmaan liittyvät riskit ja sen pimeän puolen, mutta ehkäpä suositeltavinta olisi toimia joskus Homerin mallin mukaan ja ainakin toisinaan Flandersin tapaan. Lukkiutuminen ääreen tai toiseen, tuottanee pidemmässä juoksussa ikävyyksiä.