Käsitteistä ja määritelmistä

Nietzsche  toteaa teoksessaan Moraalin alkuperästä (II osa), että “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”. Lausahdus herättää välittömästi vastaväitteitä. Eikö historia nimenomaan luo identiteetin, jonka keskeisenä elementtinä on esillä olevan ilmiön tarinan kertominen. Toisaalta taas kyenneisyys määritellä historiaton olio viittaa essentialismiin. Olioilla olisi tämän ajattelumallin mukaan muuttumaton essentia, jonka ajan mukana tuova muutos menee pilaamaan. Lauseen purkaminen vaatii kuitenkin syvempää sukellusta Nietzschen maailmaan.

Teoksen (MA) keskeisin ponsi on kuvata ilmiöitä niiden syntyhistoriasta käsin. Nietzschen syy genealogisen metodin käyttöön juontaa juurensa puolestaan tahto valtaan -ontologiaan. Tahto valtaan -ontologiassa ilmiöiden syntyä ei ohjaa teleologia. Sormeni soveltuvat tämän tekstin kirjoittamiseen, mutta sormeni eivät kehittyneet siksi, että voisin kirjoittaa tämän tekstin. Ihmisillä tuntuu olevan kuitenkin jatkuvia ongelmia selittää ilmiöitä päämäärien ja syiden ja seurauksien kautta. Koska on vain tahtoa valtaan, jonka välittäjänä tai kanavana myös ihmiset toimivat, kaikki selitykset ja määritelmät, mitä jälkikäteen olioille ja ilmiöille annetaan, ovat erheellisiä. Nietzsche väittää sen sijaan tautologisesti, että tahto valtaan on synnyttänyt ihmisille sormet, koska ne ovat sattuneet siitä syntymään ja osoittautuneet jälkikäteen jokseenkin toimiviksi. Sormemme ovat voittaneet kamppailun räpylöitä ja muita vaihtoehtoja vastaan, mutta eivät sen tähden, että voin tässä kirjoittelun lomassa hörppiä kätevämmin ohraista juomaa.

Tämä uus-darwinistinen näkökulma pakottaa tarkastelemaan ilmiöitä niiden syntyhistorian kautta. Nietzsche tarkastelee rangaistuksen syntyperää juuri tästä näkökulmasta, mutta kriittisenä miehenä tulkitsee tehtävänsä mahdottomaksi, vaikkakin samalla esittää teoksessaan toiveita tämänkaltaisen tutkimuksen lisäämisestä yliopistoissa:

“Today it is impossible to say for certain why people are really punished: all concepts in which an entire process is semiotically concentrated elude definition; only that which has no history is definable”

Aika on essentialismin arkkivihollinen. Nietzschelle oleminen on jatkuvassa tulemisen tilassa eli jatkuvaa tahdon valtaan fluktuanssia. Kun ihminen määrittelee ja luo sitä kautta merkitysrakenteita asioihin, hän tappaa ja täyttää oliot ja 2,5 kg ahvenet, jotteivät ne jatkaisi muuttumistaan. Näin tehdessään ihminen kuitenkin pettää itseänsä ja vangitsee hetken lukottomaan selliin (tämä ei tarkoita, etteikö lukituilla asioilla voisi kasvaa ja olla omat merkityksensä ja ne tulevat sitä kautta uudelleen ja uudelleen määritellyiksi).

Kun astutaan teoksen ulkopuolelle, esitetty lause näyttäytyy vielä kiistanalaisempana. Nietzsche tuntuu ikään kuin hetkeksi unohtaneen tahdon valtaan poliittisen luonteen keskittyessään teleologisen tulkintamallin kritiikkiin. Tahto valtaan -maailmassa jokainen ilmiö ja väite sisältävät itsessään vastaväitteen, sillä kaikki oleva on osa taustalla tapahtuvaa kamppailua. Määritelmä vaatii tulkinnan ja tulkinta tapahtuu aina ajallisesta ja paikallisesta situaatiosta. Vaikka kohtaisimme olion tai ilmiön, jolla ei ole historiaa, olemme oman historiamme vankeja, mistä tulkinnat versovat. Näin ollen lukija voi olla tänään sitä mieltä, että kirjoittaja kirjoittaa melko järkeviä ja määritellä sitä kautta kaverin fiksuksi ja eittämättä mukavaksi hepuksi. Muutaman päivän päästä palattuaan mieli voi muuttua ja lukija lähinnä ihmettelee, miten joku jaksaa kirjoittaa tällaista hölynpölyn scheissea. Lopulta hän voi päätyä ajatukseen, että molemmat perspektiivit ovat osittain tosia, vaikkakin ristiriitaisia.  Seuraava kirjoitus muuttaa jälleen tulkintaa ja sitä kautta rakentuvaa määritelmää.

Esitetty lause on kuitenkin siinä määrin tosi, että se on pragmaattisesti tosi hetkellä T. Nietzschen mukaan voimme määritellä ajattoman ilmiön hetkellä T ja lukita määritelmän, mutta hetkellä T+1 määritelmää tulisi muuttaa, koska määrittelijät ovat muuttuneet. Ongelmana on tietysti löytää hetkellä T sellainen yhteinen näkökulma tarkasteltavaan ilmiöön, jonka eri osapuolet voivat allekirjoittaa. Tosi se ei ole, sillä se selittää ainoastaan osan ilmiömaailman moniulotteisuudesta, mutta se voi toimia.

Esitetyn lauseen totuusfunktio on kuitenkin ongelmallinen, vaikka se tulkittaisiin pragmaattisesta lähtökohdasta. Nietzschelle ”on sanomattoman paljon tärkeämpää, miten olioita nimitetään, kuin mitä ne ovat” (IT §58). Jokainen määritelmä on kuin kalaverkko, joka heitetään pluralistisen maailman osasen päälle. Jokaisella heitolla verkkoon tarttuu jotain, mutta osa pääsee aina pakoon. Ajan myötä käy kuitenkin niin, että määritelmä kasvaa kiinni olioon ja pelkästä approksomaatiosta tulee suoranainen olemus, näennäisestä tulee todellinen ja todellisuus näyttäytyy luomistekona. Kun todellisuus on näennäisen pluralismin päälle kyhätty terminologinen kudos, uusien ”olioiden” luomiseen riittää, ”kun luodaan uusia nimiä ja arviointeja ja todennäköisyyksiä” (IT §58).

Kun elämismaailma on rakentunut käsitteelliseksi, todellisuudesta muodostuu:

”Liikkuva metaforien, metonyymien ja antropomorfien lauma, lyhyesti sanottuna ihmissuhteiden summa, jota on poeettisesti ja retorisesti kaunisteltu, käännetty, koristeltu, ja joka pitkän käytön jälkeen vaikuttaa lujalta, kanonisoidulta ja pakolliselta: totuudet ovat illuusioita, minkä ihmiset ovat unohtaneet; metaforia, jotka ovat loppuunkuluneita ja voimattomia aisteille; kolikoita, jotka ovat menettäneet kuvansa ja merkitsevät metallia, ei enää rahana, sen tarkoituksena” (Totuudesta ja valheesta… §1).

Lyhyesti sanottuna kieli on kahden metaforan päässä ’totuudesta’:

”Ensiksi hermoärsytys välittää kuvan! Ensimmäinen metafora. Kuvasta muodostuu tämän jälkeen äänne! Toinen metafora.” (TO §1).

Ihminen ei siis tavoita Nietzschen mukaan paljasta todellisuutta, minkä vuoksi lause: “ainoastaan se millä ei ole historiaa on määriteltävissä”, ei ole määriteltävissä. Selittäisin lauseen pikemminkin sitä kautta, että Nietzsche uppoutuu tässä kohtaa niin syvälle historian ongelmallisuuteen, että unohtaa hetkeksi syvemmän ja perustavamman ongelman eli todellisuuden moniulotteisuuden ja kaikkien ulottuvuuksien kiinnittyneisyyden toisiinsa. Pluralistisessa maailmassa on vaikeaa ottaa mitään kiinni tai haltuun, sillä ilmiö tai olio pakenee kaikkia määritelmiä ja on tosi vain suhteessa asiakontekstiin tai perspektiiviin. Koripallo on useimmille koripallo, kun se on koripallokentällä, mutta kun se siirretään Kiasmaan ja irroitetaan kontekstistaan se saa uusia määrittelyjä ja merkityksiä.

Aiheen tiimoilta on hiljattain valmistunut mielenkiintoinen pro gradu: After Essentially Contested Concepts. Onnittelut Joonas!

Oppi degeneraatiosta ja aikakausista

Nietzschen poliittinen ajattelu rakentuu uskomukselle etenevästä degeneraatiosta. Degeneraatio näyttäytyy uhkana, jonka laajuus ja mittavuus uhkaa Nietzschen mukaan kaikkea ihmiselämää. 

Mitä degeneraatio sitten on?

Nietzschen mukaan degeneroitunut on elämästä/tahdosta valtaan köyhtynyt ihminen tai kansakunta. Ilmenemismuotona on elinvoiman (vitalia) asteittainen heikentyminen. Degeneraatiota kuvaa esimerkiksi seuraava hengästyttävä lista: vieraantuminen, nihilismi, masennus, entropia, skitsofrenia, tahdon heikkous, alemmuuden kokemukset, huono itsetunto, kristillinen moraali (alistuminen, voimattomuus, syyllisyys, kärsimys, elottomuus, luonnon ottaminen pois, kuten koiralta sanotaan otettavan), kristillisen moraalin vartioiminen ja siitä poikenneiden syntisten ihmisten rankaisemisvimma eli kaunaisuus ja tarve kostaa oma huono olo toisille ihmisille tavalla tai toisella, hallinnan ja kokonaisuuksien puute, kaaos ja anarkia, demokratia, mielettömyyden ja merkityksettömyyden kokemukset, vasemmistolaisuus.

Miten degeneraatiota mitataan?

Mittaajan täytyy olla ”sielun lääkäri/parantaja” eli jonkinlainen terapeutti, joka tulkitsee ilmenevistä oireista, kuinka pitkälle degeneraatio on edennyt. Keskeisiä välineitä Nietzschelle ovat vaisto ja nenä. Parhaimmaksi degeneraation asiantuntijaksi ja korkeimmaksi auktoriteetiksi maan päällä Nietzsche julistaa itsensä. Voidaan perustellusti myös sanoa, että kyllä yksi degeneraatiosta kärsivä toisen tunnistaa, sillä Nietzsche myöntää useampaan otteeseen kärsivänsä degeneraatiosta. (Voidaan myös toisaalta sanoa, että ihminen yleistää oman kokemuksensa maailmasta sinnekin, missä vastaavaa ilmiötä ei esiinny.)

Kansakuntia ja aikakausia mitataan niiden kulttuurin perusteella. Kulttuuriin elinvoima (vitalia) heijastaa siinä elävien ihmisten elinvoimaisuutta. Eri kansakuntien ja kulttuurien degeneroituneisuutta voidaan arvioida aikakausien suurimpien, vahvimpien ja ihailluimpien henkilöiden kautta. Olosuhteet (tahto valtaan) luovat ihmiset ja arvot, joiden passiivisena välittäjänä ihminen toimii. Mitä degeneroituneemmat sankarit sitä varmemmin aikakausi on matkalla kohti tuhoa.

Degeneraation esimerkkejä: Platon, Sokrates, Wagner.

Miten degeneraatio ilmenee eri aikakausina?

Keskeinen degeneraation oppiin liittyvä juonne Nietzschen ajattelussa liittyy nouseviin ja laskeviin kulttuureihin. Elämä on puolestaan ikuinen kehä, jossa nousun ja kukoistuksen sekä laskun ja tuhon kaudet seuraavat toisiaan. Tätä kukoistuksen ja tuhon degeneratiivisen kehän lähtökohtaa voitaisiin hyvällä syyllä nimittää Nietzschen filosofisen ajattelun tai ainakin poliittisen filosofian perustaksi (foundation). Ahneet ja elinvoimaiset leijonat ja petolinnut syövät kierto toisensa jälkeen heikot aasit ja lampaat suihinsa ja tämän jälkeen alkaa aina uusi traaginen kukoistuksen kausi.

Eikö degeneraation suuntaa voida kääntää muuten kuin suurien sotien ja tuhon kautta?

Tähän kohtaan ei ole antaa täysin yksiselitteistä vastausta. Jos katsoo Nietzschen varhaistuotantoa, Nietzsche uskoo, että kulttuurin suunta voidaan kääntää kesken degeneraatiokehityksen. Näin ollen Tragedian synnyssä seikkaileva Sokrates muodostaa hegeliläisen synteesin ja sovituksen, kun hänestä sukeutuu musiikkia harjoittava Sokrates. Musikantti Sokrates karistaa degeneraation ja uusi dionyysinen aikakausi alkaa. Ystävyys Richard Wagneriin varhaistuotannon aikana loi Nietzscheen uskoa siitä, että degeneroitunut saksalainen kulttuuri saataisiin elvytettyä ja Wagner toimisi uudistuksen keulakuvana.

Zarathustran jälkeisistä kirjoituksista lähtien Nietzsche kääntyi skeptisemmäksi. Vuonna 1886 tehdyt uudet johdannot alkutuotannon kirjoihin saavat Tragedian synnyn haisemaan hegeliläiseltä ja kun, innoittavin toivo Nietzschen aikaisen degeneraation etenemisen suunnan kääntäjä, Wagnerkin paljastuu degeneroituneeksi kristillisen moraalin vaalijaksi Parsifaleineen, Nietzsche päätyy ajatukseen, ettei suuntaa voi kääntää kesken kaiken. Sokrateesta ei voi tulla musikanttia. Sokrates on yksinkertaisesti liian degeneroitunut kyetäkseen kääntämään suunnan nihilistisistä kuoleman voimista elinvoimaa uhkuviin dionyysisiin voimiin. Degeneraation on siis aina väistämättä kuljettava kohti lopullista täyttymystään, kunnes tuhkasta syntyy feeniks ja uusi jälkinihilistinen ja traaginen aikakausi voi alkaa.

Jos elämä kulkee omaa degeneraation ja nousun fatalistista polkuaan, miksi ylipäätään filosofoida?

Nietzschen ihanne sijaitsee siis tulevaisuudessa ja moderni aika näyttäytyy Nietzschelle degeneratiivisena, alaspäin sukeltavana kehityksenä. Koska ihminen on aikakautensa tuotos, Nietzsche korostaa useaan otteeseen, etteivät hänen teoksensa ole tarkoitettu hänen aikalaisille, degeneroituneille, lukijoille. Hänen teoksensa suuntaavat tulevaisuuteen ja tuleville ihmisille. Nietzsche kuvailee itseään dynamiittina ja räjähdysvoimana, joka voi oikeissa käsissä saada aikaan sellaisen sattumien ketjun, joka laukaisee tulevan traagisen aikakauden aluilleen. Arvojen uudelleen arvottaminen nostaa Nietzschen filosofian ymmärrettäväksi ja Nietzsche-Anti(kristus/kristitty) syntyy uudessa valossa kuoleman jälkeen traagisten ihmisten mieliin. Nietzsche näyttäytyy uusille ihmisille ensimmäisenä Dionysoksen oppilaana ja tien näyttäjänä. Samalla hän yrittää tietysti auttaa myös itseään ja yrittää saada kipeästi kaipaamaansa tunnustusta kanssaeläjiltään.

Jos ihminen on aikakautensa tuotos, myös Nietzsche on degeneroitunut. Miten degeneroitunut henkilö voi luoda dionyysista ja elinvoimaa pursuavaa filosofiaa?

Tässä kohtaa asia menee monimutkaiseksi ja sotkuiseksi ja Nietzsche uhkaa sotkeutua muodostamaansa hämähäkinverkkoon. Jos degeneroitunut ihminen tekee filosofiaa, eikö hänen filosofiaansa silloin varjosta ja ohjaa degeratiiviset piirteet, kuten halu kostaa, viha, masennus, ym. Degeneratiivinen filosofia ei koske siis ainoastaan sellaisia merkittäviä hahmoja, kuten Platon ja Sokrates, joiden tuotoksia ja toimintaa Nietzsche kritisoi degeneratiivisiksi, vaan myös Nietzschen tuotokset ovat degeneratiivisia.

Nietzsche myöntää asian. Hän on degeneroitunut, mutta toisaalta hän on myös kulkenut tuhon polun läpi omassa elämässään. Hän on kokenut syvimmän nihilismin, mutta syntynyt uudelleen ja jättänyt nihilismin taakseen (ja jopa ulkopuolelleen tai näin hän antaa ainakin uskotella). Hänellä on myös artistista lahjakkuutta, jonka avulla hän rakentaa filosofiaansa koukkuja niille, jotka eivät ole langenneet degeneraatioon. Terveet ihmiset löytävät Nietzschen rakentamien maskien ja harhautusten takaa ainoastaan elämää luovat dionyysiset elementit ja hautaavat degeneroituneen Nietzschen aikakautensa uhrina. Nietzsche-Antikristus-Dionysos nousee tämän jälkeen degeneratiivisesta liasta ja lunastaa puhtaan luonnon ihmiselle ja ihmiskunnalle.

Tässä kohtaa on tietysti mainittava, että ei-poliittisena ajattelijana Nietzscheä pitävät kieltävät kyseisen rakennelman olemassaolon ja tulkitsevat Nietzschen perustattoman (antifoundation) filosofian isäksi (Kantin ohella tietysti). Ei Jumalan kuolemaa julistanut kaveri, ainakaan vakavasti, filosofisia rakennelmia rakenna ja loppupuolen puheet Totuudesta isolla T:llä ovat vain ironisia maskeja, joiden taakse Nietzsche ajatuksiaan piilottaa. Näin välttyy monilta ristiriitaisuuksilta ja sangen epämiellyttäviltä elementeiltä, jotka piinaavat Nietzschen filosofiaa. On siis strategisesti viisaampaa todeta, ettei Nietzsche ollut poliittinen ajattelija, sillä näin voi esiintyä ainakin jossain määrin vakavasti otettavana tutkijana myös Nietzsche-tutkimuksen ulkopuolisissa tutkimuspiireissä.



Johtopäätöksiä ja spekulaatioita

1) On erittäin vaikea luikerrella ulos siitä johtopäätöksestä, että Nietzsche on poliittinen ajattelija. Nietzschen poliittisen ajattelun tavoitteena on luoda kulttuuri, jossa yksilöt toimivat vapaammin tahdon valtaan / Elämän luonnollisena jatkeena, käyttäen maksimaalisesti heidän kauttaan virtaavia elämänvoimia. Nietzschen tavoitteena on luoda psyykkisesti ja somaattisesti terveitä ihmisiä. Ongelmana tietysti on, että hän tarjoaa muutokselle vain vähän välineitä. Oppi ikuisesta paluusta tai unelmat amor fatista tuskin riittävät arvojen uudelleen arvottamiseen. Voidaan myös kysyä, etteikö sama tavoite ole muillakin, keinot ja uskomukset tarvittavista keinoista tuntuvat vain kovasti vaihtelevan yksilöstä toiseen, puhumattakaan ei pelkästään semantiikasta, että mitä on olla terve.

2) Nietzschen filosofiaa voi lukea ja arvostaa, vaikka pitäisikin miehen poliittisia visioita kyseenalaisina ja tuomittavina. Mies ei halunnut, että hänestä muodostettaisiin koskaan idolia eikä näin ole syytä tehdäkään. Ei siis ole tarpeen kieltää Nietzschen poliittista ajattelua, eikä ole tarpeen lähteä rakentamaan uutta tahto valtaan -puoluetta tai kokoomusnuoret²-puoluetta, jos nyt sattuu Nietzscheä lukemaan.

3) Nietzsche epäonnistuu tutkimuksissaan degeneraatiosta ainakin siinä suhteessa, ettei hän tarkastele omia oletuksiaan kovinkaan tarkkaan. Miksi elämä olisi alenevien tai kohoavien elämänvoimien kehämäistä kiertoa. Eikö pikemminkin voitaisi ajatella, että jotkin degeneratiiviset piirteet ja jotkin dionyysiset piirteet elävät ja tulevat aina elämään rinnakkain ihmisessä, niin kauan kuin ihmisiä on. Ihmiset ovat sekasikiöitä, eivätkä yli-ihmisiä. Dekadentteja voimia ei voida puhdistaa ihmisestä poistamatta ihmistä itseään. Nietzschen ja kaikkien muidenkin niitsejen on vain kyettävä kohtaamaan ja tulemaan toimeen oman dekadenssinsa kanssa. Yritys kurkottaa paratiisinomaiseen terveyteen on pikemminkin houreisen miehen kyvyttömyyttä kohdata omia ongelmiaan kuin ihanteellisen utopian visiointia.

4) Nietzschen oppi degeneraatiosta näyttäytyy dekadenttina tuotteena. Nietzsche löytää nykyajasta ja ympäröivistä olosuhteista syyn dekadenssilleen ja julistaa tämän vuoksi sodan vallitsevaa degeneraatiota vastaan. Tämän seurauksena mies tuhoaa lähes kaikki merkitykselliset ystävyyssuhteensa ja sättii filosofiassaan aikakautensa saksalaisuutta, kuten kaunan ja koston hengen riivaama mies konsanaan.Nietzschen maailmassa kaikkialla on degeraatiota, oi kumpa vain traaginen aika koittaisi ja nykyaika palaisi suurten sotien synnyttämässä tulimeressä. Tässä kohtaa Nietzsche tarjoaa lukijalle tärkeän opetuksen. Omien psykologisten kokemusten ja havaintojen laajentaminen koskemaan koko yhteiskuntaa ja kulttuuria näyttäytyy lähinnä megalomaanisena narsismina. Äärimmäisen kompleksisen ja moniulotteisen yhteiskunnan pelkistäminen yksinkertaisiin dikotomioihin on tuomittu epäonnistumaan. Dikotomiat voivat paljastaa joitain piirteitä, mutta peittävät samalla toisia. Jyrkät dikotomiat pakottavat absoluuttisiin joko tai -valintoihin, joita elämän monimuotoisuus pakenee loputtomiin.

5) Vaikka Nietzschen oppi degeneraatiosta olisikin dekadentin yksilön tuotosta, syyllistyisimme ad hominem -virhepäätelmään, jos emme ottaisi tästä syystä huomioon mahdollisuutta, että Nietzsche olisi näkemyksissään oikeassa. Jos Nietzsche pääsisi kirjoittamaan aikalaiskuvausta hän nostaisi liberaalimaterialististen länkkäreiden tunnuspiirteiksi vieraantumisen ja nihilismin. Esimerkkeinä kävisi vaikkapa Pekka Eric Auvisen kaltaiset nihilismin purkaukset tai Sofia Coppolan ja David Cronenbergin uusimmat elokuvat. Siinä missä Sofia Coppolan päähenkilö näyttäisi lopulta rikkovan vieraantumisen kehän, Cronenbergin rikas nihilisti menettää viimeisenkin otteen todellisuudesta. Molemmissa elokuvissa taloudellinen niukkuus on selätetty ja päähenkilöt joutuvat kohtaamaan muun elämän haasteet, mutta päämäärä tuntuu olevan hukassa.

6) Joku voisi kuitenkin todeta, että vieraantumisen ja päämäärättömyyden teemat ovat puhutelleet erityisesti teini-ikäisiä ja sille tasolle jääneitä jo vuosituhansien ajan. Vieraantumisen ja nihilismin teemat kuuluvat siis ihmisyyteen ja niiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. Voi olla, että jonkinlaista kulttuurista ja aikakautista vaihtelua näiden kokemusten määrässä on olemassa, mutta Nietzschen vetämät johtopäätökset tuntuvat menevän överiksi. Vastustaessaan kiihkeästi degeneraatiota ja kaivatessaan yhtenäisyyttä, hallintaa, järjestystä ja päämäärää, Nietzsche voidaan asettaa sellaisten yksinäisten oikeistosusien seuraan kuin Anders Behring Breivik tai Ted Kaczynsky. Verranto voi tuntua liioittelulta, varsinkin jos on täysin samaa mieltä väitteestä, ettei Nietzschen ajatukset millään tavalla peilaile Natsi-Saksan ideologioita ja eihän ne peilaile. Rotu (nykyään on olemassa vain yksi ihmisrotu – homo sapiens – ajatus on siis absurdi) ei ole millään tavalla degeneraation aiheuttaja, vaikka juutalaisilla olisikin ollut Nietzschen mukaan keskeinen rooli modernin maailman degeneraation edistäjänä (vrt. Moraalin alkuperästä). Tästä huolimatta Nietzschen äärimmäinen jyrkkyys ja kiihkoisuus muistuttaa äärimmäisiin tekoihin sortuneita ihmisiä. Kun degeraation korvaa vasemmistolaisuudella, Ted Kaczynskyn manifesti kuulostaa hirvittävän tutulta. Siinä missä Nietzsche kurkottaa kohti imaginaarista yli-ihmisten aikakautta, Ted Kaczynsky peruuttaisi pitkin nuoraa kohti primitiivisempää elämäntapaa. Molempien mielestä nykyihminen kärsii kasvavasta psykologisesta stressista, joka tulee päättää jonkin sortin naturalismiin, jossa luontaiset päämäärät korvaavat tyhjyyttään kumisevat ihmisten pyrkimykset. En näillä huomioilla tietenkään tahdo sanoa, että Nietzsche olisi syyllinen unabomberin tai Breivikin tekoihin. Nietzsche voi kuitenkin valottaa niitä juuria, joista unabomberit ja Breivikit kasvavat.

7) Yksi keskeisistä Nietzschen huomioista on artikuloida Jumalan kuoleman tuottama angsti. Nietzschen torille juokseva "hullu mies" on tuskissaan, koska torilla olijat eivät tunnu tuntevan samanlaista eksistentiaalista angstia. Kaikki vain touhottavat omaa asiaansa, mutta hullun miehen päätä kiristää. Angstin lähteenä ovat luontaisten päämäärien puute ja voimattomuuden kokemus elämän arvoituksen edessä. Hullusta miehestä tuntuu, että kaikki on scheissea ja elämä muistuttaa lähinnä vitsiä, jolle pitäisi vaan jaksaa nauraa. Kun joulupukki ei ollutkaan todellinen, kyynisyys, ironia, degeneraatio ja viimeiset ihmiset uhkaavat. Tässä kohtaa on mielenkiintoista seurata seuraavaa askelta. Jumala on kuollut, luontaisia päämääriä ei ole, on siis vain pienen ihmisen itselleen asettamia päämääriä. Tästä huolimatta taustalta huutaa valtava voima löytää ja lunastaa uudelleen puhdas ja perimmäinen luonto, jota kautta luonnolliset päämäärät tulisi taas löydettyä. Puhtaasti spekuloiden voitaisiin väittää, että eksistentiaalisen kriisin kohtaamatta jättäminen ja käsittelemättä jättäminen näyttäisi johtavan Nietzschen yhä syvemmälle ahdistuksen suohon.

8) Lisäksi on otettava huomioon mahdollisuus, että postmoderni, ilveilijöiden, ironistien, näyttelijöiden, satyyrikkojen ja viimeisten ihmisten, aikakausi voi yhtä hyvin jatkaa modernia perinnettä hamaan loppuun saakka, joka koittaa viimeistään siinä vaiheessa kun aurinko menee novaan. Postmodernilla aikakaudella elävä ihminen tietää fysiikan lakeihin nojaten, ettei ikuista paluuta ole ja viime kädessä koko maailmankaikkeus degeneroituu ja ajautuu entropian tilaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tahto valtaan eli elämä voisi puhaltaa tämänkin kirjoituksen lukijan elämään mielenkiintoisia ja merkityksellisiä asioita tässä ja nyt.

Niukkuuden jana

"Artisti tahtoo luoda pronssisen kuvan, mutta ei löydä pronssia muualta maailmasta kuin edellisestä tekemästään työstä. Hän sulattaa edellisen luomuksensa voidakseen käyttää pronssia uuteen työhönsä. Tämä näytti olevan Nietzschelle luovuuden ydin ja kaiken elämän perusta.” (Kaufmann 1974, 248—249.)

Niukkuus on yksi keskeisimpiä poliittisia käsitteitä. Tämän vuoksi on uskomatonta, ettei esimerkiksi Jyväskylän valtio-opin maisteriopintoihin kuulunut niukkuuden käsitteen varaan rakennettua teoreettista pohdintaa. Mielenkiintoista sen sijaan on, että heti kauppatieteiden perusopinnoista lähtien niukkuus on läsnä kaikkialla. Talouden maailma rakentuu niukoista hyödykkeistä.

Niukkuus onkin yksi avainkäsitteistä poliittisen vasemmiston ja poliittisen oikeiston erottamiseen. Siinä missä nallewahlroosit puhuvat jatkuvasti, ettei meillä ole enää varaa siihen eikä tuohon tai ei ainakaan jo rapistumisvaiheessa olevaan hyvinvaltioon, vasemmiston maailma ei ole niukka tai se on jo lähtökohtaisesti ainakin vähemmän niukka kuin oikeiston. Rahaa saadaan kun sitä pankissa painetaan. Eri ihmisten näkökulmat niukkuuteen ovat myös ennen kaikkea ideologisesti värittyneitä. On lähes yhdentekevää miten niukkoja asiat todellisuudessa "an sich" ovat. Toisille maailma on niukempi kuin toisille.

Niukkuudessa ei ole kyse pelkästään rahasta. Niukkoina asioina voidaan pitää esimerkiksi aikaa, paikkaa, vallitsevaa poliittista ideologiaa, vallitsevia arvoja tai vaikkapa Henry Laasasen teorian ytimen asiaa. Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että jokaiseen niukkaan asiaan liittyy aina valtaa. On oma asia kysyä kulloinkin: kuka valtaa käyttää, millä tavoin ja kenen etua tehdyt ratkaisut palvelevat? Tämän kirjoituksen tarkoituksena on kuitenkin pitäytyä niukkuudessa.

Niukkuus on maailman ominaisuus, eikä sitä kautta kenenkään yksilön syy tai ansio. Niukkuudesta aiheutuu kuitenkin lähtökohtaisesti valtaosa maailmaan liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta. Jollain on puutetta rahasta, toinen kohtaa loppunsa jo alle 20-vuotiaana. Kolmas katkeroituu ja kohdistaa niukkuudesta syntyvän vihansa kanssaihmisiin. Niukkuuteen perustuvia teoriatieteitä voidaankin hyvällä nimellä kutsua pahoinvoinnin tieteiksi. Niukkuus karistaa humanismin.

Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65)  mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden.

Tässä vaiheessa on hyvä nostaa Nietzsche niukkuuden janalle. Nietzsche ottaa leivän ja murisee: "Ei tästä kaikille riitä." Kantin hyväntahtoinen typeryys on silmien ummistamista maailmaan kuuluvilta eroilta, suoranaista indoktrinaatiota Jumalan kämmenellä sekä säyseiden lampaiden kavattamista, jottei niukkuudesta aiheituisi ikävyyksiä. Kuten Kaufmann tarkkanäköisesti on jo ehtinyt todeta, niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa.

Nietzschen filosofia rakentuu jännällä tavalla yhtä aikaa niukkuuden kohtaamisesta ja sen ylittämisestä. Nietzschelle niukkuus on vastustaja, joka on tunnistettava, käsitteellistettävä ja otettava vakavasti. Valtaa ei pääse pakoon, joten totuuden tunnustaminen toimii viisauden alkuna. Viisaus puolestaan voimaannuttaa ja valtaannuttaa, jopa siinä määrin, että Nietzsche kutsuu niukkuudesta kumpuavaa filosofista viisauttaan iloiseksi tieteeksi.

On helppoa yhtyä kuitenkin Nietzscheen kohdistuvaan kritiikkiin. Ensinnäkin, niukkuuden filosofia on pahoinvoinnin tiedettä ellei sitten saa kiksejä pelkästä vallantavoittelusta, jollaisena en Nietzschen filosofiaa näe, mutta ymmärrän jos tällaisia näkökantoja esitetään. Tärkeämpi pointti kuitenkin on, etteivät kaikki asiat maailmassa ole niukkoja, sillä monet halut ja tarpeet voidaan tyydyttää ilman massiivisia valtakamppailuja. Toki maailman voi nähdä kokonaisuudessaan niukkana ja kaikki asiat voidaan politisoida ja tehdä niukoiksi. Näin tehdessään Nietzsche syyllistyy kuitenkin samanlaiseen silmien ummistamiseen kuin janan toisessa päässä olevat humanistit.

Historian hyödystä ja haitasta elämälle

Nietzschen mukaan tieteellinen menetelmä tarkastelee kaikkia asioita steriilisti ja etäisyyden päästä. Se jättää kaikki kokemukset kylmiksi ja etäännyttää ihmisen elävästä elämästä. Tieteen tarkoituksena on tiedon lisääminen ja sitä kautta suunnattoman muistin kasvattaminen. Muisti puolestaan kertoo klausuulin ’olipa kerran’, josta seuraa ’sinun ei pidä’. Tämän seurauksena elämästä tulee ulkokohtaista oppimista ja virheiden välttämästä, vailla elettävää elämää. Ihmisistä kasvaa sisäisesti onttoja ja vieraantuneita olentoja, jotka ovat kykenemättömiä ilmaisemaan omaa tunne-elämäänsä. Tieteellinen menetelmä ja ulkokohtainen opetus siitä, mitä on joskus ollut vieraannuttavat siis ihmisen itsestään ja ihminen sairastaa tällöin historiatautia.

Nietzsche etsii historiatautiin lääkettä tai vastamyrkkyä. Hän löytää lääkkeet epähistoriallisesta ja ylihistoriallisesta näkökulmasta elämään. Epähistoriallisella Nietzsche tarkoittaa unohtamisen ja hetkeen heittäytymisen kykyä. Tällöin ihminen sulkee silmänsä lukemattomilta eri perspektiiveiltä asioihin ja ilmiöihin. Tällöin ihminen astuu ulos loputtoman reflektion suosta, on yhteydessä omiin tunteisiinsa ja antautuu yhden perspektiivin valtaan. Epähistoriallinen lähestymistapa on siis eräällä tapaa käänteinen tapa tieteellishistorialliselle lähestymistavalle, joka Nietzschen mukaan dominoi hänen aikalaistaan kasvatusta ja pilasi ja vieraannutti nuoret sukupolvet omasta tunne-elämästään.

Ylihistoriallisella näkökulmalla Nietzsche tarkoittaa kosketusta ikuisen ja pysyvän jatkumoon. Ikuisella ja pysyvällä on puolestaan merkityksen ja tarkoituksen antavia voimia. Pysyvän ja ikuisen välineitä ovat uskonto ja kulttuuri. Tieteellinen menetelmä uhkaa kuitenkin tuhota molemmat. Tieteellinen menetelmä paljastaa ja selittää uskonnon epäloogisuudet ja purkaa ja tuhoaa myytit. Tieteellisen menetelmän ihmiset siis murhaavat kyvyn uskoa Jumalaan. Tieteellinen ihminen tekee samoin kulttuurille samoin kun uskonnolle. Tieteellinen ihminen rakentaa museoita ja sivistää ihmisiä opettamalla heille kaikkea, mitä eri aikakausina on tehty ja ollut. Sivistyneet ja kultivoituneet ihmiset kiertävät puolestaan museoissa ja turuilla ja toreilla tutkimassa ja ihastelemassa eri aikakausien ihmeitä tai mikä pahempaa, opettelevat näitä asioita taidehistorian ynnä muilla kursseilla. Opista tulee tätä kautta ulkokohtaista, ihmiset viilettävät taideteoksesta toiselle ja heiltä katoaa oma luomisvoima. Kaikki on jo tehty ja kaikki on jo nähty. Taide on kuollut ja murhaajina ovat olleet tieteelliset ihmiset.

Nietzsche ottaakin tehtäväkseen rohkaista nuorisoa vastahyökkäykseen tieteellistä ajattelutapaa vastaan. Nietzsche tiedostaa vastamyrkkyjen vaarallisuuden ja niistä koituvat murheet, traagisuudet ja vaarat, mutta kokee samalla, että ”sivistynyt” ihminen tuhoaa omalla lähestymistavallaan maailmaan kaikki ne perusedellytykset, joiden varaan elämä rakentuu ja on sen vuoksi vaarallisempi kuin tuleva traaginen sukupolvi koskaan tulisi olemaan.

Nietzsche kuitenkin painottaa, että vastamyrkkyjen vaikutuksen jälkeen historiataudista parantuneet voivat käyttää tieteellishistoriallista menetelmää kolmella eri tavalla. 1) Monumentaalisesti, jolloin menneet suuruudet toimivat esimerkkinä ja inspiraationa luovuudelle, 2) Antikvaarisesti, jolloin historiasta haetaan juuria, perinteitä, kunnioitusta ja ylipäätään konservatiivisia elementtejä, sekä 3) Kriittisesti, jolloin nykytapojen taustalla olevia syitä ja juuria tutkitaan, arvioidaan ja lopulta tuomitaan. Tämä viimeinen tarkastelutapa on säälimätön, murskaava ja hajottava, mutta toimii viime kädessä terveemmän kulttuurin ja tulevaisuuden puolesta.

Jos vastalääkkeet epäonnistuvat ja kultivoituneet tieteellishistorialliset ihmiset perivät maan, seurauksena on viidenlaisia vaaroja:

1. Liika historiallisuus luo persoonallisuutta heikentävän sisäisen ja ulkoisen yhdenmukaisuuden vastakohtaisuuden. Liian historiallisuuden seurauksena yksilöstä on tullut heikko persoonallisuus, jolla on paljon ”sisältöä” vailla muotoa. Yhdet ovat käveleviä tietosanakirjoja. Toiset puolestaan elävät totunnaisuuden sääntöjen mukaan. Molempia yhdistää ulkoisen paineen voima, jonka vuoksi he vieraantuneet omasta tahdostaan, vaistoistaan ja tarpeistaan. Kaduilla kävelee vain naamioihin pukeutuneita universaali-ihmisiä, jotka eivät kykene olemaan omia itsejään. He ovat niin kietoutuneita ulkoisiin naamioihinsa, etteivät enää ole muuta kuin pelkkiä tyhjiä kaapuja. Esimerkistä käy vaikkapa virkamies, joka on objektiivisuudessaan, tunteettomuudessaan ja elottomuudessaan, kuin pelkkä ajatus-, kirjoitus- ja puhekone. Tutkijoita Nietzsche puolestaan vertaa eunukkeihin, joille tutkimuskohde on kuin nainen eli jotain mikä on olemassa, muttei herätä pienintäkään virinää ala- eikä yläpäässä. Karrikoiden sanottuna liika historiallisuus johtaa henkiseen ja fyysiseen impotentiaan.

2. Liika historiallisuus voi johtaa (hegeliläiseen) omahyväisyyteen oman kulttuurin ylivertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta suhteessa menneeseen. Tämä perustuu virheelliseen käsitykseen ”objektiivisuudesta” ja kyvystä tavoittaa ja tuomita historiallisia tapahtumia. Löydetyt lainalaisuudet ovat pikemminkin historioitsijan luomia kuvitelmia, kun todelliset tapahtumat ovat sattumien summaa, vailla vääjäämättömän kehityksen suuntaa. Hegelistit sen sijaan ajattelivat, että Saksan valtio oli maailmanhistoriallisen prosessin huippu. Tämä tietysti tarkoittaa, että kaikki on valmista ja elämä on enää vain jo tapahtuneen jälkinäytöstä. Tästä puolestaan seuraa kohtien 4 ja 5 kaltaisia ongelmia.

3. Liika historiallisuus tukahduttaa vaistoja ja estää yksilöitä ja kansakuntia kypsymästä. Kypsyys vaatii peittäviä illuusioita, jotka mahdollistavat juurten kasvun. Vahvat juuret syntyvät ainoastaan illuusioiden seurauksena. Jos illuusiot puretaan ja paljastetaan, jäljelle ei jää totuutta, vaan juurettomuus ja kodittomuus. Tämä sairastuttaa ja heikentää ihmisen persoonallisuutta.

4. Liika historiallisuus aiheuttaa vahingollisen uskon vanhoihin aikoihin ja asettaa nykyihmiset perässätulijoiden asemaan. Seurauksena on kaiken valmiin melankolia ja harmaapäisten viimeisten ihmisten jäähyväisfanfaarit. Historiankuume tekee ihmisistä passiivisia, reaktiivisia ja elottomia. Se opettaa ’olipa kerran’ ja ’sinun ei pidä’.

5. Liika historiallisuus tekee kyyniseksi ja ironiseksi. Seurauksena on itsekkäitä paskiaisia, joilta puuttuu laajempi elämänkatsomus ja elämisentaito. Yksilöitä ohjaa narsismi ja sosiaalidarwinismi.

Aika ja ikuinen paluu

Eräällä tapaa Nietzschen koko filosofian haastavin ja kiinnostavin problematiikka liittyy aikaan. Aika muodostaa vihollisen ja taisteluparin, joka on filosofian avulla kumottava. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastaus ajan haasteeseen löytyy ikuisesta paluusta.

Ensinnäkin on sanottava, että ikuinen paluu tulkitaan useimmiten eräänlaisena testinä, jossa vastakkain asettuvat elämän myöntäminen ja elämän kieltäminen eli oma tahto tai nihilismi. Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisena periaatteena, vastakkainasetteluksi muodostuu oleminen ja tuleminen. Kokonaisnäkemyksessä nämä teemat asettuvat jossain määrin päälekkäin, sillä oleminen on oman tahdon löytämistä ja toteuttamista ja tuleminen voidaan tulkita schopenhauerilaiseksi turhien, vaihtelevien ja ristiriitaistenkin mielihalujen mielettömäksi jatkumoksi. Jos ihminen on vain tulemisen tilassa, sitä voidaan kutsua myös vieraantumiseksi. Vieraantuneen ihmisen elämä valuu silmien edessä, mutta hän ei varsinaisesti tavoita koskaan omaa olemistaan ja lipuu kodittomana ja haluttomana maailman ja erilaisten tahtotilojen äärettömässä meressä.

Palataan kuitenkin ontologiaan ja Zarathustraan. Z:n keskeisimpiä teemoja on aika. Aika pilaa muutoin täydellisen olemisen. Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi. Aika näyttää siis vangitsevan ihmisen jatkuvaan tulemisen tilaan, jota ei pääse karkuun. Miten tämä ontologinen haaste voidaan ratkaista?

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa.

Ajatus voi kuulostaa yksinkertaiselta, naurettavalta ja myös typerältä (ja sitä se myös osittain on :)), mutta samaan aikaan ajatukseen liittyy syvällistä viisautta. Kyse ei ole pienestä asiasta, eikä se tule vailla seurauksia. Voitaisiin sanoa, että Nietzschen oppi ikuisesta paluusta on voimakkaampi versio kaikille tutusta Carpe diem -painotuksesta, jossa hetkeen tarttuminen nähdään tärkeimpänä elämiseen liittyvänä arvona ja ohjenuorana. Jos ajatus ikuisesta paluusta tulkitaan ontologisena periaatteena, käytännön neuvoihin kuuluu lapsen maailmaan sukeltaminen, jossa kaikenlainen impulsiivisuus ja voimakkaat tunteet nousevat pintaan. Voidaan myös hyvällä syyllä kysyä, menettääkö ihminen kokonaan tulevaisuusperspektiivin kiinnittymällä pelkkään olemiseen eli "silmänräpäykseen"?

On vaikea sanoa, miten pitkälle Nietzsche toivoi meidän kykenevän hetkeen heittäytymiseen. Eräällä tapaa liian pitkälle tulevaisuuteen ulottuva elämäntapa, sitkun-ajatteluneen, lukeutunee ainakin filosofin vastustamiin ajattelutapoihin. Tässä mielessä Nietzsche vastustaa myös aikuistumista, sillä siihen kiteytyy lähes kaikki vastustettavat ja vieraannuttavat elementit. Henkilökohtaisesti ajattelen, että Nietzschen voidaan tässä kohtaa menneen aika lailla äärinmäisyyksiin. Ei se tietenkään poista, etteikö Nietzscheltä voisi jotain myös oppia, vaikka olisikin seurauksista erimieltä. Vai kuuluvatko vieraantuminen ja sitkuttelu välttämättömänä osana vastuulliseen aikuisuuteen?

Kun ikuinen paluu tulkitaan ontologisesta näkökulmasta, Nietzschen henkilöhistorian viimeisiin vuosiin avautuu myös filosofinen näkökulma. Viattoman ja piiskatun luontokappaleen kaulaan syösynyt ja muutenkin yhä impulsiivisemmin käyttäytyvä filosofi tarttui kiinni hetkeen ennennäkemättömällä tavalla ja hullaantui yhdestä jos toisestakin asiasta. Tässä mielessä esimerkiksi edellisessä bloggauksessa viitatut eksentrikot onnistuivat omassa yli-ihmisyydessään kuitenkin Nietzscheä paremmin, sillä esimerkiksi kymmenien tuhansien puutarhatonttujen omistaja ja niille vaatteita tekevä, on sitonut itsensä pysyvämmällä ja kiinteämmällä tavalla rakkautensa kohteeseen, kuin lopulta totaalisen romahduksen kärsinyt viiksekäs filosofi.

Nietzsche ja eksentrismi

Sanakirjan mukaan eksentrisellä tarkoitetaan tavallisuudesta poikkeavaa, outoa tai erilaista. Eksentrikko on puolestaan ihminen, joka on heittänyt yhteisön tuomat normatiiviset rajoitteet yltään ja toimii täysin oman mielensä mukaan. Jos eksentrikko kohtaa omalle toiminnalleen vastustusta, hän tuomitsee vastapuolen oikopäätä alimpaan helvettiin.

Meitä normaaleja ihmisiä eksentrikot hämmästyttävät ja kiehtovat, mutta samalla eksentrikot koetaan helposti uhkana ja vastenmielisinä. Suuret poikkeamat normista aiheuttavat pelkoa ja epäluottamusta. Samalla poikkeamat vaativat usein selitystä ja ulkoistamista. Leimaamalla poikkeama sairaaksi tai mielenvikaiseksi, yhteisö pystyy poistamaan pelkoa ja epäluottamusta. Erilaisuus on helpompi medikalisoida, puhdistaa tai normalisoida, kuin ottaa avoimesti vastaan.

Onhan selvää, että yhteisön tasolla eksentrikot muistuttavat meitä myös vapaamatkustajista. Miksi ihmeessä meidän täytyy noudattaa sosiaalisia konventioita ja kurittavilta tuntuvia normeja, kun samaan aikaan eksentrikot nauttivat tyystin erilaisista vapauksista ja tuntuvat elävän elämänsä parasta aikaa. Me tavalliset sen sijaan kuritumme orwellilaisessa jokavelimaailmassa, jossa sosiaalisten normien ohjaamat winstonit hiljentävät sisäistä ääntään ja pyrkivät omaksumaan ja sisäistämään yhä paremmin Oceanian synnyttämät sosiaaliset vaatimukset. Meidän normaalien vannetta kiristää, kun joku random bloggarikin puhuu ”meistä normaaleista” tai ”meistä tavallisista”. Winstonien päiden sisällä huutaa, että: Ei, ei, ei, olen erilainen, vaikka hyviä tapoja ja sosiaalisia normeja enemmän tai vähemmän noudatankin.

Eksentrikon vapaus koskee siis myös ja ennen kaikkea vapautumista toisten arvioivilta katseilta. Eksentrikko arvostaa oman näkemyksensä ja kokemuksensa korkeammalla kuin kenenkään muun, eikä sen tähden kaipaa arvonantoa tai hyväksyntää omalle toiminnalleen. Eksentrikkoa ei minkäänlainen kilpailu muiden ihmisten kanssa kiinnosta, sillä omat intressit ajavat niiden ohi.

Eksentrikkoja ei yhdenmukaisuuden vaatimusten tuoma stressi paina. He ovat päättäneet jonain päivänä vaihtaa vapaalle pysyvästi. He ovat päättäneet kuunnella vastedes omaa sisäistä ääntään ja jättää normaalisuuden ja elämän huolet muille. Eksentrikon vapaus onkin ennen kaikkea vapautta ulkopuolisen paineen tuottamalta stressiltä ja avautumista sisäisen maailman normeja rikkoville mielihaluille ja pyrkimyksille. Sen sijaan normaalisuuden ikeen alla elävien irroittelukin on vahvasti sosiaalisiin normeihin sidottua. Vapaalle vaihdettaessakin kysytään itsehillintää ja kontrollia. Päällimmäisenä elää hallinnankokemus. Hallinnan vastakohtana on heittäytyminen epävarmuuteen, irrationaalisuuteen ja samalla potentiaaliseen turmioon.

Nietzschelle moraalin rikkominen tarkoitti ennen kaikkea vallitsevien tapojen rikkomista ja normista poikkeamista. Nietzschen suurin toivo yli-ihmisyydestä onkin eräällä tapaa pyrkimystä kohti eksentrismiä. Samalla Nietzschen henkilöhistoria avautuu uudessa valossa ja legendaksi muodostunut oletus tertiäärisen kupan roolista Nietzschen viimeisten kymmenen elinvuoden osalta paljastuu erittäin kyseenalaiseksi (ks. myös Schain, Richard: The Legend of Nietzsche's Syphilis: (Contributions in Medical Studies)). Voisiko sittenkin olla niin, että Nietzschen ”hulluus” oli vain työnsä tehneen miehen viimeinen eksentrinen kurotus kohti yli-ihmisyyttä, mutta senkin ulkomaailma medikalisoi, normalisoi ja piilotti normaalisuuden nimissä.



Ps. Eksentrismin tarkempaa määrittelyä ja suhdetta psykiatrisiin sairauksiin avaa kansantajuisella kirjoitustyylillään David Weeks, jonka teos Eccentrics: A Study of Sanity and Strangeness on ainoa laatuaan, mutta omalla tavaillaan näkökulmia avaava myös Nietzschen yli-ihmisyyttä ajatellen.

Ongelmana auktoriteetti

Vesi liplattaa veneen alla virran viedessä kolmea matkaajaa yhä syvemmälle tuntemattomia vesiä. Matka sujuu jokseenkin mukavasti auringon syleillessä veikkosia ja tulevaisuudenhuolia ei tunnu matkaajilla juurikaan olevan. Jokainen matkaaja on kuullut tarinoita joesta, sen vaaroista ja määränpäästä, joka heitä odottaa.

Rauhallisen kelluskelun keskeyttää eteen asettuva haarauma. Joki jakautuu kolmeen eri suuntaan. Ensimmäinen kaveruksista kertoo tarinan, missä vasemmalle kaareutuva haara johtaa leikkimielisestä kilvoittelusta ja rikkaasta kamppailukulttuurista tunnettuun heimoon, joka palkitsee uudet tulokkaat anteliain lahjoin. Toinen kaveruksista puolestaan kertoo, ettei tarina pidä ollenkaan paikkaansa, vaan sillä suunnalla on muiden tarinoiden mukaan villiheimo, joka vangitsee vierasmaalaiset ja tappaa heidät villien rituaalien säestämänä. Toinen kaveruksista jatkaa myös, että keskimmäisessä haaraumassa virtaus on nopein ja sisämaassa on moninaisista rikkauksistaan tunnettu heimo, jonka ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta monet tarinat kertovat. Tähän ensimmäinen kaverus tuumaa, että keskimmäinen reittivalinta on tunnetusti itsemurha, sillä se johtaa suoraan lähes sadan metrin korkuiseen putoukseen. Hän lisää myös, että hänen heimonsa kilvoitteleva kulttuuri sopii heille muutenkin paremmin, sillä he voisivat saada vahvoina miehinä kunniaa ja arvostusta kyseisen kulttuurin parissa ja nousta merkittävään asemaan uudessa yhteiskunnassa, jolloin jokaiselle olisi tarjolla niin monta vaimoa kuin he vain tohtisivat ottaa. Tämä saa toisen kaverin pyörittämään päätään järkytyksessä, jolloin kolmas kaveri näkee tilaisuutensa. Hän on kuullut tarinoita, joissa joen kolmas haara on virtaukseltaan sopiva pienellekin veneelle ja määränpäänä on tieteellisistä kilvoitteluista tuttu, ystävällismielinen heimo, jolla on valtava määrä tietoa matemaattisista ja astronomisista asioista. Tämä lausahdus saa kaksi ensimmäistä kaverusta pyörittämään päätään, sillä heidän mielestään on tunnettu tosiasia, ettei kukaan oikeanpuoleisen jokihaaran valinnut ole palannut sieltä elossa takaisin ja ainoat huhut kertovat loputtomasta suomaasta, jonka sietämättömänä kiusana ovat kuolemaa levittävät sääsket. Sitä paitsi heitä eivät matemaattiset totuudet ja tähtien asennot kiinnosta.

Pian on ilmiselvää, etteivät mitkään rationaalisilta kuulostavat argumentit saa kaveruksia muodostamaan yhteisymmärrystä parhaasta ratkaisusta. Mitä on siis tehtävä? Miten valita reitti, kun takaisinpaluuta ei enää ole? Kuka päättää ja kenen ehdoilla mennään?

Nietzsche esittelee ja teilaa teksteissään tärkeimpiä mahdollisia keinoja ratkaisun aikaansaamiseksi. Tunnetuin ihmisten käyttämä keino on ollut kautta aikojen Jumalaan vetoaminen. Papit, shamaanit ja selvännäkijät ovat tulkinneet Jumalan tahtoa ja kertoneet kaikelle kansalle, mikä kulkureitti johtaa parhaaseen tulokseen. Tieteellisen skeptisyyden nousu on kuitenkin suistanut papit valtaistuimiltaan ja sekularisaation seurauksena on syntynyt uusi kylmä hirviö eli valtio. Valtio puolestaan luottaa karismaattisiin johtajiin ja koulutukseen, joiden avulla uskotaan saatavan aikaan riittävä ilman väkipakkoa muodostettava konsensus valittavasta reitistä. Sekularisaation eteneminen kuitenkin laittaa valtion hegemoniaan perustuville ideologioille kapuloita kölin alle. Yhä moninaistuvat uskomukset, ideologiat ja arvojen pluralisaatio näyttävät johtavan lopulta takaisin tilanteeseen, jossa kolme miestä joenhaaraumassa parhaillaan ovat. Moderni valtio tarvitsee pakottamattoman normatiivisen konsensuksen hallitakseen, mutta sekularisaatio näyttää tekevän pakottamattoman konsensuksen ajoittain mahdottomaksi.

Mikä siis ratkaisuksi?

Demokratia? Nietzschen skeptisyys demokratiaa kohtaan on erittäin voimakasta. Kolme matkaajaa ovat eri mieltä toistensa kanssa valittavasta reitistä, eikä kukaan suostu kääntämään takkiaan, koska heidän uskomustensa mukaan seurauksena on turmio. Deliberatiivinen demokratia ei auta yhtään, kun asioista ollaan vahvasti eri mieltä, eikä kenelläkään ole antaa varmoja takeita tulevaisuudesta. Tässä tapauksessa demokratia johtaa hajaannukseen, joka voi lopulta johtaa siihen, että miehet nääntyvät kuoliaaksi joen haaralle tai päätyvät käyttämään voimakeinoja oman valinnan läpiviemiseksi. Nietzschelle demokratia on ”organisoivan voiman rappiomuoto”. Kaikkien pään mukaan ei siis voida tehdä, jos ihmiset ovat tässä määrin eri mieltä asioista.

Anarkismi? Nietzsche lähinnä naureskelee anarkistipelleille, joita ei voi edes ottaa vakavasti. No rules, no masters. Jokainen voi kyllä heittäytyä krokotiilien sekaan ajopuuksi kohti omaa unelmaansa, mutta siinä tapauksessa on hyvin todennäköistä, että kaikille käy kehnosti. Jos yhdessä meinataan elää tai ylipäätään elää, täytyy päätöksille olla ja löytyä auktoriteetti, joka ylittää yksittäisen eriävää mieltä olevan ihmisen tahtotilan. Jos demokratia ei toimi, niin anarkismi toimii vielä vähemmän. Kaikkien pään mukaan ei voida tehdä, jos ihmiset ylipäätään ovat eri mieltä asioista ja ihmisethän todellakin ovat eri mieltä asioista.

Arvojärjestys eli aristokratia? Niin armeijassa kuin aristokratiassa päätökset eivät muodostu ongelmaksi. Alempiarvoiset kuuluvat pressun alle ja pressun alla ollaan päätöksiä tehtäessä hiljaa. Asiasta päättää siis laivan tai tässä tapauksessa veneen kapteeni ja loput pitävät mölyt tämän jälkeen mahassaan ja alistuvat päätökseen. Ongelmana tietysti on, että miten sekulaarissa maailmassa voidaan ihmisten välille muodostaa luonnolliselta vaikuttava arvojärjestys, kun sellaista ei luonnostaan tuntuisi olevan? Nietzschen mukaan helposti, ”ihmiset eivät ole samanarvoisia”. Tämä lause saa puolestaan modernin lukijan pudistamaan päätään ihmetyksestä. Tilanne ei ole ongelmaton myöskään Nietzschelle. Nietzsche palaa yhä uudelleen samaan ongelmaan. Miten sekulaarissa maailmassa voidaan muodostaa itsenäinen normatiivinen auktoriteetti, joka ei perustu valtioideologiaan tai pappien jumalalliseen sanaan? Kenellä on oikeutettu ja perusteltu valta sanoa, miten ollaan ja eletään ja mikä reitti tulevaisuuteen valitaan? Onhan kuitenkin selviö, että Nietzschelle (vrt. tekstit Nietzsche ja anarkismi & tahto valtaan ja etiikka), kuten varmasti useimmalle lukijallekin, valinnan tekeminen on positiivinen asia, sillä ainoastaan pitkäaikaisten linjausten ja valintojen vallitessa voidaan aikaansaada hienoja ja kestäviä asioita, joiden varaan elämää voi rakentaa.

Nietzsche hakee vastauksia aristokratiasta ja yrittää varsinkin myöhäistuotannossaan rakentaa arvojen välille järjestystä, joka perustuu hänen tekemiin psykologisiin havaintoihin. Arvojen uudelleen arvottaminen jää kuitenkin kesken ja mies luhistuu mahdottomalta vaikuttavan kysymyksen edessä. Nietzscheä onkin kuvattu myös poliittiseksi skeptikoksi (vrt. Shaw, Tamsin (2007) Nietzsche’s Political Skepticism). Nietzschelle ”oikeustilat ovat poikkeustiloja” ja yhteiskunta on testi, joka aika-ajoin heittää vastaan kolmea miestä kohtaavia haasteita. Kun tarkasteluja peilaa, vaikkapa Belgiassa olevaan poliittiseen hajaannukseen vallonialaisten ja flandereiden välillä, Kreikan säätökuuriin ja mellakoihin, Euroopan Unionin tukipaketteihin tai vaikkapa kotosuomen poliittiseen tilanteeseen, nietzscheläinen poliittinen skeptisismi ei vaikuta täysin vailla pohjaa olevalta teoreettiselta näkökannalta. Tosin eihän se mikään ratkaisu tietenkään ole ja kolme miestä ovat edelleen joenhaaraumassa odottamassa, mitä tehdään.