Relativisti?

Yksi Nietzschen keskeinen ponnin on hyökätä moraalia vastaan. Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen immoralistiksi tai pikemminkin amoralistiksi.Tarkoittaako tämä siis, että Nietzschen mukaan emme voi tehdä arvoarvostelmia erilaisten elämänmuotojen välillä? Tarkoittaako se samalla, että mikä tahansa toiminta on sallittua? Johtaako Nietzschen ajattelu relativismiin?

On siis kysyttävä, mitä Nietzsche tarkoittaa immoralismillaan?

1. Nietzsche toteaa ykskantaan, että ”olla immoraalinen, on olla perinteen vastainen” ja edelleen, että ”ollaksemme moraalisia, oikeudenmukaisia ja hyveellisiä täytyy meidän olla kuuliaisia aikaisemmin perustetuille laeille ja tavoille” (II osa 1, §96). Moraali ei siis ole sidottu totuuteen vaan perinteeseen eli moraali toimii lauman säilyttäjänä ja rauhan ylläpitäjänä. Jos moralisti päiviräsäsmäisesti moralisoi konservatiivisten arvojen puolesta, immoralisti on liberaali "vapaa henki", joka luo uusia arvoja.

2. ”Moraalisia tosiasioita ei ole lainkaan olemassa” (EJ 48; vrt. WP §786). Nietzschen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin pyrkiä kokonaan uudistamaan puhe moraalista. Moraaliteorioihin liittyy aivan liian paljon metafyysista ja perinteestä johtuvaa painolastia. Kun tuo painolasti karistetaan, päästään Nietzschen mukaan kiinni olemassaolon totuuteen. Tuo totuus on tietysti tahto valtaan. Elämä ja liike perustuvat vääryydelle eli elämä on "loukkaamista, valtaamista, sortoa, kovuutta, omiin muotoihin pakottamista, itseensä liittämistä ja vähintään, lievimmiltään riistoa", kuten edellisessä bloggauksessa pohjustettiin. Näin ollen vääryydelle aina perustuva sosiaalinen ihmisten maailma ei ole sen enempää moraalista kuin immoraalistakaan. On ainoastaan tahtoa valtaan.

3. Koska elämä on tahtoa valtaan, on olemassa ainoastaan perspektiivistä arviointia. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi asioita, jotka ovat huonoja ja tuomittavia ja etteikö toiset perspektiivit olisi parempia kuin toiset perspektiivit. Immoralismi johtaa kuitenkin perspektivismiin, jonka keskeiset kategoriat ovat Nietzschellä herra- ja orjamoraali. Herramoraaliin kuuluu eheyden kokemus ja sen ennakkoehtona itsekkyys, jolloin oma perspektiivi kaikuu yli muiden ja sen puolesta yksilö on valmis uhraamaan vaikka elämänsä. Orjamoraaliin kuuluu perimmäisen ristiriidan ottaminen yksilön sisälle. Ihminen sovittaa elämän kun hän lakkaa riistämästä eli tekemästä vääryyttä.

Nietzschelle moraali on siis mahdotonta maailmassa, joka perustuu vääryydelle. Tämä ei tee hänestä kuitenkaan relativistia. Kritisoidessaan moraalia, Nietzsche tahtoo luoda uuden sisällön tavalle, jolla ymmärrämme ja käsittelemme moraalia. On asioita, mitkä ovat halveksuttavia, huonoja tai väärin, mutta kaikkia ristiriitoja sovittavaa moraalia ei ole mahdollista koskaan rakentaa. Tämä nakertaa Nietzscheä suuresti. Ristiriidoille perustuvaa maailmaa on vaikeaa kohdata, jos on liian herkkä tuntemaan perimmäisen epäoikeudenmukaisuuden. Tämän vuoksi Zarathustran keskeisimpiä missioita on vapauttaa ihmiset askeesista, säälistä ja altruismista sekä opettaa heidät rakastamaan omaa itseään ja tulemaan koviksi maailman koettelemuksista, sillä luova on aina kova. Luova tekee vääryyttä, mutta näin tehdessään hän osoittaa rakastavansa elämää.

”’Miksi niin kova?—lausui keittiöhiili kerran timantille: emmekö sitten ole lähisukulaisia?’ Miksi niin pehmeä? Oi veljeni, näin minä teiltä kysyn: ettekö sitten ole—minun veljiäni? Miksi niin pehmeitä, niin taipuvia, niin peräänantavia? Miksi sydämessänne on niin paljon kieltoa, kiistämistä? Niin vähän kohtaloa on katseessanne? Ja ellette tahdo olla kohtaloita ja armottomia: miten voisitte joskus minun kerallani— voittaa? Ja ellei kovuutenne tahdo salamoida, leikata ja viiltää: miten voisitte joskus minun kerallani—luoda? Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta täytyy teistä tuntua saadessanne painaa kätenne vuosituhansiin kuin vahaan… autuudelta saadessanne kirjoittaa vuosituhanten tahtoon kuin metalliin,—metallia kovempina, metallia jalompina. Vain täysin kova on kaikkein jaloin. Tämän uuden laintaulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi!—” (Z 187; EJ 118.)

Elämä ja ennakkoluulo

”Ennakkoluulo on käsitys kohteesta ennen kuin on tutustuttu kohteeseen. Ennakkoluulo muodostuu tarkkailijan omien käsitysten ja arvostusten tai muualta saatujen tietojen perusteella. Tavallisesti ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ennakkoluulolla tarkoitetaan tavallisesti perusteetonta torjuvaa tai tuomitsevaa ennakkokäsitystä.”

Yllä oleva wikipediasta napattu sitaatti on hyvä lähtökohta, kun tarkastellaan Nietzschen näkemystä ennakkoluulosta ja elämästä. Esitetään yksinkertainen kysymys: kuinka arvokasta on kulta? Nopeimmat säntäävät tietysti heti katsomaan googlesta, että siinähän se keikkuu alle tuhannen euron paikkeilla Troy unssia kohden. Tämä ei kuitenkaan kelpaa vastaukseksi peräänantamattomalle kysyjällemme, koska olettaa sopii, että kullan arvo on vain ihmisten keskinäisten sopimusten summa ja sikäli mielivaltainen. Ihmiset voisivat yhtä hyvin ajatella, ettei mokomalla kivenpalalla ole arvoa laisinkaan. Kullan arvo on siis vain sosiaalinen konstruktio, eikä sillä ole näyttäisi olevan muuta perustaa.

Meillä on kuitenkin edelleen ongelma ennakkoluulojen kanssa. Voimme mennä kultakaivokseen, Mainen osavaltiossa sijaitsevaan Fort Knoxiin tai läheisimpään kultasepän liikkeeseen tutustumaan kohteeseen. Seuraavaksi voimme yrittää mitätöidä muualta saadut tiedot sekä omat käsitykset ja arvostukset kohteesta, jolloin omat fiilikset kimaltavasta kivenpalasta eivät luo arvoa, eivätkä myöskään googlen kurssikäyrät kerro enää meille mitään. Viimeistään tässä vaiheessa ongelma tuntuu räjähtävän käsiin. Käsityksemme ei toki ole ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta meiltä katoaa samaan aikaan sekä todellisuus, että käsitys, joka voisi olla ristiriidassa todellisuuden kanssa. Näin ollen vältymme tekemästä perusteettomasti torjuvan tai tuomitsevan arvion kohteesta ainoastaan pitäytymällä arvioimasta kohdetta ollenkaan. Samaan aikaan kun todellisuus katoaa jalkojemme alta, ymmärrämme, että pyrkimys elämään ilman ennakkoluuloja on pyrkimystä olemattomuuteen, nihilismiin.

Tätä olemattomuuden tilaa voitaneen kutsua filosofiassa Arkhimedeen pisteen puuttumiseksi, kielen viittaavuuden ongelmaksi, antifoundationalismiksi, jumalan kuolemaksi, postmodernismin multihuipentumaksi tai vaikkapa filosofian lopuksi. Nietzschelle se on vain kuudes askel Platonin ideainmaailman viritelmistä, jotka ovat jaksaneet kantaa länsimaista filosofiaa vuosisatoja ja jopa vuosituhansia aina Nietzscheen saakka. Tällä lyhyellä päättelyllä länsimainen filosofia ja koko sivistykseen ja edistykseen uskova maailma paljastuu Nietzschelle lähinnä aivopieruksi. Tuo aivopieru ei ole ainoastaan puhdasta idiotismia, siihen sisältyy myös vaaroja. Yritys voittaa kaikki ennakkoluulot ja perustaa arvojen maailma rationaalisen ajattelun varaan ovat tuomittuja epäonnistumaan tai onnistuessaan maalina on elämän olemattomuus.

Samaan aikaan kun kantit ja wittgensteinit nuolevat haavojaan, Zarathustra hyppii niityllä ympyrää kuin pikkupoika ja hokee hokemistaan: elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo, elämä on ennakkoluulo. Sillä hetkellä rakkaus tulvii Zarathustran sisuksiin ja hän ymmärtää vielä enemmän. Jos elämä on kerran ennakkoluulo, täytyy olla olemassa elämää luova voima, joka ennakkoluulot synnyttää. Tuolle voimalle hän antaa nimen tahto valtaan. Nietzsche löytää siis tahdon valtaan kaikesta elämästä vasta sen jälkeen kun hän on katsonut olemattomuuden syvyyteen. Zarathustra on näin ollen Nietzschelle ensimmäisen uuden ajan filosofin karikatyyri, joka ymmärtää rakentaa elämän itsepetoksen varaan. Perustaa ei ole, joten elämä koostuu ennakkoluuloista.

Siinä missä tahto valtaan edustaa elämää, ennakkoluulojen ollessa elämän ehto, äärimmilleen viety tahto totuuteen on pyrkimystä olemattomuuteen ja tyhjyyteen. Tahto totuuteen on siis kuolemaa kohti olemista ja sitä edustaa tieteoreettinen nihilismi. Siinä missä emotionaalinen – millään ei ole mitään väliä – nihilismi on pikemminkin seurausta elämässä koetuista pettymyksistä ja voimattomuuden kokemuksista. Tietoteoreettinen nihilismi on seurausta loppuun asti viedystä rationaalisuudesta ja sitä seuraavasta ympäröivästä tyhjyydestä.

Nietzschen iloinen tiede ja iloinen viisaus syntyvät tyhjyyden ympäröinnin hetkellä. Nietzschelle kokemus tyhjyydestä on samalla kaiken psykologisen ymmärryksen juuressa. Se voima, joka ihmistä pidättää tässä kokoon kurotussa maailmassa, piirtää ymmärryksellemme rajat, jotka palvelevat elämää. Nietzschen iloinen viisaus paljastaa äärimmäisen rationaalisuuden idiotismin ja julistaa, että tyhmyys, subjektiivisuus, perspektiivisyys ja ylipäätään rajojen piirtäminen ovat yhtä lailla elämän ehtoja.

Tässä kohtaa Nietzsche astuu vielä askeleen pidemmälle. Nietzsche päättelee psykologisten havaintojensa pohjalta, että molempiin suuntiin kulkeva liike on itse asiassa yhden voiman aikaansaama. Tahto valtaan on sekä totuuden tahdon eli nihilismiin pyrkimisen että muotoja ja perspektiivejä luovan tahdon valtaan taustalla. Tällä liikkeellä Nietzschen emotionaalinen ja rationaalinen nihilismi lyövät kättä. Pyrkimys kohti tietoteoreettista nihilismiä nojaa viime kädessä tunteisiin. Jokin totuuden tahtojan kellarissa huutaa, ettei elämä voi perustua ennakkoluuloilelle, sillä niiden seurauksena syntyy vääryyksiä. Samalla tieteoreettinen nihilismi näyttäytyy tunneperäisen olennon köyhtyneenä elämänilmauksena.

Ihminen on siis Nietzschelle viime kädessä tunneperäinen olento ja sen seurauksena tahdon valtaan välikappale. Koska perspektiivinen tapamme jäsentää maailmaa on elämän ehto, on pikemminkin palvottava sitä liikettä, joka luo ja tukee elämää, kuin sen vastaliikettä, joka purkaa ja rikkoo perspektiivejä. Nietzschen psykologiset havainnot johtavat lopulta päätelmään, jonka mukaan hyvää on se mikä edistää elämää ja huonoa on se mikä vie kohti nihilismiä eli kuolemaa. Näistä ensimmäistä ilmentää elämän yltäkylläisyys ja myönteisyys, jolloin maailmassa hyväksytään erilaisista perspektiiveistä johtuva äärimmäinen traagisuus ja kärsimys. Jälkimmäistä ilmentää puolestaan elämän köyhyys, puute ja voimattomuus omiin rajoihin ja omaan perspektiiviin.

Psykologisesta näkökulmasta tahto valtaan voi ilmentää siis tervettä tai sairasta elämää. Tämä Nietzschen arvottava elementti asettaa vastakohdikseen elämän ja kuoleman. Ihmisen vaihtoehtoina ovat siis väärässäoleminen ja ei mitään mieltä -oleminen. Näistä kahdesta vaihtoehdosta Nietzsche valitsee väärässäolemisen. Samalla se tarkoittaa, että maailmasta tulee traaginen, sillä jokaisen ollessa väärässä ja vielä eri mieltä asioista, päädytään tilanteisiin, joissa väistämättä syntyy konflikteja. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Kamppailevat ja kiistelevät osapuolet eivät ainoastaan muodosta vastinpareja, vaan jakavat myös oikeutta toisilleen. Samalla elämä testaa, kenen väärässä olijan mieli valtaa pelikentän ja tunnustetaan yhteiseksi laiksi ja muodoksi. Kävi miten tahansa, yksi elämänmuoto elää aina toisten elämänmuotojen kustannuksella ja tämä ero elää myös jokaisen yksilön sisällä.

Nietzschelle traagisuus juontuu siitä, että yksi on monta. Elämä pakenee kaikkia määrittely-yrityksiä, lokeroita, leimoja, arvoarvostelmia ja ylipäätään kieltä. Siinä missä kieli luo erillisiä subjekteja ja objekteja, todellisuus on moninaisuuden kudelma ja liikkuva virta, jonka keskelle ihminen on heitetty. Ihminen on siis osa tahdon valtaan kuljettamaa dionyysista elämänvirtaa, jossa muoto ja kieli luovat todellisuutta siis vääryyttä. Yrityksemme käsitteellistää ja ottaa elämänvirta haltuun ovat siis lopulta aina tuomittuja epäonnistumaan. Tämän vuoksi Nietzsche kutsuu myös itseään dionyysiseksi pessimistiksi. Maailma on ihmisymmärryksen saavuttamattomissa.

Traagisesta elämänvirrasta Nietzsche paikantaa kaksi moraalioppia. Näistä terveyttä ja elämänmyönteisyyttä edustaa herramoraali. Herraihmisessä dionyysinen tahdon valtaan ohjaama elämänvirta on vahvimmillaan. Tahto valtaan siis muovaa voimakkaan herran, joka omasta perspektiivistään käsin aloittaa maailman luomisen luomalla käsitteitä. Siinä missä filosofia loppuu tyhjyyden portille ja jumalan kuolemaan, uusien filosofien tehtävänä onkin luoda käsitteitä (vrt. Deleuze Haastatteluja 2005, 74). Käsitteiden avulla maailma otetaan haltuun ja erotellaan tärkeät asiat ja esineet, turhista ja tarpeettomista. Herrat siis vastaavat elämän asettamaan testiin ja luovat maailmaa omasta dionyysisestä rikkaudesta. Voimattomat, alhaiset ja sairaat orjat ovat puolestaan Nietzschelle olentoja, joiden luova kyky rajoittuu ainoastaan vastavaikutukseen. Orja edustaa siis eroa, joka jää jäljelle kun herra asettaa muotoja, pintoja ja arvoja maailmaan. Orja on radikaali toiseus, joka vastustaa ja pakenee herran muodostamaa eheyttä.

Nietzschelle orjamoraali on huonoa ja alhaista sen tähden, että Nietzsche tulkitsee sen perimmäiseksi tahdoksi valtaan tien kohti nihilismiä. Nietzschen logiikalla voimaton ymmärtää herraansa paremmin elämään liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja tuon opin seurauksena hän alkaa vastustaa ja halveksua vääryyttä rakentavaa herraansa. Orjan luova teko on siis luomisen negaatioon pyrkiminen eli tie kohti ei mitään. Orjamoraalin päätepiste ovat viimeiset ihmiset, jotka odottavat vain elämän päättymistä, eivätkä halua syyllistyä riistäjiensä eli maailmaa luovien herrojen vääryyspeliin. On huomattava, että Nietzschelle orja tai vallitsevan muodon alapuolella elävä edustaja ei välttämättä edusta orjamoraalia. Uuden muodon luovat yli-ihmiset ovat pikemminkin juuri kovimmissa keitoksissa keitettyjä orjia, jotka sorron ja vääryyden ikeestä luovat oman tahtonsa ja visionsa voimasta uuden vääryyden ja nousevat herrojen paikalle. Herra- ja orjamoraali ovatkin siis abstraktioita, joissa herramoraali edustaa elämää ja orjamoraali kuolemaa.

Näille moraaleille Nietzsche valitsee omat vähemmän abstraktit vastineensa, joista herramoraalia ja elämää edustavat dionyysiset yli-ihmishahmot ja kuolemaa edustavat Sokrateen ja ristiinnaulitun hahmot. Näistä yli-ihmiset edustavat luomisvoimaa. Sokrates puolestaan edustaa äärimmäisen rationaalisuuden umpikujaa eli tietoteoreettista nihilismiä ja ristiinnaulittu heikoksi tulemisen emotionaalista nihilismiä. Sokratesta ja ristiinnaulittua yhdistää kokonaisuudessaan ajatus, että vääryyttä ei saa tapahtua. Nietzschelle tämä on mahdotonta maailmassa, joka perustuu aina enemmän tai vähemmän vääryydelle. Koska vaihtoehdoiksi jäävät elämää edustavat yli-ihmiset ja kuolemaa edustava Kristus, on valittava vääryys ja yli-ihmiset.

Suomalainen mies

Mikä vaivaa suomalaista miestä? Kysymys tuntuu olevan yksi tärkeimmistä tämänhetkisistä kulttuurisista aiheista. Syyllistetyn juopottelevan emännänpieksijän sijaan, keskiöön on asettumassa arkisempi suomalainen mies, joka kantaa edelleen syyllisyyttä ja potee yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Suomalaisella miehellä on siis menossa sisäinen identiteettikriisi ja hän kärsii huonosta itsetunnosta. Ulkopuolisesta näkökulmasta vaakalaudalla on suomalaisen miehen maine. Tästä maineesta moni suomalainen mies on nyt sitten huolissaan.

On siis havaittavissa kasvavaa huolta suomalaisen miehen julkisestirakentuneesta imagosta ja maineesta. Maine koostuu tietysti aina historiasta, nykyhetkestä ja siihen sisältyy lupaus tulevaisuudesta. Maine rakentuu ihmisten välilisessä rajapinnassa ja kohtaamisissa, joissa tarinat, mielikuvat ja omakohtaiset kokemukset luovat yhdessä suomalaisen miehen imagoa. Keskeinen tekijä maineelle on myös tapa, jolla julkinen media pureutuu asiaan, sillä medianäkyvyys ja suomalaisen miehen mediakuva ovat keskeisiä väyliä, jota kautta maine rakentuu. Kokonaisuudessaan maine on kuitenkin hyvin tunneperäinen asia ja tämän vuoksi ei mediassa käytävän keskustelun järkiperäisiltä vaikuttavat argumentit läpäise aina kriittisen tarkastelun kriteerejä. Joka tapauksessa suomalaisen miehen maine vaikuttaa keskeisesti suomalaisen miehen yhteiskunnalliseen menestykseen ja se on parhaimmillaan kilpailuetu, jonka kautta hyvän maineen omaavat saavat aikaan muiden tekemään itselle suotuisia päätöksiä eli baarissakin käy siis parempi flaksi.

Yksi keskeinen uhka suomalaisen miehen maineelle tuntuu olevan, joidenkin miesten näkökulmasta tasa-arvofeminismi. Tasa-arvofeminismi onkin antanut väyliä, joiden kautta keskustelu on noussut erityisesti mediassa esiin, mutta Miehen vuoro ja tarve puhua omasta asemastaan markkinayhteiskunnassa on myös laajempi ilmiö. Ilmiötä voidaan peilata myös Nietzscheen ja miehen tekemään valtafilosofiaan. Onhan maine yksi keskeisimmistä vallankäytön välineistä.

Suomalaisen miehen (joka käsitteenä on absurdi, mutta sillä viitataan tässä blogissa mieheen, jolla on vain vähäistä tai minimaalista "markkina-arvoa" ja oletetaan siis, että suomalaisella miehellä on huono maine) nykytilaa mediaseksikkäästi käsittelee nuori suomalainen mies Henry Laasanen. Laasasen näkökulma miehen asemaan on juuri heikoimmassa asemassa olevien, mikä nousee esiin hänen kirjoituksistaan, kuten esimerkiksi voidaan päätellä viimeisimmistä ajatuksista: "Kukaan nainen ei halua miestä, jolla ei ole mitään muuta tarjottavanaan kuin halu sitoutua" (Uusisuomiblogi 12.10.2010). Tarkastellessaan suomalaisen miehen mainetta huonoimmassa asemassa olevien miesten kautta, Laasanen maalaa suomalaisen miehen maineen kokonaisuudesta ansiotta ryvettyneen maalauksen. Laasanen tuntuu väittävän, että suomalainen mies on mainettaan parempi ja ansaitsee paremman julkisuuskuvan, imagon kohotuksen ja tätä kautta seuraavan kilpailuedun paranemisen naisten puntaroidessa baarissa päätöksiään mennäkö kotiin vai jatkaako iltaa luotettavan, ihanan ja ymmärtäväisen suomalaismiehen lakanoiden välissä (ks. erit. Laasasen Naisten seksuaalinen valta, 2008).

Jos Laasasen, Horsmalahden ja monien muiden suomalaisten miesten kannanottoja tarkastelee maineen näkökulmasta, voidaan heidän kannanottojaan kenties ymmärtää. Suomalaisen miehen mainetta ei paina ainoastaan historia ja pinttyneet näkemykset miehistä, jotka hakkaavat naisiaan, juovat viinaa tai eivät ainakaan puhu taikka pussaa, vaan myös nykypäivän nopea toimintaympäristön muutos, jossa maskuliiniset vallankäytön muodot ovat yleisesti paheksuttuja ja tuomittavia ja pehmeämmät, feminiiniset vastikkeensa valtaavat alaa. Sopeutumisvaiheessa ja sikäli identiteettikriisissä oleva erityisesti keski-ikäinen suomalainen mies ei kuitenkaan kasvatukselleen mitään voi. Mutta huonosta maineesta kärsivälle suomalaiselle miehelle ei löydy ymmärtäjää, ei. Kohde on sitäpaitsi herkullinen lyötävä, eikä media voi jättää väliin herkullisia mahdollisuuksia. Yrityksissä hakea ymmärrystä (toki surkealla strategialla), maine vain rapautuu entisestään (ks. esim. http://www.hs.fi/juttusarja/salmi/artikkeli/Mik%C3%A4+sua+vaivaa+Henry/1135260449297). Samalla suomalainen mies onnistuu kasvattamaan itselleen massiivisen naisvihan.

Mihin suomalainen mies kääntää katseensa, kun maine on mennyttä ja ymmärtäjää ei löydy? Miten siis kompensoida yhteiskunnallista vallan puutetta, ryvettyneen maineen seurauksena? Hypoteesina voisin esittää, että monet suomalaiset miehet etsivät kiertoteitä ja suorin kiertotie on raha, sillä

"'[n]iukkuus', jota raha edustaa ei (...) edusta suinkaan vain tavaraniukkuutta vaan myös yhteiskunnallisen vallan puutetta" (Siltala, s.95). Samalla raha mahdollistaa edelleen maskuliinisen vallankäytön muodot. Siinä missä paikalliset siteet, tunteet ja yhteisöllisyys ovat vaarallisia, altistaessaan hyväksikäytölle, raha näyttäytyy välineenä, jonka avulla välttyy epäluotettavien ihmisten armoille joutumisesta. Erityisesti narsistiselle sosiaaliluonteelle rahasta muodostuu helposti uskonto ja hän "kaihtaa sitoutumista mutta haluaa tulla rakastetuksi juuri omana itsenään". Lopulta logiikka kuitenkin pettää, "omana itsenään tunnustamista ei voi ostaa". (Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia s.95.)

Edelleen, vapauteen ja riippumattomaan asemaan pyrkivä suomalainen mies samaistuu siihen yhteiskunnalliseen ryhmään, mihin hän haluaisi kuulua, ei siihen ryhmään, mihin hän todellisuudessa kuuluu. Jos äänestämässä käydään, äänet valuvat siis oikealle. Selviytymisen eetokseen (ks. erit. Kortteinen, Kunnian kenttä s.80-131) uskovat tekevät, joko lujasti töitä ja äänestävät kokoomusta, tai työttömät ja huonossa asemassa olijat sen sijaan näkevät maahanmuuttajat lähinnä kilpailijoina ja äänet valuvat edelleen oikealle (HS 10.10.2010 Yhteiskunnan kahtiajako lietsoo muukalaisvihaa). Oikeiston noustessa valtaan, lopputuloksena on edelleen kasvavat varallisuuserot ja ylimpiin desiileihin kuuluvien pääomatulonsaajien entistä nopeampi varallisuuden kumuloituminen. Suurin häviäjä on puolestaan palkansaaja, joka riutuu työttömänä, pätkätöissä tai yrittää pitää kaksin käsin kiinni kallisarvoisesta työpaikastaan, jolloin ylitöitä ei lasketa. Kokonaisuudessaan palkansaajalle jää yhä pienempi pala BKT:n kakusta ja palkkatyöllä on "entistä vaikeampaa päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan", mitä kautta suomalainen mies kuvittelee saavansa tunnustusta. (Siltala, s.123.)

Tahtomattaan suomalainen mies ajaa itseään myös laajalla rintamalla huonompaan asemaan. Yhä useampi (perus)suomalainen mies on yksin murheineen ja kärsii huonosta maineesta ja "markkina-arvosta". Suomalainen mies on mikä on, eikä muuta osaa olla, mutta hän ei kuitenkaan kelpaa sellaisena kuin on, koska opittu kyyneleiden nieleminen ja taistelua sekä kamppailua aikaisemmin korostanut kulttuuri on hänet hyljännyt. Hän kokee olevansa syytön omaan surkeaan asemaansa maailman markkinoilla, mutta pelimerkkejä ei vaan taskusta tahdo löytyä ja ymmärrystä vielä vähemmän. Kun kokka kääntyy keski-ikään, keski-ikäisen miehen kyyneleet hukkuvat keskikaljaan. Tässä vaiheessa tapahtuu siirtymä tuhansien murheellisten laulujen pahaan maahan. Pekkaericauvismainen viha laimentuu keskikaljan voimalla kyynisyydeksi, masennukseksi ja suoranaiseksi nihilismiksi. Kuvaus on kuin elokuvassa Paha maa, jossa kovanonnensepät tapaavat toisensa päiväsaikaan baarissa ja yhteisymmärrys autovarkaan ja pölynimurikauppiaan kesken syntyy heti. Molemmat ovat vailla valtaa ja arvostusta sekä kärsivät alemmuuden ja nöyryytyksen kokemuksista. Lopputulos odottaa itseään. Voimattomuus purkautuu lopulta äärimmäiseen voiman käyttöön, hengen riistämiseen. Elokuvassa on sijaiskärsijänsä, todellisessa elämässä jo vuosikymmeniä rasvatussa köydessä roikkuu vain voimattomuutta kokeneen miehen viimeinen voimannäyte. Kokonaisuus on kuin suomalaisten miesten Ketosen & Myllyrinteen kuvaamaa makaaberia komiikkaa - sylkykupista narunjatkoksi. Toisaalta perussuomalaisten poliittinen menestys kielii poliittisesta aktivoitumisesta. Oma asemaa ja mainetta puolustetaan keinoilla, joissa masennus purkautuu jälleen vihanväritteisenä kokonaisuutena.

Mutta miten kuva suomalaisesta miehestä liittyy Nietzscheen, kysytte? Siis mieheen, joka eli elämänsä enemmän tai vähemmän erakkona, jonka vähäiset tai olemattomat seksuaaliset kokemukset liittyivät lähinnä huoriin, jonka nuoruutensa professuurin jälkeen kokema sosiaalinen arvostus oli mitätöntä ja joka koki rakkautta, läheisyyttä ja hoivaa vasta siinä vaiheessa, kun hänen päänsä oli jo alkanut pehmetä. Nietzschen filosofiaa kuvaa kokonaisuudessaan pyrkimys voimaantumiseen ja valtaantumiseen ja ylipäätään arvostuksen tai mahdin (Macht) ja maineen lisääntymiseen. Samalla Nietzsche paljastaa osan siitä tuskasta, joka kytee myös tänä päivänä joidenkin suomalaisten miesten ja myös naisten sydämissä.

Rakkauden jana

Elämässä ja filosofiassa on kyse painotuksista. Elämä ei mahdu yhdelle janalle, vaan maailma on kietoutunut monin tavoin kudelmaksi, jossa janoilla ei ole alku- ja loppupisteitä. Sinistä ja punaista politiikanmaailmaa voidaan kuitenkin hahmottaa rakkauden janalla. Mikä on siis Nietzschen positio rakkauden janalla?

Rakkauden janan sinisessä kulmauksessa istuu sosiopaatti Narkissos ja punaisessa kulmauksessa istuu askeetikko Jeesus. Sosiopaatin määritelmään kuuluu, että hän suhtautuu toisiin ”ihmisiin” puhtaasti välineinä ja omaa etuaan sokeasti ajaen. Sosiopaattista käyttäytymistä suositaan tänä päivänä erityisesti työelämässä, jossa tehokkuuden, rationaalisuuden ja tuottavuuden nimissä välineelliseen ajatteluun kannustetaan ja siitä myös palkitaan. Itserakkaus ja oman edun tavoittelu näyttäytyvät kaiken hyvän lähteenä, sillä palkintona on vaurauden luomaa hyvinvointia melkein kaikille. Itsekkyys on avain onneen, kuten Adam Smith (Wealth of Nations 1970 (1776), 119) jo aikoinaan oivalsi:

”Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin toimittavan meille päivällistämme hyväntahtoisuudesta vaan oman etunsa tähden. Me emme vetoa heidän inhimillisyyteensä vaan heidän itserakkauteensa, emmekä koskaan puhu heille omista pakottavista tarpeistamme vaan [aina] heidän omasta edustaan.”

Jos sinisen nurkkauksen kaveria ohjaa pohjaton itserakkaus, punaisen nurkkauksen hemmoa ohjaa rakkaus ihmisyyteen. Altruistisen punikin päämääränä on toinen ihminen sinänsä ja hän välineellistä oman tahtonsa, jotta voisi tuottaa iloa toiselle ihmiselle. Täydellinen asketismi mahdollistaa äärimmäisen joustokyvyn, sillä kaikista persoonuuteen liittyvistä piirteistä on punikki päässyt eroon. Punikki ymmärtää, että itsekkyys on paha asia, sillä sen seurauksena syttyy lopulta sotia ja kuolemaa. Itseä pitää siis jo ennalta rangaista ja kurittaa, ettei synny pahoja asioita. Punikin puolella on siis hyvän ja pahan mittari eli moraali. Hyvyys on pidättäytymistä, paastoamista ja entropiaa. Pahuus puolestaan kietoutuu itserakkauteen.

On helppoa esittää väite, että filosofian kentällä punaisessa kulmauksessa on ollut aikojen saatossa tungosta. Sinisessä kulmauksessa sen sijaan on viihtynyt ainoastaan harva filosofiksi itseään nimittävä henkilö. Mihin kulmaukseen Nietzsche sitten pitäisi laittaa?

Selvää tietysti on, että Nietzsche on niitä harvoja filosofeja, jotka kuuluvat siniseen kulmaukseen. Nietzsche korostaa filosofiassaan miten itsekkyys ja itserakkaus ovat elämän kannalta aivan ensisijaisessa asemassa ja on hullua väittää jotain muuta. Nietzsche visioi positiiviseen sävyyn kamppailusta, sodista ja jopa uudenlaisen orjuuden perustamisesta. Vaikka Nietzsche on yksilöajattelija ja hänen eksistentiaalisessa tyhjiössä elämälle päämääriä rakentavat ja taistelevat yksilöt ovat ennen kaikkea oman itsensä ja tavotteidensa luojia, Nietzschelle elämänarvo ja arvokkuus näyttäisivät kuitenkin olevan kytköksissä voimakkaasti yksilön positioon osana sosiaalista hierarkiaa. Sinisessä koira syö koiran -maailmassa yksilö voi tuntea itsensä arvokkaaksi vain noustessaan toisen ihmisen yläpuolelle. Jaettu rakkaus, tunnustus ja arvonanto eivät ole siis mahdollisia, vaan asema on ansaittava taistelun ja kamppailun kautta.

Molempien maailmojen ääripäissä on kuitenkin tukalaa. Sinisessä maailmassa mikään ei ole ilmaista. Elämän täyttää kamppailu ja pyrkimys, jonka maalina on saavuttaa aina vain enemmän. Jos mikään ei ole ilmaista, ei mikään myöskään riitä ja useimmiten millään ei ole myöskään mitään väliä, paitsi pyrkimyksellä kohota kohti suuruutta. Jos sinisen maailman yksilö menee äärimmäisyyksiin tavoitellessaan arvoa omalle olemiselleen, ei punaisen maailman yksilöä onnista yhtään paremmin. Veljellinen rakkaus ihmiskuntaan voi kyllä täyttää itsestä luopumisen seurauksena syntyneen sisäisen tyhjyyden, mutta yhtä kaikki, punikki säilyy tahdottomana tohvelina siihen päivään saakka, kunnes hänet armahdetaan elämän raskaasta kantamuksesta. Hauskaa on, että eri kulmauksiin sijoittuneet filosofit maalaavat vuoron perään vastakkaisesta nurkkauksesta olkinuken, jota he voivat mätkiä huoletta. Hauskempaa on, että filosofien oman elämän raskaat kokemukset ovat määritelleet kulmauksen ja mätkittävän kohteen. Kaikista hauskinta kuitenkin on, että on olemassa yksilöitä, jotka ylipäätään uskovat, että itsensä voi automaattisesti positioida defaultisti jompaankumpaan kulmaan. Näitä viimeisiä taitaakin sitten olla enemmistö.

Kaksi tietä merkitykselliseen elämään

Jos ihminen kokee itsensä merkityksettömäksi, hän vaipuu Nietzschen mukaan masennukseen ja tahtoo lopulta kostaa pahan olonsa elämälle tavalla tai toisella. Elämän merkityksellisyys puolestaan voi rakentua kahta eri reittiä. Ensimmäinen reitti merkitykselliseen on nietzscheläinen yli-ihmisen tie. Yli-ihmisen merkityksellisyyden kokemus rakentuu merkityksellisestä päämäärästä ja tuon päämäärän tavoittelusta. Tämän maskuliinisen projektin erinomainen tribuutti on esimerkiksi elokuva Conan Barbaari ja elävässä elämässä yhtenä esimerkkinä toimii myös Conania näytellyt Arnold Schwartzenegger.

Toinen tie merkityksellisyyteen on kantilainen tie, jossa toinen ihminen on päämäärä sinänsä. Tällöin merkityksellisyyden kokemus rakentuu kahden ihmisen välisessä läheisessä suhteessa, jossa osapuolet osoittavat toisilleen rakkautta ja arvonantoa. Kahden ihmisen välinen rakkaus on avautumista jaettuun maailmaan, jossa oma minuus katoaa ja tilalle astuu menuus. Menuus on ennen kaikkea mielentila, jossa toinen on itsestään selvä osa jaettua maailmaa. Kun uusi subjekti on me, toinen ihminen hyväksytään siis irrottamattomaksi osaksi itseä. Menuudessa rakkaus jaetaan lahjojen muodossa, joita kumppanille annetaan osoittaaksemme, että kumppanimme on meille merkityksellinen ja arvokas. Kantilainen tie on siis alkukristillinen tie, jossa päämääränä on ehdoton rakkaus.

Selvää on, etteivät tässä erotellut kaksi merkityksellisyyden kokemukseen johtavaa tietä ole toisiaan poissulkevia yksilön sisäisenä projektina. Merkityksellisyyttä voi pyrkiä rakentamaan sekä ulkoisen päämäärän tavoittelussa että rakkaudessa. Nämä kaksi eri tietä ovat kuitenkin toisensa poissulkevia siinä mielessä, että rakkauteen ei kuulu kilpailu, eikä rakkaus ole myöskään universalisoitavissa julkiselle kilpailun areenalle.

Vaikka Nietzsche filosofiassaan rikkookin uskomuksemme pysyvään ja eheään subjektiin, hänen filosofiansa perustana on yksilö. Nietzscheläinen yksilö on heitetty maailmaan ja omaan eksistentiaaliseen tyhjiöönsä, jossa hän yrittää epätoivoisesti löytää merkityksen omalle olemassaololleen, vaikka samaan aikaan tieto Jumalan kuolemasta kantautuu yksilön korviin aina vain voimakkaammin keskellä nihilististä tyhjyyttä. Keskellä nihilististä tyhjyyttä nietzscheläinen subjekti pyrkii epätoivoissaan valehtelemaan itsensä merkitykselliseen uneen, jossa biologisesti rakentunut viettipohjamme täyttää tyhjyyden ja sitä kautta rakentuu elämään merkityksiä luovia tavoitteita ja päämääriä.

Nietzschen, henkilöhistoriallisesta kontekstista irroitetusti tarkasteltuna, käsittämättömäksi yltyvä raivo kristillistä lähimmäisenrakkauden universalisoimista vastaan, estää häntä kuitenkin näkemästä kahden ihmisen välisen jaetun maailman kautta rakentuvan merkityksellisyyden kokemuksen arvon. Nietzsche on kritiikissään oikeassa, että alkukristillisen lähimmäisenrakkauden universalisointi, ojakangasmainen kukatahansisuus tai kantilainen kategorinen imperatiivi eivät voi toimia reaalimaailmassa, sillä sen seurauksena ihminen välineellistää oman tahtonsa ja menettää persoonuutensa. Universaali lähimmäisenrakkaus ei toimi myöskään siksi, että elämme niukassa maailmassa, jossa yhteen suuntaan kumartaessa toiseen suuntaan pyllistää. Eikä se toimi myöskään siksi, että avautumisessa toisella ihmiselle sisältyy aina riski siitä, ettei toinen ihminen osaa tai halua jakaa nietzscheläisen orientaation omaavana omaa maailmaansa.

Nämä kaksi toisilleen eräällä tapaa vastakkaista tietä merkityksellisyyden kokemukseen vaativat puolestaan yksilöltä taitoa ja uskallusta toimia tarpeen vaatiessa sekä kantilaisesti että nietzscheläisesti. Molempiin tievalintoihin liittyy riskejä, vaaroja ja pettymyksiä, mutta vain tekemällä töitä asian eteen voi maalin saavutta.

Nietzsche, Heidegger ja autenttisuus

Autenttisuuden ja vieraantumisen -teema on keskeisimpiä Nietzschen ja Heideggerin ajattelun solmukohtia. Kuten jo tahto valtaan yhteydessä, Heidegger näyttää tässäkin kohtaa pikeminkin jatkavan Nietzschen ajattelun kehittelyjä ja käsitteellistä uudelleenmuotoilua kuin uuden filosofian rakentamista.

Heideggerille autenttisen identiteetin omaava eli päämääräorientoitunut henkilö voi langeta maailmaan. Lankeaminen tarkoittaa vieraantumista, jolloin ihmisessä pääsee vallalle laumasielu. Laumaihminen ajattelee niin kuin yleisesti ajatellaan, tuntee niin kuin sitä tunnetaan ja elää niin kuin yleisesti eletään. Laumaihmisessä tapahtuu persoonan disintegraatio, minuus ja oma tahto katoaa, ja ihmisestä tulee das Man.

Das Manin muodostumisen edellytyksenä on siis oman päämäärän hukkaaminen. Päämäärä hukkuu kun omat toiveet, himot, pelot, uteliaisuus, viha ja ennen kaikkea rakkaus ja sitä kautta suuntautuneisuus maailmassa oleviin kohteisiin lakastuu. Das Man on siis henkilö, joka on joutunut kosketukseen Jumalan kuoleman jälkeiseen sekulaariin maailmaan ja on kyvytön asettamaan itselleen päämääriä, kun niistä tuntuu puuttuvan tarkoitusta luova henkevyys. Kun yksilö on kyvytön asettamaan elämälleen mielekästä päämäärää, yhteiskunta tekee sen yksilön puolesta.

Jos Jumalan kuolema on das Manin syntymisen edellytys, tarvitaan vielä jokin joka luo das Manille päämäärän. Tuo jokin on lauma. Das Man muodostuu yksilön suhteesta muihin ihmisiin. Ensimmäinen kriteeri das Manin muodostumiselle on moraali. Jokaveli valvoo sekulaarissa yhteiskunnassa ja keskinäisen luottamuksen rikkojaa rangaistaan. Autenttisen ihmisen ensimmäinen askel kohti lankeamista alkaa siis moraalista. Toinen askel kohti lankeamista alkaa tasavertaisesta vastavuoroisuudesta. Keskinäinen voimaantumis- ja valtaantumisprojekti eli tahto valtaan -missio joudutaan korvaamaan vastavuoroisella välineellistämisellä, minkä seurauksena yksilöt joutuvat joustamaan ja venymään omista päämääristään ja ihanteistaan, jotta he voisivat tulla paremmin toimeen keskenään. Kolmas ja viimeinen lankeamisen askel on kun laumasieluihmiset esittävät vaatimuksen muille yksilöille langeta ja sopeutua jouhean ja sopuisan yhteiselämän välineeksi. Yhdenmukaisuuden paine luo siis das Manin. Nietzschelle syyllinen on lyhykäisyydessään kristillinen moraalikäsitys.

Mutta onko syyllisyyden taakka näin helposti kaadettavissa kristillisen moraalikäsityksen niskaan? Eikö ole myös niin, että Nietzschen tahto valtaan -yksilönsä ovat juuri niitä, jotka synnyttävät yhdenmukaisuuden paineen? Onhan selvää, että jos olet eri mieltä jonkun kanssa, arvostelet samalla hänen tapaansa ajatella. Jos homma jatkuu pidempään, toinen leimautuu suorastaan hulluksi tai sekopääksi. Jos joudut kuitenkin elämään tuon sekopään kanssa, jatkuvan loukkaantumisen ja keskinäisen riitelyn kehä voi ratketa ainoastaan kun asioista ajatellaan ainakin jossain määrin yhdenmukaisesti. Nietzschen tahto valtaan -projektissa yhdenmukaisuus syntyy alistussuhteen kautta, kun herra komentaa ja renki alistuu. Se on siis ”ylhäisten” diktatuuria. Heideggerin maailmassa herrat ja rengit korvautuvat jokaveljellä. Das Man -maailma = das Man -diktatuuri, missä jokainen alistuu ja välineellistää toisiaan. Vaikka prosessin tulos das Man ei tiedä mitä hän elämältään haluaa, yhteiskuntaan liittyminen, sopeutuminen ja sulautuminen eli itse abstrakti pääideologi das Man demokraattisen projektin tuloksena putkauttaa ulos keskimääräisen, sovinnaisen ja hyväksytyn päämäärän. Das Mannien maailma on siis lopulta Nietzschen viimeisten ihmisten maailma, jossa kaikki on sitä itseään ja päämäärinä ovat raha, seksi ja maksakirroosi.

Yhdenmukaistumisen paine on siis samanlainen, oli yhteiskuntajärjestys millainen tahansa. Eri yhteiskuntajärjestyksissä ristiriita ratkaistaan vain eri tavoin ja erilaisiin lopputulemiin saapuen. Nietzschen visio aristokraattisesta ja autenttisesta ylhäisöstä tulee ymmärrettäväksi, kun asiaa tarkastellaan vieraantumisen näkökulmasta. Myös Nietzschen henkilökohtainen syrjäytyminen ja erakoituminen tulevat ymmärrettäväksi, kun ajatellaan, että aristokraattinen tie autenttisuuteen oli suljettu. Näistä huonoista ratkaisuista huolimatta lukija voinee myös ymmärtää miksi sekä Nietzsche että Heidegger puursivat voimattomina tämän ikiaikaisen poliittisen haasteen edessä. Edelleen voimme ymmärtää, ettei tavoitteena voi olla täydellinen vapautuminen das Mannina olemisesta tai vieraantumisen kokemuksesta, vaan kyvystä ja taidosta elää autenttisuuden ja vieraantumisen välisen ristiriidan kanssa.

Kategorinen imperatiivi ja arvonanto

Autenttisuus liittyy vahvasti ihmisen kokemukseen omasta arvosta. Kokeakseen olevansa arvokas, ihmisellä täytyy olla kokemus siitä, että hän on ainakin jossain määrin päämäärä sinänsä eikä vain väline johonkin päämäärään. Kunnioitus ja arvonanto liittyvät aina ihmisten väliseen toimintaan ja aina on olemassa jokin hallitseva ideologinen arvopohja, joka muodostaa hegemonisen pohjan ihmisten väliselle arvostuksen jaolle.

Nuorten keskuudesta esimerkiksi voi ottaa vaikka yökerhot. Siellä on tietty kirjoittamaton koodi ja kulttuuri, jonka mukaan ihmisten oletetaan käyttäytyvän ja kaikki ihmiset ovat toistensa arvioivien katseiden valokeilassa. Toimintaa ei siis arvioi ja valvo isoveli, vaan jokaveli. Ihmisen arvo tulee puolestaan määritellyksi hänen taidoistaan noudattaa yökerhokulttuuriin kuuluvia normirakenteita. Tärkein normi on, että mitä enemmän näet vaivaa näyttääksesi samanlaiselta kuin kaikki toisetkin sitä enemmän jokaveli sinua arvostaa.

Luonnollisestikin yökerho”kulttuurin” parjaus on puolestaan trendikästä toisen kulttuurin edustajan näkökulmasta. Ulkopuolinen tai alakulttuurin edustaja voi esimerkiksi ihmetellä, että mitä ihmettä yökerhokulttuurissa vaadittavilla taidoilla on tekemistä parisuhteessa elämisen tai perheen perustamisessa vaadittavien taitojen kanssa? Kysyjä tietysti olettaa, että yökerhomarkkinoiden ainakin yksi keskeinen funktio on auttaa ihmisiä löytämään elämänkumppani, eikä yökerhokulttuuri ole itseisarvoista toimintaa. Samalla parjaaja arvottaa toisenlaisen foorumin elämänkumppanin valintaan paremmaksi vaihtoehdoksi. Molemmat kulttuurit puolestaan ottavat annettuina, että ihmisen hyvinvointia edistää enemmän elämän jakaminen kumppanin kanssa, kuin yksin eläminen.

Nietzschelle molempien kulttuurien edustajia ohjaa laumavaisto. He uskovat siihen, että heidän arvonsa tulee määritellyksi ainoastaan toisten ihmisten arvioinnin kautta. Mennessään yökerhoon, bailaajasta tulee näyttelijä, joka välineellistää oman autenttisen persoonallisuutensa näytelläkseen mahdollisimman taitavasti yökerhokulttuurin määrittämää roolia. Parjaajan toiminta saa vastaavia piirteitä, kun hänen toimintansa perimmäinen motiivi on olla osa alakulttuuria, jonka kautta saatava arvostus on hänelle tärkeää.

Molemmissa tapauksissa itsensä välineelliseen asemaan asettaminen johtuu halusta tulla koetuksi arvostetuksi ja arvokkaaksi. Nietzschelle biologinen kehitys on vienyt ihmistä väärään suuntaan, kun oman arvon kokemus on kiinni biologisesti rakentuneen laumavaiston luomasta tarpeesta välineellistä oma itse. Vielä suurempi ongelma on, kun vallitseva kristillinen kulttuuri, ja sen viimeisin edustaja Kant kategorisine imperatiiveineen, katsoo päämääräkseen alistaa itse välineeksi ja toinen ihminen päämääräksi.

Nietzsche kritisoi Kantia tämän näköalattomuudesta tunnistaa maailmaan liittyvää niukkuutta. Vaikka Nietzsche periaatteellisella tasolla jakaisikin ajatuksen ihmisten välisestä tasavertaisuudesta, mitä hän ei seuraavana selitettävistä syistä tee, hän joutuu siitä pian käytännön seurausten takia luopumaan. Periaatteessa ihmisessä voi arvostaa ihmisyyttä sinänsä, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvitsisi arvostaa sitä kulttuuria ja elämäntapaa, jota toinen ihminen edustaa. Koska elävässä elämässä joudutaan kohtaamaan niukkoja tilanteita, täytyy heikomman kulttuurin edustajan alistua voimakkaamman kulttuurin hegemonian alaisuuteen. Tällöin alistetussa asemassa olevan kulttuurin edustaja on välineellisessä asemassa suhteessa hegemonisen kulttuurin edustajan autenttisuuteen.

Kant kiertää erilaisten kulttuurien välisen ongelman kasvatuksen ja homogenisaation kautta. ”[J]otta lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä, hänen täytyisi tehdä se ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” (Kant, On Education 2003, 65.) Nietzsche puolestaan pitää itsestään selvänä, että pelkkä homogeeninen kasvatus ja hyväntahtoiset luritukset maailmasta tarpeeksi suurena paikkana meille kaikille, eivät riitä ratkaisemaan perimmäistä Kantin kategoriseen imperatiiviin liittyvää ongelmaa. Maailman pluralistisuus on mittaamatonta, eikä välineellistämistä pääse karkuun.

Miten toinen ihminen voi olla päämäärä sinänsä niukassa maailmassa, jossa toinen haluaa takaoven auki, koska on kuuma ja kuumuudessa ei voi nukkua. Toista ei kuumuus juurikaan haittaa, mutta hän ei saa nukuttua, jos ovi on auki, koska ulkoa kantautuva meteli pitää hereillä. Entäpä kun Matti siis Mari, Mauri ja Jyrki sanovat, että työvoiman tulee joustaa, että pyhä talouskasvu olisi hallituksen tavoitteiden mukainen, sen seurauksena vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla ja samaan aikaan mummo kärsii yksinäisyydestä kolmannella paikkakunnalla sekä lapset kaipaavat isäänsä seuraa myös arki-iltoina. Pluralistisessa maailmassa on siis olemassa ristiriitaisia tavoitteita ja päämääriä, jolloin ihminen asettaa väistämättä toisen ihmisen tai itsensä välineelliseen asemaan niukoissa tilanteissa.

Kantin päämäärä sinänsä on vielä absurdimpaa, kun sen asettaa reaktiiviseen käytännön kontekstiin. Seurapiirimiehenä tunnettu Kant voisi periaatteessa viihtyä myös tämän päivän yökerhoissa, mutta tuskinpa vain. Koska hänen ystävänsä Friedrich häntä yökerhoon kuitenkin pyytää ei hän voi olla hylkäämättä Friedrichin pyyntöä, sillä tällä tavoin hän voi arvostaa Friedrichin ihmisyyttä ja osoittaa arvostusta. Illalla uhkea, elämänkoulussa monenlaista kokenut, blondi Johanna tekee Kantin kanssa lähempää tuttavuutta ja vaikka Kant ei tuntisikaan minkäänlaista halua koskea Johannaan pitkällä tikullakaan, hän kohtelee Johannaa päämääränä sinänsä ja välineellistää oman tahtonsa. Tehdessään toisista ihmisistä päämääriä sinänsä, Kant tekee itsestään tahdottoman kameleontin ja tossun alla elävän lapasen eli Nietzschelle yksinkertaisesti näyttelijän.

Nietzschelle Kantin kategorinen imperatiivi on vain hyväntahtoista typeryyttä. Se kertoo vain miehestä, jolla on naiiveja ajatuksia ja kyvyttömyyttä nähdä pluralistiseen maailmaan piiloutuvia todellisia haasteita. Itsen välineellistämisen taustalla voi olla jalo kristillinen ajatus ehdottomasta rakkaudesta ja arvonannosta toisille ihmisille, mutta niukassa maailmassa myös omat tarpeet ja toiveet täytyy ottaa huomioon ja ne ovat itse asiassa ensisijaisia suhteessa toisten tarpeisiin. Tämänkaltainen päättely puolestaan vie Nietzschen epäsosiaaliseen suuntaan. Oman elämän arvokkuuden mittana on omassa elämässä tehtävät valinnat, joiden kautta yksilö luo omaa itseänsä, eikä oman arvon määrittämiseen tarvita muiden ihmisten osoittamaa arvostusta. Näin ollen jokainen on oman elämänsä profeetta ja elämän arvokkuus on sidoksissa tavoiteltaviin päämääriin. Ongelmana tietysti on, jos noihin päämääriin sisältyy myös muita ihmisiä ja näinhän lähes aina myös on.

Jos Kant luottaa poliittisessa filosofiassaan itsen välineellistämiseen, Nietzschen poliittisesta filosofiasta puuttuu sosiaalinen ulottuvuus lähes kokonaan. Nietzsche voidaan kuitenkin nähdä ensisijaisesti reaktiona kristillistä aikakautta ja erityisesti Nietzschen kasvatusta hallinnutta kristillistä itsen välineellistämisen autuaaksi tekevää hegemonista ideaalia vastaan. Lähimmäisenrakkauden ideaali vaatii ontologisen rakenteen, jossa maailma ja ihmisten tarpeet ovat hyvin homogeenisia. Lisäksi tarvitaan eettinen vastavuoroisuuden ideaali. Nietzsche räyhää ja iltalehtimäisesti raivoaa, että tajutkaa nyt tollot, maailma on pluralistinen ja tajutkaa nyt toiset tollot, että elämää ohjaa pikemminkin itsekkyys kuin altruismi, ja tajutkaa nyt kaikki tollot vielä yhdessä, että pluralismi ja itsekkyys ovat hyvin pitkälti itsessään arvokkaita asioita. Hyvin pitkälti, koska itsekkyyden seurauksena pluralismista kyllä puristetaan myös sitä yhteistä ja homogeenista. Molempia, sekä kristillisiä että nietzscheläisiä, tolloja vaeltaa kadut harmaina myös tänä päivänä. Kolmannet ultraliberaalit "kaikille tilaa riittää" -tollot puolestaan julistavat pluralismin autuutta ja ovat samalla kykenemättömiä oikeasti kohtaamaan niukkuuteen liittyviä ongelmia. Harmillisia ovat kaikki ääripainotukset, mutta nietzscheläiset ja ultraliberaalit tollot tuntuvat lisääntyneen viime aikoina kaikista eniten.