Oleminen ja tuleminen

Edellisessä blogitekstissä kävimme läpi Nietzschen ajattelua essentialismista lähinnä hänen persoonansa kautta. Vaikka koen, että teksti oli jossain määrin oikeudenmukainen kuvaus Nietzschen henkilökohtaisista ratkaisuistaan, jättää se edelleen tilaa Nietzschen filosofisille pohdinnoille essentiasta.

Ymmärtääksemme Nietzschen essentialismia tulee meidän ymmärtää Nietzschen käsitystä maailman ontologisesta rakenteesta. Konstruktionistinen lähestymistapa pitää Nietzschen filosofiassa jäsentää uudella tavalla. Oleminen on tulemista. Mitä tämä tarkoittaa?

1) Nietzschelle oleminen tai essentia ei voi olla staattinen eikä sitä voida kiinnittää "olioksi sinänsä". Sen sijaan Nietzschelle oleminen on prosessi (Die Prozesse als 'Wesen') (WP655). Oleminen tai essentia on siis tulemista olevaksi. Tämä taas tarkoittaa, että olio on aina suuntautunut jotain kohti. Kaikki elämä on päämääräorientoitunutta. Teleologia juontaa juurensa tarkoituksiin, eikä tarkoitukset redusoidu kausaalisiin suhteisiin. Se, että on olemassa eläviä organismeja kertoo jo sinällään, että niiden synnyttämiseksi on tarvittu päämäärähakuinen voima, joka on luonut materiasta silmät, joilla voi tarkastella maailmaa, nenän, jolla voi haistaa, jne.

2) Nietzschen maailma ei koostu erillisistä olioista "olioista sinänsä", vaan "olio" sinällään on jo itsessään monta. Todellisuus on pohjimmiltaan moninaisuus ja eheys tai yhtenäisyys on ainoastaan organisaation tai yhteistoiminnan seuraus. Maailma on atomien anarkiaa, joten myös eheä minuus tai identiteetti perustuu dominointiin ja hierarkiaan.

3) Maailma ei voi koostua irrallisista olioista myöskään siksi, ettei oliolla olisi identiteettiä lainkaan, jos sillä ei olisi olemassa ulkoista vastustusta. Olio on jotain vain suhteessa johonkin toiseen. Maailma on holistinen kokonaisuus, jossa perspektiivit määrittelevät ja arvioivat maailmaa. Oliot määrittelevät itsensä suhteessa sisäiseen ja ulkoiseen ympäristöönsä.

4) Perspektiivi on tulkintaa, tulkinta on arviointia ja arvioinnin suorittaa tahto valtaan eikä erillinen kartesiolainen minä, sillä sellaista ei ole. Näin ollen tahto valtaan sekä 1) luo päämäärän 2) luo apollonisen eheyden ja muodon dionyysisestä moneudesta ja 3) toimii mittana, joka arvottaa asioiden väliset suhteet. Näin ollen lopputulos, joka heijastuu myös tietoisuutemme peilistä, on vain perspektiivinen heijastuma ja vääristymä alle piiloutuvasta moninaisuudesta. Näin ollen "tahto valtaan ei ole olemista, eikä tulemista, vaan paatos (pathos)." Essentia on siis fluktuanssi; olevaksi tuleva perspektiivinen muoto, joka määrittyy moninaisten kamppailevien voimien summana.

Koska elämä on tulemista ja identiteetti on prosessi, täytyy elämän jatkuvasti voittaa itsensä. Se tarkoittaa, ettei ole olemassa staattista identiteettiä vaan elämää leimaa muutos. Eheys on siis tulemista eheäksi, tekemisen ja tahtomisen kautta. Essentia on liikettä, joka voi olla aktiivista tai reaktiivista.

Nietzschen tahto valtaan metafysiikassa on sikäli kuitenkin ongelma, että on olemassa voimakkaita ja heikkoja tahtoja (valtaan). Miten voi olla olemassa sekä voimakkaita, että heikkoja tahtoja valtaan, jos Nietzschen filosofia redusoituu tahtoon valtaan?

Kysymys on keskeinen ja sitä kautta Nietzschen filosofiaa voidaan kritisoida. Jos (koska) tahto valtaan arkipsykologian johdannainen ja Nietzsche jäsentää ihmistä tahdon valtaan kautta, voidaan samalla kysyä sen välineellistä mielekkyyttä. Heikko tahto epäonnistuu luomaan perspektiivistä todellisuutta ja ajautuu nihilismiin eli mielettömyyteen ja päämäärättömyyteen (Sinnlosigkeit), skitsofreniaan eli moninaisuuteen tai ei kykene määrittelemään itseään irrallisena ympäristöstä eli laumasta, vaan toimii eräänlaisena reaktiivisena lauman heittopussina. Vahva tahto taas tietää päämäärän, omaa voimakkaan identiteetin ja arvohierarkian sekä määrittelee itsensä aktiivisena toimijana suhteessa muihin toimijoihin. Maailmassa taas on olemassa vain heikkoja ja vahvoja tahtoja. Tahto valtaan tulkitsee maailmaa ja tietoisuus on vain sen voimaton jälkivesa, sikäli että tietoisuus ei sisällä erillistä minää, joka ohjaisi ajattelua, vaan tautologisesti "ajattelua on sen vuoksi, että on ajatuksia".

Jos kaikki on tahtoa valtaan, niin mikään ei ole tahtoa valtaan. Tahdo valtaan toimii siis Nietzschellä ennen kaikkea politiikan teon välineenä. Ontologia on siis alkuperäistä etiikkaa. Nietzschelle tahto valtaan -käsitteen avulla voidaan hyökätä kristillistä ja platonistista maailmaa vastaan ja maalata se nihilistiseksi, muodottomaksi ja reaktiiviseksi.

Essentialismi ja Nietzsche

Haastattelu Nietzschen kanssa 30.9.1888.

Aloitat Moraalin alkuperän toteamuksella, että ”me emme tunne toisiamme, me tietävät, emme tunne itseämmekään: siihen on täysi syy. Me emme ole etsineet itseämme,—kuinka voisikaan sattua että me jonakin päivänä löytäisimme itsemme?” Samassa teoksessa kirjoitat kreikkalaisten aatelisista, että he ovat "totuudellisia". Totuudellisuuden juureen on kreikkalaisilla ollut käytössä oma sanansa esthlos (esJloV), joka merkitsi "ihmistä joka on, on reaalinen, todellinen, tosi". Filosofiasi yksi keskeisimmistä elementeistä on tavoittaa tämä todellinen olemus. Todellisen olemuksen ihmiset ovat ylhäisiä, aitoja, totuudellisia, yksitulkintaisia. Niin Zarathustra kuin yli-ihmisetkin ovat aitoja itselleen.

Tämän täytyy siis tarkoittaa, että olet ainakin jonkin sortin essentialisti. Ihmisellä on olemassa essentia ja kun ihminen löytää oman essentiansa tulee hän jollain tavalla täydelliseksi tai pikemmin täydeksi, eheäksi. Aito ihminen ei koe vieraantuneisuutta, vaan hän tietää tasan tarkkaan mitä hänen tulee elämällään tehdä.

Kysymykseni kuuluu: miten aidoksi ihmiseksi tullaan? Miten ihminen tulee itsekseen?

Koska kyse on essentialismista ei kukaan voi tulla omaksi itsekseen noudattamalla vieraita määräyksiä tai ohjeita. Essentia ei siis löydy, jos joku ulkoapäin kertoo tai pakottaa yksilön toimimaan haluamallaan tavalla. Lyhyesti sanottuna, essentia ei löydy moraalista eikä perinteestä, sillä ne ovat yksilölle vieraita ja ulkoisia. En siis usko, että arvoja ja päämääriä voitaisiin tehokkaasti ulkoapäin istuttaa yksilöön, jonka essentia muovautuisi noudattamaan niiden lakia. Opettajat eivät voi kertoa miten essentia löytyy. Opettajat voivat ainoastaan vapauttaa yksilön etsimään omaa essentiaa.

Kysymys kuului: miten ihminen tulee itsekseen? eikä, että miten ihminen ei tule itsekseen, joten jätäppä Heideggerilainen jargon ja kerro miten ihminen tulee itsekseen? Miten ihminen tavoittaa oman essentiansa?

Kuten tunnettua, Platon ymmärtää ihmisen olemuksen eräällä tapaa universaalina. On olemassa ihmisessentia, jonka kaikki ihmiset jakavat ja hyvän yhteiskunnan tavoitteena on realisoida tuo essentia. Essentialismini eroaa kuitenkin Platonin käsityksestä. Ei ole olemassa universaalia ihmisessentiaa, vaan ihminen voi ainoastaan tavoittaa oman yksilöllisen essentiansa.

Hey, come on. Tuon nyt tietää jo kaikki. Kerro nyt miten sen yksilöllisen essentian löytää?

Kuten tunnettua, jotta voisimme saavuttaa oman essentiamme meidän tulisi olla yhteydessä totuuteen, as in, jumalalliseen totuuteen. Tällöin maailman perustan tulisi olla reaalinen tai suorastaan realistinen eikä konstruktionistinen. Maailmasta tuntuu kuitenkin puuttuvan jumalallinen päämäärä ja kaikki arvorakenteet tuntuvat olevan ihmisarvioitsijan luomuksia. Jos ne ovat vain luomuksia, eikä niiden sisältä kajasta jumalallinen valo, emme voi tavoittaa ihmisolemuksemme essentiaa. Konstruktionismi tarkoittaa, että myös Zarathustra on skeptikko ja vapaalle hengelle "jokainen usko itse on itsensäkieltämisen, itsestäänvieraantumisen ilmaisu”.

Tuo nyt tuli jo selväksi Platonin yhteydessä. Näyttää siltä, ettei sinulta Nietzsche-parka taida löytyä vastausta miten sen essentian oikein löytää. Miten Zarathustra voi olla yhtä aikaa aito ja skeptikko?

Kuten tunnettua, Zarathustra on skeptikko vain suhteessa ulkoiseen uskoon. Yhteiset uskomukset, uskonnot ja moraalilait vieraannuttavat ihmisen itsestään. Zarathustra on skeptikko suhteessa ulkoiseen. Essentiassa on se ikävä puoli, ettei sitä voi tavoittaa, jos sitä etsii kuumeisesti ulkopuolelta tai Jumalasta. Ihminen, joka kulkee ulkoisen ohjeen tai käskyn vietävänä ei ole oma itsensä. Näin ollen ei tule välittää mitä naapuritkin mahtaa ajatella, vaan tärkeintä on, että oma polku löytyy omasta itsestä.

Hohhoijaa.

Essentia löytyy yksilön sisältä, hänen omista "tuntemattomista laeistaan". Näin ollen ”jokaisen on järjestettävä oma kaaoksensa ’ajattelemalla takaisin itseensä’, omia todellisia tarpeitaan.” Oman essentian löytämisessä auttaa kun ymmärtää edes mitä on tähän asti rakastanut ja mikä on kohottanut yksilön sielua. Näitä asioita tutkimalla voi löytyä fundamentaalinen laki tai voima, joka on manifestoitunut näillä eri tavoilla ja nyt paljastuu kantajalleen. Sillä tämä tosi essentia, joka on kaikkien tekojesi taustalla, toimii eräällä tapaa verhon takana. Se on piilossa itseltäsi. Se on korkealla yläpuolellasi tai sen moninaisuuden yläpuolella minä tällä hetkellä itseäsi pidät. Essentiasi on olemassa, mutta et ole vielä sitä tavoittanut. Mahdollisuus on kuitenkin kasvaa, viedä elämänsiemeniä ylöspäin, jättää tämänhetkinen apinamainen olemuksesi ja kurkoittaa kohti yli-ihmistä.

Vai, että essentia on piilossa syvällä sisällä. Entäpä ajatus konstruktionismista. Eikö essentia voi olla myös konstruoitu? Mitä se kaikki puhe ihmisestä taideteoksena muuten oikein oli?

Nyt menee kyllä vähän sivuraiteille, mutta totta se on. Välillä tuntuu myös siltä, ettei sitä essentiaa muuten löydy kuin luomalla se itse. Näin ollen ”ihmisessä ovat luoja ja luomus yhdessä”. Tämä taas tarkoittaa, että ”ihmisessä on ainetta, katkelmaa, yltäkylläisyyttä, savea, lokaa, mielettömyyttä, kaaosta; mutta myös luojaa, muovaajaa, vasaran-kovuutta, katselijan-jumalaisuutta ja seitsemättä päivää”. Tässä kohtaa syljettää heikot ihmiset, joiden sääli ”kohdistuu ’luomukseen ihmisessä’, siihen, mikä on pakotettava muotoon, murrettava, taottava, revittävä, poltettava, hehkutettava, puhdistettava, – siihen, minkä välttämättömästi täytyy kärsiä ja pitää kärsiä.”

Maailma nyt vaan on sellainen, että ”sitä käsketään, joka ei kykene olemaan kuuliainen itsellensä” ja selvää on, että ”käskeminen on vaikeampaa kuin kuuliaisuus”, sillä ”käskiessään elävä aina uskaltautuu itse alttiiksi. Niin vielä silloin, se kun käskee itseänsä: vielä silloinkin sen täytyy hyvittää käskemisensä. Oman lakinsa tuomariksi ja kostajaksi ja uhriksi sen täytyy tulla.” Uhri on toisaalta liian vahva sana. Paremminkin voisi sanoa, että "minä tuhlaan, mitä minulle lahjoitetaan, minä tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka saisinkaan sanoa sitä – uhraamiseksi!” Koko homma on kuitenkin vaivan väärti, sillä "viimein, kun teos on valmis, käy ilmi, että suurta ja pientä on vallinnut ja muovannut muotoon saman maun pakko: onko maku ollut hyvä tai huono, merkitsee vähemmän kuin luullaan,—riittää, kun se on maku!"

Tällöin tunteet on alistettu yhden korkeamman tunteen ja päämäärän palvelukseen. Tällöin yksilöllä on suljettu sydän ja vapaa henki. Tällöin tunteet "rakastavat meitä hyvinä palvelijoina ja menevät vapaaehtoisesti sinne mikä palvelee meitä parhaiten.”

Muistan kyllä mitä aikaisemmin totesin opettajista, että he voivat olla ainoastaan vapauttajiamme, mutta taideteoksen kannalta olen tullut vähän toisiin aatoksiin, sillä aikaisemmin mainitsemani vapaus pissii silmille, kun en oikein ole löytänyt sittenkään itseäni. Näin ollen on olemassa vapautta, jollaista en tarkoita. Näyttää nimittäin siltä, että "nykyisenlaisina aikoina on vain kohtalokasta joutua vaistojensa varaan. Nämä vaistot ovat ristiriitaisia, häiritsevät toisiaan, joskus jopa tuhoavat. Koulutuksen järkevyys vaatisi, että rautaisessa paineessa edes yksi näistä vaistosysteemeistä halvaannutettaisiin, jotta toinen pääsisi valtaan, vahvistuisi, kehittyisi valtiaaksi. Nykyään yksilö olisi ensin tehtävä mahdolliseksi karsimalla hänet: mahdollisella tarkoitan eheää…” Joka tapauksessa ”voimakkuuteen tarvitaan pakko; muuten ei voimakkaiksi tulla koskaan.” Se nyt vaan on niin, ettei ”yksilöllä ei saa olla valinnanvapautta: joko ylhäällä—tai alapuolella, kuten mato, pilkattuna, kukistettuna, tallattuna. Täytyy vastustaa tyranneja tullakseen tyranniksi, siis vapaaksi.”

Näin ollen taideteos vaatii ulkoisen tyrannin.

Tuo nyt kuulostaa vähän karulta ja vielä olevan ristiriidassa aiemman sanotun kanssa. Eikö tosiaan ole helpompaa tietä? Eikö oma essentia tai tahto voisi kuitenkin löytyä jotenkin sieltä sisältä, ilman, että tarvitsisi tuolla tavoin itseä piiskata? Eikö essentia voisi löytyä ilman, että vietit on pakotettava väkivaltaisesti hierarkiaan? Sitä paitsi, tuo ei kuulosta oikeastaan enää kovinkaan essentialistiselta, eikä mielestäni eroa oikeastaan millään tavalla ulkoiselta pakottamiselta. Itse asiassa se on ulkoista pakottamista par excellence.

Totta turiset kuomaseni. Ajatukset taideteoksesta kuuluvat heikkoihin hetkiini, jolloin konstruktionistinen perspektivismi kummittelee mielessäni. Minussa on vähän sellaista vikaa, etten tahdo oikein itsekkään uskoa itseeni. Välillä tuntuu, että "’jokainen on itselleen kaukaisin’—tämän tietävät kaikki munaskuiden tutkijat, ikäväkseen; ja lause ’tunne itsesi!’ on, jonkun jumalan suussa ja ihmisille tarkoitettuna, melkein ilkeyttä." Loppujen lopuksi ajattelen kuitenkin, että ongelmani piilee juuri tässä pohjattomassa reflektion suossa. ”Me näet jäämme välttämättä itsellemme vieraiksi, emme ymmärrä itseämme, meidän täytyy erehtyä itsestämme, meille kuuluu ikiajoiksi lause ’Jokainen on itselleen etäisin’—itseemme nähden me emme ole ’tietäviä’”. Ja näin ollen, koska essentiamme sijaitsee syvällä sisällämme, mietin, että "mitä varten ylimalkaan tietoisuutta, kun se on enimmäkseen tarpeeton?”

Ihminen on pohjimmiltaan eheä, mutta tietoisuus rikkoo aitouden ja eheyden ja sen seurauksena ihminen on hukassa. Tietoisuuden alkuperä taas juontaa juurensa laumaan ja laumavaistoon, josta se on vuosisatojen kuluessa laajentunut ja laajenee yhä. Tietoisuus on siis laumaominaisuus ja se kääntää omaperäiset ajatuksemme laumaperspektiiviin eli siihen mikä on ei minää. Eheys piilee siinä, että yksilö kykenee edes joskus sulkemaan silmänsä ja korvansa tuolta tietoisuuden laumaperspektiiviltä ja on yhteydessä omiin vaistoihin. Tarvitaan siis tervettä itsekkyyttä ja on unohdettava altruistiset ideaalit, että ylipäätään on jotain tavoiteltavaa elämässä yleensä. On myös pidettävä mielessä, että "siinä missä nosce te ipsum veisi tuhoon, voivat itsensä unohtaminen, itsensä väärin ymmärtäminen, itsensä vähätteleminen, ahdasmielisemmäksi tuleminen ja keskinkertaistuminen edustaa järjen ääntä." On järkevää olla ainakin välillä vähän ns. "pihalla".

Muodon takominen vasaralla ei oikein toiminut kohdalleni, joten olen ajatellut tätä "pihalla" oloa vähän enemmänkin. "Pihalla" olo voisi toimiakin, mutta vain sillä ehdolla, että ”tietoisuuden pinta (tietoisuus itsessäänkin on pinta) on pidettävä täysin puhtaana erilaisista välttämättömistä pakoista. Itseään täytyy varjella jopa suurilta sanoilta ja yleviltä asenteilta! Mikä tahansa niistä voi johtaa siihen, että vaisto ’ymmärtää oman olemuksensa’ (sich versteht) liian varhaisessa vaiheessa. Määrääväksi tarkoitettu, järjestystä luova ’ihanne’ kasvaa kaiken aikaa mielen syvyyksissä. Se ottaa ohjat käsiinsä ja johtaa ihmisen erehdysten tieltä vähitellen takaisin oikealle polulle. Se synnyttää yksilöllisiä ominaisuuksia ja kykyjä, jotka jonain päivänä vielä osoittautuvat korvaamattomiksi täydellisyyden saavuttamisen kannalta. Se ei hiiskahdakaan tärkeimmästä tehtävästä, ’päämäärästä’, ’tavoitteesta’ tai ’tarkoituksesta’ luodessaan ihmiselle tavoitteen saavuttamisessa tarvittavia, apuvälineinä toimivia kykyjä yhden toisensa perästä.”

Vähän tietoisuuden tabula rasaa ja jo alkaa tahdosta nousta päämääriä ja tavoitteita. Jälkeenpäin sitten oikeastaan vasta tietää mitä on tullut tehtyä.

Näyttää siltä, että itseksi tullaan vähän niinkuin itsestään ja ajan kanssa. Näyttää siltä, että ihminen tietää vasta jälkikäteen kuka hän on ja elämä on jatkuvaa muutosta. Miten siis sen essentian kanssa oikein on. Voiko oman essentian tavoittaa? Ja mitä aiot tehdä nyt ja tulevaisuudessa kun oma elämänkertakin tuli kirjoitettua?

Kyllä se vaan niin on, että lapsena oli kuitenkin parasta olla. Ei tarvinnut pähkäillä elämän päämääriä, vaan ne tuli luonnostaan. Lapsella on omanlaisensa essentia. Näin ollen mies on saavuttanut kypsyyden, kun "on jälleen saavuttanut sen vakavuuden, jossa eli lapsena leikkiessään”. Lapseksi minunkin täytyy tulla; omaehtoiseksi ja itsestään vieriväksi pyöräksi. Lapsissa nähkääs on se salaisuus, etteivät ne liikaa reflektoi ja märehdi omaa itseä. Ne ovat mitä ovat. Tämän tajusin jo toisaalta kirjoittaessani Zarathustran kolmannen osan ja todetessani, että ”minä palaan ikuisesti tähän samaan samaiseen elämään, suurimmassa ja myös pienimmässä, jälleen opettaakseni kaikkien olevaisten ikuista paluuta, – – jälleen puhuakseni sanan suuresta Maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jälleen julistaakseni ihmisille yli-ihmisen. Minä puhuin sanani, minä säryn sanaani: se on minun ikuisen kohtalon tahto, ¬– julistajana minä hukun! Nyt on tullut hetki mailleen menevän siunata itsensä. Näin – päättyy Zarathustran mailleenmeno.”

Tuon jälkeen jaksoin vielä viiden vuoden ajan yrittää nostaa yli-ihmisiä rinnalleni. Vielä viiden vuoden ajan jaksoin opettaa: ”Aukene ja heitä minulle kalasi ja kiilto-äyriäisesi! Parhaalla syötilläni minä tänään pyydän itselleni kaikkein ihmeellisimmät ihmis-kalat! – itse onneni minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja kaukaisuuksiin, nousun, keskipäivän [Yli-ihmisten esiinmarssi] ja mailleenmenon |Nietzschen yli-ihmisyys] välillä, nähdäkseni, eivätkö monet ihmiskalat opi tempomaan ja pyristelemään minun onnestani. Kunnes heidän, kun he tarttuvat minun teräviin salakoukkuihini, täytyy nousta ylös minun korkeuteeni, kaikkein kirjavimpien syvänteen-kivikalojen kaikkein pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö. Se minä näet olen syvimmässäni ja alusta alkaen, vetävä, luoksevetävä, ylösvetävä, ylentävä, kasvattaja, jalostaja ja kurissapitäjä, joka ei suotta kerran sanonut itselleen: ’Tule siksi, joka olet!’ Tulkoot siis ihmiset nyt ylös minun tyköni: sillä minä odotan vielä merkkejä, jotka ilmoittavat, että minun mailleenmenoni aika on tullut; minä itse en vielä huku, niinkuin minun täytyy, ihmisten joukkoon.”

Nyt on kuitenkin aika painua unholaan ja vaipua lapsen maailmaan.

Vain reilu pari kuukautta haastattelunsa jälkeen joulukuun 8. päivä 1888 lähettämässään sähkösanomassa Nietzsche totesi, että hän sai ”omalletunnolleen viimeinkin rauhan”. Tämän jälkeen kirjeissä ei enää ollut kovinkaan paljon tolkkua ja Nietzschen sanottiin vain hakkaavan pianoa vuokrahuoneeseen ja koputtelevan kadulla ihmisiä olkapäälle oppilastakissaan samalla sanoen latinaksi: ”Onko kaikki hyvin? Olen Jumala, tämä farssi on minun luomukseni”. Ilmeisesti Nietzsche siis löysi lopulta sielulleen rauhan ja tavoitti julistamansa yli-ihmisyyden.

Nietzsche ja konstruktionismin kehä

Miten konstruktionisti voi saada tietoa todellisuudesta ja mikä on Nietzschen ratkaisu tietoteoreettisiin ongelmiin?

Yksi Nietzschen filosofian kipupisteistä palautuu hänen tietoteoreettisiin pohdintoihinsa. Nietzschen ongelmana on löytää metodi, jonka avulla tavoitettaisiin elämismaailmassa olevat merkitykset. Nietzschen tehtävänä on selvittää siis mikä ihmisiä liikuttaa. Mitä ovat ne motiivit, jotka ihmisiä liikuttavat. Tutkimalla elämismaailman merkityksiä hän toivoo pääsevänsä käsiksi siihen mikä on arvokasta. Kysyessään mikä on todellista, Nietzsche kysyy samalla mikä on arvokasta.

Miten merkityksiin sitten päästään käsiksi? Miten voin tietää, mitä toinen ihminen todella tarkoittaa?

Jos tulkinnassa keskitytään pelkästään formaaliin ilmiasuun, joudumme ongelmiin. Yksi ja sama merkitys voidaan tuottaa lukemattomilla eri tavoilla. Merkitys on näin ollen sidoksissa asiayhteyteen, lausuntatapaan ja ennen kaikkea henkilöön, joka merkityksen lausuu. Tulkitessaan ilmiötä, tulkitsija joutuu nojaamaan siihen mitä hän uskoo tai arvelee lausujan haluavan tarkoittaa. Tulkintaa ohjaa ennen kaikkea yksilön oma henkilöhistoria tai perspektiivi, josta yksilö ilmiöitä tarkastelee. Tulkintaan vaikuttaa myös kulttuurinen kehys, joka sitoo henkilöitä samaan tulkintahorisonttiin. Samalla kuitenkin yksilöiden henkilöhistorioiden ollessa erilaisia ja kulttuurin ollessa pluralistinen, joutuu tarkastelija tulkitsemaan merkityksiä omaan perspektiiviinsä suljettuna, pluralististen perspektiivien maailmassa.

Näin tarkastelija tippuu konstruktionistiseen kehään, jossa todellisuus muuttuu näennäiseksi. Tarkastellessaan merkitysrakenteita ja ilmiöitä tarkastelija lukee tai tulkitsee "todellisuuden" oman mielteensä mukaiseksi, koska hän ei voi ylittää omaa tulkintahorisonttiaan ja päästä käsiksi todellisuuteen siis "naiseen sinänsä". Näin tarkastelija ikään kuin luo oman sosiaalisen todellisuutensa ja värjää maailman omilla merkitysrakenteillaan. Tämän takia Nietzschelle, jokainen ihminen on tarantella omassa verkossaan ja pakottaa tulkinnoillaan maailmaan merkityksiä, joita se ei todellisuudessa tunnista. Tämän takia meitä kaikkia ohjaa tahto valtaan, sillä tulkitessamme maailmaa yksilöt pakottavat siihen arvoja ja asenteita, jotka perustuvat yksilöiden omiin perspektiiveihin eivätkä yksilöiden yhteiseen perspektiiviin. Tulkitessaan maailmaa yksilö maalaa sitä omaksi kuvakseen. Päämäärät, ihanteet, ideaalit, arvot ja ihmiskäsitykset ovat Nietzschelle aina voitokkaimpien makuarvostelmien julkilausumia.

"Mies loi naisen - mutta mistä? Jumalansa kylkiluusta - omasta 'ideaalistaan'..."

Mikä ratkaisuksi?

Konstruktionistisen kehän ongelma on yksi Nietzschen filosofian hankalimmista paloista. Ensinnäkin Nietzsche käyttää sitä kritiikin välineenä ja syyttää muita filosofeja heidän tarantellamaisista ratkaisuistaan. Nietzschelle filosofiaa niin kuin mitä muuta tahansa inhimillistä toimintaa ei ohjaa tahto tietoon, vaan tahto valtaan, jolloin filosofit langettavat omat näkemyksensä ja arvotuksensa maailmaan. Filosofi on tyranni, joka luo maailman omaksi kuvakseen. Näin ollen filosofin päämääränä ei ole tieto, vaan tieto toimii vallan välineenä. Julistaessaan kaikkia ihmisiä koskevia päämääriä ja luodessaan niiden pohjalle moraalisia oppejaan filosofit eivät kertovat enemmän omasta itsestään kuin maailmasta.

"Ei ihminen pyri onnellisuuteen, ainoastaan englantilainen tekee niin"

Toiseksi: jotta vallitsevien tyrannimaisten arvojen ja käsitysten alta päästäisiin eroon, tarvitaan vapaita henkiä, jotka murtavat dogmaattisia kahleita. Moraalin dogmaattiset kahleet täytyy rikkoa siksi, ettei Nietzschen korkein arvo eli perspektiivisyys katoa. Nietzschelle Platonin, Kantin ja kristillisen maailman dogmatiikka kääntää totuuden päälaelleen, sillä objektiivisella on Nietzschelle aina vain vähän arvoa. Yksilön kohdalla tämä on sitä ensimmäistä nuoruutta, kun yksilöstä tulee kriittinen omia käsityksiään kohtaan. Ensimmäiseen nuoruuteen kuuluu, että yksilö soimaa itseään omasta typeryydestään ja alkaa kyseenalaistamaan omia arvojaan ja käsityksiään päästäkseen kohti objektiivista totuutta.

Kolmas vaihe on kun yksilö ymmärtää myös totuuden tavoittelun olleen "nuoruutta". Ihminen on suljettuna omaan tarantellan verkkoonsa, eikä siitä ole kuin yksi perin vaarallinen ulospääsy. Jos yksilö tavoittelee yksin totuutta eikä osaa arvostaa maailman näennäistä luonnetta, ei elämää olisi ollenkaan olemassa. (Passiivisella)nihilistillä ei ole arvoperspektiiviä ja nihilismi on tietoisuusaffektimme ilmaus.

Kaikista puutteistaan huolimatta perspektiivinen maailmamme on ainoa mikä meillä on olemassa. Tämän johdosta Nietzsche ajattelee, ettei totuudelle tai totuuden tavoittelulle voida antaa kaikkia arvoja ylittävää arvoa, sillä emme pääse käsiksi totuuteen eli "naiseen sinänsä". Näin ollen Nietzsche ratkaisee konstruktionismin kehän sanomalla, ettei tulkitseminen toisten ihmisten ja perspektiivien näkökulmasta ole oikeastaan mahdollista ja parempi vaihtoehto on avoimesti myöntää, että tarkastelija lisää aina oman merkityksensä tarkasteltavaan kohteeseen. Jokaisella on omanlaisensa totuus ja siihen on tyydyttävä. Tämän vuoksi Nietzsche ei kaipaa myöskään filosofialleen seuraajia ja hirvittävintä olisi jos hänet joskus julistettaisiin pyhimykseksi.

Nietzschelle affektimme/viettimme tulkitsevat maailmaa ja tietoisuus on vain yksi, erittäin pinnallinen ja vaarallinen, osa viettiemme kokonaisuutta. Tämän takia epistemologia tulisi korvata "perspektiivisellä affektien teorialla (johon kuuluu affektien hierarkia)" (Der Wille zur Macht §462). Nietzschelle epistemologia on arkipsykologiaa, jossa filosofeja tarkastellaan kysymällä "mihin keskinäiseen arvojärjestykseen hänen sisimmät vietit ovat sijoitetut" (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §6). Epistemologia on Nietzschelle siis eräällä tapaa turhaa tai ainakin siihen sisältyy suuria vaaroja. Epistemologian sijaan tulisi kunnioittaa elämän perspektiivistä luonnetta ja taustalla arvoja synnyttävää tahtoa valtaan.

Onko sitten oikeita ja vääriä tulkintoja? Eikö meillä pitäisi kuitenkin olla jonkinlaisia kriteerejä sille, mikä tulkinnoista pitää parhaiten yhtä todellisuuden kanssa?

Nietzschelle ihminen etsii totuutta tehdäkseen moraalistahyvää. Nietzsche ei kuitenkaan ole kovinkaan kiinnostunut yhteisestä hyvästä. Nietzschen vapaa henki esittää oman arvionsa maailmasta, joka on ilmausta hänen tahdostaan valtaan ja sellaiseksi se myös saa jäädä. Erilaisten tulkintojen välillä käydään poliittisia kamppailuja ja voitokkain tahto valtaa todellisuuden omakseen. Näin ollen Nietzsche ei ole kovinkaan kiinnostunut tulkintojen ja todellisuuden vastaavuudesta, koska hän on hyvin skeptinen sen suhteen, että "naiseen sinänsä", joka Nietzschelle käytännössä tarkoittaa jumalasta lähtöisin olevaa totuutta, päästäisiin käsiksi. Tässä suhteessa Nietzsche edustaa valtio-opin näkökulmaa, jolloin kiinnostus siirtyy totuuden tavoittelusta erilaisiin tulkintoihin "todellisuudesta".

Nietzschelle voitokkain näkökulma sanelee todellisuuden eli arvorakenteet ja päämäärät. Valistususkoon kasvatettujen yksilöiden on vaikeaa ymmärtää, että Nietzschelle logiikka, matematiikka, Kantin synteettiset a priori -arvostelmat moraalilakeineen ynnä muut ihmisen kategoriat ovat vain "fysiologisia vaatimuksia tietynlaisen elämän voimassa pitämiseksi" (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §3). Nietzschelle elämä on aina ilmausta valtasuhteista, joissa yhdenlainen elämä elää toisenlaisen kustannuksella. Nietzschelle arvojen "todellisuus" on ihmisille luoksepääsemätön ja yksilön hyvälle terveydelle vääjäämätön pakko.

Mielenkiintoisesti Nietzsche ajatteli omasta ajastaan, että todellisuus/nainen on paljastumassa talouskasvuksi. Mikä on taloudellista on todellista ja mikä on todellista on taloudellista.

”Missä ikinä teollinen henki on voittanut sotilaallisen ja aristokraattisen hengen, siinä nainen nyt tavoittelee kauppa-apulaisen taloudellista ja oikeudellista itsenäisyyttä: ’nainen kauppa-apulaisena’ seisoo muodostuvan nykyaikaisen yhteiskunnan portilla” (Hyvän ja Pahan tuolla puolen §239).

Kontraktualismi, konstruktionismi ja Nietzschen aristokraattinen visio

Konstruktionistisiin lähtökohtiin nojaava yhteiskuntafilosofia nojaa yleensä ainakin jonkinlaiseen sopimusteoreettiseen tai kontraktualistiseen (kuten aikalaisia sopimusteoreetikkoja kutsutaan) näkökulmaan. Kontraktualistille yhteisen toiminnan ennakkoehtona toimivat moraaliset sopimukset tai lait, joiden ei katsota, keinotekoisesta luonteestaan huolimatta, olevan mielivallan tulosta. Kontraktualistit uskovat siis, että on olemassa yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki ihmiset jollain tavalla jakavat.

Nietzschelle maailma on pohjimmiltaan pluralistinen. Pluralistisessa maailmassa erilaiset voimat alistavat toisiaan yrittäen saattaa voimaan oman käsityksensä maailmasta. Maailma näyttäytyy siis eräänlaisena mielteenä, jolloin tahto valtaan värjää "todellisuutta" näköisekseen. Koska maailma perustuu pohjimmiltaan tällaiseen kilpailuun ja kamppailuun tarkoittaa se Nietzschelle, ettei myöskään yhteiskunta ole tuon kamppailun ulkopuolella eikä se pääse pakenemaan sitä mihinkään sopimuksiin. Nietzschelle yhteiskunta ei perustu siis sopimukseen vaan se on eräänlainen testi ja peli, jota pelaajat pelaavat yhteiskunnallisella areenalla. Kyse on pelistä, jossa voimakkain voima määrää tahdin.

Voimakkain voima määrää tahdin, mitä tuo nyt sitten oikein on tarkoittavinaan?

Kuten on tullut jo todettua, Nietzsche tarkastelee yhteiskuntaa yksilön terveyden näkökulmasta. Merkillistä Nietzschen ajattelussa on, että hän tarkastelee yhteiskuntaa myös samoilla dekadenssin ja terveyden käsitteillä kuin yksilöä. Nietzschelle dekadenssin yhteiskunnallinen ja poliittinen vastine on tasa-arvo. Nietzschelle dekadenssi on ”atomien anarkiaa, tahdon pilkkoutumista, ’yksilön vapauksia’ ja moraalin kielellä, poliittisena teoriana—tasa-arvoa” (Der Fall Wagner osa 7). Terveen yhteiskunnan vastine on aristokratia, sillä aristokratia näyttäytyy Nietzschelle yhdistävänä voimana pluralistisessa maailmassa.

Miten tämä liittyy kontraktualismiin?

Jos arvot ovat ihmisen luomuksia ja luonto itsessään on arvoista vapaa, täytyy meidän kuitenkin yrittää löytää vastaus arvoperustan ongelmaan. Kontraktualistit uskovat, että keskustelun avulla voidaan löytää yhteisiä perusteita (reason), jotka kaikki osapuolet jakavat ja joiden varaan yhteiskunta voidaan perustaa. Nietzschen maailma on ristiriitaisempi. Nietzschelle yhteiskunta on testi, jossa erilaisten tahtojen välillä käydään valtakamppailua elämäntavoista ja olemisen muodoista. Nietzschen vastaus arvojen perustan kysymykseen on dionyysinen elämänmyönteisyys, mutta se ei vielä kerro meille kovinkaan paljon. Mikä on siis Nietzschen arvojen perusta?

Eräällä tapaa kysymykseen on jo vastattu. Nietzsche tutkii eettisiä ilmiöitä tarkastelemalla niiden alkuperää kysymällä "onko arvoperustoissa tullut luovaksi nälkä vai yltäkylläisyys"? Nietzschen vastaus on vain osaltaan tyydyttävä. Kysymys on jälleen terveydestä ja sairaudesta, elämän yltäkylläisyydestä tai sen köyhyydestä. Jos arvot nojaavat nälkään, johtaa se Nietzschen mukaan askeettisiin, pessimistisiin, kristillisiin ja nihilistisiin arvoihin ja jos luovana voimana on toiminut yltäkylläisyys merkitsee se elämänmyönteistä tuhlausta, jolloin terveet ihmiset nauttivat itsestään ja elämästä. Se on dionyysistä kylläsanomista kaikille elämän iloille ja suruille.

Näyttää siis siltä, että Nietzschen moraalin perusta on jossain määrin naturalistinen ja biologinen. Nietzschen teeseistä nousee esiin elämismaailman ensisijaisuus. Yksilön henkinen terveys on Nietzschen arvohierarkian huipulla. Näin ollen kaikki kulttuurit mitkä edistävät yksilön henkistä kohoamista ja voimistumista ovat korkea-arvoisia ja parhaimmat kulttuurit korkeakulttuureita.

Kristillinen askeettisen yliminän ohjaaman kulttuurin Nietzsche katsoo olevan paariakulttuuria, sillä se tuottaa vain nälkäisiä ja elämästä kuohittuja laumaeläimiä. Tämän seurauksena Nietzschen utopia sijaitsee menneisyydessä, ajassa ennen sokraattista askeettisen ideaalin syntymää. Antiikin maailma ennen Sokratesta, Platonia ja Aristotelesta kärsi elämän tuhlauksesta ja ylitsepursuavasta dionyysisestä riemusta. Sen ominaispiirteisiin kuuluivat tragedia, ylempalttiset julmuudet ja yleinen ajattelemattomuus. Kreikkalaisen maailman ominaispiirteisiin kuului myös näkemys siitä, että kaikista julmuuksistaan huolimatta elämä oli hyvää ja raadollisuus kuuluu elämään. Tragediaan ei kuulunut aristotelinen vapautuminen ja puhdistautuminen, vaan oleminen yhtä traagisen/dionyysisen (sama asia) maailman kanssa ja sanoa kyllä kaikelle elämälle, myös tuhoamisen ilolle.

Kun lavalle astui Sokrates toi hän samalla mukanaan julistuksen, että dionyysinen elämä on sairasta ja julmaa ja maailma tulee parantaa tuosta sairaudesta. Nietzschelle Sokrateen julistus toimii tuomiona koko maailmalle. Sokrateshan julistaa, että elämä on syyllinen, koska se kärsii. Samalla Sokrateen lääke kärsimykseen ja julmuuksiin on vieläkin hirvittävämpi. Elämän eli yksilön tulee kärsiä ja tämän yksilön sisäisen kärsimyksen kautta tulee sovitus. Sokrates keksii siis kristillisen perisynnin ajatuksen. Elämä on syyllinen koska se kärsii, mutta koska se kärsii se parantaa. Nietzschelle Sokrates toi mukanaan dekadenssin ja kreikkalaisen maailman disintegraation.

Nietzsche keikkuu filosofiassaan sokraattisen ja dionyysisen maailman välillä. Nietzschellä on valtava kaipuu saada ihmisen sisäinen maailma ja ulkoinen maailma sovitettua, mutta hän päätyy lopputulokseen, että sovitusta ei ole. On tehtävä valinta sisäisen terveyden ja ulkoisen julmuuden ja tragedian tai sisäisen sairauden ja ulkoisen rauhan välillä. Nietzsche päätyy filosofiassaan vaihtoehdoista ensimmäiseen. Nietzsche kannattaa moraalista vapaata hyvettä (virtù), joka perustuu tahdon voimaantumiseen ja vahvistumiseen ja vastustaa sokraattista hyvettä (virtue), joka perustuu yksilön heikoksi tulemiseen. Parhaiten Nietzschen mukaan terveyttä edistää aristokraattinen järjestelmä. Aristokraattinen järjestys on eräänlainen pakko pluralistisessa maailmassa, jotta terve ja ylhäinen kulttuuri olisi mahdollista edes kansan ylimmissä kerroksissa. Sokrates meni ja pilasi korkeakulttuurin mahdollisuuden dialektiikallaan. Dialektiikan avulla renki Sokrates sairastutti myös Herran ja avasi tien kristinuskolle. Kristinuskon maailmassa myös herroista tehtiin renkejä eli lauman välineitä ja yhteiskunnasta tuli heikkotahtoisten ihmisten eli nollien summa. Nietzschen hyvään yhteiskuntaan kuuluvat siis epätasa-arvo ja ulkoinen julmuus, mutta nämä ovat ennakkoehtoja terveille ja voimakkaille ihmisille:

"Tunnistamme kreikkalaisen ja renessanssinajan ihmisen ylivoimaisuuden—mutta haluaisimme saada aikaan sellaisen ilman niitä syitä ja olosuhteita, jotka tekivät ne mahdollisiksi" (Der Wille zur Macht §882).

Koska Nietzschen eheät ja voimakkaat aristokraattiset yli-ihmiset vaativat ankarat olosuhteet syntyäkseen, täytyy Nietzschen esittäytyä kirjoituksissaan antihumanistina ja toivoa julmuuksien lisääntymistä. Nietzschelle ne ovat vain terveyden ennakkoehtoja.


Poikkeuksellisesti muutama sananen yleisesti:

Sanomattakin selvää on, että näistä Nietzschen näkemyksistä saa vähemmän tietoa postmodernista kirjallisuudesta. Jos lukija haluaa ymmärtää Nietzschen filosofian kokonaisuutta ja kirjoitusten taustalla olevia perimmäisiä motiiveja, täytyy Nietzschen aristokraattiset visiot ottaa mukaan tarkasteluun. Samalla sitä kautta Nietzschen filosofiasta paljastuu ongelmakohtia, joihin kriittinen lukija voi tarkentaa katseensa. Yhtälailla Nietzschen motiivit valottavat myös ongelmia, joita liittyy erityisesti postmoderniin ajatteluun.

Onko Nietzschen ajattelussa jokin asia mistä haluaisit tietää lisää? Kysy ja teen parhaani vastatakseni kysymykseesi.

Nihilismi, vieraantuminen ja moraali

Nietzschen filosofia pohjautuu pitkälti kamppailusta nihilismiä vastaan. Voitaisiin melkeinpä todeta, että filosofiassaan Nietzsche yritti selvittää syitä kokemalleen nihilismille. Nietzsche julisti olevansa Euroopan ensimmäinen täydellinen nihilisti, mutta samalla hän totesi, että hän on myös ensimmäinen, joka on kulkenut nihilismin polun loppuun saakka ja jättänyt sen taakseen, alapuolelleen ja ulkopuolelleen. Nihilismiin on siis olemassa ratkaisu ja Nietzsche koki sellaisen filosofiassaan löytäneensä. Ei paljasteta kuitenkaan vielä loppuratkaisua.

Mitä nihilismi tarkoittaa?

Nihilismi juontaa juurensa arvottomuuden kokemukseen. Kun yksilö, kuten Nietzsche, peräänantamattomasti kyseenalaistaa omat arvonsa ja perinteen saneleman maailmaankuvansa voi seurauksena olla hyppy tyhjyyteen. Hyppy tyhjyyteen voi olla seurausta peräänantamattomasti totuuden tahdosta, jolloin arvoille etsitään Jumalasta lähtöisin olevaa perustaa. Absoluuttisen perustan puuttuesssa nihilismi väijyy totuuden tahtojan kellarissa.

Miten nihilismi ilmenee?

Nihilistinen yksilö kärsii tyhjyyden ja vieraantumisen kokemuksista. Nihilistin maailma on mieletön (Sinnlosigkeit). Yhdenlainen nihilisti on esimerkiksi kotimaisen Levottomat-elokuvan päähenkilö, jolle mikään ei tunnu miltään ja kysymys mitä sinä tahdot on absurdi, sillä nihilisti ei osaa tahtoa mitään. Näin ollen nihilistin ainoa seuralainen on kuluva aika. Nihilisti on siis eräänlainen kävelevä kuollut tai ajaton kuoleman hauta, kuten Nietzsche asian ilmaisee. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä Nietzscheä eivätkä nihilismiä, koska heille ongelmat ovat toisenlaisia. Ei-nihilistille ongelmat liittyvät lähinnä rohkeuteen ja uskallukseen toteuttaa omia ihanteitaan ja tavoitteitaan tai pettymyksiin, jotka liittyvät noiden tavoitteiden saavuttamattomuuteen. Nihilistillä ei tavoitteita oikestaan ole, koska kaikki on vitsiä tai paskaa tai tyhjyyttä. Nihilistisen ihmisen sisällä on totaalinen arvotyhjiö, hän pyörii tyhjyydessä ja kärsii absoluuttisesta vieraantumisesta.

Mistä nihilismi johtuu?

Tunnetusti Marx katsoi vieraantumisen olevan seurausta siitä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisestä on muokattu väline teollisen tuotannon rattaisiin. Viimeisimpänä Aapo Riihimäki (Nietzschen arvoitus) on esittänyt, että vieraantuminen on seurausta suhteestamme rahaan ja rahankäyttöön. Ehkäpä lähimmäksi Nietzschen ajattelua pääsee kuitenkin Max Stirner (The Ego and Its Own), jolle vieraantuminen ei ole, kuten Feuerbach olettaa, ainoastaan Jumalan vieraannuttavasta ideaalista johtuvaa, vaan vieraantuminen johtuu ihmisyydestä tai ihmiskunnan yhtenäistävistä ideologioista ylipäänsä.

Epäilemättä Nietzschelle vieraantuminen on liian kepeä sana kuvaamaan hänen kokemaansa mielettömyyttä, mutta ilmiöllä on yhtenäiset juuret. Moderni ihminen kärsii vieraantuneisuudesta ja vieraantuneisuuden syy Nietzschelle juontaa juurensa moraaliin. Nihilismin syy on siis moraalissa.

Kantin tunnettu normatiivinen väittämä ihmisistä päämääränä sinänsä kääntyy Nietzschen filosofiassa ympäri. Nietzsche jakaa Kantin kanssa kyllä näkemyksen, ettei ihmistä tule kohdella välineenä, vaan päämääränä sinänsä. Kant ei tunnu kuitenkaan ymmärtävän, että moraalissa ihminen toimii itse lauman välineenä. Nietzschelle moraalinen ihminen on lauman väline ja vieraantuminen on suoraa seurausta siitä kun ihminen asettaa itsensä lauman välineeksi.

Mitä lauman välineenä oleminen tarkoittaa?

Nietzschelle moraalissa ihminen ei koe olevansa eheä yksilö (individuum), vaan hän joutuu rikkoutumaan moneudeksi (dividuum). Ollaksemme moraalisia tulee meidän asettaa pluralistisessa maailmassa identiteettimme kyseenalaiseksi ja ravistella omia käsityksiämme siitä mikä on arvokasta ja mikä on oikein. Jos asetamme yhdellä kertaa liian paljon kyseenalaiseksi, menetämme arvopohjan, josta moraalin ylipäätään pitäisi ponnistaa.

Vieraantuminen ei kuulu kuitenkaan kaikkiin maailmassa oleviin moraalikoodeihin. Nietzschelle nihilismi piilee moraalin aivan tietyssä, kristillisessä tulkinnassa. Kysymys on ensinnäkin kristillisen maailman keksimästä askeettisesta ihanteesta. Askeesi, omasta tahdosta pidättäytyminen ja hiljalleen luopuminen, takaavat rauhallisen yhteisöelämän. Sokraattinen järki on Nietzschelle mekanistiikkaa. Robotit ovat moraalisia, kunhan niihin on kylliksi ohjelmoitu käytännöllistä järkeä (fronesis). Toiseksi, kysymys on kristillinen maailmankatsomuksen kehittymisestä tieteelliseksi omaksi tunnoksi. Nietzsche koki olevansa tuon skeptisismin ansiokkain edustaja ja hän vei sen loogiseen päätökseensä. Lopulta kristillisen maailmankatsomuksen totuuden vimma kääntyykin sitä itseään vastaan. Objektiivinen ihminen ei omaa arvoja, mutta ihminen elää arvoista.

Mikä sitten on Nietzschen ratkaisu nihilismiin?

Nietzschelle ihmisen tulisi oppia rakastamaan kohtaloaan ja rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Aikaisemmassa blogitekstissä nostin esiin, että Nietzschelle oma tahto, maali ja päämäärä voi löytyä tanssin ja pitkäaikaisen harjoittamisen avulla. Vieraantumisen voittaminen on siis Nietzschelle pitkälti subjektiivinen projekti ja lujimmat vieraantumisen voittajat ansaitsevat arvonimen yli-ihminen. Yli-ihmiset suhtautuvat asioihin sellaisella ylitsevuotavalla rakkaudella, ettei tuo rakkauden kohde oikeasti ole sen arvoinen. Yli-ihmisen rakkaus on siis sokeaa. Sokeuden seurauksena maailmasta tulee vähemmän moraalinen ja sen tähden traaginen. Nietzschen ratkaisu nihilismiin on siis traaginen. Nietzsche kutsui tämän johdosta itseään ensimmäiseksi traagiseksi filosofiksi. Nietzschelle rakkaudessa on aina hitunen tragediaa, mutta objektiivisuudessa sitäkin enemmän välinpitämättömyyttä.

Arvon alkuperästä

On tullut jo sanottua, että Nietzschelle maailma ja luonto ovat itsessään arvoista vapaita olioita. Arvon käsite tulee maailmaan vasta ihmisen myötä. Jokin on arvokasta vasta sen jälkeen kun joku ihminen katsoo sen olevan tavoittelemisen arvoista. Arvot ovat siis ihmisen luomia konstruktioita.

Tarkoittaako konstruktionismi arvorelativismia?

Uskallan väittää, ettei ainakaan Nietzschelle. Nietzschen lähtökohtana on, että 1. ihmismieli (Sinn/tahto valtaan) luo maailmaan arvot. 2. Maailma koostuu lukuisista ja erilaisista ihmismielistä ja 3. näin ollen ei ole olemassa universaalia ihmismieltä, vaan moninaisten mielten poliittinen kokonaisuus. Kyse on makuasioista ja Nietzschelle vain makuasioista voidaan kiistellä, sillä muita ei ole.

Relativismin ongelma ei tainnut tulla kuitenkaan vielä ratkaistua. Miten tulisi suhtautua esimerkiksi P-E Auvisen näkemyksiin maailmasta tarkoituksettoman sattuman tuloksena ja ihmisarvon mitättömyydestä. Jos nihilisti Auvinen katsoi elämän olevan arvotonta ja tahtoi yhteiskunnan, jossa vahvimmat määräisivät ja alistaisivat heikompia, jotta he voisivat kokea olevansa arvokkaita edes suhteessa alempiin ihmisiin, niin miten Nietzsche voisi konstruktionistisesta lähtökohdastaan vakuuttaa P-E Auvisen olevan väärässä? Olisin taipuvainen vastaamaan, että ei mitenkään. Konstruktionistisesta näkökulmasta kyse on makuasioista ja maku ratkaisee. Nietzsche voi kuitenkin sanoa Auviselle, että sinulla on poikkeuksellisen huono maku ja viime kädessä tehdä asialle jotain, mutta Nietzsche ei voi vedota mihinkään absoluuttiin näin tehdessään, vaan toiminta perustuu tahtoon valtaan. Nietzsche tahtoo omille mielteilleen valtaa ja samalla maalaa todellisuutta näköisekseen, jos hänen mielteensä maailmasta voittaa Auvisen näkemyksen. Nietzschelle kyse ei ole hyvästä ja pahasta, vaan poliittisesta toiminnasta, jossa maailmaan synnytetään arvoja.

Jos kyse ei ole hyvästä ja pahasta, eikö kyse ole silloin arvorelativismista?

Tässä vaiheessa Nietzsche puhaltaisi mielestäni viimeistään pelin poikki ja toteaisi, ettei itse kysymys ole oikeutettu. Kysymys arvorelativismista perustuu jo lähtökohtaisesti väärään olettamukseen maailmasta tai ainakin se on yhteismitaton konstruktionistisen lähtökohdan kanssa. Arvorelativismin käsite ei tavoita mitään, koska se ei keskustele samalla "maaperällä". Se ei keskustele samalla "maaperällä", koska se olettaa, että maailmassa olisi jokin "maaperä", jonka jälkeen keskustelun arvorelativismista voisi aloittaa. Nietzsche kuitenkin julistaa, ettei tuota "maaperää" ole vaan yhteiskunta on aina rakennettu heikon jään päälle ja sen vuoksi yhteiskunta on alati vaarassa upota pohjattomaan mereen. Maailma on sosiaalinen konstruktio ja arvot ovat ihmismielen tuotteita. Se, ettei ole universaalia ihmismieltä tekee asioista hassunhauskoja ja joskus kovin kivuliaita.

Tässä vaiheessa kysyjä ymmärtää jo perääntyä, mutta vain kääntyäkseen uuteen hyökkäykseen. Eikö kuitenkin maata voisi löytää jalkojen alle esimerkiksi sensitiivisyydestä hyville perusteille. Eikö Nietzsche voisi olla yhtä mieltä siitä, että yleisen oikeustajun mukaisesti ihmisellä on kyky tai herkkyys jakaa yhteisiä arvokkaiksi näkemiään asioita muiden kanssa ja olla siis sensitiivinen hyville perusteille?

Filosofiassaan Nietzsche ei juurikaan käsittele tämänkaltaisia kysymyksiä, eikä esimerkiksi analyyttisen filosofian lähestymistapaa, jossa erilaisille arvoille haetaan abstrahoituja järkiperäisiä perusteita. Omalla tavallaan Nietzsche kuitenkin etsii analyyttisen filosofian tapaan usein käytettyä sensitiivisyyttä hyville perusteluille, mutta hän tarkentaa katseensa yksilöön ja tutkii moraalia yksilön terveyden näkökulmasta. Analyyttisen filosofian sensitiivisessä maailmassa, kuten vaikkapa Rawlsin abstrahoinnissa yksilöt eivät tunne kateutta tai mustasukkaisuutta, vaan toimivat yksin järjen ohjaamina sensitiivisesti hyviä perusteluja kuunnellen.

Mutta eihän abstrahoinneissa olekaan kyse aktuaalisesta maailmasta vaan arvoihanteista joihin pyrkiä. Kyse on tavoiteltavista päämääristä ja yrityksistä vakuuttaa kuulijoita noiden päämäärien hyvistä seuraamuksista. Eikö Nietzsche voisi olla samaa mieltä esimerkiksi sellaisista länsimaisen maailman kulmakivistä kuin tasa-arvo ja demokratia?

Tässä vaiheessa homma menee mielenkiintoiseksi. Nietzschen näkemykset demokratian rappiollisuudesta, altruistisen ihanteen hirvittävyydestä ja ihmisten eriarvoisuudesta ovat saaneet aikaan hyvin kyseenalaisen maineen. Nietzsche ei siis näytä olevan kovinkaan sensitiivinen vallitsevien arvojen perusteille. Kiinnostavaa on kysyä, miksi ei?

Nietzsche, Dostojevski ja Sokrates

Terve ja sairas. Kukoistavan elämän voimakkuus ja alenevan elämän rappiollinen masennus. Terve, ylhäinen ja vahva tahto tai sairas, alhainen ja heikko tahto. Nämä ovat tuttuja vastinpareja Nietzschen ajattelussa, joista terveen ja sairaan välinen dikotomia on keskeisin. Mutta mitä tarkoittaa Nietzschelle olla terve?

Nietzschelle ihminen koostuu lukuisista risteävistä, vastakkaisista ja kilpailevista vieteistä. Potentiaalisesti suurin tai ylhäisin ihminen on henkilö, jolla on näitä erilaisia viettejä eniten. Minuus tai vahva tahto perustuu siihen kun yksilö samaistuu voimakkaimman vietin tunteeseen. Voima tulee siitä kun ihminen kokee varmuutta hierarkkisista suhteista eri viettien välillä. Hallitsevasta vietistä tulee Herra ja heikommat vietit menettävät samaan aikaan voimaansa, alistuvat ja painuvat unholaan. Mielihyvä perustuu tähän voimakkuuden kokemukseen. Voima, yhden voittaessa ja alistaessa muut vietit palvelukseen, tuottaa mielihyvää ja onnellisuus perustuu siihen kun yksilön luonne tai tyyppi vahvistuu ja voimistuu entisestään. Ylhäisellä ihmisellä on tällainen voimakas ja vankka, herramainen tahto ja mitä enemmän sillä on erilaisia viettejä alistettavanaan sitä enemmän tahto kokee voimakkuutta omasta ylivertaisuudestaan. Ihminen on siis terve kun hänellä on voimakas ja vankka minäkuva.

Entäpä millainen ihminen on sairas?

Dostojevski vakuuttaa lukijaansa Kellariloukossa seuraavin sanakääntein:

"liiallinen oman itsensä analysoiminen on sairaus, täydellinen ja todellinen sairaus. Inhimilliseen kanssakäymiseen riittää liiankin hyvin tavallinen inhimillinen tietoisuus omasta minästään toisin sanoen puolta tai neljännestä vähemmän siitä tietoisuudesta, mikä tulee meidän onnettoman yhdeksännentoista vuosisatamme kehittyneen ihmisen osalle (…) Riittäisi aivan hyvin sellainen itsensä tunteminen, jollainen on esimerkiksi kaikilla niin sanotuilla välittömillä ihmisillä ja toimenmiehillä."

Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka kuvailee romaaneissaan yleensä säälittäviä, raihnaisia ja rappiollisia ihmisiä, poikkeuksena tietysti Dostojevskin vankila-ajan kuvaukset kovista ja lujista miehistä Siperiassa Muistelmia kuolleesta talosta. Nietzschelle Dostojevski on ajattelija, joka painii samojen ongelmien kimpussa kun hän itsekin. Molemmilla ongelmat kietoutuvat tavalla tai toisella usein tietoisuuden ympärille. Kyse ei ole kuitenkaan mielenfilosofiasta. Kyse on terveydestä ja sairaudesta.

Nietzschelle latinankielinen toteamus Nosce te ipsum eli tunne itsesi on lähinnä vitsi, jos sillä tarkoitetaan tietoista reflektiota kaikista niistä vieteistä, jotka meissä elävät. Todellisuudessa jokainen ihminen on sellainen kudelma erilaisia viettejä, että niiden tutkimiseen ei riitä yksi ihmisikä. Ihminen on moninaisuus ja absurdein on ajatus, että pääsisimme käsiksi minuuteemme tai kovaan ytimeemme tietoisen itsetutkiskelun avulla. Tietoinen tutkiskelu voi kertoa meille jotain meidän moninaisista vieteistämme, mutta ei vähän vähää omasta itsestämme. Samalla tietoiseen pohdiskeluun liittyy suuria vaaroja, sillä kaikki mikä tulee tietoisen pohdinnan alaiseksi latistuu, vääristyy ja menettää omaperäisyytensä. Tietoinen pohdiskelu on itse asiassa haitallista itsetuntemuksellemme. Paradoksaalisesti tietoinen itsetutkiskelu ei Nietzschen mukaan johda tietoon minuudesta vaan kaikesta siitä mikä on ei minää. Tämän vuoksi tietoisuus ei ole ainoastaan Nietzschelle ainoastaan vaara vaan myös sairaus.

Tietoisuuden positiivisesta roolista sen verran, että sen avulla ihminen voi laittaa viettejä kuitenkin järjestykseen. Tietoisuuden avulla ihminen voi muotoilla itsestään taideteoksen, jolloin pitkäaikaisen harjoituksen avulla ihminen takonut itsestään hierarkkisen kokonaisuuden, jossa vietit on asetettu järjestykseen.

Jos ihminen on Nietzschen mukaan terve silloin kun hänellä on vankka minäkuva voimakkaiden viettien alistaessa heikompia ja heikompien viettien vaipuessa unholaan toimii sairaan ihmisen elimistö päinvastoin. Dekadentin ihmisen vaistojen ja viettien alueella vallitsee anarkia. Dekadentilla ihmisellä ei ole varmuutta minuudesta vaan tilalla on moninaisuus. Sairain ihminen on suorastaan ja aktuaalisesti skitsofreenikko.

Entäpä sitten Sokrates?

Nietzsche toteaa (EJ), että "Sokrateen dekadenssiin ei viittaa vain hänen vaistojensa tunnustettu autius ja anarkia: samaan suuntaan osoittaa myös hänelle ominainen ylenpalttinen logiikka ja okainen häijyys." Sokrateen hahmossa on siis ilmeisen dekadenssin lisäksi myös jotain muuta pahasti pielessä. Sokrateen ongelma dekadenssin ohella on samaistaa järki, hyve ja onnellisuus yhteen. Dekadentti Sokrates ei kuitenkaan muuta osaa, koska hän ei ymmärrä, että onnellisuuden kokemisen alkuperä piilee vahvistumisessa ja voiman kokemuksessa.

Sokrates toimii Nietzschelle Platonin ohella ensimmäisenä kristittynä. Sokrates ratkaisee vaistojen väliset ongelmat pakenemalla tietoisuuteen. Kysymys kääntyy taisteluun vaistoja vastaan. Järki vastaan vaistot. Askeettisen ideaalin syntymä. Rauhallinen ja kastroitu miesfilosofi istumassa kivellä ja leuka kyyristyneenä nyrkkiin painetun käden päällä. Ei enää dekadenssia vaan lääkärin vaistoista parantama tyhjyys. Järjen kukonkiekaisu johdattaa kulttuurin kohti kristillistä asketismia. Sokrates on älykäs ja viisas lääkäri, joka parantaa elämän riisumalla yksilön elämästä. Tosiasiassa lääkäri Sokrates tekee yksilöstä sairaan. Sokrateen viisas ihminen pyörii tyhjyydessä, kärsii masennuksesta ja ainoa lääkäri, joka tuon sairauden voi parantaa on kuolema.

Nietzschelle on olemassa kuitenkin myös toinen mahdollisuus. Nietzsche itse koki olevansa dekadentti, mutta samalla hän uskoi, että on olemassa myös uusi alku. Nietzschen maailmassa yksi on mahdoton ja tuo mahdoton on järjellisyys. Maailmassa ei ole mitään järkeä ja ihmisen tulisi ottaa vinkistä vaarin tai ylenpalttinen reflektio vie ihmisen inhoon ja itsemurhaan. Tämän vuoksi on opittava tanssimaan. Nietzschen tapa kirjoittaa on osa tätä tanssia. Zarathustra on täynnä välitansseja ja Nietzsche kirjoittaa tanssimalla. Ihmisen terveyteen kuuluu siis myös kaikenlainen järjettömyys ja vaistojen valloilleen päästäminen. Kysymys on kyvystä olla yhteydessä omiin tunteisiin ja vaistoihin. Ensimmäinen askel, minuuteen uudelleen tutustumisessa, on oppia tanssimaan. Toinen askel on oppia käsittelemään tunteita ja luomaan niistä hierarkia, sillä on myös halveksittavia viettejä. Nämä askeleet ovat Nietzschen tie minuuteen ja terveyteen. Voidaan ajatella, että tie ei ollut helppo Nietzschelle itsellekään ja sairaus vei miehen mukanaan. Samalla ne kuitenkin valaisevat mille pohjalle Nietzsche filosofiansa rakensi.